Tuon viikon Soora kävi useasi ja uskollisesti Hertecin luona tarkistamassa tämän haavat. Hertec yritti parhaansa mukaan olla loukkaamatta tytön tunteita mutta hänen huolehtivaisuutensa alkoi käydä vain ärsyttäväksi.
"Ole hiljaa!" Soora huusi vihaisena ja paiskasi sidetarpeet laukkuun. "Painu helvettiin!"
Hertec katseli mykkänä tytön perään tämän hypättyä luukusta alas.
"Mitä minä sanoin?" Hertec kysyi ihmeissään tovereiltaan jotka olivat kuulleet koko keskustelun.
"Haukuit häntä typeräksi, osaamattomaksi, lihavaksi rumilukseksi." Ruffe vastasi keinuen häntänsä varassa kattoparrusta.
"Enkä sanonut!" Hertec huudahti. "Kerroin vain mielipiteeni."
Suo rykäisi. "Sanoit että siteet ovat liian löysiä, parantavia voiteita liian paksu kerros, solmuja aukaisemattomiksi umpisolmuiksi."
"Ei siinä ole mitään pahaa!" Hertec huudahti ärtyneenä.
"Niin mutta kun menit vielä kysymään: 'Oletko lihonut?' ja 'Onko sinulla aina ollut tuo luomi tuossa?'… saattaa hän vähän suuttua."
"Minä yritin keksiä jotain sanottavaa kun hän näytti loukkaantuvan jo siitä mitä sanoin hänen keitostaan." Hertec sanoi ja osoitti ruokakippoa. "Kovettunutta puuroa kippo täynnä."
Suo huokaisi ja Ruffe teki samoin tietämättään.
"Sinulla on vielä paljon opittavaa tytöistä." Suo huomautti ennen kuin nousi siivilleen.
Samaan aikaan Ruffe nauroi. "Kuinka lapsellinen sinä voit olla? Naisilla oma kielensä tällaisiin tilanteisiin."
Hertec ei sanonut mitään.
Hertec heräsi seuraavana aamuna hymyillen. Haavat olivat parantuneet. Viikko oli kulunut. Jopa inhottavan syvät ja tulehduksen partaalla olleet olivat jo parantuneet. Hän myös tunsi itsensä täysin parantuneeksi. Hän nousi ja alkoi järjestelmällisen verryttelyn ja vaihtoi painoa jalalta toiselle. Hän kokeili jokaista lihastaan tarkasti ja aina äärirajoille. Hän huomasi lyhyen kepin pystyssä yhdessä rojukasassa ja tarttui siihen. Hän heilutteli sitä kuin se olisi miekka ja kokeili vaativia sarjoja peräjälkeen.
Kun hän oli varma että oli parantunut, hän käveli ikkunalle ja katseli siitä kuinka torilla usva alkoi vasta väistyä aamuauringon tieltä. Torin laidalle ilmestyi yksi kaapuun kietoutunut poika. Tämä kultaiset hiukset näkyivät selvästi liinan alta. Orso oli palannut.
Hertec hymyili innoissaan. Oli aika vastata pyyntöön.
Hän käveli hitaasti luukulle ja aukaisi sen. Hän hyppäsi pudotuksen alas tömähtäen pehmeästi puulattialle. Ketään ei ollut näkyvissä. Kuten tavallista kellään ei ollut asiaa huoneensa ulkopuolella ennen seitsemää.
"Nyt on aika." Hän mutisi.
Hertec käveli hitaasti portaita alas. Hän kuuli kuinka ovi avattiin eteisessä. Kuinka joku alkoi nousta portaita ylös. Hertec jäi odottamaan toisen kerroksen porrastasanteeseen.
"Mitä sinä teit ulkona?" hän kysyi ystävällisesti hymyillen.
