Sreal istui luolan suulla. Se oli sisäänkäynti hänen kamariinsa. Hän katseli kuinka laskeva aurinko värjäsi yksinäisen ja kivikkoisen saaren, Leganin oranssiksi. Hänen alapuolellaan aallot pauhasivat rannikkoa vasten. Vähän matkan päässä suojaisassa poukamassa kymmenen toinen toistaan mahtavampaa sotalaivaa lepäsi ankkurissa. Niiden kaikkien saloissa liehui heidän tunnuksensa. Pääkallo joka lepäsi katanan ja lyömämiekan päällä. Ne osoittivat heidän hallitsevan vesiä Utrican alueilla ja Opica-saarilla.

Mutta nuori nainen ei ajatellut tuollaisia. Nyt hän oli kotona ja nautti siitä. Leganin saari oli Pääkallosumun merirosvojen tukikohta. Luonnonmuovaava linnoitus jonka valloittaminen oli lähes mahdotonta.

”Sreal!” Hänen ovelleen koputettiin. Hänen makuuhuoneeseensa pääsi kahta kautta. Toinen oli vaarallinen ja pelottava laskeutuminen kapeaa ulkonemaa pitkin ja toinen oli kallion sisältä.

”Sisään.” Sreal vastasi hiljaa katsellen yhä auringon värjäämää merta. ”Mitä haluat?”

Nuori mies nauroi ja hieroi takaraivoaan. ”Anteeksi jos häiritsin. Halusin vain tulla…”

”Asiaan.” Nainen sanoi ja katsoi nuorta miestä joka oli juuri tullut ovesta. Tämä hymyili hermostuneesti ja yritti koota itseään. Hänen ruskeat kiharat hiukset oli leikattu lyhyiksi ja sidottu otsahihnalla ylös. Hän oli pukeutunut yksinkertaisesti harmaaseen paitaan ja housuun.

”Anteeksi.” Hän mutisi ja kumarsi katuvasti. ”Halusin vain katsoa mitä te teette.”

Sreal kääntyi takaisin merta kohti. ”Nautin ajastani. Tai ainakin vielä äsken.” Hän hymähti ja nousi pystyyn. Hänen huoneensa seinillä oli kymmeniä erilaisia aseita aina heittoveitsistä jousipyssyyn ja miekoista taistelukeihäisiin. Hän tykkäsi harjoitella aseillaan. Se sai hänet rentoutumaan kun hän tiesi aseidensa sijainnin. Hän harjoitteli monta tuntia päivässä vain tullakseen paremmaksi. Hän katseli aseitaan hetken aikaa kunnes tyytyi tonfaan.

Hän käveli laajaan huoneeseen mikä oli hänen makuuhuoneensa vierellä. Tässä huoneessa ei ollut mitään muuta kuin laajat ikkunat jotka loivat valoa vielä hetken. ”Tee se.” Nuori nainen sanoi kylmästi.

”Se?” Poika ihmetteli. ”Mitä tarkoitat?”

”Kutsu demoni tänne, tietenkin!” Sreal karjaisi vihaisesti. ”Mitä oikein odotit? Nyt kun kerran häiritsit minua saat olla hyödyksi.”

Poika hieroi päätään hermostuneesti. ”En voi. Mestari suuttuisi.”

”Välitätkö enemmän mestarisi mielipiteestä kuin minun?” Tyttö huomautti kylmästi. ”Muista, minä olen mestarisi emäntä! Tee se!”

Poika hätkähti kovasta kielenkäytöstä ja totteli. Hän otti housuistaan kasan paperiliuskoja ja asetti ne neliön muotoiseen asentoon keskelle huonetta. Sitten hän otti veitsen taskustaan ja viilsi haavan sormeensa. Hän hätkähti veren valuessa sormea pitkin ja irvisti katsoen muualle. Sreal huokaisi tälle.

”Olet säälittävä.” Hän mutisi itsekseen.

”Sanoitko jotain?” Poika kysyi ihmeissään.

”En näe demonia missään!” Sreal huusi vihaisena ja poika hätkähti uudestaan. Hän kiireesti juoksi jokaiselle paperilapulle ja kirjoitti niihin jokaiseen verellä merkin. Sitten hän asettui neliön viereen ja alkoi keskittyä. Hän mutisi loitsua ja piirtäen sormellaan merkkejä ilmaan. Ne jättivät punaisen jäljen hänen eteensä tyhjään ilmaan. Hitaasti ne alkoivat liikkua kohti neliön keskustaa ja alkoivat sekoittua. Ne kieppuivat keskellä kehää pyörteenä. Äkkiä pyörre katosi ja jäljelle jäi outo aukko. Samassa sieltä ilmestyi jotain mikä oksetti Srealia erittäin paljon. Demoni toiselta maailmantasolta. Hirviöluokkaan kuuluva hämähäkin ja mustekalan sekoitus.

