Laiva eteni tukevaa vauhtia eteenpäin jättäen jälkeensä aallon. Laivassa oli kolmea mahtavaa mastoa joita vetivät mahtavat purjeet. Purjeisiin oli kirjailtu Utrican tunnus ja laivan nimi. Laivan perään oli rakennettu ylempikansi josta näki koko laivan aina keulaan asti. Samalla kannella oli myös rakennettu oma koppi jossa oli kapteenin hytti.

Hertec ja Ruffe istuivat kannella nojaten kaiteeseen. Ruffe käytti aikansa veistellen löytämästään puunpalasta… jotain.
”Kuinka kauan matka kestää?” Hän kysyi ohikulkevalta merimieheltä. Tämä katsoi häntä vihaisesti. ”Kaksi viikkoa suotuisin tuulin.”
”Kaksi viikkoa?” Ruffe huudahti. ”Eikö teillä ole jotain velhoa tai edes demonia täällä? Mitään?”
Mies sylkäisi laidan yli. ”Vai että demoni? Tähän laivaan ei mahdu yhtään sellaista.” Hän sylkäisi uudestaan ja käveli tiehensä.”
”Ei yhtään vai?” Ruffe virnisti ja heilautti häntäänsä selvästi näkyvissä. ”Minä laskin jo kaksi tähän mennessä. Ja jos tutkin asiaa, löydän varmasti kolmannenkin. Mitä sanot? Se tekisi tästä matkasta kiintoistan?”
Hertec taas katseli eteensä tyhjin silmin.
”Hertec? Herää jo!” Hän tönäisi tätä kylkeen. ”Jos nukut liikaa päivällä, et varmastikaan saa unta yöllä.”
Hertec siirsi katseensa häneen hitaasti. ”Niin?”
”Ääsh. Unohda.” Ruffe tuhahti ja keskittyi taas puun palaseen.
Tästä tulee pitkä matka. Hertec tunsi luissaan.
Päivät kuluivat heidän istuessaan mahdollisimman sivussa merimiesten tieltä muiden matkustajien tapaan.
Ruffe oli ottanut tehtäväkseen toteuttaa lupauksensa ja löytää yksi demoni matkustajien joukosta. Hertec mietti oliko kyse uteliaisuudesta vai etsikö hän vain uutta tekemistä kun hänen veistelemänsä puukalikka oli lopulta vain kasa lastuja jotka lensivät tuulen mukana pois. Hän uskoi että se oli vähän molempia.
Ensimmäisenä itedi aloitti jutustelemalla umpimähkään valittujen henkilöiden kanssa. Ja hän tutustuikin lähes kaikkien kanssamatkustajien kanssa hetkessä ja monien merimiestenkin.
”Entä ruuma? Siellä on muutamia orjia?” Hertec ehdotti väsyneesti.
”Jos siellä olisi demoni, minä tietäisin siitä jo.” Ruffe ilmoitti ärtyneesti.
Hertec arvasi että liian lähellä muita orjia teki kipeää itedille. Aivan kuten hänelle itselleenkin.
Mutta kun yksikään hänen uusista tuttavuuksistaan myöntänyt olevansa demoni tai edes kirottu hän vaihtoi taktiikkaa. Seitsemäntenä aamuna eli matkan oletetussa puolivälissä hän käveli matkustajien makuusalissa käyden läpi heidän tavaroitaan nopeasti.
”Jos joku heistä on piiloutunut demoni ja onnistunut peittämään olemuksensa näin hyvin on hänellä pakko olla jokin esine tai loitsu jolla saada se toimimaan.” Hän selitti Hertecille hymyillen.
Kahdeksantena iltana hän istui hartiat kasassa kannen alla. ”Minä en keksi sitä!” Hän raivosi niin kovaan ääneen kuin uskalsi. Makuusali oli tupaten täynnä ja matkustajat nukkuivat melkein kylkikyljessä. ”Miten se piru onnistuu peittämään itsensä näin hyvin.”
Villi ehdotus olisi että sitä pirulaista ei ole lainkaan, Hertec tuumi mutta päätti olla sanomatta sitä ääneen.
Kun kaksi ensimmäistä ideaa olivat pettäneet, Ruffe keksi tehdä jokaiselle matkustajalle ja miehistön jäsenelle täydellisen ruumiin tarkastuksen.
”Jokaisella demonilla on merkki jokin ruumiillinen poikkeama.” Hän nauroi voitonvarmana. ”Odota vähän aikaa ja tuon sinulle demonin pään lautasella.”
Huomasitkohan lainkaan että sinun tavoitteesi on kokonaan vaihtunut. Hertec mietti. Hän ei halunnut tietää miten itedi suorittaisi ruumiin tarkastuksensa.
