Tämä on toinen luku jota olen työstänyt viimeaikoina. Taas kun kopioin sen tänne, kaikki kursivoinnit katosivat. Harmi. Niillä oli suuri osa kirjoitusta. Toivon ettei tule liikaa sekaannuksia ilman niitä.
En ole saanut yhtää kommenttia tuon viimeisimmän jälkeen, missä kerroit, että kaikki kommenttisi ovat kadonneet. Harmi. Jos voisit mitenkään kokeilla uudestaan. Aloin jo huolestua hiljaisuudesta. Nyt harmittaa kun tiedän että olet kommentoinut mutta minulla ei ole mitään tietoakaan siitä. Jos tämä jatkuu, voisit kokeilla suoraan sähköpostiin lähettämistä. Pelkkä idea mutta pahimmassa tapauksessa...
Mitä ajattelet luvusta?
Huomasin juuri yhden virheen. Tämän tarinan koko nimi on "Kolme Kuuta, Barbaari sodat 1, Yksinäinen sotilas" Olin vahingssa laittanut kategorian nimeksi "Kolmen Kuun Sali". Pilkun viilausta mutta minulle tärkeää.
Tuo 1.2 tarkoittaa versiota. Helpottaa pysymään ajantasalla.


Ruffe puri leivänpalaa ahnaasti. Hän katseli ympärilleen kuin vauhkoontunut pieni eläin. Ja uudestaan söi leivänpalastaan. Kuumahiekka seurasi pölynä perässä. Aurinko porotti hänen yllään. Kuumuus oli sietämätön. Hän oli kyyryssä kalliota vasten.
"Anna tänne se!" Mies huusi hänen takaansa. Ruffe katsoi kauhuissaan kuinka mies, joka oli pukeutunut pelkkään lannevaatteeseen, yritti päästä hänen luokseen. Hänen vyöllään oli ruoska ja toisella puolella puunuija. Hänen päässään oli olkihattu ja naamalla virne. "Minun on nälkä."
Ruffe yritti pakoon, muttei päässyt. Hän ei voinut kiivetä suoraa kalliota ylös. Eikä hänellä ollut mahdollisuuksiakaan päästä miehen ohi. Hän oli ansassa. Eikä kukaan auttaisi häntä. Kaikki kyyristelivät pelosta toisiaan vasten tai yrittivät pakoon huomaamatta. Ruoska sivalsi ilmaa. Sen pää sivalsi hänen otsaansa. Hänen maailmansa muuttui punaiseksi.
Hän tiesi kuolevansa. "Anna hänen olla." Joku kuitenkin huusi. "Jos haluat leipää, mene ja osta sellainen. Mutta täältä sitä on turha hakea!"
"Kuka luulet olevasti?" Mies kääntyi vihaisena ottaen ruoskan käteensä.
Ruffe katsoi miehen ohi. Poika, ei häntä vanhempi seisoi miehen takana ja hymyili leveästi. Siniset silmät olivat kirkkaat ja silti pelottavan tarkat.
"Nimi on…"
Mies, vartija virnisti. "Et ole. Et ole kukaan. Olet kuollut!" Ja ruoska heilahti. Kuului piiskaava ääni kun sen pää napsahti pojan poskeen. Ruffe irvisti kauhuissaan kun pitkä viiltohaava koristi nyt sitä. Toinen heilautus ja toinen arpi ilmestyi samalle puolelle.
"Kuole!" Mies huusi vihaisena mutta samalla torvea soitettiin. Hän sylkäisi ja heilautti ruoskaa. Se muodostui taitavasti kerälle hänen lanteille. "Minä hoidan sinut vielä." Mies kuiskasi pelottavasti uhkaillen.
Ruffe katsoi uudestaan poikaa. Tämä hymyili vieläkin. "Saa nähdä." Hän virnisti ja käveli pois.
"Odota!" Ruffe huusi. "Kuka olet?"
Poika kääntyi ja virnisti. "Nimi on Hertec. Hertec Torpei. Hauska tavata." Veri valui hänen poskeaan pitkin kaulaan ja värjäsi hänen säkkikankaasta tehdyn tunikansa punaiseksi mutta se ei näyttänyt haittaavan lainkaan.
"Minä olen Ruffe. Ruffe Nikian." Ruffe hieraisi otsaansa. Verta ilmestyi hänen käteensä.


"Herää!" Ruffe hätkähti. "Ruffe! Herää!"
Itedi nousi varovasti pystyyn. Se oli ollut unta. Hän huomasi. Hertec seisoi nyt hänen edessään täysissä pukeissa vihaisesti katsellen.