Samassa poika rojahti makaamaan ja hengitti raskaasti. ”Pidättele sitä hetki.” Hän mutisi. ”Minä asetan suojat ympärillesi.” Hän mutisi ja heitti neljä uutta lehteä ympäriinsä. Hän auttoi tuulella niitä laskeutumaan oikeisiin paikkoihin. Ne sulkivat mustekalahämähäkin laajaan neliöön.

”Muuri!” Poika huusi kovalla äänellä ja paperiliuskat alkoivat hehkua. Niistä lähti oranssia sädettä joka sulki hirviön yksin. ”Oletko valmis?” Hän kysyi Srealilta joka seisoi odottavan näköisenä suojakentän vieressä.

Tyttö nyökkäsi. ”Anna mennä, velho.”

Poika ei mahtanut mitään ja virnisti ylpeästi. Hän oli vain oppipoika mutta jotenkin tuon tytön ylistykset saivat hänet hymyilemään. ”Pystyn pitämään demonia aisoissa kahdeksan minuuttia. Sitten minun on pakko lähettää se takaisin. Muista kahdeksan minuuttia!” Hän huusi tytölle joka ei välittänyt.

Poika huokaisi ja mutisi loitsun. Suojakenttään ilmestyi oviaukko juuri Srelin eteen. Hän astui rohkeasti sisään kohdaten vihaisen demonin. Aukko sulkeutui hänen takanaan.

Samalla hetkellä kun Sreal astui kehään, demoni hyökkäsi. Se oli vihainen kun se oli raahattu toiseen maailmaan ilman sen lupaa. Sen kahdeksan raajaa iskivät paikasta toiseen yrittäen ottaa kiinni nuoren naisen jaloista. Tämä väisteli niitä taidokkaasti iskien kepeillään liian rohkeat lonkerot pois.

Tämä oli Srealin täydellinen harjoitusmenetelmä. Hän taisteli elävää demonia vastaan. Hän oli harjoitellut näin alusta alkaen. Ensin heikoilla ja yksinkertaisia hirviöitä vastaan ja aina vaikeampia kehityksen karttuessa. Mutta mitä hän nyt teki oli kiellettyä. Demonin kutsuminen ja sitä vastaan taisteleminen ilman kokeneemman velhon valvontaa. Poika oli ehkä onnistunut luomaan suojakentän, kutsumaan demonin ja kaikkea mutta hän oli vasta oppipoika. Eikä parhaasta päästä jos hänen opettajaansa oli uskominen.

Taistelu alkoi sillä kun Sreal syöksyi päätä pahkaa kohti. Hän heilutteli puukeppejään. Hän kiepahti ympäri ja löi lähimmän lonkeron tönköksi. Mutta hän horjahti kun toinen oli kiertänyt hänen selkäpuolelleen ja napannut kiinni hänen nilkastaan. Se repäisi kunnolla saaden tytön kaatumaan selälleen kirkuen nopeasti. Hän yritti parhaansa mukaan hakata lonkeroitta mutta jokainen raaja jäi kiinni lopulta.

Poika huokaisi. Tämä on jo viides kerta. Hän mietti katsellen tapahtumaa kun tyttö pyristeli hirviötä vastaan. Hän katsoi vieressä olevaa tiimalasia. Tosin… uusi ennätys. Melkein minuutti. Miksei hän luovuta jo.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Sreal oli jo pinteessä. Lonkerot vetivät häntä yhä lähemmäs ahnaita leukoja ja myrkkyä sylkeviä hampaita.

Hän alkoi mutista uudestaan loitsua. Tällä kertaa suojakenttä katosi. Hän veti taskustaan uuden paperilapun ja piirsi siihen merkin verellään. Sitten hän juoksi kohti hirviötä. Hän vei lapun kohti demonin selkää ja huusi käskysanan.

Mutta tämä oli jo viides kerta demonille ja se osasi odottaa tätä. Se kääntyi ympäri nopeasti. Poika huomasi vasta liian myöhään että hän iski paperilapun Srealin takapuoleen. Hän punastui ennen kuin mitään muuta ehti tapahtua.