Mutta jokin varjosti hänen mieltään. Muutama matkustaja herätti hänenkin mielenkiintonsa. He näyttivät kulkevan erikseen mutta hän ei ollut siitä varma. Hän oli kysynyt Ruffelta heistä ja tämä oli kertonut että yksi heistä oli viljanmyyjä palaamassa Utricaan. Toinen oli papin oppipoika Yhdestä vapaakaupungista matkalla löytämään kutsumuksensa ja kolmas oli – mitä ilmeisimmin – entinen huora. Nainen oli karannut porttolasta johon hänet oli myyty nuorena ja hankkinut itselleen laivalipun mahdollisimman kauas.
Jokin heidän tarinoissaan herätti Hertecin huomion.
Kun hän huomautti asiasta, Ruffe tämä vakuutti hänen olevan vain vainoharhainen.
”He eivät ainakaan ole Musta Yön miehiä.” Hän vastasi. ”Ja se riittää vakuudeksi, eikö?”
Hertec halusi luottaa ystävänsä arvostelukykyyn mutta hänen kuudes aistinsa piti hänet valppaana. Hän ei ollut selvinnyt yhdestä maailman vaarallisemmasta kaupungista hengistä vain luottamalla toisten arvostelukykyihin.
Mutta koska yksikään tästä kolmikosta ei ollut aiheuttanut mitään harmia Hertec päätti antaa asian olla.
Hän nojautui reppuunsa ja sulki silmänsä. Hänen vierellään lepäsivät Marui ja naisen antama seiväs. Hän otti seipään käteensä ja veti suojakankaan sivuun tutkiakseen sitä
Kun nainen oli ensikertaa näyttäytynyt hänen eteensä, Hertec oli ensimmäisenä kiinnittänyt huomionsa seipääseen. Se oli herättänyt hänen mielenkiintonsa. Siksi hän oli suostunut viemään seipään Utricaan. Se kiehtoi häntä.
Hänen tutkiessaan sitä edessään hän mietti, pitäisikö hänen käyttää demonivoimiaan? Hän naurahti kuitenkin ajatukselle. Hän oli miekkamies. Hänen taitonsa ylsivät juuri ja juuri loihtimaan tulipallon. Vaikka häntä oli neuvottu harjoittelemaan voimien hallitsemista, hän oli lintsannut melkein kaikki tunnit mitä hänelle oli asetettu Musta Yön koulutuskasarmilla. Hän oli vedonnut erinomaisiin taitoihinsa miekan kanssa, ettei hänen tarvitsisi opetella mitään hokkus pokkus temppuja.
”Mitä hauskaa noissa mauttomissa tempuissa on? Siinä ajassa missä sinä teet loitsun, minä olen heittänyt jo viisi kunai-veistä sinun otsaasi pystyyn.” Hän oli väittänyt demoni taitojen opettajalleen.
”Kuinka tyhmä minä olinkaan.” Hertec mutisi ja muisteli sitä tiettyä iltaa. Hän muisti kuinka helposti hänet oli päihitetty sinä iltana. Hän kirosi mielessään ja heitti seipään muiden tavaroidensa päälle. Siitä lähti kauhea kopina että kanssamatkustajat pelästyivät. He katselivat kun Hertec käveli pelottava ilme kasvoillaan ulos hytistä.
”Terve!” Ruffe tervehti ystäväänsä iloisesti mutta hänen hymynsä himmeni nopeasti. Hertec käveli hänen ohitseen sanomatta sanaakaan tai edes huomaamatta itediä. Mikähän hänet suututti? Ruffe ihmetteli ja katsoi Hertecin tavaroita. Seiväs lepäsi puolihuolimattomasti peiteltynä lattialla muiden tavaroiden päällä.
Hertec käveli kannella ripeästi. Hänellä ei ollut mitään kiirettä tai edes päämäärää mutta hän ei halunnut pysähtyä. Sokeasti eteenpäin hän käveli.
Vasta kun hän oli törmätä laivan keulaan hän huomasi missä oli. Tuuli oli yltynyt ja kantanut tummia pilviä laivan ylle. Hertec tunsi sadepisaran laskeutuvan hänen päähänsä. Hitaasti hän nojautui kaiteeseen ja huokaisi.
”Mitä minä teen?” Hertec kuiskasi hiljaa mutta se peittyi heti aaltojen alle.
”Hei sinä!” Joku huusi hänen olkansa takaa. Hertec käänsi päätään hitaasti. ”Sinun on paras mennä kannen alle tai käy vielä huonosti!” Yksi merimies huusi vihaisena. ”Myrsky on nousemassa! Mene kannen alle!”
Hertec kääntyi hitaasti ja lähti kävelemään takaisin hytille.
Hän oli todella lähtenyt kiireellä. Hän oli unohtanut jopa omat sandaalinsa hyttiinsä. Laiva keinui uskomattomalla tavalla että Hertec uskoi sen kaatuvan hetkenä minä hyvänsä. Hän oli liuskatua muutaman kerran aaltojen kastelemista kannesta. Vaivoin hän pystyi pitämään jalkansa kiinni maassa.
Hän nojasi mastoon leväten mahdollisimman paljon kuin pystyi. Silloin hänen katseensa kiinnittyi johonkin. Hän hahmotti sen ihmiseksi joka heilutti soihtua kepin nokassa. Vasta hetken päästä Hertec tunnisti miehen papin oppipojaksi. Tämä oli ripustanut soihdun keppinsä päähän ja heilutteli sitä edes takaisin tiheään tahtiin.
