Itrial seisoi metsän rajassa katse kohti aukiota. Hänen isänsä ja setänsä seisoivat vastakkain keskellä aukiota. He olivat matkanneet useita viikkoja ja tulleet kauas pohjoiseen. Melkein Rantakilven vaikutuspiiriin. Runantagra oli tavannut useita Riska-päälliköitä matkalla tänne ja lisännyt vaikutusvaltaansa.
Mutta nyt ei ollut politiikan tai sodan aika. Nyt veljeksillä oli tärkeämpääkin tekemistä. Jotain mitä kukaan ei saanut häiritä.
"Kalju rotta!" Runantagra karjui. Hän seisoi ilman paitaa, vain housut jalassa. Hänen partansa heilui vapaana.
"Jääräpäinen homppeli!" Ranantagra vastasi. Hänkin oli ilman paitaa, mutta hän oli leikannut partansa. Hän oli juovuspäissään kaatunut pikiämpäriin jolla paikattiin veneitä. Piki ei ollut lähtenyt joten Ranantagra oli nyt paljain kasvoin.
"Juoppo!" Vanhempi veljeksistä huusi.
"Läjä karhunpaskaa!" Ranantagra alkoi kiertää sivuttain ympyrää.
"Vaimonsa perään sureva surkimus!" Runantagra teki samoin.
"Tyttö!"
"Rakkula!"
"Horhem!" Ranantagra virnisti ja pysähtyi.
"Tuo oli liikaa!" Runan karjui ja syöksyi eteenpäin.
Ranan hymyili ja lähti myös liikkeelle. He törmäsivät ilmassa kaatuivat ruoholle aloittaen verisen painin.
Runan oli ensimmäisenä päällä joten hän levitti jalkansa veljensä päälle ja otti tämän kaulasta kiinni ja puristi. Ranan vastasi tähän lyömällä päällä istuvaa ensin kasvoihin. Verivana seurasi perästä kun nenä murskaantui. Mutta Runan vain virnisti ja tiukensi otetta.
Silloin Ranan heilautti jalkojaan ja työnsi molemmilla käsillään veljeään rintaan. Ote heltyi hiukan mutta tarpeeksi. Ranan otti höltyneestä peukalosta kiinni ja väänsi. Kuului inhottava raksahdus kun peukalo taittui yli sen tavallisen säteen. Mutta barbaarikuninkaan ilme ei edes värähtänyt. Mutta ote heltyi tarpeeksi jotta Ranan pääsi viimein alta.
Hän työnsi uudestaan veljeään. Ensin rintaan kahdella avokädellä, sitten nyrkeillä olkapäihin ja viimein vasemman koukun Runanin poskeen.
Itrial henkäisi kun hänen setänsä lensi useita metrejä.
"Riittääkö?" Ranan hengitti raskaasti ja yritti nousta pystyyn.
"Tyttäresi lyö kovemmin!" Runan huusi ja kömpi pystyyn. Hänellä oli murtunut nenä ja peukalo, hänen poskeensa paisuisi mahdottomiin mittoihin ja mustelmat odottaisivat häntä monessa paikassa ruumista. Mutta silti hän jaksoi nousta pystyyn.
"Haistakoon paskat!" Ranan karjaisi ensikertaa vihaisena ja hyppäsi pystyyn. Hän tähtäsi ensin vasemman suoran ja sitten oikean suoran. Runan väisti ensin vasemman ja tarttui siihen ranteeseen. Hän pyöräytti kaikin voimin ja oikea suora menetti voimansa kun se osui häntä kasvoihin.
Runan tarttui myös oikeaa kättä kiinni ranteesta. Hänellä oli täysi valta veljensä liikkeisiin.
Ranan yritti rimpuilla irti mutta turhaan. Hänen veljensä raudanluja ote piti.
Runan karjui sydämestä ja aloitti. Ensin, hän löi Ranania tämän kyynärpäillä mahaan. Sitten hän veti molemmat kädet niin kauas kuin pystyi, miltei paikoiltaan ja teki jotain mitä Itrial ei uskonut vaikka itse näki. Hän juoksi veljensä yli ottaen tukea tämän käsistä. Tämän pään kohdalla, Runan ei tyytynyt tallaamaan, hän päästi kädet irti ja tähtäsi kahdenkäden iskun aivan veljensä päähän. Ranan kaatoi tajuttomana maahan veri ja hiki lentäen kaaressa.
