Neljäs luku: Elämä voi jatkua radallaan...vai voiko?

Hertec heräsi pari päivää myöhemmin aikaisin. Hänen kätensä tuntui jo terveeltä eikä jalkaankaan kivistänyt. Hän oli jo halukas jättämään teltan.
"Ja minut?" Source kysyi hymyillen.
"Sinut tietenkin. Erityisesti sinut." Hertec mutisi samalla kun hapuili kädellään vaatteitaan.
"Älä anna minun sitten pidätellä. Minäkin paranen, ja kun niin käy, tiedän mistä sinut löytää."
Hertec laittoi vaatteet päälleen. Soora oli hakenut hänelle puhtaat ja ehjät vaatteet. Hän nousi pystyyn ja tutki tasapainoaan. Jalassa tuntui lievä muistutus miksi hänen pitäisi olla sängyssä mutta muuten hän uskoi pystyvänsä jatkamaan matkaa.
"Seuraavaan kertaan." Hertec huikkasi ja astui ulos teltasta.
Hän oli liian kaukana kuullakseen Sourcen naurun ja lausahduksen: "Kyllä se siitä suttaantuu. Hertec"
Kirottu liikkui telttojen välissä. Aamulla usva peitti maan ja kylmä ilma väistyi auringonvalon tieltä. Telttojen määrä oli vain lisääntynyt sitä mukaa kun päivät kuluivat. Joiden kodit olivat palaneet tulipalossa, joutuisivat asumaan teltoissa vielä pitkään. Kerrottiin että tulipalo oli vasta nyt sammunut. Hertec näki useita leirinuotioita sytytettynä ja hiilloksina aamunkajossa. Eräs pieni poika hytisi hiilloksessa kiinni samalla kun teltasta hänen takanaan kuului riitelyn ääniä.
Enempää niistä välittämättä, Hertec jatkoi matkaansa.
"Minusta meidän tulisi hoitaa Pukin perhe ensin. He menettivät eilen emäntänsä ja isäntä seuraa pian, ellei saa sitä voidetta." Hertec tunnisti äänen Sooran omaksi. Hän keskusteli äitinsä kanssa. He ohittaisivat teltan aivan pian eikä Hertecillä ollut halua kohdata ketään tänään. Hän loikkasi seuraavan teltan taakse itsestään erittäin kömpelösti ja piiloutui. "Sitten on vielä se Suojelija mestari. Hänen jalkansa pitää leikata pois mutta ei, ennen kuin hän saa sitä salvaa myös."
Hertec painautui teltan kangasta vasten. Kaksikko ohittaisi hänet aivan senttien päästä. Kirottu laski kymmeneen ja hengitti syvään. Jos taistelu hävitään, niin sota täytyy kuitenkin voittaa.
"Sitten on vielä se Suojelija mestarin oppilas, Hertec – " Soora mutisi heidän ohittaessa Hertecin aivan vierestä.
"Hän ei tarvitse mitään ikinä!" Hänen äitinsä mylväisi. "Hän on jo saanut liikaa. Toivottavasti hän ymmärtää lopettaa teeskentelyn pian. Minun hermoilleni hän ainakin käy."
Soora saattoi sanoa jotain vastaan, mutta Hertec ei kuullut. Heidän äänensä loittonivat hetki hetkeltä.
"No johan on." Hertec mutisi heidän mentyä. "Nuo kaksi väittävät olevansa hyviä parantajia mutta rikkovat Itialnan ensimmäistä käskyä. Jokainen apua tarvitseva on sitä saava." Itialna oli Etelä-Utrican ylijumala. Hän oli myös parannuksen ja metsänjumala ja suojelijoiden johdattaja.
Hertec tiesi kuitenkin, ettei hänen pitäisi koetella onneaan. Hän lähti heti jatkamaan kohti orpokotia.
Hertec astui portista ja ovista sisään juuri ennen kuin joku teltta-aukiolla alkoi soittaa kelloa aamun ensimmäisen hetken alkaneeksi. Surullisen humiseva ääni kaikui toriaukiolla. Hertecin sulkiessa oven takanaan.
Hän katseli ympärilleen. Orpokoti näytti kammottavalta kuin aina. Ylös sitten. Hertec aikoi juuri astua ensimmäiselle portaalle, muuta muistikin että nälkä voi yllättää hetkenä minä hyvänsä. Hän jatkoi matkaansa portaiden ohi, keittiöön.
Keittiössä oli hiljaista. Hertec kulki kattiloiden välissä ja tutki mitä oli saatu aikaiseksi.