Ensin näytti että hän heilutteli soihtua edes takaisin umpimähkään mutta äkkiä Hertec huomasi että heilutuksessa oli tietty kaava. Hän keskustelee jonkun kanssa! Hertec tajusi ja heittäytyi kaidetta vasten. Hän tähyili ulappaa etsien mahdollista valonlähdettä. Pian kaukaisuudessa näkyi toinen valon välähdys. Toinen laiva. Hertec huomasi ja katsoi oppipoikaa Voisiko se olla… merirosvoalus?
Hertec nousi epävakaasti seisomaan ja päätti kiiruhtaa hytille ennen kuin papin oppipoika huomaisi hänet.
Kun hän lopulta löi oven takanaan kiinni hän ei mahtanut olla virnistämättä hiljaa. ”Vai että merirosvoja…” Hän mutisi ja puristeli ylimääräisiä vesiä pois itsestään.
”Missä olit?” Ruffe ihmetteli kun Hertec istahti viimein paikalleen. ”Luulin sinun jo hypänneen laivasta.”
”Miksi minä niin tekisin?” Hertec murahti ja nojautui rennosti reppuunsa. Samassa ovi kävi uudestaan kun papin oppipoika astui sisään. Hän puristeli kaapuaan.
”Olipa kauhea ilma!” Hän voivotteli kovaan ääneen. ”Hyvä etten lentänyt mukana.”
Ihmiset nyökyttelivät päätään ja jakoivat ymmärryksen. Hertecin virne leveni melkein huomattavasti.
”Mitä on tapahtunut?” Ruffe ihmetteli. Äkkiä hän kalpeni. ”Oliko siellä merenneitoja? Oliko? Kerro? Siellä oli! Eikö? Kerro! Sinä riistit minun unelmani!”
Hertec katsoi häneen ja virnisti vielä leveämmin. Se vaikutti jo melkein hymyltä. ”En mutta tämä on seuraavaksi paras asia.” Ja hän kertoi mitä oli nähnyt ulkona.
”Merirosvoja vai?” Ruffe hieroi leukaansa. ”Noo… sanoisin kuitenkin että kelluva bordelli olisi parempi kuin se mutta kai tämäkin käy.” Hän katsoi ystäväänsä silmiin. ”Aiotko taistella?”
Hertec kohautti olkiaan. ”Sekä Marui että Yorichi ovat rikki. Minulla ei ole muuta kuin kourallinen kunai-heittoveitsiä ja kymmenen heittotähteä. Niillä ei kauheasti leikitä.”
”Ja minun katchini ovat yhtä huonossa kunnossa.” Ruffe huokaisi.
Hertec katseli ympärilleen. ”Tässä laivassa on jotain mitä ei paljaalla silmällä näe.” Hänen katseensa pysähtyi papin oppipoikaan. Tämä näytti käyvän hiljaista keskustelua karanneen huoran ja viljakauppiaan kanssa.
”Mistä niin päättelet?” Ruffe haukotteli.
”Monestakin syystä.” Hertec mutisi eikä sanonut enempää.
Itedi tuhahti.
”Nuku nyt. He tuskin hyökkäävät myrskyn aikana joten se on täydellinen mahdollisuus.” Hertec neuvoi ja sulki silmänsä.
Ruffe paneutui makuulle myös. Vaikka nukkumisesta ei tuntunut tulevan mitään. Laivan keinunta ei helpottanut lainkaan. Tavaroita ja ihmisiä lensi puolelta toiselle. Nukkuminen tuntui mahdottomalta suorastaan mahdottomalta.
Vasta joskus seuraavana aamuna myrsky laantui.
Hertec seisoi kannella keskellä laivaa varhain ja hyräili itsekseen jotain. Hän oli pukenut päälleen takkinsa mitä hän ei ollut pitänyt tavallisesti laivalla ollessaan. Laiva oli ankkurissa pienen saaren poukamassa. Suurin osa miehistöstä oli lopen uupunut matkan öisen myrskyn jälkeen ja tarvitsi lepoa. Loput olivat rantautuneet pienelle saarelle etsien tuoretta syötävää.
Hän tunsi jotain outoa ympärillään. Kun hän nyt katseli laivaa hän huomasi sen kokonaan uudessa valossa. Se tuntui kutsuvammalta. Hertec puristi päätään ja keskittyi.
”Huomenta.” Ruffe haukotteli kovaan ääneen. ”Näkyykö vieraita?” Hän kysyi nojautuen kaiteeseen väsyneesti.
”Ei vielä.” Hertec vastasi. ”Tai sitten kyllä.”
Ruffe hyppäsi istumaan kaiteelle ja tähyili innokkaasti. ”Missä? Missä? En näe mitään.”
”Tuo sumupilvi.” Hertec vastasi. ”Se liikkuu vastatuuleen.”