"Mahdotonta." Itrial kuiskasi. Setä hyppäsi isän yli. Hän on tehnyt tuon liikkeen ennenkin! Se oli kun me olimme perheen kesken retkeilemässä kauan sitten. Valtava villikarju ryntäsi näkymättömistä juosten ja karjuen kuin hullu. Se tallasi kaksi sedän ystävää alleen. Mutta kun se yritti tallata setää… se villisika maistui erinomaiselta jälkeenpäin. Hän ei varmastikaan käyttänyt täyttä voimaansa äsken.
Hän katseli metsänsuojista kuinka Runantagra käveli veljensä luokse. Hellästi herättäen lyömällä avokämmenellä poskille.
Tässä kohtaa Itrial tiesi että nyt pitäisi mennä. Tai paljastuisi. Hän kääntyi niin hiljaa kuin pystyi ja katosi metsän pimeyteen.
Ranantagra raotti silmiään varovasti. Valkea raita ilmestyi hänen silmiensä väliin. Hitaasti hänen veljensä kuva kiinteytyi hänen eteensä. "Mitä tapahtui?"
"Hävisit." Runantagra vastasi yksinkertaisesti ja ojensi kätensä. Nuorempi veljeksistä tarttui siihen hiljaa.
Hän nousi istumaan varovasti. Hänen kätensä lepäsi otsalla, kohdassa johon isku oli osunut. "Sinä voitat aina." Hän ärähti. "Minä en päihitä sinua niin nopeudessa kuin voimassakaan. Eikä taktiikasta puhettakaan."
"Sen se viisi vuotta tekee." Runantagra virnisti ja nousi pystyyn. "Minusta tappelit hyvin. Paremmin verrattuna rampautuneeseen vanhukseen." Hän nosti kätensä. "Näyttäisin peukkua mutta…" Hänen kätensä peukalo osoitti väärään suuntaan.
"Aika pahalta näyttää." Ranantagra murahti ja tarttui siihen nopealla liikkeellä ja väänsi. Kuului uusi inhottava naksahdus kun luu pakotettiin takaisin paikalleen. Mutta taaskaan Runantagran ilme ei värähtänyt.
"Kiitos paljon." Runantagra hymähti. Hän mietti hetken. "Näytät paremmalta."
"Haista sinäkin!" Ranantagra huudahti.
"Et ymmärrä." Runantagra virnisti. "Näytät paremmalta kun et ole tarttunut pulloon reiluun kahteen kuukauteen."
"Ja miksenköhän?" Nuorempi murahti pahantuulisena. Barbaarikuningas ei ollut antanut veljensä juoda tippakaan alkoholinpitoista nestettä. Ensimmäinen viikko oli pahin. Runan oli löytänyt veljensä kerran vaihtamassa sudenpääkirvestä pulloon. Sudenpääkirves oli Riska-sotureiden yksi kalleimmista aseista josta yksikin soturi olisi valmis tappamaan. Tai tulla tapetuksi.
"Ja sinä olit valmis vaihtamaan sen viinaan! Mikä sinussa on vialla!?" Runantagra oli karjunut kuin hullu estettyään kaupat.
Ranantagra ei ollut vastannut. Hän oli vain kävellyt pois.
Mutta nyt tuo sama lyöty juoppo istui hänen edessään murjottaen kuin pikkulapsi. Vain koska oli hävinnyt. Se lämmitti Runantagran sydäntä. Nähdä veljensä taas. Minun olisi pitänyt repiä hänet pullosta irti vuosia sitten, hän ajatteli.
Lopulta Ranantagra nousi. "Meidän pitää varmaan lähteä. Se sinun sotasi ei voi odottaa kuningastaan loputtomasti." Ja alkoi kävellä.
Runantagra mietti hetken. "Minun pitänyt puhua sinun kanssasi eräästä asiasta." Hän seisoi myös. Ranantagra pysähtyi ja kääntyi.
"Meidän sotamme pohjoista vastaan on saamassa uuden käänteen. Pian heidän armeijansa alkavat marssia Rantakilven eteläpuolelle. Tähän mennessä sotamme on ollut vain laajamittaista ryöstelyä ja varuskuntien häiritsemistä."
