Orso istui kotinsa sisäpihalla pitäen käsissään puumiekkaansa. Hän oli pukeutunut kultaiseen paitatakkiin jossa oli valkoiset reunat. Hänen selkäänsä komisti haukka ja aurinko. Hänen kultaiset hiuksensa oli kammattu siististi kummallekin reunalle.
Vorso seisoi hänen edessään kädet rinnanpäällä ristissä.
"Mitä nyt?" Orso kysyi ihmeissään. "Meidän pitää mennä. Muuten me myöhästymme rituaalista!"
Vorso virnisti. "Tiedän. Tämä ei vie kauan." Hän veti esiin oman puumiekkansa. "Hyökkää."
"Hä?" Orso ihmetteli.
Vorso hyökkäsi itse käyden laajojen viiltojen sarjaan. Orso yritti päästä mukaan ja veti miekkansa eteen. Vorso löi suoraan ylhäältä alas mutta hän ehti juuri torjua sen. Orso kaatui selälleen ja ketterästi kierähti jaloilleen.
"Arasime kimone!" Orso juoksi eteenpäin ja suoritti perheensä tekniikan.
Vorso nosti miekkansa suoraksi eteen ja kuiskasi. "Arasime kauna." Yksinäinen leijona, puolustaja. Vorson miekka ehti täydellisesti torjua Orson molemmat iskut ennen kuin kierähti tämän selän taakse ja löi napakan iskun suoraan selkään.
Nuorempi veljeksistä kaatui huutaen maahan.
Oli hiljaista. Orso pyyhkäisi silmäkulmaansa.
"Et kai itke! Iso mies!" Vorso nauroi ja ojensi kätensä. "Pärjäsit hyvin."
Orso katsoi veljeään hetken ja tarttui sitten tätä kädestä. He katselivat toisiaan hetken.
"Haluan antaa sinulle lahjan." Vorso kuiskasi. "Mutta älä kerro siitä äidille. Hän repeisi jos saisi kuulla mitä olen ostanut."
Orso katsoi innoissaan kun hän käveli pois pitkän nyytin luo joka makasi lattialla. Nyytti oli tavallisen näköinen säkki jonka sisällä oli jotain pitkää ja ohutta… voisiko se olla…
Vorso heitti nyytin päällysteet pois ja ojensi veljelleen…
"Katana. Se on sinun." Hän hymyili ylpeänä.
Orso ei ollut uskoa silmiään. "Oikeasti? Ihan oikeasti?"
Vorso nyökkäsi. "Tämä miekka on sinun. Sen nimi on Aramel. Johtajaleijona."
"Aramel?" Orso tarttui vapisevin käsin hänelle tarjottuun miekkaan ja nielaisi tyhjään. Se oli komea. Komea ja painava. Hän ei ollut koskaan ennen koskenut oikeaan katanaan. Hänen äitinsä oli kieltänyt. "Ennen kuin opit käyttämään miekkaa, et koske yhteenkään. Onko selvä?" Hän oli sanonut. Siinä oli kullanvärinen huotra johon oli maalattu taidokkaasti leijona raatelemassa. Orso näki kuinka leijonan takana oli muita lajitovereita. Hän tarttui kahvaan se suorastaan huusi häntä vetämään siitä. Hän katsoi vielä veljeään varmistukseksi. Tämä nyökkäsi.
Orso veti kahvasta ja terä ilmestyi hänen eteensä.
Se oli kaunis! Kirkas teräs loisti punaisena kuun valossa. Se oli taitavasti tasapainotettu. Se tuntui enemminkin käden jatkeelta kuin aseelta. Hän nosti sen ylös.
"Miltä tuntuu?" Vorso kysyi hymyillen.
Orso ei osannut vastata. Hän ei löytänyt sanoja. "Kiitos." Hän kuiskasi lopulta. Hän käänsi miekan ympäri ja asetti sen varovasti huotraansa.
