Tässä tulee toinen osa. Kiitos jos jaksatte lukea sen.

Vielä viisikymmentä vuotta sitten Tagrig oli ollut pelkkä orpokodin, majatalon ja parin kaupan keskus yksinäisten maanviljelijöiden kanssa. Se oli ollut ainoa kylän tapainen viidenkymmenen kilometrin säteellä. Kun orpokodin muutama vanhentunut asukki ei ollut viitsinyt etsiä itselleen omaa kotiaan kauempaa, olivat he vain rakentaneet oman kotinsa lähelle. Sitten orpokodin takaisesta joesta, tärkeimmästä matkareitistä länteen, oli löytynyt kalmikkoja, kultaisia kaloja jotka olivat arvokkaita pohjoisen markkinoilla, oli Tagrigiin rynnännyt ihmisiä etsimään itselleen omaisuutta. Nykyään Tagrig ja lähikylät olivat puolentuhannen ihmisen, rohton, itedin ja kääpiön ja muiden kunniallisien rotujen koti. Sekalainen joukko. Tagrigin eteläpuolelle oli alettu rakentaa kivistä muuria ja joen pohjoiselle puolelle oli alettu laajentaa tilaa asuinalueelle. Ihmisiä virtasi joka viikko lisää kaupunkiin. Suoraan sanottuna siitä oli koko etelän kovin kasvukeskus. Tagrigista sen tärkeimpään ja lähimpään kumppaniin, Salamurhaajien Kaupunkiin oli matkaa noin päivän kävelymatka kaakoon.
Salamurhaajien Kaupunki, Bukait Tamana, oli saanut nimensä kuuluisista Bukait-sotureista jotka olivat saaneet oppinsa kaikkein kauheimmilta, lohikäärmelapsilta. Bukait-soturit olivat ennen taistelleet monissa taisteluissa lohikäärmelasten rinnalla. Mutta kun kuninkaat ja rodut olivat muodostaneet Liiton, kaikki lohikäärmelapset ja heidän liittolaisensa oli tapettu. Nykyään Bukait ymmärrettiin joko kalliina salamurhaajana tai henkivartijoiden eliittinä.
Niistä 'kunnian' päivistä oli jo kaksi vuosikymmentä. Hertec oli liian nuori tietääkseen niistä päivistiä. Mutta kun sodat oli sodittu, ruhtinaat ja suurten kaupunkien valtahuoneet päättivät viettää aikansa sotien keskenään. Joskus oli kaupungin valtahuoneiden välisiä sotia, ja joskus kaupunkien välisiä sotia ja joskus kokonaisten ruhtinaskuntien sotia. Tosin Etelä-Utricassa suurimmat sodat olivat loppuneet Kolmen Kuun Salin vallattua sen itselleen.
Hertec palasi nykyhetkeen kun tytön ääni kaikui keittiössä.
"Kaupungin pohjoispuolella on havaittu vihamielinen ratsuväki osasto." Hertec käänsi päänsä. Hänen edessään seisoi Tinar. Nuori tyttö orpokodista jolla oli pitkät hopeiset hiukset. "Ovat varmaan menossa lyömään heidät."
"Tappaisivat toisensa jos minulta kysytään." Hertec mutisi.
"Älä sano noin!" Tinar parahti "Tiedät kyllä että ilman heitä tapahtuisi!"
"Kyllä. Minä tiedän" Hertec mutisi hiljaa. Se vihamielinen joukko ratsastaisi todennäköisesti kaupunkiin ja ryöstäisi sen jostain arvokkaasta. Tappaisi muutaman vastaanpanijan ja katoaisivat ennen kaartilaisten ilmestymistä.
Hän oli nähnyt usein sellaisia tapahtumia ja kuullut vielä kauheampia tarinoita. Yksikään tarina ei kuitenkaan saanut Herteciä huolestumaan. Hän oli katsellut vierestä kun rosvojoukko oli ratsastanut kaupunkiin, kuinka kaksi orpokodin vanhinta tyttöä oli nostettu ratsaille ja viety mukanaan. Hertec ei edes värähtänyt ajatuksesta mitä heille oli tehty. Tytöistä ei oltu kuultu sittemmin.
Se tuskin toistuisi kuitenkaan enää, sillä Tagrigia välteltiin sinne varustetun kaartin johdosta. Tuokin ratsuosasto etsisi helpomman kohteen. Kuten Niklianin, Targrigin pohjoisnaapurin.