Ranantagra katseli veljeään auringon paistaessa kirkkaasti. Ruoho heilui heidän ympärillään viileän tuulen heiluttaessa sitä hellästi.
"Jotta voimme jatkaa sotaa ja ylittää itse Rantakilven, minä tarvitsen osaavia, luotettavia kenraaleja. Kuten Renantagra."
Ranantagra katse muuttui tutkivaksi.
"Hän on idän ylipäällikkö ja minä itse pohjoisen. Mutta jotta länsi on yhtä turvattu kuin itäkin, tarvitsen sinne luotettavan päällikön." Hän katsoi veljeään. "Tarkoitan sinua."
Ranantagra ei yllättynyt. Mutta ei silti ymmärtänyt. "Mitä kykyjä minulla muka on? Olen säälittävä juoppo. En muuta."
Runantagra nyökkäsi. "Mutta myös sudenpääkirveen haltija. Tuo kirves luo kunnioitusta kaikkialla Natsalliassa pelkästään. Mutta on myös yksi taktinen syy." Hän katsoi veljeään silmiin. "Sinä olet ainoa tuntemani Riska-soturi joka on asunut pohjoisessa."
Ranantagra oli hiljaa. Se oli totta. Nuorena poikana, isänsä kuoltua, Ranantagra oli päättänyt ryhtyä kulkuriksi. Vuosien ja vaikeuksien jälkeen, hän saapui valtavaan kaupunkiin pohjoisessa jota suojeli neljä piikkiä jotka kohosivat taivaisiin. Hän ei ollut koskaan oppinut lausumaan nimeä oikein heidän kielensä takia, mutta hän oli kutsunut sitä maanläheisemmin Salamurhaajien Kaupungiksi. Vuosia hän oli asunut kaupungissa tavallisena seppänä.
Siellä asuessaan Ranantagra oli nähnyt monia asioita jotka selittivät paljon pohjoisen kulttuurista. Ja sen sodasta Utrican kulttuurin kanssa. Hän oli jopa oppinut kuinka useat ryhmittymät inhosivat olemista Kolmen Kuun salin alusmaana ja olivat pian valmiita kapinaan. Mutta Utricaa puolusti kaksi legioonaa sekä nostoväki mikä nosti heidän voimansa yli kolmeenkymmeneen tuhanteen. Kuvitelma legioonalaisen miekasta leikkaamassa rintaa, tukahdutti pahimmatkin anarkistit. Ja jos pelkkä kuvitelma ei riittänyt… Kolmen Kuun Salin virkamiehillä oli yllättävän hyvä kuva missä tilassa heidän provinssinsa oli. Ja Salamurhaajien Kaupungin muureilla oli aina tilaa ristiinnaulituille.
"Mutta jos he menettävät suojan, minkä legioonat suovat, kaikki tuomarit ja virkamiehet ovat pelkkiä raihnaisia vanhuksia." Ranantagra kuiskasi hiljaa, tuskin kuuluvasti. "Ja ilman virkakoneistoaan, Kolmen Kuun Sali menettää otteensa Etelä-Utricasta. Kansa nousisi kapinaan hetkessä."
"Mitä sanoit?" Runantagra kysyi.
Ranantagra nosti katseensa. "Minä suostun."
Runan nyökkäsi. Hän käveli veljensä luo ja ojensi kätensä. "Veli veljelle." Hän sanoi.
Ranan tarttui käteen. "Veli veljelle."
"Aika lähteä kotiin." Runantagra nyökkäsi kahta vaatenyyttiä puiden alla.
Heidän pukiessa päälle yksinkertaisia vaatteita, Ranantagra mietti. Nyt kun hän oli lännen ylipäällikkö, hänen pitäisi mennä uudestaan naimisiin. Hänellä ei ollut perijää. Ainoastaan kolme tytärtä ja yksi heistä oli jo naimisissa. Ja Runantagralla oli kuulemma muita suunnitelmia Wurialille. Ellei Tianni löytäisi itselleen hyvää aviomiestä, veljeni antama valta annetaan jollekin toiselle.
Ranantagra ei edes ajatellut kolmatta tytärtään. Tyttö oli kirottu. Hänen takiaan hänen vaimonsa oli kuollut. Ja hän tiesi tarpeeksi tyttärestään, ettei tämä koskaan löytäisi miestä itselleen. Sitä hän ei ansaitsisi.