"Älä sitten sano äidille mitään. Ainakaan ennen kuin olen kaukana kaupungista." Vorso virnisti. "Hän varmaan panisi minut syömään tuon miekan."
He nauroivat yhdessä vitsille.
"Vie tuo miekka nyt pois näkyvistä." Hän nyökkäsi sivummalle. "Meidän pitää kiirehtiä temppelille tai äiti tappaa sinut myöhästymisestä. Ja minut viivyttämisestä."
Orso juoksi huoneeseensa ja asetti miekkansa varovasti sängylle. "Vihdoinkin," Hän kuiskasi ja hellästi kosketti miekkaa. "minulla on miekka."
"Tule jo!" Vorso huusi ulkoa. Orso käveli pois mutta kääntyi vielä kerran ovella. Hän ei pystynyt piilottamaan hymyään.
He juoksivat kaupungin läpi yrittäen saapua temppelille ennen kuin olisi liian myöhäistä.
Temppelin portilla oli tungosta. Kaikki runnoivat eteenpäin päästäkseen eturiviin. Orso tunkeutui joukon läpi kun jokin tarttui häntä olkapäästä.
"Olet myöhässä." Hän tunnisti isänsä äänen. Voralin, kaupungin lääkärin. Tämä hymyili rauhallisesti. "Mitä te teitte?"
Orso nielaisi. "Ei mitään! Kesti vain hetken valmistautua."
Voral hymyili viekkaasti. "Niinkö? Selvä. Mene nyt."
Poika nyökkäsi ja jatkoi tunkeutumista väkijoukon läpi. Portilla häntä odotti erittäin ärtynyt Saral. "Sinulla on parempi olla erittäin hyvä syy olla myöhässä."
Orso nielaisi tyhjää. "Mi-mi-minä tu-tuota…"
"Säästä myöhemmäksi." Saral murahti ja sylkäisi. "Mene jo. Muut ovat jo valmiita."
Orso astui sisään portista temppelipihalle. Hertec istui vihaisen näköisenä portailla.
"Huono päivä?" Hän kysyi hyväntuulisesti.
"Sinulla ei vai?" Hertec kysyi ärtyneenä.
Orso hymyili.
"Mene jo!" Hertec murisi.
Orso käveli ovesta sisään pyhättöön. Soora ja Tinar rukoilivat polvillaan kynttilöiden ympäröimänä alttarin ympärillä. Alttari oli pyöreä pöytä jossa oli neljä kantokahvaa jotka kannattivat levyä johon oli asetettu kynttilöitä ja pronssipatsas. Se esitti kauheaa lohikäärmettä joka katsoi vihaisena ympärilleen. Lohikäärmeellä oli pieni kruunu.
Tarinan mukaan kauan, kauan sitten mahtava lohikäärmeruhtinas oli nostanut valtavan armeijan aikoen valloittaa maailman. Armeija oli valloittanut monia valtakuntia ja veti vertoja jopa Kolmen Kuun Salille. Lopulta kolmenkymmenen vuoden sotimisen ja valloituksien jälkeen ruhtinas oli päättänyt solmia rauhan vihollistensa kanssa. Toistaiseksi. Hänen joukkonsa olivat kokeneet kovia ja hän tarvitsi täydennyksiä.
Eräänä päivänä lohikäärmeruhtinas oli ollut kävelyllä ja ohitti pienen temppelin. Sen munkit olivat pysyneet erossa sodista mutta tunsivat ruhtinaan. Lohikäärmeruhtinas ei halunnut loukata jumalia joten hän tervehti temppelin munkkeja nyökyttämällä heille päätään vähän.