Sitten Sreal kiljui. Hän kiljui kaikilla keuhkojensa voimalla kivun pistäessä häntä suoraan takapuoleen. Poika oli varma että jokainen ihminen koko linnoituksessa kuuli sen. Sitten tyttö rojahti hervottomaksi. Hän oli pyörtynyt kivusta. Hänen silmistään näkyi vain valkuaiset.

Heidän onnekseen demonilla oli herkät korvat ja se kuuli Srealin kirkumisen moninkertaisesti. Se päästi irti uhreistaan ja yritti tukkia korviaan kaikilla lonkeroilla.

Poika repäisi paperilapun irti Srealista ja iski sen nopeasti kiinni demonin selkään. Uudestaan hän huusi käskysanan. Demoni alkoi kirkua kovaa mutta poika ei välittänyt. Hän veti Srealin kädestä kauemmas samalla kun demoni itse kaatui tajuttomana maahan. Poika huokaisi helpotuksesta ja juoksi nopeasti siirtämään porttilaput demonin ympärille. Hän uusi loitsu ja pimeä aukko ilmestyi uudelleen. Tällä kertaa se imi mustekalahämähäkin mukanaan kunnes jäljellä ei ollut enää mitään. Kun demoni oli varmasti kokonaan poissa, poika sulki portin.

Hän rojahti huohottaen makaamaan lattialle väsyneenä.

Sreal räpytteli silmiään. Hän nousi varovasti kontilleen ja katsoi taakseen. ”Odota siinä.” Hän kuiskasi.

Poika katsoi häntä kummissaan ja nyökkäsi.

Sreal palasi hetken päästä takaisin kantaen valtavan kokoista kirvestä. ”Arvaa miltä se loitsu tuntui perseessä?”

Poika nielaisi ja katseli kauhuissaan kuinka tyttö lähestyi häntä kirveen kanssa. Se heilui uhkaavasti puolelta toiselle. ”En osaa edes kuvitella.” Hän kuiskasi ja yritti hymyillä.

”Kohta tiedät.” Sreal hymyili kauniisti ja kohotti kirvestä. ”Kuole!”

Poika ehti viimehetkellä loihtia muurin heidän väliinsä. ”Apuaa!” Hän huusi ja lähti juoksemaan. Hän juoksi ovelle yrittäen päästä käytävään ja sieltä pakoon. Ovi avautui äkkiä ja hän hymyili helpotuksesta. Pelastus! Sisään astui vanha mies joka näytti erittäin vihaiselta. Tämä oli pukeutunut mustaan kaapuun.

Sillä hetkellä pojan piti miettiä. Juostako miehen luo vai jäädäkö tytön luo. Hän valitsi lopulta pienemmän kahdesta pahasta.

”Anteeksi mestari!” Hän huusi epätoivoisena. ”En olisi saanut tehdä sitä mutta hän pakotti minut! Sreal-neiti lupasi tappaa minut jos en tottelisi!”

Velho katseli päin ryntäävää tyttöä ja tuhahti. Hän heilautti kättään laiskasti ja kirves lensi huoneen poikki tytön kädestä ja iskeytyi kiinni seinään. Hän mulkaisi ensin poikaa ja sitten hymyili tytölle. ”Sreal-neiti, kuinka monta kertaa olen pyytänyt teitä olemaan koskematta minun oppilaaseeni? Hän on vielä nuori eikä osaa käyttää voimiaan kunnolla.” Hän hymyili lämpimästi mutta Sreal tunsi hänen vihansa sen läpi. ”Jos viitsitte keskustella minun kanssani ennen kuin haette häntä palvelijaksi.” Muuta sanomatta hän tarttui poikaa kauluksesta ja raahasi tämän pois. ”Näkemisiin.” Hän kumarsi kuuliaisesti ja sulki oven takanaan.

Sreal katsoi ovea vihaisena. ”Kuole Draaka!” Hän huusi koko keuhkojensa voimalla. ”Kuole kirkuen äpärä!”

”Sreal!” Joku huusi jostain kaukaa. Tyttö nousi pystyyn.

”Kuka siellä?” Hän huusi tyhjyyteen.

”Herää jo!” Hän tunsi kuinka jokin läimäytti häntä poskelle.

”Kuka siinä!?” Hän huusi kauhuissaan. Toinen läimäytys tuntui hänen poskellaan.

 

 

”Herää!” Ruffe huusi ärtyneenä hänen vierestään.