Heidän kulkiessaan hiljaa kävellen kohti sen hetkistä leiriä, Ranantagran ajatukset kääntyivät sotaan. Jos hän ajatteli asiaa, pohjoisessa ei varmastikaan oltu niin valmiita kapinaan kuin silloin. Olihan siitä jo kauan. Jotta ihmiset voitaisiin saada uskomaan että Kolmen Kuun Salin valta mureni kuin tuhka sormien välissä, tarvittaisiin jokin näyttävä voitto. Kuten…
"Mitä aiot tehdä Uudelle Salille?" Ranantagra kysyi äkkiä ääneen.
"Miten niin?" Runantagra ihmetteli ja katsoi veljeään. "Se on vahva kaupunki mutta he eivät lähde minnekään. Piiritys on jo jatkunut kuukauden eikä se osoita heikkenemisen merkkejä."
"Ei niin kauaa kun huoltoyhteydet pohjoisesta ovat vielä kunnossa." Ranantagra huomautti. Hänellä oli summittainen kuva kaupungin tilasta.
Runantagra nyökkäsi. "Totta. Mitä ajattelit tehdä?"
Ranantagra mietti hetken aikaa. "Montako miestä sinulla on siellä?"
"Viisituhatta soturia. Kaupungissa on yhtä suuri joukko legioonalaisia."
"Vain viisituhatta. Pystyisitkö voittamaan jos tilanne menisi siihen?" Ranantagra katsoi veljeään.
Runantagra ei vieläkään ymmärtänyt mistä oli kyse. "Ehkä. Jos onni olisi kanssani. Miten niin?"
Ranantagra puristi päätään. "Ei minkään takia. Puhutaan siitä myöhemmin."
Heidän siinä jutustellen veljellisesti, Runantagra näki jotain silmäkulmassaan. Hän kääntyi vetäen karhunpääkirveensä vyöltään ja kääntyen valmiina. Koskaan ei voinut olla liian varma. Mutta kun hän valmistautui iskuun, hänen liikkeensä pysähtyi. Hänen silmänsä laajenivat hämmästyksestä.
"Mitä n-?" Ranantagra kääntyi myös mutta jähmettyi niille sijoilleen itsekin.
Mitä hän ensin näki, oli vain valkoista karvaa. Valtava valkoinen ja karvainen seinä heidän vierellään. Kuin tyhjästä, sille ilmestyi neljä jalkaa ja pää. Sekä töpöhäntä takamuksissa. Sen valkoisiin jalkoihin muodostui valtavat raatelukynnet. Sen päähän ilmestyi pallokorvat ja kuono. Sen kuonon alla oli kaksi riviä hirvittävän teräviä raateluhampaita. Tämä oli valtava valkeakarhu. Ainakin kaksi kertaa niin iso kuin tavalliset veljensä.
"Uskomatonta." Ranantagra kuiskasi uskaltamatta edes liikahtaa. Vaikka karhu oli selin heihin, hän ei uskaltanut liikkua.
Valkeakarhu näytti kiinnittäneen huomionsa johonkin sen edessä. Kumpikaan veljeksistä ei osannut sanoa mikä se oli. Se liikkui ainakin nopeasti. Tarpeeksi nopeasti ettei karhu saanut sitä kiinni kynsillään. Äkkiä punainen viilto ilmestyi valkeaan turkkiin kun kääpiöiden tekemä tikari upposi karhun vatsaan. Karhu vastasi tähän nousemalla pystyyn. Metsä tuntui liian ahtaalta sille. Sen valtava koura nousi ylös ja huitaisi salaman nopeasti. Ranantagra tunnisti veren sen kynsissä.
"Aaaaah!" Kuului kirkaisu. Naisen kirkaisu.
"Itrial!" Runantagran ääni seurasi. Karhu kääntyi paljastaen saaliinsa.
Itrial nojasi puunrunkoa vasten toinen tikareistaan yhä käsissään. Sen rautainen kahva oli yhtä punainen verestä kuin sen teräkin. Tytön oikeasta olkapäästä ylettyi valtava avohaava aina ranteeseen asti. Mutta silti hän seisoi pystyssä.
"Itrial!" Runantagra karjaisi uudestaan ja lähti liikkeelle. Hän heitti kirveensä suoraan karhun kaulaa kohti.