Edes tuhoisa sota lännessä ei ollut saanut etelän ruhtinaita huolestuneiksi. Hertec oli kuullut Kolmen Kuun Salin kuningasta ja senaattia haukuttavan tästä tilanteesta. Pohjoisessa Lohikäärmeruhtinas, lännessä Demonikuningas ja oli kuultu huhuja barbaarisodasta etelässä. Ainoastaan idän löyhät liitot turvasivat, ettei Kolmen Kuun Saliin oltu vielä marssittu.
"Miksi sitten sanot tuollaista?" Tinar kysyi epätoivoisena viimein. Hän oli istuutunut Herteciin viereen ja katsellut tämän ateriointia. "Vaikka maailma vihaisi sinua, sinun ei tarvitse vihata maailmaa." Tyttö siirtyi hiljaa ruokakipolle ja otti sieltä itselleen kauhallisen. "Eikä maailma sinua sitä paitsi vihaa."
"Aika hyvin se kuitenkin näyttelee sitä, eikö?" Hertec mutisi kippoonsa
"Joskus on kuljettava pimeyden läpi voidakseen nähdä valoa." Tinar käveli Hertecin viereen ja istui pöydälle.
"Piirrä kartta." Hertec mutisi
Siinä syödessään Hertec vilkuili vieressä istuvaan tyttöön. Tinar oli joutunut orpokotiin jo sylivauvana. Mutta toisin kuin Hertec, Tinarille oli annettu nimi. Tinar, kuunvalo. Oikein osuva. Tinarin hiukset olivat kauniin pitkä ja hopeiset, jotka korostivat haaleaa, ehkä vähän kalpeaa ihoa. Hänen silmänsä olivat kauniin lämpimän siniset. Niistä loisti aina sama myötätunto kaikkea väärinkohdeltua kohtaan. Tinar oli lähes ainoa jonka Hertec tunsi, joka ei ensimmäisenä alkanut haukkua häntä.
"Kiitos." Tinar kiitti vieden kipponsa pois ja kävellen ulos keittiöstä "Menen kaupungille Johtajattaren asioille. Nähdään myöhemmin. Hei!" Ja hänen hiukset katosivat ovesta.
"Hei." Hertec mutisi. Hänkin oli jo lopettanut ja piti nyt tyhjää kippoa sylissään. "Se oli hyvää."
"Mitä sinä teet?!" Hertec hätkähti. Johtajatar oli juuri astunut käytävästä keittiöön.
"Syön. Vai onko omasta viimekerrasta liian kauan?" Hertec päästi hampaiden välistä.
"MENE! POIS! SENKIN ULKHAUH!" Tällaisten huutojen sanelemana Hertec käveli ulos keittiöstä käytävään, sieltä eteiseen ja ulos. Hertec käveli auringon paisteessa orpokodin seinän viertä pitkin takapuolelle. Sieltä kohti vajaa. Hän avasi sen lahoavan oven ja astui sisään.
Vaja oli puoliksi puuliiteri ja puoliksi varasto jossa säilytettiin kaikkea tarpeellista. Hertec haki vihaisena kuokan ja haravan ja paiskasi oven perässään kiinni. Kokin ohella Hertecin tehtävänä oli keittiöpuutarhan hoivaaminen. Se oli oikeastaan hänen ainoa ylpeyden aiheensa.
Orpokoti oli rakennettu tavalla että joen ja pohjoisseinän väliin jäi noin kymmenen metrin kaista maata. Joen toiselle puolelle oli vielä pieni palsta metsää. Kaikki Tagrigin ja sen lähikylien maa alueet olivat ennen kuuluneet orpokodille mutta rahanpuutteessa Johtajatar oli myynyt suurimman osan. Pieni kaistale metsää joen toisella puolella vielä kuului orpokodille jota käytettiin tavallaan puistona.
Keittiöpuutarha, joka sijaitsi seinän vieressä, oli ennen kuulunut puutarhurille, mutta tämä ei oikeasti erottanut persiljaa rikkaruohosta. Johtajatar tiesi sen muttei koskaan sanonut mitään vaan oli käskenyt Hertecin huolehtimaan keittiöpuutarhasta. Johtajatar oli huutanut että kirottu ulkhauh tarvitsi jotain johon kuluttaa kaiken tarmonsa.


Siinä se oli toinen osa. Pahoittelen jos tarina loppuu kesken mutta en oikein halua kirjoittaa koko lukua kerralla. Tarina jatkuu pian.

Ares88