Lohikäärmeruhtinas ei tiennyt loukkasivatko munkit häntä vai eivätkö yksinkertaisesti huomanneet hänen tervehdystään, mutta kukaan ei vastannut eleeseen. Ruhtinas oli raivostunut loukkauksesta ja hyökännyt temppeliin. Hän teurasti munkit yksi kerrallaan. Kunnes viimeinen munkin vuoro oli ollut. Hän oli nostanut hyökännyt kaikella mahdillaan lohikäärmettä vastaan käyttäen kaikkein voimakkainta loitsuaan. Mutta hänenkään voimansa eivät riittäneet kauheaa lohikäärmettä vastaan. Joten munkki rukoili. Hän rukoili kuunjumalaa jotta tämä auttaisi voittamaan lohikäärmeruhtinaan. Jumala oli vastannut ja yhdessä he olivat sinetöineet hänet temppeliin.
Legendan mukaan munkki kuoli heti kun taistelu oli voitettu. Mutta kuunjumala oli varovainen ja tiesi että niin kauan kun temppeli olisi maan päällä, niin kauan ruhtinas voitaisiin vapauttaa. Joten hän kirosi temppelin. Temppeli katoaisi tästä maailmasta eikä ilmestyisi kuin sinetöimisen vuosipäivänä joka kolmas vuosi. Punaisen kuun päivänä.
Utricassa sitä päivää muisteltiin rukoilemalla kuunjumalaa pitämään temppeli kadoksissa seuraavat kolme vuotta. Jokaisessa kylässä jossa juhlittiin tätä päivää, valittiin neljä nuorta kantamaan alttaria läpi kaupungin. Se kannettaisiin temppeliltä toriaukiolle missä ihmiset rukoilisivat yhdessä pappien opastuksella. Sitten juhlittaisiin ja oikein kunnolla.
Seremonia aloitettiin kun neljä nuorta rukoilisivat temppelin sisällä ensin. Siis tavallisesti.
Hertec raapi korvansa taustaa temppelin portaalla katsellen ympärilleen tylsistyneenä.
"Mikset mene sisään?" Sarali kysyi yhtä tylsistyneenä.
"Jos menen, kuka pitää sinulle seuraa?" Hertec naurahti.
Sarali hymyili. "Totta tuokin." Hän sylkäisi.
"Kuinka kauan tässä menee?" Hertec kysyi katsellen ympärilleen.
Nainen katsoi olkansa yli. "Sanoisin että ainakin puolituntia vielä. "Munkit eivät ole vielä sytyttäneet kantokynttilöitä."
"Tämä on tylsää!" Hertec huokaisi.
"Onko sinulla noin kova kiire päästä tyttäreeni kiinni?" Sarali virnisti. "Olen kokoajan luullut että olet siveä ja kiltti poika mutta taidatkin olla aikamoinen pelimies."
Hertec katseli häntä ymmärtämättä sanaakaan. "Niin… kai sitten."
He istuivat temppelin portailla odotellen.
"Miksi valitsit Hertecin?" Orso ihmetteli noustessaan seisomaan. Hän venytteli selkäänsä rukoilun rasituksen jälkeen. "Hän ei edes usko jumaliin."
Tinar ja Soora katsoivat toisiaan ja kikattivat. "Sinä olet niin lapsi."
Orso nyökkäsi hämmentyneenä. "Totta. Ei kymmenen vuotta ole lähelläkään aikuista."
Tytöt tirskuivat käsiensä takana.
He astuivat osoitetuille paikoilleen. Yksi kaljuista munkeista johdatti Hertecin tämän paikalle.
"Mikä teillä kesti?" Hertec kysyi haukotellen. Munkki oli joutunut ravistelemaan hänet hereille.
He seisoivat alttarin neljän kulman ympärillä. Orso oli lähimpänä ovea. Tinar oli hänen oikealla puolella ja Soora vasemmalla. Hertecin paikka oli heidän takanaan.
Kukaan ei ehtinyt vastamaan hänelle kun munkit astuivat huoneeseen. Yksi heistä heilutteli viuhkaa samalla kun toinen kantoi savuavaa astiaa. He levittivät savua ympäri huonetta. Savu otti Hertecin keuhkoihin ja hän alkoi yskiä.