Sreal huomasi makaavansa sängyssä pienessä huoneessa. Sänky oli lämmin ja huoneessa oli takka jossa paloi tuli. Hänellä ei ollut harmainta aavistusta missä hän oli mutta hän saattoi haistaa yhä meren. Hän kuuli lokin kirkunaa aivan huoneen ulkopuolelta. Hän näki kuinka ikkunan eteen oli vedetty verhot mutta niiden takaa paistoi aurinko.

”Sitä herättiin sitten viimein.” Itedi hymyili iloisesti. ”Sinä ähkit niin unissasi, etten enää kestänyt sitä. Lääkäri sanoi että sinun pitäisi antaa herätä omia aikojasi mutta minusta sinun nukkumisesi oli vaarallisempaa kuin hereillä oleminen.” Hän virnisti ja ojensi naiselle vesimukin. ”Juo.”

Nainen katsoi hetken aikaa pientä poikaa joka hymyili. Tämä näytti kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hänen ruskeat hiuksensa olivat yhä kiharaisina ja villeinä hänen päässään. Hänen lapselliset ruskeat nappisilmät yhä peilasivat jokaista pientäkin yksityiskohtaa herkeämättä. Tämä oli se Ruffe johon hän oli tutustunut.

Hän tajusi samalla missä todella oli. ”Mitä tapahtui?” Hän kysyi ojentaen kupin takaisin Ruffelle.

”Sinä sait nuolesta. Etkö muista?” Ruffe vastasi kummissaan. ”Ja sitten sinä kaaduit veneenlattialle ja menetit tajusi.”

”Missä me olemme?” Sreal katseli ympärilleen. ”Kauanko olin tajuttomana?”

”Pienellä saarella jossain merellä jo viikonpäivät.” Itedi vastasi heiluttaen kättään. ”Nuolessa oli myrkkyjä ja olimme vaarassa menettää sinut mutta onneksi tällä saarella oli parantaja joka pystyi pelastamaan sinut.”

”Suostuiko hän?” Nainen ihmetteli. ”Minä luulin että kukaan uskaltaa edes koskea minuun tämän merkin takia.” Hän osoitti kämmenselkäänsä. johon oli polttomerkattu pääkallo. Kiinni saadun merirosvon merkki. Se oli annettu hänelle Apacilla samana yönä kun hänet oli otettu kiinni. ”On laitonta auttaa tai edes olla tekemisissä ihmisen kanssa jolla on tämä merkki.” Hän selitti Ruffelle joka katseli pääkalloa kiinnostuneena.

”Sitä se lekurikin sanoi kun näytimme sinua hänelle.” Itedi myönsi.

”Mutta silti hän suostui auttamaan minua?” Sreal kysyi epäuskoisesti.

Ruffe naurahti herttaisesti. ”Opit vielä monta asiaa meistä.” Hän virnisti ja nousi pystyyn ja käveli ovelle. ”Jos siis elät niin pitkään että ehdit.”

”Niin kuin mitä?” Nainen kysyi turhautuneena.

”Että Hertec jos kuka osaa olla eritäin suostuttelevainen kun haluaa.” Ruffe hymyili yllättävän pelottavasti kun katsoi häntä sivusilmällä. ”Lepää nyt. Me jatkamme matkaa heti kun pysyt pystyssä.”

”Odota?” Sreal huusi nopeasti ennen kuin hän ehti sulkea ovea. ”Missä hän on?”

 

 

Hertec harjoitteli rannalla. Hän oli kaivertanut aikansa kuluksi puisen katanan itselleen ja heilutteli sitä edes takaisin. Hän seisoi korkealla kivellä katsellen aavaa merta ennen kuin aloitti. Ensin viilto ylhäältä alas ja askel samalla eteen. Sitten miekka takaisin ylös ja askel taaksepäin. Ja toistoa. Tämä oli kaikista yksikertaisin harjoitus mitä oli. Hän oli väsynyt odottamaan päiviä pitkiä joten hän oli päättänyt ottaa ajasta hyödyn.

”Hän on hereillä.” Ruffe huusi meren pauhauksen yli. Aallot löivät kiviä vasten kerta toisensa jälkeen heittäen vettä Hertecin paljaille jaloille. ”Voimme lähteä huomenna.”

Hertec lopetti harjoittelun ja kääntyi. Hänen katseensa oli kylmä kuin aina. ”Kyläläiset alkavat hermostua.” Hän hyppäsi kevyesti kiveltä maahan.

”Älä heistä välitä.” Ruffe hymähti ja katseli ympärilleen. Läheisessä metsässä ryhmä poikia katseli heitä pelokkain katsein. ”Mitä voit ihmisiltä odottaa.”