Hertec löysi pari vanhaa leipää kaapista. Niistä riittäisi heille. Olettaen että Ruffe olisi vielä ylhäällä. Hän otti vielä mukaansa vesipullon ja kääntyi lähteäkseen.
"Mutta kukas se siinä on!" Nekor oli juuri astunut huoneeseen mukanaan pari ruoanlaittoon tarkoitettua apulaistyttöä. "Ulkhauh on parantumaan päin." Läski nauroi.
Hertec käveli heitä kohti.
"Luuletko voivasi viedä ruokaa keittiöstä, omin nokkinesi?"
"Minä teen mitä teen. Sinä et minua pysäytä." Hertec murisi.
"Suuttuuko pikkupaholainen." Nekor näytteli kauhistunutta. Hänen seuralaisensa näyttivät vaivaantuvan enemmän Hertecin läsnäolosta kuin huvittuvan Nekorin imitaatiosta.
"Mieluummin pieni paholainen kuin iso läski paholainen." Hertec vastasi kylmästi.
"Mitä sanoit?" Nekor kysyi silmät loimuten.
"Että," Hertec ei jaksanut pelejä. Joten hän potkaisi terveellä jalallaan Nekoria polveen, "mene, " Hän löi terveellä kyynärpäällään Nekorin mahaan ja tämä tippui maahan, "pois," polvillaan makaava Nekor sai vielä Hertecin polvesta nenäänsä. "tieltäni. Läski." Hertec astui tyynenä Nekorin ruumin yli.
Hän aloitti pitkän matkan ullakolle.
Hän oli matkannut juuri toiseen kerrokseen kun hän kuuli äänen: "Missä hän on!"
Huutaja oli Orso.
"Missä hän on?" Hän toisti raivosta täristen.
"K-kuka?" Joku kehtasi kysyä
"Kirottu ulkhaun paska!"
"En minä ole nähnyt." Joku vastasi peloissaan. "Mi-mitä hän on tehnyt?"
"Mitä? Mitä?! MITÄ?! Katso mitä hän teki Nekorille! Katso nyt oikein kunnolla."
Seurasi hiljaisuus. Minun on parasta liueta täältä, Hertec mutisi.
"Ehkä hän meni ylös?" Ranin ääni ehdotti.
"Te menette telttakylään ja etsitte sieltä! Te tutkitte orpokodin! Uran tarkista puutarha! Loput seuratkaa minua!" Kuului kuinka suuri joukko alkoi nousta ylös portaita. Hertec vilkaisi ylös. Ullakolle ei kannata mennä. Hän ei ehtisi sinne ajoissa kipeällä jalallaan. Käytävällä ei ollut paljoa ovia. Yksi ovi oli kyllä mutta hän ei muistanut mitä sen takana on.
"Sitten kai mennään ojasta allikkoon." Hän mutisi ja käveli vauhdilla oven luo. Hänellä ei ollut aikaa tutkia sitä tarkemmin vaan hyppäsi sisään. Hän sulki oven takanaan ja painoi haan kiinni, eikä hetkeäkään ei liian aikaisin. Hertec kuuli kuinka monet jalat jatkoivat matkaansa ylös.
"Mitä ne sinusta haluavat?" Jokin tippui Hertecin eteen ja puhui hänelle.
"Ruffe!" Hän henkäisi huomattuaan kuka siinä istui. "Suo, entä Suo? En ole nähnyt häntä kahteen päivään."
"Se lintuko? Se heräsi vasta tänään aikaisin ja lensi ulos ikkunasta."
Hertec huokaisi.
"Todellako?"
"Tietenkin. Enhän minä valehtele." Itedi rykäisi "Usein." Hän mutisi.
"Et tietenkään." Hertec kuuli kuinka monet jalat laskeutuivat portaat uudestaan.
"Etsikää se! Älkääkö tulko eteeni ennen kuin olette löytäneet hänet!" Orso huuteli käskyjä.
"Olisiko hän tuolla?" Dirrkin sammakkomainen ääni väpätti oven takana.
"En usko. Ovi on aina lukossa. Johtajatar ei koskaan jätä sitä auki."
Askeleet kaukonivat. Hertec huokaisi helpotuksesta.
"Miksi he sinua etsivät?" Itedi kysyi uudestaan.
"Koska olen syntynyt." Hertec mutisi.
Ruffe vihelsi.
"Ja koska löin yhdeltä toiselta nenän murskaksi ja potkaisin polveen." Hertec lisäsi.
Itedi värähti inhosta.
"Olet sinäkin tekopyhä!" Hertecin oli pakko huudahtaa.