Orson katsoi ensin hämmästyneesti edessään seisovaa. Kultahiuksinen vastasi hymyyn. Tilanteesta tietämätön olisi voinut luulla heidän olevan ystäviä, mutta tilanteesta tietävä olisi miettinyt, kumpi saa pingotetumman hymyn kasvoilleen venähdyttämättä lihaksiaan.
"Hertec. Olet hereillä." Orso nauroi ystävällisesti.
"Niin olet sinäkin. Näin sinut ikkunassani ja ajattelin, mitähän rakas ystäväni mahtaa tehdä ulkona tähän aikaan?"
"Minulla oli eräs asia toimitettavana Bukat Tamanassa. Sorava lähetti minut takaisin kun ei enää tarvinnut minua." Sorava oli Tagrigin päällikkö.
"Aivan. No minä en pidättele sinua enempää." Hertec otti askeleen eteenpäin. Orso ei väistynyt.
"Viitsisitkö?" Hertec viittoi häntä väistymään.
Orso kuitenkin vain puristi päätään ja hymyili. "Ei, en nyt. Meillä taitaa olla kana kynittävänä."
"Onko? Mikähän?"
"Nekor." Orso huokaisi. "Hän ei tainnut olla vieläkään antaa anteeksi tapahtunutta." Hän katsoi Herteciä tutkivasti hetken. "Haavasi paranivat nopeasti. Kuten aina."
"Niin. Ikävä tapaturma." Hertec nyökytti päätään. "Mutta minä en voinut sille mitään. Hän suorastaan juoksi nyrkkiäni päin. Ja mitä haavoihin tulee…" Hän kohautti olkiaan.
Orso aikoi vastata kun käytävään ilmestyi uusi henkilö. "Mitä te kaksi täällä teette?" Johtajatar kysyi vihaisena. Hän nojasi kävelykeppiin.
Hertec kääntyi kohtaamaan vanhan haaskan, mutta ehti antaa mulkoilevan katseen Orsolle. "Minä olin menossa keittiöön. Sehän on minun työtäni. Ainakin vielä."
Johtajatar nyökkäsi. Hän vilkaisi Orsoa joka nyökkäsi huomaamattomasti.
"Menkää matkoihinne." Hän sähähti.
Hertec ohitti Orson aivan vierestä. Hänen olkapäänsä oli tämän olkapään tiellä. Kumpikaan ei halunnut väistyä. He ottivat uudet pingotetut hymyt huulille.
"Et viitsisi väistyä?" Orso kysyi.
"Minulla ei ole kiire." Hertec nauroi ja siirsi vasenta jalkaansa taaksepäin, tukevampaan asentoon.
"Eikä minullakaan." kultahiuksinen vastasi liikkeeseen.
"Mutta minulla on!" Johtajatar syöksyi heidän väliinsä ja työnsi Orson pois tieltä. "Mene!" Hän kivahti.
Hertec jatkoi matkaansa. Johtajatar oli oudon ystävällinen hänelle nykyään. Siinä oli jotain outoa. Hän puolusti tätä ja varmisti että hän olisi kunnossa. Hän oli ollut tuollainen siitä lähtien kun he olivat käyneet keskustelun hänen vapautuksestaan. Jotain tässä oli väärin.
Hertec käveli reippaasti eteiseen ja käytävän päähän. Hän aukaisi oven ja käveli ruokakomeroon.
"Tulipalo on vaikuttanut moneen asiaan." Tuttu ääni mutisi tyhjältä hyllyltä "Yksi on ruokavarastojen tyhjeneminen."
"Korkkiruuvi." Kirottu huokaisi. "Mitä sinä täällä teet?"
"Tulin tarkistamaan että haet sitä puutavaraa vielä tänään. Nyt kun olet viimein poistunut ullakolta."
"Minun on tehtävä ensin aamiainen, ennen kuin voin mennä minnekään huomaamatta." Hertec hieroi päätään. Hänen lyhyet valkoiset hiukset väistyivät hänen sormiensa tieltä. "Mitä täällä on enää jäljellä?"