Valkeakarhu väisti sen kuin se ei olisi mitään. Kirves lensi sen ohi halkaisten puun sen takana.
Karhu näytti saaneen nyt tarpeekseen ja lähti laukkaan jättäen kaksi miestä ja tytön taakseen.
"Hei! Mihin sinä menet! Tule takaisin senkin kirppukasa!" Itrial huusi sen perään.
Runantagra ei välittänyt vaan ryntäsi hänen luokseen. Hän nojasi yhä puuhun mutta pelkkä tuulenvire kaataisi hänet. Mutta Runantagra ehti ensin ja kaappasi hänet syliinsä. Itrial menetti tajuntansa melkein heti.
Hän katsoi haavaa. Se pulppusi verta jokaisella sydämenlyönnillä. "Haava on syvä ja vuotaa kuiviin!" Hän katsoi. "Ellemme tee jotain pian!"
Ranantagra ei tehnyt mitään. Katseli vain karhun perään. "Meidän pitäisi lähteä. Jos saisimme tuon karhun kaadetuksi, kuvittele mitä ihmiset sanoisivat!"
"Älä sinä siitä välitä! Auta minua kantamaan Itrial takaisin leiriin! Hän kuolee muuten!" Runantagra nosti tytön hellästi ylös. "Älä pelkää." Hän katsoi Ranantagraa joka seisoi paikoillaan. Kuin mitään ei olisi tapahtunut. "Mitä sinä odotat? Juokse leiriin ja hälytä shamanit!"
Ranantagra nyökkäsi ja lähti juoksuun. Vilkaisematta tyttäreensä.
Runantagra ei jäänyt odottamaan vaan seurasi perästä. Hän hyppi tiheän metsän läpi väistellen juuria ja oksia tallaten samalla kävyt, kivet ja kaikki jäi hänen hirvennahkasaappaidensa alle. Hän ohitti useita metsästäjiä ja ruuankerääjiä, puoliksi ihmetellen, miten he eivät olleet huomanneet mitään, ja puoliksi hyvillään että kukaan ei ollut huomannut mitään.
Saapuessaan leiriin, sana oli kirinyt heidän edellään. Väkijoukko odotti häntä. Hän huomasi Tiannin ja Tarlanin odottavan väkijoukon edellä. Wurial seisoi aivan vaimonsa takana. Monet muut olivat seuranneet esimerkkiä. Jotkut koska halusivat nähdä Itrialin mutta useimmat koska halusivat nähdä tytön jonka oli raadellut iso valkeakarhu. Ja oli vielä elossa – toistaiseksi.
Runantagra ei jäänyt selittelemään tai edes vilkaissut kehenkään. Hän vain juoksi väkijoukon ohi jotka tekivät kuuliaisesti tilaa. Hän juoksi aina shamaanien teltoille. Tällaisissa tilaisuuksissa joissa heimot liittyivät yhteen, shamaanit asuivat mahdollisimman lähellä toisiaan.
Parhaimmat shamaaniparantajat odottivat yhden teltan ovella. Ranantagra seisoi kylmänrauhallisesti lähellä. "Tänne." He käskivät kuningasta ja tekivät tietä hänelle. "Tuohon." Yksi nuorempi shamaani osoitti vuodetta. "Pois!" Runantagra käskettiin kuin pelkkää roskaa mutta shamaaneilla oli siihen oikeus. Shamaanit olivat Riska-heimojen sielu ja ilman heitä, Ranantagralla ei ollut mitään mahdollisuutta edes aloittaa sotaa.
Joten Runantagra astui nöyrästi ulos teltasta odottavaan väkijoukkoon. Heti hänen edessään olivat Itrialin siskot. He katsoivat anovan näköisinä häneen. Mutta hänellä ei ollut mitään mitä tarjota.
Paitsi nyökkäys. Ja sen hän antoi. "Hajaantukaa!" Hän karjaisi. "Shamaanit tarvitsevat tilaa ja rauhaa!" Nopeasti väkijoukko alkoi harventua. Mutta silti Tianni ja Tarlan odottivat hänen edessään. Wurialkin seisoi yhä uskollisesti vaimonsa takana. Hän ei sanonut mitään. Käveli vain heidän ohitseen. "Hän selviää." Hän kuiskasi kuin itsekseen.