”Meidän pitää puhua siitä.” Lohikäärme sanoi yllättäen.

”Mistä?” Ruffe ihmetteli.

”Meistä.” Hän vastasi ja nyökkäsi kylään päin. ”Hänen kanssaan. Hänen täytyy ymmärtää keitä me todella olemme.”

Itedi katsoi häntä hetken aikaa tutkivasti. ”Ihan kuin haluaisit häätää hänet pois luotamme kertomalla että me olemme demoneita.”

”Ihan kuin sinä haluaisit hänen seuraavan meitä?” Hertec mulkaisi häntä. ”Jos haluat koiranpennun, voisit edes kysyä etukäteen!”

”Ei hänen seuransa haitaksi ole!” Ruffe huudahti väsyneesti. ”Pieni naisseura tekee sinullekin vain hyvää.”

”Ja mitä tuo tarkoitti?” Hertec mulkaisi itediä murhaavasti. ”Sinä se naisia kellistät melkein työksesi.” Samassa ajatus ilmestyi hänen mieleensä josta voisi olla hyötyä rahanpuutteessa. Hän siirsi sen myöhemmäksi.

”Mutta minä en ole kävellyt eteenpäin kuin eläväkuollut kohta yli vuoden jo.” Ruffe huusi takaisin.

”Ja mitä tuo tarkoitti.” Hertec kiristi otettaan puumiekasta ja astui eteenpäin.

Ruffe perääntyi askeleen. Hän tiesi pudonneensa heikoille jäille. Hän näki kuinka Hertecin silmät alkoivat vaihtaa väriä ja hän keksi vain kaksi syytä. A: Hertec keräsi demonivoimiaan. B: hän oli erittäin vihainen. Pelkkä sininen lila ei vielä ollut paha mutta…

”Mene.” Hertec murahti vihaisesti ja kääntyi poispäin kiveä kohden. Hän heilautti puumiekkaa ja kuului valtava rysähdys kun kivi lohkesi kahtia.

Itedi tiesi ottaa neuvosta vaarin. Hän tiesi että jos lohikäärmeen silmät muuttuisivat kirkkaanpunaisiksi, hän olisi todellisessa vaarassa. Kuten kaikki muutkin sadan kilometrin säteellä.

Hän muisteli heidän aikaansa Tatrabanissa ja Burakiman pelottavaa mainetta. Hän oli aina käyttänyt demonivoimiaan piilottaakseen todellisen henkilöllisyytensä ja muuttanut silmiään tummanpunaisiksi aina. Se oli hänen tavaramerkkinsä. Hän oli nähnyt kirkkaanpunaiset silmät vain kolmesti. Ja hän oli melkein menettänyt henkensä joka kerta. Monet olivat menettäneet henkensä.

Hertec jatkoi kiven halkomista puumiekallaan lasten katselleessa ihmeissään kuinka se oli mahdollista. Ruffe käveli pois.

Ruffe käveli vihaisena kylän poikki välittämättä muiden katseista. Hän oli vihainen Hertecille joka suuttui pelkästä huomautuksesta. Srealille joka oli osasyyllinen tähän. Ja itselleen joka ei tiennyt mitä tehdä.

Hän oli niin ajatuksissaan, ettei huomannut koputtaa vaan ryntäsi suoraan sisään taloon. Hän käveli sängyn reunalla olevalle tuolille ja istuutui siihen vihaisen näköisenä.

Samalla hän tajusi että jokin oli hullusti. Srealin rinta oli paljaana kun hänen paitansa lepäsi hänen sylissään. Hän oli ollut juuri vaihtamassa sitä kun Ruffe oli ryntänyt sisään. Kaksoset tervehtivät häntä iloisesti pystyssä. Hän katsoi äkkiä Srealia joka muuttui punaisemmaksi joka minuutilla.

”Anteeksi.” Ruffe kuiskasi ja yritti hymyillä.

Kylässä katseltiin kuinka Ruffe ryntäsi pakokauhun vallassa ulos talosta naisen huutaessa oven raosta. Tämä piteli peittoa rintojensa peitoksi. Hän heristi jotain puukepin näköistä raivoissaan ja kirkui kirosanoja toinen toisensa jälkeen.

Ruffe päätti nukkua sen yön kapakassa.

Seuraavana aamuna hän koputti varovasti oveen ja raotti sitä hitaasti. Yöastia lensi häntä kohti tyhjentäen sisältönsä hänen päälleen. Sreal istui sängyllä erittäin vihaisen näköisenä täysissä pukeissa.