Ruffe kohautti olkiaan. "Vain pari säkkiä jauhoja."
"Se on sitten puuroa." Hertec mutisi, hän kääri hihansa ja astui komeroon. Totta se oli. Tulipalo oli vienyt suurimman osan ruuasta mukanaan. Epäsuoraa tietä. Jäljellä oli enää vain kaksi kymmenen kilon säkkiä jauhoja ja yksi avattu.
"Tee minullekin jotain." itedi tiputti itsensä lattialle.
"Jos lämmin puuro kelpaa niin ole hyvä."
"Et mitään muuta keksisi?" Ruffe hieroi mahaansa kärsivän näköisenä.
"Jos haluat elää talven yli, niin en."
Hertec aloitti hiljaisuudessa ruuan tekoa. Ruffe kävi jokaisen kaapin ja purkin läpi toivoen löytävänsä jotain syöstävää. Harmikseen hän ei löytänyt yhtään suuhun pistämisen arvoista palaa. Hertec taas hymähti joka kerta kun Ruffe alkoi itkeä tyhjän kaapin avattuaan.
"Kiroan sen joka sytytti tuon palon! Kiroan! Kiroan!"
Hertec hymähti.
Ruffen alkoi pian tehdä mieli puuroa. Hän hivuttautui Hertecin viereen varovasti. Hän huomasi kauhan kulhon vieressä. Hän tarttui kauhaan salaman nopeasti ja upotti sen puuroon.
"Irti." Hertecin käsi tarttui silmää nopeammin itediä ranteesta ja väänsi.
Kauha putosi pataan ja Ruffe naurahti hermostuneesti. "Sinä olet väkivaltainen." Hän sanoi.
"Vain keittiössä."
"Hah! Täysi vale!" Ruffe aikoi jatkaa mutta Hertecin murhaava katse vaiensi hänen nopeasti.
"Mene. Minä tuon sinulle ruokaa yläkertaan."
"Jos tästä rotankolosta löytyy mitään." Hän mutisi.
Hertec astui ulos keittiöstä juuri ennen kuin muut alkoivat liikkua.
Hertec käveli käytävällä rauhallisena. Hän tiesi että heti kun hän pistäisi nokkansa ulos portaikosta, kaikki muut koko talossa näkisivät hänet. Sitä hän ei halunnut, mutta kun muita mahdollisuuksia päästä ylös ei ollut, niin hänen piti tehdä kuin parhaaksi näki.
Hän astui kolmannen kerroksen portaikosta ulos. Orpokodin lapsia liikkui käytävillä. Jotkut hieroivat vielä silmiään. Toiset taas eivät uskoneet silmiään.
Herteciä ei nähty useasti käytävillä ihmisten aikaan. Ilman että Johtajatar olisi juossut hänen perässään ja kirkunut hänelle. Kukaan ei ollut uskonut että hän olisi lähtenyt ullakolta, varsinkaan kun Orso oli vasta muutama päivä sitten vaatinut kostoa. Nyt hän käveli kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Jokainen joka huomasi hänet, pysähtyi voidakseen osoitella, mulkoilla ja nauraa hänen arvilleen jotka olivat vasta alkaneet parantua. Jotkut hymyilivät, jotkut pysyivät yllättävän totisina mutta jotkut jopa alkoivat huudella hänelle. Joistakin taas tuntui, ettei tämä kirottu saisi astua heidän eteensä ikinä.
Yksi heistä, Nurush nimeltään, päätti tehdä jotain asian eteen. Hän astui rennosti Hertecin tielle.
Hertec pysähtyi ja vilkaisi eteen tuppautunutta. Nurush oli häntä vähän pidempi mutta paljon vahvempi. Hertec ei ollut tappelutuulella, joten hän päätti kiertää. Nurush astui hänen eteensä uudestaan.
"Et voisi ystävällisesti väistyä?" Hertec kysyi.