Ruffe nosti sormensa pystyyn. ”Heillä on velho laivassa.”
Hertec hymähti. ”Me olemme taistelleet kymmeniä sellaisia vastaan.”
”Mutta emme kertaakaan ilman aseitamme tai suunnitelmaa.” Itedi huomautti. ”Olikohan se myrskykin sen tekosia?”
Hertec kääntyi pois sanomatta mitään. Sumu pilvi läheni nopeasti. Ei kestäisi kauaa kunnes merirosvot valtaisivat aluksen.
”Eikö meidän pitäisi varoittaa miehistöä?” Ruffe kysyi nopeasti.
”Hälytys! Hälytys! Kaikki miehet kannelle! Hälytys!” Kello kilisi nopeaan tahtiin.
”Meret ovat rannikoidensa kaltaiset.” Hertec vastasi ja katseli korkealle mastoon missä tähystäjä kilisteli kelloa ja huudellen käskyjä. ”Tämän laivan merimiehet ovat kokeneita ja osaavat asiansa.”
Samassa kannella alkoi vilistää merimiehiä puolipukeissa aseet kourissa.
”Hei te kaksi!” Heille huudettiin. ”Painukaa kannen alle siitä! Meno alkaa käydä kovaksi pian. Missä kapteeni on!? Ja försti!?”
Hertec nyökkäsi ymmärtävästi ja käveli pois. Ruffe seurasi perästä katsellen olkansa yli. ”Mitä tehdään?”
Hertec käveli ripeästi perään korokkeelle ja katseli sumupilveä. Hitaasti sumu alkoi selvitä ja toinen laiva ilmestyi esiin. Aluksen mastossa oli pääkallolippu. Hertec tarkasteli merirosvoalusta. Se oli keveämpi kuin heidän rahtialuksensa ja kantoi todennäköisesti vähemmän väkeä. Laivan kannella merirosvot karjuivat sielunsa pohjasta riemuiten. He heristivät aseitaan merimiehille jotka kohtasivat heidät silmästä silmään.
”He aloittavat valtauksen kohta. Ole valmiina.” Hän mutisi ystävälleen. Ruffe nyökkäsi.
”Takana! Toinen alus! Takana!” Huuto kaikui aluksen kannella.
Hertec kääntyi nopeasti ja juoksi toiselle laidalle. Toinen samanlainen alus lipui heitä kohti.
”Nyt me olemme alivoimaisia.” Ruffe huomautti. Sitten hän huomasi hässäkän kannella. ”Missä ihmeessä laivan kapteeni on?”
”Kuollut.” Sanoi ääni heidän takanaan. ”Niin kuin on förstikin. Joten musikantit pysyvät hiljaa ja rauhallisina niin voitte selvitäkin tästä hengissä.”
He kääntyivät hitaasti. Kolme merirosvoa seisoi jo aluksessa. Kaksi miestä ja yksi nainen. Entiset kanssamatkustajat.
”Te olitte kuin olittekin merirosvoja.” Ruffe huudahti innoissaan. ”Tämäpä yllätys.”
”Te tiesitte?” Papin oppilas kysyi. Hänen sauvansa oli vaihtunut naginataksi. (Hakusana Naginata jos haluat tietää lisää.) Sen pitkä kaarevat terä osoitti Herteciä rintaan. ”Mistä arvasitte?”
Nyt kun Hertec katseli kolmikkoa ensikertaa näin läheltä hän tajusi jotain. Viljakauppiasta lukuun ottamatta kummatkin olivat tuskin heitä vanhempia. Tyttö taisi olla häntä nuorempi. Papin oppilas näytti juuri mieheksi kasvaneelta. Viljakauppias oli oikeastaan jo aika vanha. Hänen parrassaan oli useita harmaita haivenia.
”Vihjeitä oli useampia.” Ruffe vastasi. Hän tunsi kuinka heittoveitsi lensi korvansa ohi vieden samalla hiuskiehkuran. Huora katsoi häntä vihaisesti.
”Turha yrittää mitään.” Nainen sanoi varoittavasti ja kohotti aseitaan. Paria veitsiä.
”Me emme tapa mielellämme muuta kuin on pakko.” Viljakauppias vastasi ja veti miekkansa hitaasti. Se oli kapea sapeli. Tyypillinen ase eteläisissä vapaakaupungeissa.
”Sepä hyvä.” Ruffe hymyili helpottuneesti. ”Kuulitko tuon? Meitä ei tapeta.”
Hertec ei vastannut. Hänen katseensa oli merirosvoaluksissa jotka heittivät juuri sillä hetkellä heittokoukkunsa kiinni aluksen laitoihin. Merirosvot hyppäsivät huutaen merimiesten kimppuun ja taistelu syttyi.
”Älkää kuvitelko mitään sankarillista.” Viljakauppias varoitti ja kalisutti sapeliaan. ”Muusikoiden luulisi tietävän että sankarit kuolevat aina nuorena. Teidänlaisilla räkänokilla ei ole mitään mahdollisuuttakaan meitä vastaan.”
