Nainen istui nuotion ääressä ja soitti. Hänen sormensa painoivat ikian kieliä samalla kun jousi liukui hellästi niiden yli. Hänen silmänsä oli suljettu. Hänen pieni leirinsä oli kallion kielekkeellä. Hänen vasemmalla puolellaan oli tie joka kiersi kallion viertä alas. Hänen oikealla puolellaan oli samanlainen tie joka johti ylös. Hänen takanaan oli pieni luola. Hän oli asettanut tavaransa ja makuusijansa sinne. Ne säästivät häntä pystyttämästä telttaa.
Nainen oli kaunis. Hänen platinan valkeat hiukset heiluivat hellässä tuulessa mikä ulvoi kanjonissa. Nainen taisteli uvellusta vastaan musiikillaaan. Tämä oli tahtojen taisto. Tuuli vastaan nainen. Eikä kumpikaan aikonut luovuttaa. Hänen kasvonsa olivat sopusuhtaiset ja jokaisen miehen unelmat. Hän oli pitkä vaikka istuikin risti-istunnassa.
Sävelet irtosivat kielistä, paiskautuivat suoraan kohti kalliota. Kallio paiskoi ne kanjoniin. Äänet kaikuivat ympäri vuoristoa. Tuuli ei pitänyt tästä. Se yltyi. Sen uvellus voimistui kuin lohikäärmeen kokoiseksi sudeksi. Jokaista naisen soittamaa säveltä kohti, tuuli puhalsi ilmoille uuden puuskan. Taistelu vaikutti loputtomalta.
Sitten nainen lopetti. Kuin seinään hän irrotti jousen ja kielet toisistaan ja päästi jouset takaisin lepoon. Hän hymyili. "Hyvä on. Sinä voitat." Hän hymyili ja aukaisi silmänsä. Kirkkaan violetit silmät loistivat häviöstä huolimatta. Tuuli puhalsi ilmoille vielä viimeisen puhalluksen kuin laittaen kaiken voimansa siihen. Naisen matkaviitta lensi ilmaan ja oli repäistä hänet mukaansa. Hänen pieni nuotionsa lensi tuulessa puineen ja kekäleineen ja liekkeineen. "Mutta älä turhaan ylpisty." Hän tuhahti. Ja se loppui. Yhtä nopesti kuin nainenkin, Tuuli loppetti.
"Taistelit hienosti, Marui." Nainen hymyili ja laski ikiansa maahan. "Voit tulla esiin." Hän sanoi hiljaa ja kääntyi luolaan päin. "En minä sinua syö."
Luolasta astui esiin poika. Tuskin kahta vuotta täyttänyt mutta silti kävellä tepasteli. Hänen katseensa oli utelias. Siniset silmät hohtivat kilpaa hymyn kanssa. Nainen kääntyi ja hymyili. "Sinä olet outo lapsi." Nainen kuiskasi.
Mutta poika ei ymmärtänyt. Hän vain nauraa kihersi innoissaan ja kaatui ikian päälle. Hän sormeili pikkuisilla sormillaan kieliä saaden ne värähtämään ja päästämään äänen. Hän katsoi soitinta kuin suurempaakin ihmettä. Sitten hän taputti käsiään innoissaan ja kosketti samaa kieltä uudestaan. Hän nauroi ja alkoi painella kieliä pitkällä käden heilautuksella.
"Vai haluat sinä oppia soittamaan?" Nainen kysyi. "Hyvä on. Minä opetan. Mutta vasta kun olet vähän vanhempi."
Lapsi paineli kieliä. Mutta liian varomattomati. Hän sai haavan sormensa päähän ja veri värjäsi ikian kielet punaisiksi.
Nainen henkäisi ja tarttui poikaa kädestä kauhuissaan. "Vain pintanaarmu." Hän huokaisi. Hän katsoi poikaa. Tämä vain hymyili ja painoi sormellaan naista kasvoihin. Punainen pilkku keskellä nenää. Nainen hymyili onnelisesti. "Sinä olet rohkea pikkuinen, etkö olekin?" Hän nosti pojan syliinsä ja käveli luolaan. Ikia jäi maahan makaamaan. "Hoidetaan kuitenkin tuo sormi, ennen kuin se tulehtuu ja tulee paha pipi." Hän hymyili. Poika vastasi hymyyn työntäen sormensa suuhunsa ja imien verta pois.
Nainen laski pojan makuualustalle istumaan kun itse kääntyi nyyttinsä puoleen. Hän veti sieltä sytykkeitä, puukkonsa ja kiven palasen, sytyttäen uudestaan nuotion, tällä kertaa luolan sisälle. Hän kääntyi uudestaan nyyttinsä puoleen ja veti sieltä lääkelaukkunsa ja kääntyi pojan puoleen. "Soittajalle, sormet ovat tärkeimmät." Hän hymyili ja otti erinnäisia tarvikkeita laukustaan.
Lapsi hymyilee. Nainen ajatteli. Hymyilee vaikka on saanut kivuliaan haavan sormeensa. Hymyilee vaikka on joutunut ventovieraan matkaan. Hymyilee vaikka on menettänyt äitinsä... Hän katsoi poikaa silmiin. Siniset silmät jotka rentouttivat mutta pelottivat samaan aikaan.  "Pidä huolta... hänestä... vain... lapsi... ei... paha..." Nainen oli ilmestynyt sinä aamuna ja kaatunut hänen jalkojensa juureen. Naisen selässä oli kolme sulitettua nuolta. Hän oli tuskin hengissä. Naisen sylissä oli ollut lapsi. Soittaja oli haudannut hänet kanjonin pohjalle ja ottanut lapsen mukaansa. Hän oli kävellyt kunnes oli kohdannut luolan ja kuullut Tuulen haasteen. Hän oli vastannut siihen.
Ja nyt, nainen katsoi poikaa tarkemmin. "Mitä minä teen sinun kanssasi?"
Poika katsoi takaisin ja hymyili. "Ä-ti." Hän hymyili.
Naisen sydän hyppäsi kurkkuun. "Mitä... sinä sanoit?"
"Ä-ti." Poika sanoi uudestaan ja nauroi. "Ä-ti."
"Tarkoitatko, äiti?" Nainen nielaisi ja siirtyi lähemmäs lasta.
Poika hymyili leveämmin ja ojensi kätensä. Hän risti ne naisen kaulan ympärille. "Ä-ti."
Nainen nielaisi uudestaan. Hän otti lapsen syleilyynsä ja  itki. "Hyvä on. Hyvä on.  Olen sinun äitisi.  Mutta kuka sinä olet?"
Poika ei vastannut. Katseli vain kummissaan naista.
"Sinä tulit hiljaisuudessa ja hymyilet kuin sankari. Olet... kuin se Toprei niistä tarinoista. Olet Hertec Torpei." Hän nosti pojan ylös ja hymyili. "Minun poikani, Hertec Torpei. Ceria, Enkelisormen poika."
Poika hymyili takaisin ja nauroi. "Ä-ti."


Tämä on itsenäinen prologi jota tuskin tullaan julkaisemaan missään kirjassani. En ole varma. Kuitenkin, näin Ceria löysi poikansa. Toivottavasti tarina miellytti.


Ares88