Tänä tavallisen tylsänä lauantai iltana mietin mitä tekisin. Luin suomi24.fi keskustelupalstoja ja tieni löytyi vuodaus.net sivustolle. Hetken mielijohteesta päätin alkaa pitää blogia. Syy oli helppo: pidän kirjoittamisesta. Olen jo vuosia lukenut kirjoja, aina äitini kehotuksesta lähtien (kyllä, minä kuuntelen äitiäni joskus). Ensimmäinen kirjani taisi olla Tarzan ja Kultaleijona.
Kirja oli mukaansa tempaava ja viikon kestävän leirin aikana, minä luin tuon kirjan kannesta kanteen. Kun kirja loppui, kysyin: mitä nyt? Menin leirin loppumisen jälkeen suoraan kirjastoon ja lainasin viisi saman sarjan kirjaa. Luin koko sarjan kesän aikana.
Sitten luin viimeisen kirjan. Niin se loppui. Kuin seinään. Ja koska kirjoittaja oli kuollut melkein puolivuosisataa sitten, ei jatko-osia kannattanut odottaa. Jo silloin mietin, miten moni asia olisi muuttunut jos MINÄ olisin kirjoittanut tarinan. Lapsena leikin usein yksinäni olevani joku sivuhenkilö joka kasteli Tarzanin toilailuja vierestä. Hän oli Lordi Pollourmonth (vähän typerä nimi, myönnetään). Usein mietin, haluaisinko kirjoittaa hänen tarinansa mutta laiskuuttani, en viitsinyt. Jatkoin vain leikkimistä asettan hänet aina uusiin paikkoihin, joskus Tarzanin matkaan, joskus vaikka Kiinan Boxeri kapinaan.
Olen myös suuri Star Wars fani. En siis kulje ympäriinsä huutamassa: OLKOON VOIMA KANSSANNE!!! mutta nautin tarinasta. Sen ritarillisuudesta ja kaikesta. Kehittelin sinne oman henkilön: Kenraali Mikra Kavanda. Hän oli Naboolainen jediritari joka oli selvinnyt keisarin vainoista. Hänellä oli mahtava jedi ja kuvittelin hänet usein taistelemaan ketäkin Star Warsin henkilöä vastaan. Se auttoi pääsemään oman minäni yli jota kiusattiin.
Olen aina ollut kiusattu koulussa. Aina toisesta vuodestani lähtien. En koskaan ymmärtänyt miksi mutta kiusattiin kuitenkin. Aina kun minulla oli vaikeaa yksinäisyyteni kanssa, hakeuduin mielikuvitukseni turvin maailmaan joka oli kokonaan minun.
Nyt kun kirjoitan tätä huomaan tietyn kaavan mikä toistuu lähes jokaisessa hahmossani. He antavat muille selkään. He taistelevat kuin Bruce Lee parhailla päivillään ja selviävät aina voittajiksi.
Enkä oli enää varma, mikä oli ensimmäinen kirja minkä luin, mutta ne kaikki tekivät saman inhottavan tempun: ne loppuvat. Jokainen tarina päättyy eikä koskaan haluamallani tavalla. Joskus mietin kannattaisiko minun kirjoittaa heidän tarinansa itse uudestaan mutta se olisi väärin kirjailijaa kohtaan. He ovat käyttäneet omaa mielikuvitustaan eikä minulla tai kenelläkään muulla ole valtaa päättää miten tarinat muuttuvat.
Ensimmäinen kirjani taisi olla Hannibal Karthagolainen. Ei siis äijä joka söi toisia äijiä vaan äijä joka halusi tuhota muinaisen Rooman. Tarina oli hyvä vaikka vähän lyhyen puoleinen mutta se kelpasi. Toinen sykäys tapahtui rippileirilläni. Siitä tuntuu olevan jo ikuisuus.
Kuten jokainen muukin, myös minä luin raamatun kannesta kanteen selvitäkseni niistä tappavan tylsistä oppitunneista. Edes nykyisen oppilaitoikseni tylsin opettaja vedä vertoja hänelle. Tai ehkä vetää. En ole varma enää. Kuitenkin, siinä katsellessani edessä istuvan tytön stringejä (olin neljätoistavuotias poika, tietenkin katselin kun ne paistoivat kuin hopealautasilla, mutta todelliseksi vahingokseni en ymmärtänyt mitä olin löytänyt) tylsistyin lopullisesti aloin kirjoittaa tarinaa erittäin Lord Of The Rings tyyppiseen maailmaan. Nimellä ei ole väliä vielä. Tarina jäi kesken kuitenkin omaa laiskuuttani. Vuosien saatossa (taitaa olla jo kolme vuotta) niin aloin kirjoittaa juuri tätä tarinaa jota aion teille kirjoittaa ja toivottavasti pidätte.