Hertec katsoi häneen sivusilmällä. ”Ruffe?”
”Niin?” Itedi vastasi.
”Tapa tuo viljakauppias. Minä hoidan tuon huoran ja papin.” Hertec selitti.
”Selvä.” Ruffe virnisti leveästi. ”Anteeksi mutta sinun noutajasi tuli.” Hän astui miekkamiestä kohden.
”Minä sanoin että älkää yrittäkö mitään!” Miekkamies huusi ja heilautti sapeliaan nopeasti. Mutta Ruffe ei enää seissyt siinä. Itedi oli väistänyt miekan helposti ja syöksynyt vastustajansa vasemman kainalon alta. Hän heilautti oikeaa rannettaan ja punaisella nauhalla koristettu veitsi putosi maahan. Hän heilautti sitä kerran ja miehen käsivarresta tippui verta kannelle.
Huora ja pappi katsoivat uskomatta silmiään. Hertec otti tilaisuudesta vaarin ja hyppäsi kaksikon taakse jättäen huoran itsensä ja kapteeninhytin seinän väliin. Hän potkaisi naista vatsaan tönäisten tämän seinää vasten. Sitten hän heitti kaksi kunaita yhdellä kädenheilautuksella. Kunait naulasivat naisen kummastakin kädestä seinään samalla kun viimeinen.
Kivusta kirkuen nainen pyristeli itseään irti mutta turhaan. Kunait olivat syvällä eikä saanut niitä irti. ”Auttakaa!” Hän huusi vetoavasti mutta turhaan.
Nainen katseli kuinka pappi heilutteli naginataansa hurjana yrittäen osua liukkaasti liikkuvaan Herteciin. Samaan aikaan viljakauppias yritti pysyä pystyssä. Useista viiltohaavoista vuoti verta ja hän kamppaili hereillä pysymisen kanssa.
”Unri!” Nainen huusi kauhuissaan kun miehen todellisuudentaju viimein petti ja hän kaatui kannelle. Samalla pappi kaatui kuolleena kannelle heittotähti kaulassaan. ”Meto! Te perkeleet! Keitä te olette!?”
Hertec käveli naisesta välittämättä kuolleen miehen luo ja veti tämän kaulasta heittotähtensä. Verta roiskui ympäriinsä mutta hän näyttänyt välittävän.
”Me olemme ne ihmiset joita teidän ei olisi kannattanut sohia aseillanne:” Ruffe vastasi virnuillen. ”Tämä kaveri ei ole kuollut – vielä. Minä en välitä tappamisesta niin paljoa kuin ystäväni mutta älä hätäile. Edes hänen sydämensä ei ole niin karrelle palanut että hän tappaisi kauniin nuoren naisen kuin sinä.” Hän hymyili ja käveli naisen luo. ”Onneksi kätesi osoittivat alaspäin. Muuten minun olisi voinut jäädä siihen pitkäksikin aikaa.” Hän repäisi ne kummatkin yhdellä liikkeellä irti. Nainen kirkui kivusta ja rojahti polvilleen verta vuotavat kädet sylissään.
Hertec käveli naisen luo ja nosti tämän seisomaan.
”Mitä haluat?” Hän huusi peloissaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt noin pelottavia silmiä. Ne tuntuivat satuttavan häntä enemmän kuin kämmenien lävistykset.
Hertec ei välittänyt kysymyksestä vaan tunki kätensä naisen paidan sisään. Nainen ei uskaltanut sanoa vastaan. ”Tietenkin. Olethan mies.” Hän mutisi surullisesti mutta yllättyi kun valkohiuksinen miehenalku veti kätensä pois.
”Minä otan nämä.” Hän kolisteli naisen heittoveitsipussia. ”Omani ovat lopussa.” Hän kiinnitti pussin kainaloonsa, samaan paikkaan josta hän oli ottanut sen naiselta. Hän kääntyi ympäri. Hän noukki maasta lyhyen miekan mitä viljakauppiaaksi tekeytynyt oli käyttänyt. ”Ja tiedoksesi vain, minä en huorista välitä.”
Nainen katsoi ihmeissään Hertecin loittonevaa selkää. Hän kääntyi kulmasta ympäri ja katosi näkyvistä. Pieni poika seurasi häntä.
”Keitä he olivat?” Huora kysyi hiljaa ihmeissään. Sitten hän katsoi kaatuneita tovereitaan ja nielaisi. Hän alkoi nyyhkyttää hysteerisesti.
Hertec katseli tilannetta kannella kylmän arvioivasti. Oli selvää että merirosvoilla olivat voitolla. Moni merirosvo makasi kuolleena mutta niin makasi merimieskin.
”Tämä menee aika huonosti.” Hertec sanoi hiljaa. Sitten hän hätkähti. Hän katseli ympärilleen nopeasti. Mitä tämä on? Tämä ei voi olla mahdollista! Hän mietti. Hän tiesi mitä hän tunsi. Mutta hän ei suostunut hyväksymään sitä todeksi.