Nurush osoitti itseään ja huusi: "Kuka? Minäkö? Sinähän se minun tielleni astut aina kun yritän siirtyä." Katselijoita kerääntyi heidän ympärilleen. Välimatkan päähän.
No jaa, ei olisi ensimmäinenkään kerta joten miksei nytkin. Hertec kohautti olkiaan.
Nurush aikoi tönäistä Herteciä ärsyttääkseen, mutta heti kun hän tarttui tätä rinnuksista, tämä otti hänen ranteestaan kiinni ja väänsi sitä kuin korkkiruuvilla, mutta tällä kertaa hän väänsi sen pois paikaltaan.
Nurush perääntyi parkuen Hertecin luota. Hertecin oli pakko nauraa. "Niin isot puheet ja vielä isommat itkut." Hän nauroi.
Kaikki olivat aivan hiljaa. Tätä ei oltu odotettu. Katsojista erkani viisi uutta poikaa. Kaksi tarttui Nurushia olkapäistä ja kantoi tämän pois. Loput kolme piirittivät Hertecin.
Hertec piti katseensa etummaisessa hymyillen innoissaan. Jos hän aikoi voittaa kolme vastustajaa yksinään, hänen pitäisi olla varma mitä he aikoisivat.
"Antaa olla pojat!" Hertecin hymy leveni vähän. Orso oli saapunut. Eikä yksin. Nyt hänellä oli mukana sekä Dirrrk että Uran. Kun Nekor oli vahva ja Ra nopea, Dirrk oli viisas. Eikä se ollut kohteliaisuus vaan tosiasia. Dirrrk oli poikkeuksellisen älykäs jopa rohdoksi. Rohdot olivat kuuluisia isoista aivoistaan ja heitä palkattiin usein insinööreiksi kääpiöiden rinnalle.
Dirrrk muisti jokaisen pienenkin asian joka hänelle kerrottiin.
Uran. Velhonalku. Velhoja oli monenlaisia mutta tuntui, ettei ollut yhtään taitoa mitä hän ei oppisi. Hänen voimansa tuntuivat kasvavan joka päivä. Tavallisesti hänet olisi lähetetty johonkin velhokouluun tai joku mestari olisi tullut hakemaan häntä. Tavallisesti siis. Mutta jotenkin Johtajatar ja Orso olivat onnistuneet piilottomaan hänet niiltä katseilta jotka olisivat suorastaan tappaneet noin lahjakkaasta oppilaasta. Herteciä ihmetytti erityisesti se, ettei kukaan orpokodin muista lapsista ollut edes hiiskunut asiasta. No, Uranin voimat vastassa eivät varsinaisesti suorastaan innosta kantelemaan hänestä.
"Me hoidamme tämän." Orso sanoi hitaasti silmät kiinni Hertecissä.
Muut lähtivät käytävältä nopeammin kuin itedi jolla on kiire. Käytävälle jäivät vain Hertec, Uran, Dirrk sekä tietenkin Orso.
"Meistä tuntuu että Nekor ansaitsee anteeksi pyynnön." Orso aloitti.
"Ja muaeistä sinun pitäisi muaennä sinnae nyt." Dirrrk jatkoi valtavat kellertävät silmät kierrellen ympäriinsä käytävässä. "Joko itsae tai pakolla." Hänen kaulassaan oli pieni pallo mikä kasvoi aina hänen hengittäessä sisään.
"Ja usko, me odotamme että saamme pakottaa sinut hänen luokseen." Uran lopetti, kädet rinnan päällä ja silmät kiinni. Hänen pikimustat hiukset valuivat olkapäille. Hän oli itse tehnyt itselleen tämän muutoksen tavallisen ruskean tilalle. Antoi mystisemmän kuvan velhosta.
Hertec vilkaisi vielä kerran kaikkia. "Minä en ole menossa minnekään. Pakolla tai ilman."
Dirrk potkaisi jalkaansa lattiaan innosta ja nauroi. Uran heitti tälle kolikon.