Ares88
Kirja oli mukaansa tempaava ja viikon kestävän leirin aikana, minä luin tuon kirjan kannesta kanteen. Kun kirja loppui, kysyin: mitä nyt? Menin leirin loppumisen jälkeen suoraan kirjastoon ja lainasin viisi saman sarjan kirjaa. Luin koko sarjan kesän aikana.
Sitten luin viimeisen kirjan. Niin se loppui. Kuin seinään. Ja koska kirjoittaja oli kuollut melkein puolivuosisataa sitten, ei jatko-osia kannattanut odottaa. Jo silloin mietin, miten moni asia olisi muuttunut jos MINÄ olisin kirjoittanut tarinan. Lapsena leikin usein yksinäni olevani joku sivuhenkilö joka kasteli Tarzanin toilailuja vierestä. Hän oli Lordi Pollourmonth (vähän typerä nimi, myönnetään). Usein mietin, haluaisinko kirjoittaa hänen tarinansa mutta laiskuuttani, en viitsinyt. Jatkoin vain leikkimistä asettan hänet aina uusiin paikkoihin, joskus Tarzanin matkaan, joskus vaikka Kiinan Boxeri kapinaan.
Olen myös suuri Star Wars fani. En siis kulje ympäriinsä huutamassa: OLKOON VOIMA KANSSANNE!!! mutta nautin tarinasta. Sen ritarillisuudesta ja kaikesta. Kehittelin sinne oman henkilön: Kenraali Mikra Kavanda. Hän oli Naboolainen jediritari joka oli selvinnyt keisarin vainoista. Hänellä oli mahtava jedi ja kuvittelin hänet usein taistelemaan ketäkin Star Warsin henkilöä vastaan. Se auttoi pääsemään oman minäni yli jota kiusattiin.
Olen aina ollut kiusattu koulussa. Aina toisesta vuodestani lähtien. En koskaan ymmärtänyt miksi mutta kiusattiin kuitenkin. Aina kun minulla oli vaikeaa yksinäisyyteni kanssa, hakeuduin mielikuvitukseni turvin maailmaan joka oli kokonaan minun.
Nyt kun kirjoitan tätä huomaan tietyn kaavan mikä toistuu lähes jokaisessa hahmossani. He antavat muille selkään. He taistelevat kuin Bruce Lee parhailla päivillään ja selviävät aina voittajiksi.
Enkä oli enää varma, mikä oli ensimmäinen kirja minkä luin, mutta ne kaikki tekivät saman inhottavan tempun: ne loppuvat. Jokainen tarina päättyy eikä koskaan haluamallani tavalla. Joskus mietin kannattaisiko minun kirjoittaa heidän tarinansa itse uudestaan mutta se olisi väärin kirjailijaa kohtaan. He ovat käyttäneet omaa mielikuvitustaan eikä minulla tai kenelläkään muulla ole valtaa päättää miten tarinat muuttuvat.
Ensimmäinen kirjani taisi olla Hannibal Karthagolainen. Ei siis äijä joka söi toisia äijiä vaan äijä joka halusi tuhota muinaisen Rooman. Tarina oli hyvä vaikka vähän lyhyen puoleinen mutta se kelpasi. Toinen sykäys tapahtui rippileirilläni. Siitä tuntuu olevan jo ikuisuus.
Kuten jokainen muukin, myös minä luin raamatun kannesta kanteen selvitäkseni niistä tappavan tylsistä oppitunneista. Edes nykyisen oppilaitoikseni tylsin opettaja vedä vertoja hänelle. Tai ehkä vetää. En ole varma enää. Kuitenkin, siinä katsellessani edessä istuvan tytön stringejä (olin neljätoistavuotias poika, tietenkin katselin kun ne paistoivat kuin hopealautasilla, mutta todelliseksi vahingokseni en ymmärtänyt mitä olin löytänyt) tylsistyin lopullisesti aloin kirjoittaa tarinaa erittäin Lord Of The Rings tyyppiseen maailmaan. Nimellä ei ole väliä vielä. Tarina jäi kesken kuitenkin omaa laiskuuttani. Vuosien saatossa (taitaa olla jo kolme vuotta) niin aloin kirjoittaa juuri tätä tarinaa jota aion teille kirjoittaa ja toivottavasti pidätte.
Ares88
Kommentit