Hän nosti katseensa taivaalle. Sinne oli kerääntynyt paljon mustia pilviä. Ne peittivät auringon melkein kokonaan. Samalla Hertec huomasi jokin tulevan kohti. Ei jonkun vaan joidenkin. Satoja pieniä demoneita laskeutui taivaasta heidän luokseen. Hertec puristi laivan kaiteesta kiinni.
”Miten tämä on mahdollista?” Hertec ihmetteli ääneen. ”Ei kai kukaan ole epätoivosisaan kutsunut demoneita apuun?” Äkkiä Hertec huomasi jotain. Se tunne joka oli vaivannut häntä koko aamun. Laivaan oli asetettu kutsu demoneille. Siksi ne rymisivät kohti. ”Mutta miten? Laivassa ei pitäisi olla ketään joka osaisi kutsua dee…moo…neita…”
Ruffe vihelteli huolettomasti katsellen sandaaleitaan. ”Minun täytyy ostaa uudet sandaalit.”
”Mitä sinä teit!?” Hertec karjaisi äänellä joka lopetti taistelun hetkeksi. ”MITÄ HELVETTIÄ SINÄ OLET MENNYT TEKEMÄÄN!!!”
Samalla sekä merirosvot että merimiehet huomasivat demonit. Sotahuudot vaihtuivat pelon parkaisuiksi. Pakokauhu levisi jokaiseen laivaan kuin kulovalkea.
Hertec nojautui raskaasti kaiteeseen ja katsoi taivaalle. ”Miksi? Kerro edes.”
”No koska…” Ruffe nielaisi. ”Koska halusin vielä selvittää oliko tässä miehistössä yhtään demonia. Ajattelin että pieni kutsumisloitsu ei haittaisi. Se paljastaisi varmasti olisiko joku –” Itedi lopetti kun kunai-heittoveitsi lensi hänen päälakensa yli. Se jäi seisomaan uhkaavasti seinään.
”Sinä siis käytit voimiasi – niitä voimia jotka demoniperimäsi sallii ja joita meitä on kielletty käyttämästä missään nimessä.” Hertec katsoi häntä silmät uhkaavasti punertaen. ”Vain jotta pääsisit yli pakkomielteestäsi?”
Ruffe nielaisi. Hän tiesi olevansa pulassa. Hän nosti kätensä puolustavasti pystyyn. ”Et kai aio tappaa minua sen takia? Olen tehnyt kymmenen kertaa pahempiakin asioita!”
”Se on totta.” Hertec myönsi. ”Ja tämä on se tippa joka katkaisi kamelin selän!” Hertec veti yhden pitemmän heittoveitsen paitansa sisältä.
Ruffe nielaisi. Hertec heitti terän. Itedi vei kädet eteensä suojatakseen itseään. Mutta kun mitään ei tuntunut osuvan häneen hän uskaltautui kurkistamaan silmänraosta. Hitaasti hän tunsi jotain tahmeaa ja kosteaa päälaellaan.
”Minä tapan sinut.” Hertec murisi varoittavasti. ”Kellään surkimuksella ei ole oikeutta viedä sitä iloa minulta.”
Ruffe kääntyi nopeasti ja nielaisi. Aivan hänen yläpuolellaan luikerteli demoni. Se vaikutti isolta ankeriaalta mutta se oli tumman punaisen värinen ja oli yli kaksi metriä pitkä. Sen pää oli naulattu seinään heittoveitsellä mutta se yritti vielä pyristellä irti. Siitä valui verta pitkin kantta aivan Ruffen olkapäille.
Hertec heitti vielä kolme heittoveistä ennen kuin se lopetti liikkumisen lopullisesti.
Hertec heitti paitansa pois. Hänen päällään oli hänen vanhat suojuksensa. Ne oli tehty mustasta nahkasta joka oli ensin uitettu hiekkakäärmeen veressä ja sitten kuivatettu Tatrabanin auringon alla. Tuloksena olivat kevyet mutta kestävät suojukset. Ne olivat tavallisen t-paidan mallinen joka ulottui hänen vyötärölleen. Käsivartensa olivat suojatta. Kämmeniin Hertec veti mustat nahkahansikkaat joiden sormipäät oli leikattu irti. Hanskat suojasivat kämmeniä ja ranteita vammoilta. Ne oli tehty samalla tekniikalla kuin rintasuojukset. Hän oli asettanut kaikki kunainsa ja heittotähtensä vyölleen rinnakkain oikealle puolelleen. Vasemmalla hän piti tavallisesti miekkaansa, Yorichia. Mutta siitä ei olisi mitään hyötyä tässä taistelussa rikkinäisenä. Sen korvasi nyt tavallinen lyhyt miekka. Hän oli vielä ripustanut äsken hankkimansa heittoveitsipussin kainaloonsa.
Nämä olivat hänen vanha Musta Yön aikainen taistelusuojansa. Salamurhaajan taistelusuojat. Burakiman, Punasilmäisen kuoleman, suojat. Pojan joka oli levittänyt kauhua ja sekaannusta pitkin Tatrabanin katuja kuukausien ajan. Tämä oli ensikerta yli vuoteen kun hän piti niitä yllään. Täysin musta puku jonka vielä musta huivi täydensi.