Ruffe nousi istumaan ja hieroi niskaansa toisella kädellään. Toinen kävi otsalla. Arpi. Muistutus siitä päivästä. "Miksemme voineet mennä majataloon? Tämä maa ei ole minun makuuni." Hän purnasi vihaisena. He makasivat joen penkereellä. Tagrig kohosi heidän edessään, joen toisella tavalla. Heräillen hiljaa uuteen päivään.
"Jos meillä olisi rahaa, olisimme voineetkin." Hertec murahti kylmästi samalla kun katsoi haavaansa. "Mutta koska eräs henkilö päätti hukata lompakkonsa niin…" Hän ei lopettanut lausettaan.
"Miksemme vain voineet tehdä rahaa?" Ruffe ihmetteli. "Varmasti tässä takapajulassa ymmärretään-"
"Ei." Hertec murahti. "Tässä kylässä meillä ei ole mitään asiaa. Emmekä varmastikaan soita täällä."
Mutta Ruffe ei luovuttanut. "Entä miten herra-mestari-soittaja-joka-ei-soita aikoo ansaita rahaa? Emme pääse Bukat Tamanaan ilman ruokaa ja vettä! Ja meidän pitää pärjätä kaupungissakin!"
Hertec katsoi jokea. "Siinä on sinulle vettä."
"Entä ruoka?"
Puolilohikäärme huokaisi turhautuneena. "Oletko unohtanut kalastamisen taidon?"
Ruffe tuhahti. "Nyt se olet sinä jolla heittää nuppi! Tuossa joessa ei ole kalan kalaa! Ei muuta kuin sinttejä jotka kelpaavat tuskin aamupalaksi! Joki on kalastettu tyhjäksi varmaan ennen kuin sinä synnyit."
Hertec mietti hetken. "Mene kaupunkiin ja soita huiluasi. Et aiheuta hankaluuksia tänään! Menet, soitat, tuot ruokaa."
Ruffe hymyili voitokkaasti ja lähti. Mutta muutaman askeleen jälkeen, hän pysähtyi. "Entä sinä?"
Hertec ei vastannut. Otti vain nyyttinsä ja lähti kävelemään joen pengertä pitkin.
Ruffe huokaisi. Mitä minä odotin? Hertec ei vastaa koskaan ellei hän ollut jo aikeissa kertoa. Hän otti omat nyyttinsä ja hyppäsi puuhun. Häntänsä, näppärien sormiensa ja vikkelien raajojensa ansioista hän oli mestarillinen kiipeäjä. Hän piilotti omat tavaransa puun oksille. Kaikki paitsi huilunsa. Tavallinen puinen, punaiseksi maalattu huilu jossa oli kultaiset riimut kirjailtuna sen vatsapuolelle.
Hän hyppäsi alas puusta tasajaloilleen ja puhalsi kokeeksi pari sointua.

(Seuraa kaunis kohtaus jossa Ruffe soittaa jossain viinituvassa. Hyppään yli.)


Hertec käveli metsäpolkua pitkin eteenpäin.
Muistot tulvivat hänen mieleensä. Sooran näkeminen oli päästänyt irti tulvan minkä hän oli vaivoin pystynyt hallitsemaan eilen. Nyt kaikki ne hetket, ystävät ja päivät. Kaikki tulvivat hänen mieleensä. Ne kaikki viestittävät samaa asiaa. Kivuliaita muistoja...
"Odota!" Muisto huusi Hertecin mielessä. "Orso! Tämä ei ole kivaa!"
"Mitä? Ota kiinni jos saat!" Poika jolla oli kultaiset hiukset ja leveä hymy huusi takaisin.
"Typerys!" Hertec huusi. "Pysähdy!"
Hertec katsoi eteensä. He olivat juosseet tätä polkua pitkin monet kerrat kilpaa. En koskaan saanut sinua kiinni. En koskaan. Puolilohikäärme huokaisi. Hän näki polun vierellä suuren kivikasan. Hän käveli sen huipulle. Se oli tuntunut loputtoman korkealta kun hän oli viimeksi istunut sillä. Nyt hän oli päässyt sen huipulle kahdella askeleella. Huipulta, hänen silmänsä osuivat kiviseen ympyrään jossa oli hiiltyneitä kekäleitä....
"Uran! Tee tuli nuotioon! Minulla on kylmä." Hertec nurisi kun seisoi polviaan myöten lumessa. Hän seisoi toisen pojan kanssa, tällä oli pelottavan harmaat silmät ja yhteensopivat hiukset.