"Kyllä sinun olisi pitänyt oppia, ettei tuo ikinä suostu sellaiseen." Rohto nauroi ja hyppi innoissaan tasajalkaa.
"Antaa olla." Uran murahti. Hän siirsi silmänsä Herteciin. "Sinä olet minulle velkaa hopeatooren." Kolmen Kuun Salin tasavallan lyöttämä raha.
"Ei ole minun syyni ettet osaa käyttää aivojasi kuten ystäväsi." Hertec murahti.
Uran nosti oikean kätensä ja laittoi sormet yhteen, kämmenpuoli ulospäin. Hertec tunsi kuinka jokin tarttui häntä kurkusta ja alkoi kuristaa hirmuisesti.
"Kirotut velhot!" Hertec sai kuitenkin ähkäistyä, tietoisena mistä oli kyse.
"Orso, ystävä kallis, minusta tuntuu, ettei Hertec ymmärrä mitä hänen pitäisi. Voinko osoittaa asian meidän kulmastamme?"
"Ole hyvä." Kultahiuksinen osoitti tietä velhonalulle. "Mutta älä liian kovasti. Hänen pitää pystyä pyytämään anteeksi kun Nekor saadaan kuuloetäisyydelle."
Dirrk nauroi ilkeästi kun Uran kohotti kätensä, myös Hertecin ruumis nousi. Se ei noussut kuin tuuman mutta Hertec tavoitteli lattiaa varpaillaan. Hän tunsi kaulansa venyvän. Velho yritti nostaa enemmän mutta ei onnistunut. Hikipisarat ilmestyivät hänen otsalleen. Hän toi toisen kätensä eteen ja nosti. Hertec nousi ylemmäs. Uran vei kättään puolelta toiselle, tehden hidasta aaltoa. Sitten hän lisäsi vauhtia pikkuisen, sitten lisää ja koko ajan. Hertec seurasi joka hetki.
Lopulta käytävä kävi liian pieneksi. Hertec paiskaantui ensin kattoon, sitten lattiaan. Sitten taas kattoon minkä jälkeen seinään.
Hertec luuli, ettei kestäisi enää kauaa. Hänestä tuntui että koko ruumis hajoaisi osiin hetkessä. Hänellä alkoi sumeta hetki hetkeltä enemmän. Kuitenkin yhtäkkiä, kun hän osui seinään, hän tunsi kuinka taikuus hänen ympäriltään katosi. Kuinka hän tippui lattiaan, muttei noussut enää uuteen kidutukseen.
Hertec kuuli kuinka Orso kirosi. Kuinka käytävällä alettiin juosta suuntaan ja toiseen. Lapset pistivät päänsä esiin huoneista. Hertec sai itsensä hetkeksi kasaan. Orso karjui jotain. Hertec oli liian sekaisin äskeisestä pyörrytyksestä, ettei ymmärtänyt mitä. Uran ja Dirrrk makasivat maassa. He näyttivät jotenkin oudoilta. Ihan kuin heillä olisi jotain kasvoilla.
Hertec puristi kasvojaan. Orso huuteli yhä käytävällä kun hän tajusi, ettei tähän kannattanut jäädä. Hän yritti nousta pystyyn. Vaivalla hän sai molemmat jalkansa alle.
"Psst! Maitonaama!" Ruffen pää ilmestyi luukusta. "Aiotko jäädä odottamaan että sinut otetaan uuteen käsittelyyn vai tuletko ylös?"
Hertec otti askeleen kohti luukkua.
"Sinä et mene minnekään!" Orso syöksyi häntä kohti. Mutta Suo puuttui peliin. Hän syöksyi kynnet valmiina. Orso yritti suojata itseään käsillään, mutta varpuspöllö väisti helposti kaartamalla käsien ali ja iskien haavan kynsillään hänen rintaansa.
Hertec jatkoi hoipertelua. Hän sai lisää vakautta jokaisella askeleella ja lopulta saavutti köysitikkaat. Suo oli yhä kiinni Orsossa.