"Miten niin?"
"Itse varastat ihmisiltä jotka eivät ole tehneet sinulle mitään pahaa ja tuomitset minut koska puolustin itseäni."
"Ensinäkin, minä en tuominnut sinua. Me kummatkin teemme mitä meidän pitää tehdä pysyäksemme elossa." Ruffe muistutti osoittaen notkeilla sormillaan häntä.
"Luuletko että minä olen mielelläni täällä."
Ruffe kohautti olkiaan.
"Olet sinä varsinainen korkkiruuvi." Hertec mutisi.
"Mitä sanoit?" Ruffe tiuskasi.
"Että onko sinulla nälkä?" Hertec antoi käsistään toisen leivän itedille. Tämä nappasi sen kuin salama.
"Kiitos." Ruffe kuiskasi.
Hertec hymähti. Hän istuutui tuolille ja tutki huonetta samalla kun aterioi.
Huone oli kolme metriä pitkä ja toiset kolme leveä. Sen piennyttä korosti hämäryys ja valtavat hyllyt, jotka olivat täynnä kirjoja.
Huone oli jaettu pöydällä jolla makasi monta paperia ja pergamenttia sikin sokin, sulkakynä, ja mustepullo. Pöydän molemmilla puolilla oli tuoli, joista toisella istui Hertec. Ruffe riippui häntänsä
varassa kattoparrusta ja keinui ylösalaisin syöden samalla.
Hertec kuuli ulkoa kuinka ylös ja alas ravattiin. Välillä hän kuuli kuinka Orso karjui muille äänen sävyllä, joka oli yleensä varattu hänelle. Se tuntui jotenkin rentouttavalta.
"Mikä paikka tämä?" Ruffe kysyi tavallisella äänensävyllä katsellen itsekin paikkoja. "Ja miksi tulit tänne piiloon?"
"En tiedä. Koska tämä oli lähimpänä." Hertec selitti.
Itedi katseli häntä hetken hämillään.
"Jaa miksi?" Itedi toisti.
"Koska tällä, " Hän koputti jalkaansa ja siinä olevia siteitä, "en olisi koskaan päässyt ylös asti ajoissa. Näin tämä oven ja päätin kokeilla onneani."
"Mikähän paikka tämä sitten on?"
Hertec katseli hyllyjä ja pergamentti kääröjä.
"Varmaan Johtajattaren toimisto. Päätellen pergamenteista." Hän otti kulauksen vesileilistä.
"Heitähän sitä tänne." Ruffe mutisi.
Seurasi hiljaisuus.
"Ruffe?" Hertecin oli kuitenkin pakko kysyä yhtä asiaa.
"Niin?" Itedi hyppäsi ketterästi lattialle kuin kissa.
"Miksi et asu vanhempiesi luona?" Hertec tarkkaili tarkasti toveriaan. Kun hän oli kysynyt kysymyksen, Ruffen kasvot valahtivat kalpeiksi kuin haamu, mutta ilme tiukkeni entisestään.
"Ei kuulu pätkääkään sinulle." Hän mutisi vihaisena.
Hertec kohautti olkiaan. "Ei sitten. Mutta sinä vaikutat orvolta, kuin minä, mutta et asu orpokodissa. Tiedän että tämä on ainoa sadan kilometrin säteellä. Ja että Kolmen Kuun Salin laki kieltää lasten heitteille jätön."
Ruffe taputti käsiään. "Bravo." Se mutisi. "Sinä olet juuri osoittanut olevasi maailman viisain."
Hertec katsoi suoraan Ruffea suoraan silmiin, joka vastasi samalla mitalla. "Kerro minulle – tai jätä kertomatta, päätä itse – miksen ole nähnyt orpokodissa itseni ikäistä itediä joka on kooltaan pienin mitä olen koskaan nähnyt?"
Hertec odotti kuulevansa jotain vihaista tai edes jonkin vastauksen mutta tätä hän ei odottanut. Itedi oli hypännyt hänen kimppuunsa kuin viimeksi. Yrittäen hännällään tämän kurkkua ja potkien samalla mahaan.
Ruffen liike-energia tiputti Hertecin tuolilta ja he rämisivät lattialle. Hertec oli vaistomaisesti nostanut kätensä suojaamaan kaulaansa. Hän yritti nousta pystyyn ja repiä otuksen pois hänen rinnastaan mutta ilman vaikutusta. Itedi oli kiinni kuin mustekala. Ruffe vaan jatkoi iskujen jakamista hänen ruumiiseensa. Se ei ollut voima vaan iskujen nopeus joka sai hänet pitämään Hertecin maassa.