"Tee itse! Älä minua häiritse!" Uran tuhahti.
"Uran, tee se tai kerron Suakille että sinä poltit hänen nukkensa."
Nuotiossa paloi iloinen liekki ennen kuin Hertec oli lopettanut. Hänen hymynsä oli leveämpi kuin hänen poskensa.
"Sinua on niin helppo pelotella." Hän mutisi. "Vaikka oletkin noviisivelho."
Uranin sormissa paloivat pienet liekit. "Sano minua vielä kerran pelkuriksi, niin annan sinulle polttomerkin!"
Hertec otti kekäleen käteensä. Hän haistoi sen terävää hajua ja uppoutui uudestaan muistoihin...
Hän istui nuotion ääressä. Ceria, hänen ottoäitinsä oli vienyt hänet metsään. Hän soitti ikiaa samalla kun Hertec katseli lumoutuneena häntä. Äkkiä Ceria lopetti soiton.
"Tiedätkö miksi olen niin hyvä soittaja?" Hän kysyi nopeasti. Hän siirsi hiuskiehkuran pois silmien edestä.
Hertec puristi päätään.
"Tiedät joskus." Hän hymyili surullista hymyään ja jatkoi sävelmäänsä. "Soita aina sielusta. Älä muistista. Kuuntele jokaista sointuani." Hän selitti samalla kuin soitti. "Katso kuinka sormeni painavat kieliä tiukemmalle. Katsoi musiikin sieluun omalla sielullasi. Niin näet minun sieluni."
Hertec ei ymmärtänyt sanaakaan mutta kuunteli tarkasti. Hän kuunteli jokaisen soinnun korkeuden. Jokaisen sormen asennon. Jokaisen kielen äänen. Jousen jokaista liikettä. Miten muka voin nähdä musiikin sieluun? Hän mietti ihmeissään.
Hertec nojasi sillankaiteeseen. Sininen joki juoksi loputonta juoksuaan hänen alapuolellaan. Hänen tavaransa makasivat sillalla. Nyt minä ymmärrän, hän myönsi. Hänen takanaan kauppias piiskasi härkiä jotka ajoivat kärryjä.
Tämä silta oli ainoa joka ylitti joen ja yhdisti Tagrigin ja Bukait Tamanaan vievän tien. Tämä silta oli ollut tässä kohta kolmetoista vuotta. Sitä edeltänyt silta oli palanut Tagrigia ravisuttaneessa tulipalossa. Hertec kosketti kaiteen kovaa puuta. Hän muisti kun oli istunut siinä auringon laskiessa. Parhaan ystävänsä kanssa. Silloisen parhaan ystävänsä kanssa…
"Orso, arvaa mitä?" Hertecin ääni kysyi. Valkoiset hiukset värjäytyivät melkein yhtä kultaisiksi kuin hänen ystävällään ilta-auringossa.
"Mitä?" Toinen vastasi. He olivat lapsia. Hänen hiuksensa olivat kultaisemmat kuin koskaan. Hänen hymynsä oli melkein korvata korvaan. He istuivat sillankaiteella katsellen auringonlaskua.
"Kun minä kasvan isoksi, minusta tulee Seryar."
"Suojelija? Kuka niin sanoi?"
"Vanha mies, Source. Hän sanoi että minusta tulee maailman paras suojelija!" Hertec nauroi leveästi.
"Eikä varmasti sanonut!" Orso väitti vastaan.
"Sanoipas!" Hertec väitti vastaan.
"Siinä tapauksessa minusta tulee… tulee… Ruar! Maailman paras Ruar!"
Hertec nauroi. "Etkä! Sinä et edes osaa pitää miekkaa leikkaamatta kättäsi irti! Ja väität pääseväsi Salamurhaajien Kaupungin soturiksi! Hahhaaha!"
"Osaanpas! Minä lyön vetoa että minusta tulee Ruar ennemmin kuin sinusta Seryar!" Orso ojensi kätensä.
"Selvä!" Hertec sylkäisi käteen ja tarttui siihen. "Ööh… mistä me lyömme vetoa?"
Orso ei vastannut. Hän näytti typerältä ajatellessaan. "Vaikka… häviäjä… joutuu… tiputtamaan housunsa keskellä toria!"
Hertec ei näyttänyt vakuuttuneelta. "Ei se käy! Sinä teet sitä kerran viikossa!"
"Niin teet sinäkin!"
"Ai niin." Hertec nauroi. Orso yhtyi siihen.