"Aiotko odottaa kutsua vai…?" Korkkiruuvin silmät heiluivat hermostuneesti puolelta toiselle että Herteciä alkoi heikottaa. Hän puristi päätään ja nousi ensimmäiselle askelmalle. Kun toinen jalka päästi irti lattiasta, hän menetti tasapainonsa ja oli tippua. Hän kuitenkin jatkoi eteenpäin välittämättä mitä ympärillä tapahtui.
"Mikä kesti?" Ruffe nauroi kun Hertec viimein veti itsensä ullakolle. "Suo!" Hän huusi eikä aikaakaan kun pöllö lensi luukusta sisään
Ruffe aikoi sulkea luukun mutta Hertec esti. "Onko sinulla niitä omenia enää jäljellä?" Hän kysyi heikko virne naamallaan.
Orso ilmestyi luukun alle vihaisena sekä raadeltuna. Hertec kuitenkin odotti häntä. "Hei Orso!" Hän huusi ja heitti omenan Orson naamaan. "Omena päivässä pitää parantajat loitolla!" Hän nauroi näylle kun sekä omena että pojan nenä murtuivat yhtenä. Hertec nyökkäsi hymyillen ja Ruffe sulki luukun ja laittoi sen lukkoon.
"Jes!" Ruffe huudahti ja nosti kätensä pystyyn. "Me voitettiin."
"Ehkä taistelu muttemme sotaa." Suo mutisi.
"Suo on oikeassa." Hertec selitti. "Hänestä me emme voittaneet sotaa mikä meidän tulee voittaa. Ei vain taistelu jolla ei ole paljoa merkitystä."
"Se on vain kateellinen kun ei voinut tehdä yhtä isoa vahinkoa kuin minä niillä omenilla."
"Si-sinäkö se olit?" Hertec kierähti kauemmaksi luukulta. Orso alkoi paukuttaa sitä ja useat äänet liittyivät siihen. Ruffe alkoi kasata tavaroita luukun päälle painoksi.
"Minä tietysti." Itedi närkästyi "Luulitko tosissasi että joku muu uhraisi henkensä puolestasi?"
"Sen" Hertec kierähti uudestaan "käsittelyn" ja uudestaan "jälkeen minä" ja vielä kerran" minulla oli pää ihan sekaisin." Hän kierähti vielä kerran ja makasi nyt sängyn vierellä.
"Niin varmaan." Ruffe myönsi. "Ihme että olet yhä hengissä."
"Ihme ja ihme."
"Sinulla kävi todella onni." Suo myönsi.
"Koska Korkkiruuvi auttoi?"
"Anteeksi mitä? Kenelle sinä puhut?"
"Suolle."
"Jaa." Itedi keikkui kattoparrusta hännällään ja hyräili jotain laulua. Sitten, kesken keikahduksen hän pysähtyi ja hyppäsi lattialle ja alkoi hymyillä korvasta korvaan. Hän astui Hertecin viereens ja teki kädestään kupin korvalleen. "Mitä sanoit äsken?"
"Kiitos avusta." Hertec virnisti
"Mitä sanoit?" Ruffe astui lähemmäs.
"Kiitos avusta!" Hertec karjaisi vihaisena. Hänen silmiään alkoi kuivattaa äkkiä kamalasti. Ruffe perääntyi askeleen ja katosi seinän rakoon.
"Öö Hertec?" Suo puuttui puheeseen
"Niin Suo?" Kirottu kysyi murahtaen vihaisena
"Sinun silmäsi punoittavat." Lintu henkäisi
"Siis mitä?" Hertec kysyi.
"Oletko varmasti kunnossa?"
"Miten niin?"
"Sinun silmäsi punoittavat oudosti."
"Sanoit sen jo!"
"Hertec?" Suo levitti siipensä valmiiksi "Kuka on kaunein koskaan näkemäsi ihminen?"