”Muistuta että tapan sinut.” Hän murahti Ruffelle ja katsoi ylös taivaalle.
”Tietenkin.” Itedi vastasi ja heitti oman paitansa pois. Hänen oikeasta ranteesta riippui punainen nauhan varassa veitsi. Hänen asunsa oli samanlainen kuin Hertecin muutamaa yksityiskohtaa lukuun ottamatta. Sitoi samalla tavalla myös toiseen käteensä puukon. Ne korvasivat hänen katchinsa.
”Mennään.” Hertec mutisi ja hyppäsi seisomaan kaiteelle ja siitä mastoon. Hän tarttui kiinni puomiin ja heilautti itsensä seisomaan sille.
”Mennään.” Ruffe vastasi ja seurasi perästä.
Ensimmäiset demonit laskeutuivat kannelle. Ne levittivät kauhua pelkällä olemuksellaan. Muita nousi vedestä. Ne olivat kaiken näköisiä ja muotoisia. Jotkut vaikuttivat ankeriailta, jotkut käveleviltä kaloilta ja jotkut linnuilta. Äkkiä kannelle hyppäsi yksi vihreä rohto. Sammakon ja ihmisen sekoitus. Ne kaikki hyökkäsivät töllöttävien ihmisten kimppuun kirkuen yhtenä aaltona.
”Jos ette halua kuolla, taistelkaa yhdessä!” Hertec huusi kauhistuneille merirosvoille ja merimiehille samalla kun viilsi yhdeltä olennolta mahan auki. Demonin ruumis tippui kannelle kolisten. Pöllistyneet ihmiset katsoivat kuinka kaksi poikaa taistelivat demoneita vastaan kuin olisivat demoneita itse. Tämä osui heidän arimpaan paikkaansa. Heidän ylpeyteensä. Huutaen he nostivat aseensa ja juoksivat kannen yli vastaamaan demoneita vastaan. Äskeiset vihollisuudet oli unohdettu ja haudattu yhteisen vihollisen edessä.
Laivan kannella demonit taistelivat kynsillään ja hampaillaan ihmisten miekkoja ja kirveitä vastaan. Hertec katseli tilannetta rauhallisin mielin laivan mastosta.
”Minä menen kannelle.” Hän sanoi itedille joka nyökkäsi vastaukseksi. ”Ota nämä.” Hertec mutisi ja heitti hänelle heittoveitsensä.
”Entä heittotähdet ja kunait?” Ruffe kysyi.
”Minä otan ne.” Hertec murahti ja veti miekkansa. Hän hyppäsi alas kannelle pelastaen samalla yhden merimiehen joka oli joutumassa demonin uhriksi. Hän heitti heittotähden demonin takaraivoon. Sitten hän kierähti kuperkeikan kannella jotta isku ei olisi liian kova.
Ruffe katseli ympärilleen. Demonit näyttivät olevan enemmän kiinnostuneita alhaalla tapahtuvasta teurastuksesta kuin mastosta nyt.
Samalla yksi demoni syöksyi häntä kohti hampaat myrkkyä roiskuen. Ruffe heilautti käsiään ja veitset leikkasivat hänen vastustajansa kahdeksaan osaan ennen kuin se ehti edes huomata sitä. ”Tämä on harmillista.”
Yksi lintudemoni liiti taivaalta hänen selkäänsä kohti. ”Turhaa.” Ruffe murahti ja otti kiinni lintua koivesta kiinni ja heitti sen ilmaan. Veitset lopettivat kiljuvan linnun.
”Mitä sinä teet?” Joku kysyi hänen takanaan.
Ruffe kääntyi ympäri. Toinen lintudemoni oli laskeutunut puomille. Sen mustat höyhenturkki kiilsi auringonvalossa. ”Tapan aikaa.” Itedi haukotteli.
”Mitä luulet tekeväsi?” Lintu raakkui. ”Demoni joka tappaa muita demoneita!”
Ruffe virnisti. Hänen käteensä ilmestyi heittoveitsi. ”Entä sitten?”
Lintu näytti miettivän hetken. ”Sinä olit se joka kutsui meidät! Kuinka kehtaat tappaa omiasi!?” Sitten se virnisti. ”Heh, te myös haluatte se –” Hän ei koskaan ehtinyt lopettaa lausettaan.
Ruffe heitti veitsensä linnun silmien väliin. Se tippui kannelle kolisten. ”Älä luulekaan laittavasi minua samaan lohkoon itsesi kanssa.” Hän murisi varoittavasti. ”Minä ja Hertec, emme ole mitään saastaa joka taistelisi tuollaisten surkimusten kanssa.”
Samalla demonit syöksyivät hänen kimppuunsa mutta hän vain virnuili. ”Minä olen Ruffe Nikian. Tatrabanin Puolustajien, Mustan Yön Kolmannentoista ryhmän luutnantti. Antaa tulla.” Hän ryntäsi kohtamaan demonit.