Kun Ranantagra oli tarttunut pulloon hukuttaakseen surunsa, Runantagra oli hoitanut tämän lapsia. Mutta vain velvollisuuden tunnosta. Ei koska olisi tuntenut mitään kiintymystä heihin. Mutta vuosien saatossa, kun hän oli nähnyt miksi Itrial oli kasvanut. Hän oli kiintynyt nuorimpaan veljensä tyttäristä eniten.
Hän löysi veljensä telttansa edestä.
"Tyttäresi odottavat siellä tietoja siskostaan. Mikset sinä tee samoin?" Hän murahti vihaisena. Mutta nyt Ranantagra ei totellut.
"Ajattelin sitä karhua. Eikö se olisi hienoa jos kaataisimme sen?" Hän saattoi kuvitella itsensä iskemässä sudenpääkirveensä suoraan karhun rintaan.
Runantagra tarttui veljeään rinnuksista. "Sinun tyttäresi makaa kuoleman kielissä kohdattuaan ison valkeakarhun yksin! Uroteko mistä miehetkin voisivat ylpeillä! Ja sinä mietit vain sen kaatamista?!"
Ranantagra pyristeli itsensä vapaaksi. "Se mukula ei ole tyttäreni!" Hän karjui vihaisempana kuin isoveljensä. Hän veti useaan kertaan henkeä. "Muutamat ystäväni aikovat lähteä kanssani pienelle metsästykselle. Aion tuoda sen karhuntaljan lahjaksi sinulle. Ellet sitten halua lähteä mukaani?" Hän katsoi veljeään silmiin. "Koskaan ei tiedä, minä voin vaikka eksyä pullojen sekaan." Hän virnisti.
Runantagralla oli parempaakin tekemistä kuin metsästää jotakin karvaturkkia mutta asialla oli puolestapuhujatkin. Ensinnäkin näin hän varmistaisi, ettei Itrial toivottuaan lähtisi sen perään yksin. Sen hän todella tekisi. Ja toiseksi, karhu oli hänen tunnuksensa. Ehkä se oli merkki… Ja hänen veljeään täytyi pitää silmällä vielä vähän aikaa. Varsinkin kun hän nyt oli lännen ylipäällikkö.
Runantagra nyökkäsi hiljaa. "Lähdetään huomenna."
"Karhun jäljet ehtivät kylmetä aamuun mennessä!" Ranantagra huusi. "Meidän pitää lähteä nyt!"
"Minulla on vielä asioita hoidettavanani! Jos haluat lähteä yksin sen perään, ole hyvä! Mutta jos haluat minut mukaasi, odotat minua! Onko selvä?"
Ranantagra nieli kiukkunsa ja nyökkäsi.
Runantagra astui telttaan. Ranantagra kääntyi poispäin. Vasta nyt hän huomasi että heidän riitelynsä oli herättänyt ihmisten huomion. Hän jätti välittämättä heidän katseensa ja katosi. Hänen piti etsiä aseensa. Valkea karhuntaljan saaminen oli ainoa asia hänen mielessään.


Viikkoa myöhemmin Ranantagra makasi puun varjossa suojassa. Yö oli laskeutunut. Hänen katseensa oli hänen saaliissaan. Mutta enää se saalis ei ollut karhu. Hänen edessään makasivat miehiä kehässä. Heidän hevosensa nuokkuivat hiljaa sivulla. Nuotio valaisi aukion.
"He nukkuvat sikeästi." Yksi hänen miehistään virnisti ja paljasti aseensa. Vanha miekka jossa oli kymmeniä murtumia ja koloja.
"Ja pian he nukkuvat ikuisesti." Ranantagra virnistys leveni. He olivat lähteneet jahtaamaan valtavaa karhua mutta lähtöaamuna Runantagra oli saanut hälyttävän tiedon. Kolmen Kuun Sali oli lähettänyt legioonan etelään. Ja heidän tiensä olivat risteytyneet näiden tiedustelijoiden kanssa. Kymmenen ratsastajaa. Ranantagra tiesi että näiden miesten päät olivat melkein yhtä iso palkinto kuin valkeakarhun turkki.
"Valmiina." Hän kuiskasi ja veti omat aseensa. Sudenpääkirves ja pyöreä puukilpi.
Yksi tiedustelijoista liikahti unissaan.