"Tämä savu puhdistaa teidät pimeydestä!" Astiaa kantava pappi huusi seremoniallisesti. "Se täyttää teidät ja työntää pimeyden pois teidän sydämistänne!"
"Se tuntuu vain tukahduttavan minut." Hertec ähkäisi ja painoi käden suulleen.
Munkki katsoi häntä hetken viirusilmin, muttei sanonut mitään.
"Kuka sinä olet?" Viuhkaa heiluttava munkki huusi runollisesti Orsolta joka seisoi ensimmäisenä. "Mistä sinä tulet? Miksi olet täällä?"
"Minä olen Orso Armileksen poika." Hän vastasi selvästi ja kuuluvasti. "Tagrigin kylästä. Tulin sulkemaan pahuuden helvettiin minne se kuuluu."
"Kuka sinä olet?" Munkki kysyi uudestaan.
"Etelän aurinko!" Orso vastasi.
Munkki siirtyi Tinarin eteen. "Kuka sinä olet? Mistä sinä tulet? Miksi olet täällä?"
"Tinar Cerian tytär. Tagrigin kylästä. Tulin sulkemaan pahuuden helvettiin minne se kuuluu."
"Kuka sinä olet?"
"Idän sade." Tinar vastasi.
Munkki siirtyi toiselle puolelle. "Kuka sinä olet? Mistä sinä tulet? Miksi olet täällä?" Hän toisti kysymykset Sooralle.
"S-soora Armileksen tytär. Tagrigin kylästä. Tulin sulkemaan pahuuden helvettiin minne se kuuluu." Tyttö vastasi vähän vapisevalla äänellä.
"Kuka sinä olet?" Munkki toisti kysymyksen.
"Lännen pilvi."
Munkki astui Hertecin eteen. Tämän silmät vuotivat savusta ja kurkku tuntui kuivalta. Häntä yskitti ja huimasi kauheasti.
"Kuka sinä olet?" Munkki kysyi häneltä. "Mistä sinä tulet? Miksi olet täällä?"
"Hertec Cerialin – köh – poika. Köh. Tagrigin kylästä. Köh – köh." Hän veti syvään henkeä. "Sulkemassa lohikäärme helvettiin. KÖH! KÖH! KÖH!!!" Hän maistoi veren maun suussaan.
Munkki katsoi pitkin nenän varttaan. "Kuka sinä olet?"
"Pohjoisen tuuli." Hertec vastasi hiljaa. Hän peitti käden suullaan yskiessään uudestaan. Kun hän katsoi kämmentään veri valui sitä pitkin.
Muut katsoivat kauhuissaan tätä. Soora ja Tinar olivat kauhuista jähmettyneinä. Orso nielaisi tyhjää.
"Olen kunnossa." Hertec kuiskasi ja hymyili. Hänen katseensa sumeni. Hänen tasapainonsa heitteli. Hän oksentaisi kohta. "Voidaanko jatkaa?"
Munkki tuhahti. "Te neljä vartijaa kannatte alttarin kansan luo. Kansan jota te lupaatte suojella oman henkenne uhalla."
Jokainen kyyristyi ottamaan kiinni kahvasta.
"Vartijat, nostakaa!" Munkki huusi.
Yhdessä neljä lasta nostivat alttarin johon oli asetettu kynttilät ja patsas. He nostivat kahvat olkapäilleen ja astuivat ovelle.
Hertecistä tuntui että hän kaatuisi pian mutta puri hammasta. Tämä on tärkeää Tinarille. Tämä on tärkeää Tinarille. Nuo sanat pyörivät hänen mielessään. Hän ei pilaisi tätä. Hän ei saisi pilata tätä.


Kiitos Kettu ideistasi. Niitä on vain vähän vaikea käyttää näin tässä vaiheessa. Mutta mietin kyllä niitä tarkkaan. Toivottavasti pidät tästä.


Ares88