Kysymys yllätti Hertecin. Mitä sillä oli väliä. Tinar tietenkin. Kellään muulla ei ollut edes jakoja häntä vastaan.
"Miksi kysyt?" Hertec hymähti.
"Ihan mielenkiinnosta." Suo huitaisi siipeään.
Hertec katseli varpuspöllöä tutkivasti. Sitten kohautti olkiaan. "Tinar tietysti. Kukaan koko maailmassa voi edes kilpailla hänen kauneudelleen."
"Mikä hänessä on niin kaunista?"
Keskustelu meni Hertecistä outoon suuntaan. "Mitä sinä haluat?"
"Miten niin?"
Hertec tunsi poskiensa kuumottavan. "Sinä kyselet ihan outoja asioita."
Suo katseli Herteciä tarkasti. "Sinä olit vihainen ja paras tapa saada mies rauhoittumaan on saada ajattelemaan jotain kaunista. Kun alat ajatella jotakuta kaunista ja ihanaa henkilöä niin jokainen rauhoittuu automaattisesti." Lintu nyyhkäisi "Opin sen omalta rakkaaltani."
Hertec nyökkäsi.
"Voiko jo tulla?" Ruffen ääni piipitti jostain.
"Ole hyvä vain." Hertec nyökkäsi. Hän nousi huojuvana pystyyn ja käveli hitaasti ikkunalle ja avasi sen. Lämmin kevättuuli puhalsi pohjoisesta.
Ruffe kopautti häntä varovasti olkapäälle. "Hertec?"
"Niin?"
"Osaatko taikoa?"
Hertec vilkaisi yllättyneenä itediä. "Taikoa?"
"Niin, kuin se idiootti alhaalla."
Kirottu hymähti. "Tietenkin. Miten luulet minun olevan niin hyvä kokki. Lausun vain muutaman sanan ja ainekset hyppäävät päällekkäin."
"Ihan oikeasti." Ruffe naurahti. "Sinä osaat puhua eläimille."
"Niin?"
"Se on velhon ominaisuus. Tiesitkö sitä."
"Hah! Mitä sinä tiedät taikuudesta."
Ruffe kohautti olkiaan. "Olen lainannut muutaman kerran velhon kirjoja ja selaillut niitä."
"Lainannut yhtä kuin varastanut?" Hertec huomautti.
"Pikkuseikka." Ruffe heilautti kättään
"Hetkinen! Sinähän sanoit, ettet osaa lukea!"
"Ei tarvitse osata lukea voidakseen tutkia velhon kirjoja. Useat ensimmäiset kirjat on kuvitettu."
"Sinun kirjassasi oli varmaan paljon kuvia." Suo nauroi
Hertec hymähti. "Minun veressäni ei ole tippaakaan verta. Se on testattu." Hän kääntyi takaisin ikkunaan.
"Mutta entä jos voimasi ovat vain nukkuneet koko tämän ajan?" Ruffe intti "Ei sitä koskaan tiedä."
"Olet sinäkin." Hertec puristi päätään. "Olet sinäkin. Selailet muutamia kuvia velhojen kirjoista ja luulet olevasi mestari. Source on testannut minua useaan otteeseen. En ymmärrä miksi mutta kuulostat aivan häneltä."
"Antaa olla." Korkkiruuvi tippui maahan. "Nyt syödään! Olemme odottaneet tarpeeksi." Ruffe otti Hertecin tuoman kipon ja tunki lusikkansa sinne.
Hertec ja Suo liittyivät kumpikin joukkoon. Hertecin keräämät tuholaiset kelpasivat varpuspöllölle kuin nokka päähän. Hertec tyytyi leipäänsä.


Vähän myöhään mutta parempi kuin ei milloinkaan. Pyörii vielä vähän paikoillaan mutta tähän tulikin vähän enemmän tekstiä kuin odotin. Jatkuu torstaina tai perjantaina.


Ares88