”Minä taisin ansaita tuon.” Ruffe mutisi ja sulki oven.

Hän käveli merelle missä Hertec istui kivisoran päällä. Hänen takanaan oli puumiekan kaksi osaa. Hän oli murskannut kiviä kunnes hänen miekkansa oli katkennut. Hän kääntyi katsomaan Ruffea mutta katui sitä heti.

”Kyllä.” Itedi myönsi. ”Se on sitä itseään.”

Hertec yritti sanoa jotain mutta kääntyi ympäri. ”Peseydy jo!”

Ruffe heitti vaatteensa pois pieneen altaaseen joka täyttyi isompien aaltojen rantautuessa. Sitten hän käveli toisen samanlaisen altaan luo.

”Täällä kaivattaisiin tulielementtiä.” Ruskeahiuksinen poika huusi ohimennen ja istui altaaseen. Vesi oli jäätävää. Hän hieraisi häntäänsä. Se oli erityisen herkkä tällaisille vaihteluille.

Valkohiuksinen poika nousi hitaasti pystyyn ja käveli altaan luo. ”Minä kerron jos näen sellaista.” Hän sanoi tavallisen värittömästi.

”Pienikin lämpö olisi hyväksi.” Ruffe pyysi nappisilmät rukoillen.

Hertec katsoi käsiään ja puristi päätään. ”En pysty siihen.” Hän kuiskasi turhautuneena. Hän oli harjoitellut itsekseen koko vuoden mutta sinetti oli ja pysyi kiinni.

”Sitten ei mahda kai mitään.” Ruffe huokaisi ja hieroi hiuksiaan. Kiharat suoristuivat veden painaessa ne lyttyyn. ”Annatko saippuan.”

Hertec nappasi Ruffen olkalaukun jota hän kantoi aina mukanaan. Se sisälsi kaikki tärkeimmät asiat mitä kitukasvuisella pojalla oli. Hänen käärönsä ja kirjansa. Sivellin ja mustetta. Muutama koru Tatrabanista. Lompakko. Ja saippuaa. Hän nappasi pienen puisen rasian ja heitti sen Ruffelle.

Tämä katsoi rasiaa surullisena. ”Tämä tavara on melkein lopussa.”

”Pääsemme Utricaan alle viikossa.” Hertec huomautti. ”Voit ostaa uutta sieltä.”

Itedi katsoi häneen epäuskoisena. ”Mutta saako sieltä todella tätä?” Hän kysyi ja aukaisi rasian. Hän kaatoi osan sen sisällöstä kämmenelleen. Hän heitti rasian takaisin Hertecille joka laittoi sen laukun mukana pois. Hän katseli kuinka Ruffe sekoitti vaaleanpunaisia rakeita veteen josta muodostui vaahtoa. Hän alkoi hieroa päätään nopeasti.

”Voi tätä ihmisten turhamaisuutta.” Hertec huokaisi ja käveli pois. ”Muista pestä korvantakamukset.”

Itedi ei vastannut vaan jatkoi vaahdottamista.

Hertec käveli kylän poikki. Hän huomasi ihmisten sulkevan ovet hänen edetessään kadulla. Jotkut olivat hakeneet aseet valmiiksi. Hän käveli yhden talon ohi ja pysähtyi. Hetken harkinnan jälkeen hän astui sisään.

Hän poistui talosta perässään vanha mies joka kantoi isoa laukkua selässään. Tämä näytti erittäin onnettomalta kävellessään hänen perässään.

Sreal katsoi ikkunasta Herteciä joka nousi talolle johtavaa polkua. Hän huomasi myös valkohiuksista miestä seuraavan miehen joka näytti valmiilta itkemään. Hän arvasi tämän kantamista tavaroista että kyseessä oli parantaja.

Hertec astui sisään koputtamatta. Hän katsoi naista hetken aikaa tutkivasti ja kääntyi parantajan puoleen. ”Nopeasti nyt.” Hän sanoi vihaisesti saaden pienen miehen hyppäämään melkein ilmaan. Hän laittoi laukkunsa pöydälle ja käveli naisen luo.

”Voin hyvin, kiitos!” Sreal vastasi vihaisesti. Lohikäärme ei huomioinut häntä.

”Anteeksi.” Hän kuiskasi ja käänsi tämän kovakouraisesti.

”Mitä helvet-!?” Ruskeahiuksinen nainen yritti vastustaa mutta Hertec pysäytti hänet.