"Nyt!" Ranantagra karjui sielunsa pohjasta ja hän ja hänen viisitoista sotilastaan hyppäsivät puskista ja varjoista yhdessä hetkessä. Väijytys oli täydellinen. Ranantagra valitsi lähimmän maassa makaavan miehen ja kohotti kirveensä.
Mies hänen allaan liikahti ja Ranantagra iski. Hän tunsi mielissään kuinka terä upposi johonkin. Mutta liian myöhässä että se oli maata. Kolmen Kuun Salin legioonalaiset olivat kaikki hereillä ja virkeinä aseet esillä muodostaen hetkessä piirin nuotion ympärille.
"Rauhallisesti pojat." Ranantagra hätkähti. Hän ymmärsi yhä tuota kieltä jota pohjoisessa puhuttiin yleisesti. Joukon ilmeinen johtaja joka piti kahdenkädenmiekkaa alasuojauksessa. "Nämä ovat pelkkiä barbaareja. Heillä ei ole mitään mahdollisuuksia. Muistakaa mitä Reakr sanoi. Etelän barbaarin voi tappaa silmät kiinni yhdellä kädellä." Mies virnisti. "Eivätkä nämä ole edes niin hyviä."
"Ole hiljaa luutnantti." Yksi heistä ärähti. "Me olemme nyt pahemmassa pinteessä. Voisitko kiltisti katsella noita barbaareja kuitenkin."
Luutnantti hymyili. "Sinun takiasi voin tehdä poikkeuksen."
Ranantagra suuttui. "Tappakaa heidät! Tappakaa kaikki!"
Hänen miehensä karjuivat ja ryntäsivät päin Kolmen Kuun Salin sotilaita ja taistelu alkoi.
Ranantagra itse hyökkäsi suoraan luutnantin luo. Heilutellen kirvestään taitavissa kaarissa saaden miehen liikkeelle. Hänen iskunsa kaarsi alakulmasta kohti miehen nivusia. Luutnantti iski kirveen sivuun ja väänsi iskun alaviistosta kohti hänen kirvestään. Ranantagra tunsi iskun voiman kilven toiselta puolelta.
Ranantagra näki silmällään iskun viiltävän ilmaa oikealta puolelta. Mies oli pyörähtänyt kilven toimiessa näkösuojana. Ranantagra väisti iskun ja viilsi tähdäten vastustajansa olkapäätä. Mutta luutnantti oli hypännyt jo sivuun ja viilsi miekallaan toista puolta. Kilpeen tömähti taas. Ranantagra hyppäsi taaksepäin nähdäkseen mitä tapahtui. Luutnantti jaksoi yhä liikkua hänen perässään tehden iskuja iskun perään. Ranantagra ei saanut edes mahdollisuutta iskeä takaisin.
Mutta silmäkulmastaan Ranantagra näki taistelun toisen puolen. Hänen miehensä olivat voitolla. Ainoastaan luutnantti ja neljä tämän miestä olivat vielä taistelussa. Tilanteet olivat kaksi yhtä vastaan. Ja huomasi kuinka kaksi hänen toveriaan tuli hänen avukseen ja luutnantti joutui kääntymään ja kohtaamaan heidät.
Ranantagra huomasi joutuneensa nurkkaan ahdetuksi. Hänen selkänsä oli puunrunkoa vasten. Elleivät hänen miehensä olisi tulleet avuksi, hän olisi kuollut. Mutta nyt luutnantilla oli kiire.
"Uaääh!" Ranantagra kääntyi katsomaan. Kaksi hänen miestään makasi kuolleina maassa nuotion toisella puolella. Heidän tappajansa seisoi yksin verinen miekka kädessä. Tämä mies käytti pelkkää yhden käden miekkaa. Ei kilpeä, ei mitään. Jopa hänen rintapanssarinsa oli poissa. Verinen viilto oli hänen paljaassa rinnassaan. Ja hän jatkoi seisomista. Mies nosti katseensa ja Ranantagra hätkähti. Mies oli nuori. Vasta miehuuden kynnyksellä. Pojan hiukset olivat punaiset verestä ja silmät tavoittivat Ranantagran ja tämä hätkähti. Tämä ei ollut mahdollista! Tuo ei voinut olla totta!