Taistelu jatkui raivoisana. Demoneita oli enemmän kuin Hertec oli ensin odottanut ja niitä tuli kokoajan vain lisään. Merimiehet ja –rosvot taistelivat urheasti.
Koska demonit ilmiselvästi olivat kiinnostuneita enemmän rahtilaivasta kuin kummastakaan merirosvolaivasta, he muodostivat huteran linjan kannelle. Merirosvoalusten jousimiehet etsivät nyt uusia maaleja taivaalta ja vedestä.
Silti taistelu tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Demonit todella tuntuivat haluavan jotain vain tästä rahtialuksesta. Ne tuskin huomasivat kahta muuta laivaa ollenkaan.
Hertec huomasi tämän. Hän juoksi maston luo otsa hiestä märkänä. ”Ruffe!” Hän huusi. Itedi pudottautui alas. Hän tunki häntänsä takaisin piiloon. Hänen kyljessään näkyi punainen viilto.
”Kuinka paha?” Hertec kysyi nopeasti.
”Kivun kanssa elää.” Ruffe irvisti ja nojautui samalla mastoon.
Hertec kääntyi nopeasti ja viilsi yhdellä liikkeellä demonin halki. ”Tämä ei tunnu loppuvan. Mitä ihmettä käytit syöttinä?”
Ruffe katsoi häneen vihaisesti. ”En minä tiedä! Se oli yksinkertainen kutsuntaloitsu! En minä vain ymmärrä mitä tapahtui.” Hän hieroi otsaansa ja hengitti raskaasti. Sitten hän muisti mitä lintudemoni oli sanonut. ”Tässä laivassa on jotain!” Hän huusi. ”Tässä laivassa on jotain mitä demonit haluavat.”
”Mene kannen alle ja tutki, onko siellä mitään mikä saisi demonit näin hulluiksi?” Hertec käski. ”Minä suojaan sinua.”
Itedi irvisti väsyneesti mutta nyökkäsi. Hän lähti juoksemaan ovelle yrittäen olla välittämättä kivusta.
Hertec seurasi perästä laittaen miekkansa sivuun ja ottaen viimeiset heittotähtensä käyttöön. Ruffen juostessa hänen edellään hän piti heittotähdillä muut kaukana. Samalla kun he lähestyivät ovea Hertec huomasi kuinka muutama heikompi demoni yritti päästä ovesta sisään. Ne raapivat ja näykkivät puuta.
Hertec lopetti ne kaikki yhdellä miekan heilautuksella. ”Mene!” Hän käski itediä joka loikkasi ovesta sisään. Hertec löi oven kiinni hänen perässään.
Ruffe tippui portaita alas rymisten alas hyttiin. Ihmiset olivat kerääntyneet ryhmäksi huoneen perälle. Itedi kuuli naisen kirkunaa kun hän viimein laskeutui alas. Äkkiä hänet nostettiin seisomaan ja raahattiin pois oven luota.
”Nikian, mitä siellä tapahtuu?” Yksi matkustajista, keski-ikäinen mies kysyi. ”Tänne se kuulostaa täysipäiväiseltä sodalta!”
”Ruffe nousi irvistäen pystyyn ja hymähti. ”Sitä se on. Meidän ja demonien välillä.”
”Te vuodatte verta! Oletteko kunnossa?” Mies huudahti.
”Ei tässä mitään. Pieni naarmu vain.” Ruffe virnisti. ”Mutta nyt on tärkeämpää, onko täällä tapahtunut mitään erikoista?”
”Erikoista?” Mies kysyi.
”Mitään ihmeellistä-uteliaisuuden-herättävää-mutta-pelottavaa-erikoista?” Ruffe kysyi.
Hän huomasi että matkustajat vaihtoivat katseita keskenään. ”Tuo.” Hän osoitti Hertecin matkatavaroita. Hänen kantama sauva hohti valoa suojakankaan läpi. ”Emme uskaltaneet koskea mutta… tuo keppi minkä teidän ystävänne toi mukanaan, on käyttäytynyt noin jo jonkin aikaa.”
Ruffe käveli heidän tavaroidensa luo. Hän katseli keppiä hetken. Se tuntui suorastaan kutsuvan häntä. Se hohti kauniisti. Hän ei ollut huomannut sitä aikaisemmin. Oliko se aina ollut noin kaunis? Hän tarttui siihen ja veti suojakankaan sivuun. Hän oli kokonaan seipään kauneuden vallassa. ”Kaunis.” Hän kuiskasi. ”Tämä on minun. Yksin minun.”
Äkkinäinen salama keskeytti hänen ajatuksensa. Ruffe hätkähti kuin olisi herännyt transsista. Hän katsoi Hertecin reppua. Siitä tulvi pelottavaa energiaa. Itedi nielaisi. ”Olemme kusessa.” Hän kuiskasi. Yorichi oli auennut. Ja sen asukas oli herännyt.


Onko liian monimutkikasta? Kertokaa mitä ajattelette?


Ares88