"Pääsitköhän sinä koskaan tavoitteeseesi…" Hertec mutisi. Äkkiä hän jännittyi. Hän kääntyi vauhdilla tarttuen ikiaansa valmiina heilauttamaan sillä tarkkailijaansa. Hänen liikkeensä jäi kuitenkin kesken kun hän tunsi tarkkailijansa.
"Mitä haluat?" Hertec kysyi ja veti huppuaan tiukemmin kasvojensa ympärille.
Pelästynyt Soora nielaisi. "Halusin puhua kanssasi." Hän kuiskasi pelokkaasti.
Hertec katseli ympärilleen. "Missä hän on?"
"Kuka?" Soora ihmetteli.
"Orso."
Soora nielaisi toisen kerran. "Hän on tällä hetkellä opiskelemassa kunnioitetun mestarin opastuksella Bukait Tamanassa. Mutta se ei ole syy miksi tulin tänne."
Hertec seisoi hiljaa paikoillaan. "Minä odotan." Hän totesi hiljaa.
Soora katseli ympärilleen. Sillalla ravasi kokoajan väkeä. Hän tunsi olonsa kiusaantuneeksi joutuessaan puhumaan tässä. "Tulisitko sivummalle?"
Puolilohikäärme ei vastannut. Nosti vain kättään johdattamisen merkiksi. Soora kääntyi kohti Tagrigia ja käveli pois sillalta, alas joenpenkereelle ja sillan alle. Hertec seurasi perästä.
Viimein sillan varjossa Soora heittäytyi kiinni tukipylvästä ja alkoi nyyhkyttää. Hän hautasi kasvonsa pylvästä vasten. "Missä olet ollut?" Hän kuiskasi. Tuskin kuuluvasti.
Hertec mietti hetken. Soora oli Orson veli. Mitä hän kertoisi Sooralle, kantautuisi Orson korviin. Ja jos vaikka Orso olisi leppynyt viiden vuoden kuluessa… hänen oli pakko hymyillä ajatukselle. Se oli mahdotonta.
Mutta mitä haittaakaan siitä olisi. "Tatrabanissa." Hertec vastasi viimein.
Soora kääntyi yllättäen. "Orjapoukamassa?" Hän kuiskasi.
"Ja vihjeeksi, en vapaaehtoisesti." Hertec murahti. "Oliko muuta?"
Tyttö katseli takaisin eteensä. Palkkia josta piti kiinni. Hän hieroi sen karheaa pintaa. "Muistatko tämän?" Hän kuiskasi.
Hertec katsoi Sooran olkapään yli. Kaiverrus. Se erottui yhä harmaana ja himmeästi puun ruskeasta pinnasta. Ne oli ympyröity sydämellä. Hertec tykkää Soorasta.
"Sinä kirjoitit tuon." Hertec muistutti hiljaa. "Huijasit minua kirjoittamaan oman nimeni paaluun."
Soora hymyili surullisesti. "Et osannut kirjoittaa muuta… se tuntui niin hyvältä ajatukselta." Hän nielaisi tyhjää. "Olin niin pihkassa sinuun."
Hertec tuhahti.
Soora kääntyi ja hymyili yllätäin. "Sinä et tietenkään pitänyt minusta yhtään. Juoksi suorastaan pakoon aina kun näit minut."
Puolilohikäärme tuhahti. "Sinä ja ystäväsi jahtasitte minua aina kun pistin pääni esiin. En saanut lyödä. Kun kerran löin sinua, menit isäsi luokse minä jouduin vaikeuksiin." Hän muisteli päiviä. "Sitä seuranneet viikot olivat autuaimmat."
"Koska jouduit vaikeuksiin?"
"Koska sinä olit vihainen etkä puhunut minulle mitään moneen viikkoon." Hertec virnisti lievästi.
Soora naurahti. "Sinä et ole muuttunut."
"Olen. Olen muuttunut ja paljon." Hertec vastasi. Hän kääntyi ympäri. "Hyvästi."
"Odota!" Soora tarttui häntä kädestä. "Minne menet?"
"Bukat Tamanaan, Kolmen Kuun Saliin. Ehkä käyn Kultajoen kaupungissa. Kuka tietää. Enkä palaa." Hertec irtautui tytön otteesta ja lähti katosi. Hertec nosti huppunsa ylös.
Hertec kuunteli kuinka Sooran nyyhkytys hiljeni. Hän käveli sillalla kohti kaupunkia. Hän etsisi Ruffen ja he lähtisivät pois tästä kirotusta paikasta. Kävellessään katua pitkin, ihmisten kulkiessa häntä vastaan ja ohi, hän ajatteli. Tämä oli kotini.