Hän nosti kirveensä ylös ja aloitti juoksun. Yksi toinen hänen tovereistaan oli hypännyt pojan luo. Tämä väisti iskun ällistyttävän helposti ja pisti miekallaan soturin mahaa ja aukaisi mahan yhdellä heilautuksella. Yksinkertainen rengaspaita antoi heti periksi ja soturi makasi kuolleena maassa. pojan katse oli yhä vakaa.
Taas kaksi Ranantagran miestä hyppäsi tappajan kimppuun.
"Seis!" Ranantagra karjaisi ja nosti kätensä. "Minä tapan hänet itse. Rarks, auta muita tuon luutnantin kanssa ja Beorek, mene tuon viimeisen sotilaan luo.
Soturit katsoivat poikaa kerran mutta tottelivat. Ainoastaan luutnantti, jolla oli vastassaan kolme soturia ja yksi toinen sotilas joka taisteli kahta soturia vastaan, olivat jäljellä. Ja sitten vielä tämä. Hän hoitaisi tämän soturin itse. "Kuole paholainen!" Hän karjaisi ja hyppäsi nuotion yli.
Poika oli heti liikkeellä. Hän hyppäsi eteenpäin miekka yhä levossa. Ranantagra viilsi kirveellään alaspäin. Mutta poika nosti miekkansa ylös ja torjui iskun. Hän kierähti maata vasten ja potkaisi jalallaan häntä polveen. Ranantagra kaatui maahan kivusta mutta huomasi viiltää poikaa olkapäähän. Sudenpääkirves osui pojan vasempaan käteen ja viilsi aina alas ranteeseen. Miekka tippui mutta poika oli elossa. Ranantagra kaatui selälleen. Hänen polvensa oli murtunut potkun voimasta ja oli nyt haavoittuvainen. Mutta poika oli menettänyt toisen kätensä. Hän ei pystyisi lopettamaan työtään.
Ranantagra henkäisi kun poika jaksoi yhä nousta pystyyn. Hänen katseensa oli muuttunut vihaisemmaksi ja kylmemmäksi kuin äsken.
"Sinä et minua tapa!" Ranantagra karjui ja nousi varovasti pystyyn ottaen tukea kilvestä. Hänen kirveensä yhä käsissään hän pystyi puolustamaan itseään.
Mutta poika hyökkäsi ilman aseita. Hän käytti oikeaa nyrkkiään ja jalkojaan potkien ja lyöden vauhdilla ettei Ranantagra ei pystynyt torjumaan niitä. Iskujen tahti ja voima olivat yli-inhimilliset. Hänen nenänsä murtui, suusta katosi hammas, kylkiluita katkesi.
"Päällikkö!" Ranantagra kuuli jostain kaukaa. Iskut olivat vieneet häneltä todellisuutensa tajun. Iskuja sateli häntä vastaan. Kilpi ja kirves tippuivat hänen käsistään.
Iskut loppuivat. Hän aukaisi silmänsä. Yön pimeys valloitti hänen katseensa. Silti hän erotti pojan. Tämän armottomat silmät ja veren tahrimat kasvot. Hänen vasen kätensä vuoti pahasti verta. Haava ylettyi aina olkapäästä ranteeseen. Aivan kuin Itrialilla. Tyttö oli jaksanut seistä kohdattuaan valkeakarhun.
Itrialilla. Tyttö jonka hän oli kironnut lapsesta asti. Samalla hetkellä kun hän katui kaikkea, hän tajusi jotain.
Hän erotti juuri ja juuri kuinka poika otti hänen kirveensä maasta. He seisoivat vastakkain. Kukaan ei ollut tulossa apuun.
"Tapa hänet!" Hän kuuli huudon eri kielellä. Luutnantti pidätteli hänen miehiään yhdessä viimeisen selviytyneen sotilaansa kanssa. "Tapa hänet nyt!"
Pojan katse ei tuntenut armoa. Kirves liikahti. Pimeys valtasi hänet. Hän tiesi sen nyt.
"Rakas, tapaamme pian." Hän kuiskasi mielessään. Hänen huulensa eivät liikkuneet. "Lapset, antakaa anteeksi…"
Ranantagra kaatui kuolleena maahan.



Siinä se on. Toiseksi viimeinen osa kuudennesta luvusta. Kiitos jos kestitte odottaa. Toivottavasti osa miellytti.

Ares88