Hertec seisoi hiljaisena vanhan kotinsa edessä. Hän muisti kuinka oli istunut aidalla ja heilutellut jalkojaan ilmassa rennosti ja katsellut ohikulkevia ihmisiä. Hän hieroi varovasti muurin laastia. Siitä oli niin pitkä aika kun hän oli seissyt tässä. Se tuntui ikuisuudelta. Silloin hänestä oli tuntunut erillaiselta. Pelokkaalta ja pieneltä. Kuin hänellä ei olisi tulevaisuutta lainkaan.
"Olen niin pahoillani, Hertec!" Vanha nainen itki samalla kun sitoi hänen matkaviittansa nyörejä kiinni. Hänellä oli harmahtavat silmät ja valkeat hiukset. Niihin alkoi ilmestyä harmaita hiuksia mutta niitä ei erottanut helposti. Oli kuuton yö. He seisoivat pimeässä metsässä hevosen vieressä. "Mutta en voi enempää. Sinun on lähdettävä. Älä vihaa minua sen takia. Pyydän."
Nuori Hertec puristi päätään. "En vihaa. Sinä olet aina tehnyt minun vuokseni kaikkesi." Hertec niiskasi. "En minä vihaa."
"Älä itke." Ceria kuiskasi hiljaa. "Kuka olet?"
"Hertec Torpei." Hän virnisti. "Kirotun hiljainen ääni."
"Ole rohkea kuin Torpei." Torpei oli Hertecin suosikki sankari tarinoissa. Hän halasi poikaa. "Tässä." Hän ojensi ikian Hertecille. Se oli soitin jossa oli viisikieltä pitkittäin kiinni keppiä möyten. Sen ylä päässä oli pyöreä tuki ja alapäässä isompi pyöreä tuki. Hertec katsoi naista uskomatta silmiään. "En voi ottaa sitä! Se-se..."
Ceria työnsi sen pojan syliin. "Meillä ei ole aikaa. He tulevat pian! Ota se ja mene!"
Hertec katsoi naista joka oli hoitanut häntä kahdeksan vuotta. Naista joka oli aina puolustanut häntä ja rakastanut häntä. "Anteeksi."
Ceria hymyili surullisesti. "Teit mitä sinun piti. Me kaikki olemme tehneet asioita mitä tulemma katumaan lopunelämäämme. "Minä annan sinulle vielä yhden asian." Hän hymyili. "Lupaa minulle että palaat kotiin."
Hertec katseli ympärilleen. Hän kuuli jo ihmisten äänet. "Lupaan." Hän kääntyi hevosen puoleen ja sitoi ikian kiinni satulalaukkuun. Hän kääntyi vielä nopeasti ja halasi Ceriaa. "Hyvästi, äiti." Hän nyyhkytti.
Ceria työnsi pojan pois ja tämä hyppäsi hevosen selkään. Hän oli kokenut ratsastaja vaikka olikin nuori. Hänellä oli aina omanlaisensa side kaikkiin eläimiin.
"Juokse Villi." Hertec kuiskasi. "Hyvästi." Hän sanoi hiljaa. "Hyvästi!"
"Anteeksi? Mutta voinko auttaa?"
Hertec hätkähti. Hänen edessään seisoin ryhmä naisia. Heistä jokainen kantoi savista ruukkua jossa
oli vettä. Nainen, tai ennenminkin tyttö, oli valkeahiuksinen ja harmaasilmäinen, kaunis naisenalku joka katsoi Herteciä tuimasti.
"No? Mitä haluat?" Tyttö tiuskasi uudestaan. "Täältä on turha kerjätä."
Hertec nyökkäsi ja kääntyi. Hän käveli mitään sanomatta pois.
"Tinar on kasvanut naiseksi." Source selitti Hertecille. "Ja kauniiksi sellaiseksi. Mutta käyttäytyy yhtä kylmästi kuin ennekin."
"Miten voit tietää että hän kaunis? Sinä olet sokea?" Hertec kysyi hiljaa.
Source hymyili. "Jotka näkevät ainoastaan silmillään ovat enemmän sokeita kuin minä. Siskosi huolehtii nykyään äitinsä työstä. Hän soittaa ikiaa parhaiten koko Etelä-Utricassa. Tosin... se ei ole mitään verrattuna siihen mitä Beninzakra Gaza Tatrabonista pystyy."
Hertec katseli omaa ikiaansa. Maruita. Hänen äitinsä tekemää. Ceria oli ollut Tagrigin soittaja ja kuuluisa sellainen. Hän oli soittanut kerran jopa Kolmen Kuun Salissa. Hän oli opettanut lapsiaan, Tinaria ja ottopoikaansa Herteciä.
Hertec istui torinreunalla. Samalla paikalla jossa oli leikkinyt ystäviensä kanssa. Hän joi vettä pullostaan. Muistot tulvivat hänen mieleensä tutuista kasvoist. Source, Tinar ja hänen seurassaan oli ollut toinenkin nainen jonka hän oli nähnyt vain vilaukselta. Mutta se oli riittänyt...
"Aaah!" Hertec väisti juuri ajoissa kun hänen takaansa lensi miehen ruumis tippuen kovaa mätkähtäen katuun. Ihmiset pysähtyivät paikoilleen katsomaan mitä tapahtui. Se ähki ja tärisi. Miehen kaulassa oli punainen hiertymä. Hännästä... Ruffe... Hertec huokaisi ja kääntyi katsomaan taakseen. Hänen takanaan oli ravintola jonka ovi oli selällään ja sisällä