”Hän tekee tarkastuksen ja kertoo tilasi. Sitten me lähdemme.” Hän selitti yksinkertaisesti.

Sreal ei ollut aivan varma siitä. Hän tunsi miehen käpälöivän häntä kuin teurastettavaa sikaa. Hän riisui hänen vyönsä ja laski hänen housujaan vähän. Hän tunsi miehen raskaan hengityksen paljaalla selkänahallaan ja irvisti ajatukselle. Mies alkoi riisua hänen siteitään paljastaen hänen haavansa. Se oli punainen, muttei vuotanut ainakaan verta.

”Haava paranee hyvää vauhtia.” Mies sanoi lopulta ja kääntyi Hertecin puoleen. ”Kunhan hän pysyy rauhallisena hän voi jatkaa matkaa vaikka heti. Ja muistaa juoda vastamyrkkyä.”

Hertec katsoi haava hetken aikaa. ”Oletko varma?” Hän kysyi epäilevällä sävyllään.

”Olen olen!” Mies vastasi nyökyttäen päätään vakaasti.

”Olen täysin kunnossa.” Sreal vastasi ja nousi hetkessä pystyyn. Hän ei huomannut lainkaan että hänen housujensa vyö oli löystytetty ja ne tippuivat lattialle suhisten.

Hetken aikaa kukaan ei sanonut mitään. Hertec ja lääkäri katselivat häntä hetken aikaa unohtaen kokonaan mistä he olivat keskustelleet. Lääkäri näytti olevan valmis käymään kiinni Srealiin.

”EI TAAS!!!” Sreal kirkaisi ja laskeutui kyykkyyn vetäen housunsa nopeasti jalkaan ja sitoen vyönsä tiukasti kiinni. ”Miksi minulle käy aina näin?” Hän mutisi vihaisena ja katsoi Herteciä. Tämä kohautti olkiaan välinpitämättömästi.

”Ei mitään mitä en olisi jo nähnyt.” Hän kertoi ja kääntyi parantajaan päin joka vaikutti pettyneeltä. ”Nautitko mistä näit?” Hertec kysyi mieheltä.

Tämä kääntyi hätkähtäen mutta hymyili varovasti ymmärtäessään kysymyksen.

”Hyvä.” Hertec vastasi hymyillen. Mies rohkeni hymyillä leveämmin. Sreal nousi vihaisesti pystyyn aikoen käydä miesten kimppuun kun äkkiä valkohiuksinen mies puhui. ”Jos valehtelet minulle, tuo oli viimeinen kerta kun näet sellaisen.”

Parantaja valahti kalpeaksi ja katsoi Srealia uudestaan. ”Anteeksi! Anteeksi!” Hän tippui polvilleen ja kumarsi syvään. ”Olen vanha mies eikä minulla ole vaimoa! Pyydän antakaa anteeksi!”

Sreal katsoi miestä raivostuneena. Hän oli ollut vihainen. Mutta se oli ollut tavallaan hänen oma vikansa ja onnettomuus. Mutta mies joka rukoili noin henkensä puolesta, oli säälittävä.

”Saanko tappaa hänet?” Sreal mutisi katsellen maassa makaava miestä.

Hertec heilautti päätään sivuttain. ”Minulle on ihan sama. Mutta anna hänen edes tutkia sinut loppuun ja kertoa tarkalleen miten pitää toimia sinun haavasi kanssa.”

”En tiennyt että välität noin paljon.” Sreal hymyili.

”Se aiheuttaisi ongelmia jos navigaattori kuolisi ennen kuin saavumme määränpäähämme.” Hertec selitti ja kohautti olkiaan. Hän näki Ruffen taistelukeihään lentävän huoneen poikki häntä kohti. ”Eipäs hätäillä.” Hän haukotteli. Hän oli väistänyt keihään helposti vaikka se iskeytyikin keihääseen ja jäi heilumaan uhkaavasti. ”Sinä et todellakaan opi helposti.”

Nainen ihmetteli mitä hän tarkoitti mutta huomasi äkkiä että hänen housunsa olivat tippuneet taas.

”Ulos!” Hän kirkui ja nosti housut uudestaan ylös. ”Mene ulos! Perverssi!”

Hertec kohautti olkiaan. Häntä oli haukuttu pahemminkin. Mitään sanomatta hän käveli ulos ovesta. ”Ja lekuri, minä pitäisin ne silmät kiinni vastaisuudessa.”

Parantaja katsoi kauhuissaan häntä.