Hertec yritti nousta useamman kuin kerran ilman tulosta. Hän sai vain tarpeeksi ilmaan että pysyi elossa, mutta taju oli menossa pian. Hänen oli keksittävä jotain. Sitten hän alkoi pyöriä lattialla. Liiskaamalla tuon olennon kaikella painollaan luulisi saavansa aikaan jotain.
He pyörivät ja jakoivat iskuja suuntaan ja toiseen. Hertec käytti huonompaa kättään yrittäen pitää sillä hyökkäävän itedin poissa. Toisella kädellään hän pystyi iskemään kahdestikin onnistuneesti mutta itedi pysyi kiinni.
Tätä jatkui hetken. Se loppui vasta kun Hertec ja Ruffe törmäsivät täysillä yhtä hyllyä päin. Kirjoja sateli taivaalta heidän niskaansa. Yksi jopa osui Itediä päähän, saaden tämän menettämään refleksimäisesti irrottamaan otteensa.
Hertec yksi ilmaa keuhkoihinsa jälleen kerran ja vilkuili missä kunnossa hän oli. Missä kunnossa huone oli?
"Miksi sinä noin teit?" Hän tiuskasi Ruffelta käheästi.
Itedi hieroi päätään, kohtaa johon kirja oli osunut. Hänen kasvoillaan oli todella vihainen ilme.
"Minua en ole pieni!" Hän murisi vihaisena.
Hertec nyökkäsi. Jokainen ansaitsi itse päättää millä häntä kutsutaan. Hänen teki mieli kysyä mitä tällä oli kokoaan vastaan? Ja miksei hän puhunut vanhemmistaan?
Hän kohautti olkiaan ja tarkisti etteivät haavat olleet auenneet.
"Vau!" Ruffe henkäisi hänen takanaan.
"Mikä nyt?" Hertec kysyi turhautuneena.
"Katso itse."
Hertec kääntyi katsomaan. Ruffe piti kädessään hopeista riipusta. Siinä oli keskellä kaunis riimu. Sitä ympäröi eläimiä ja ihmisen kaltaisia olentoja jotka katselivat toisiaan.
"Upea." Hän myönsi. "Erittäin upea."
"Niin." Ruffe hymyili lapsekkaasti. Sitten hän laittoi sen kaulaansa. "Sopii kuin nakutettu."
"Tietenkin. Nyt laita se takaisin."
"Oletko hullu." Ruffe kietoi kätensä riipuksen ympärille suojellakseen sitä.
"Sinä sait ihailla sitä mutta sillä siisti. Se kuuluu jollekin muulle. Laita se takaisin ja nuo hyllyiltä pudonneet kirjat myös."
"Yksi: löytäjä pitää, kaksi: sinäkin pudottelit kirjoja yhtälailla ja kolme: sinun pitää ensin saada minut kiinni!" Muuta sanomatta Ruffe hyppäsi ilmaan, otti kattoparrusta kiinni.
"Oikeasti korkkiruuvi! Lopeta ja laita se takaisin ennen kuin joku näkee sinut." Hertec kuiski koska ei uskaltanut huutaa.
Itedi näytteli miettivää. "Hmm, EN!" Ja kieppui katosta.
Hertec yritti kurkottaa mutta kipeänä vielä äskeisestä tappelusta, hän joutui vain mulkoilemaan.
"Laitetaan nämä kirjat pois nyt." Ruffe mutisi ja tiputti itsensä lattialle ja alkoi kerätä kirjoja.
Tuo kummastutti Herteciä. "Mitä sinä teet?"
"Varas voi olla kuka tahansa joka ottaa toiselta ilman lupaa. Hyvää varasta ei saa kiinni. Mestari varasta, ei edes huomata ennen kuin on liian myöhäistä ja kun huomataan, syytetään jotain toista." Hän puhui nopeasti.
Hertec hymähti. Hänestäkin he olivat olleet liian kauan tässä paikassa. Heidän pitäisi lähteä liikkeelle.
He laittoivat kaikki pudonneet kirjat takaisin hyllyille. Viimeisten joukosta itedi löysi yhden oudon kirjan. Siinä näytti olevan vain muutama sivu tekstiä ja loput jokin, mikä näytti painokuvalta riipuksesta. Riipus oli löydetty vasta kun kirjat olivat tippuneet. Ja tämä muiden mukana.


Siinä alkaa neljäs luku. Toivottavasti mielenkiinto pysyy. Palautetta kaikilta jotka ovat lukeneet. Pian jatkuu taas.


Ares88