”Älä hätäile.” Hertec huusi kaukonevalla äänellä. ”Minä en tee mitään mutta se potilaasi kyllä voi.”

Sreal läimäytti oven kiinni toinen käsi housuissa kiinni. Naisen tulinen katse sai lääkärin ymmärtämään todellisen vaaran.

Hertec ja Ruffe valmistivat venettä matkaa varten kun Sreal käveli alas rinnettä. Demonit huomasivat että naisen rystyset olivat veriset.

”Mennään!” Hän karjaisi. Kaksikko työnsi veneen nopeasti vesille. ”Minne mennään?” Nainen kysyi äyskäisten.

”Utrica olisi hyvä.” Ruffe huomautti hiljaa. ”Ja nopeasti. Olen aivan varma että näemme muutaman päivän päästä purjeen perässämme.”

”Toivottavasti tirkistelyjenne lomassa muistitte levätä ja hankkia voimia.” Sreal sanoi vihaisesti. ”Ruffe heti kun pääsemme ulapalle, sinä saat tehdä sen tuuliloitsun! Ja Hertec pysyttele poissa tieltä ja pidä vahtia. Jos näet vihollispurjeen sinun tulee ilmoittaa siitä heti eikä kolmas päivä.”

Hertec ja Ruffe nöyrtyivät uuteen tilanteeseen hiljaisesti. He kuitenkin katsoivat toisiaan nopeasti ja sitten taas Srealia. Nainen tunsi olonsa äkkiä epämukavaksi heidän outojen katseidensa alla.

”Kysy sinä.” Hertec kuiskasi ja nyökkäsi häneen päin.

”Nopea kysymys ennen sitä.” Ruffe rykäisi kuuluvasti.

”Niin?” Sreal kysyi varovasti.

”Kuka on Antoik?” Itedi kysyi lopulta.

Sreal helahti punaiseksi hetkessä. ”Miksi kysyt?”

”Koska…” Ruffe aloitti kertomuksen.

 

 

Sreal makasi sängyllä. He olivat juuri saapuneet kylään ja ’saaneet’ käyttöönsä päällikön oman talon. Lääkäri oli juuri sitonut haavan kiinni ja laittoi tavaroitaan kasaan.

”Antoik.” Sreal mutisi hiljaa. ”Ei sinne…”

”Hän hallusinoi taas.” Ruffe sanoi katsellen kiinnostuneesti nukkuvaa hahmoa. ”Kukahan tämä ’Antoik’ on?”

”Älä!” Sreal voihki. ”Se sattuu.”

”En tiedä mutta hän vaikuttaa nauttivan mitä tahansa hän tekeekin.” Hertec huomautti. Srealin kädet liikkuivat hänen vartalollaan hitaasti hieroen itseään useasta kohdasta.

”Minä tapan sinut.” Sreal huokaisi. ”Älä vie sitä pois. Minä tarvitsen häntä.”

”Traaginen rakkaustarina.” Ruffe ehdotti.

”Meidän pitää kysyä kun hän on hereillä.” Hertec huomautti itsekin äkkiä kiinnostuneena.

 

 

Sreal näytti punaisemmalta kuin tomaatti. Hän halusi äkkiä hypätä veneestä ja hukkua.

”No?” Ruffe toisti kysymyksen.

Sreal katsoi itedistä lohikäärmeeseen joka myös näytti yllättävän avoimesti kiinnostuneelta. Hän kääntyi nopeasti ympäri ja veti syvään henkeä. ”Perkele.” Hän kuiskasi itsekseen ja kääntyi uudestaan. ”Pankaa vauhtia tähän paattiin!” Sreal karjaisi pelottavalla äänellä joka kaikui meren yli. ”Haluan pois tuon saaren luota ennen kuin kuolen vanhuuteen!”

”Eli et aio kertoa meille mitään.” Ruffe huokaisi.

Taistelukeihäs lensi hänen korvansa vierestä ja iskeytyi laitaan kiinni.

”Miksi sinun piti ottaa tuo keihäs mukaan?” Hertec kysyi kireästi hampaidensa välistä katsellen asetta ja sitten sen tuojaa.

”Mistä minä olisin voinut tietää että hän alkaisi käyttämään sitä.” Ruffe puolustautui.

”Töihin siitä!” Sreal karjui uudestaan erittäin ei-naismaisesti.

Laiva katosi saaren näköpiiristä hitaasti kohti itää.

 

 

Onko tarina käymässä tylsäksi? kommentoikaa.

 

 

Ares88