Ruffe katseli mäen alhaalta hiljaa kuinka Hertec jatkoi soittamista. Hän istui puun varjossa syöden omenia jotka oli ostanut kaupungista. Hän tunsi kuinka sää yltyi yltymistään. Hän on täysi jääräpää! Hän mietti itsekseen. Tuuli yltyy ja hän jatkaa soittamista. Äpärä vieköön. Hän puristi päätään ja heitti syödyn karan pois.
"Anteeksi." Ruffe jäykistyi ja hyppäsi pystyyn. Hänen kätensä oli kiinni tikarin kahvassa vaistomaisesti. Mutta hän yllättyi nähdessään vain paimentytön edessään. Tämä perääntyi säikähtäen itedin ilmettä. "Anteeksi! Ikavous." Hän kumarsi nopeasti ja laski katseensa. Hän piti toisella kädellään paimensauvaansa pystyssä mutta toista hän piti ojennettuna Ruffelle. Hänen ruskeat kiharaiset hiukset oli otsapannalla kiinni. Hän oli pukeutunut tavalliseen paimentytön asuun. Yksinkertaiseen ruskeaan mekkoon. Paimensauvassa kilisi kello.
"Mitä haluat?" Ruffe tuhahti irrottamatta otettaan veitsestään. Hän oli liian kokenut rentoutuakseen pelkästä tytön näkemisestä. Hän vilkaisi tytön ojennettua kämmenselkää.
Tyttö näytti hetken aikaa neuvottomalta. Sitten hän laski kätensä ja nielaisi. "Anteeksi että yllätin teidät, mutta olen vain tavallinen paimen ja satuin kulkemaan alueella ja…" Ruffe huokaisi turhautuneena ja hellitti otteensa viimein. Noin kömpelöä puhetta ei voi odottaa rosvoilta. Tyttö vilkuili kukkulalle. "kuulin hänet." Hän kuiskasi lopulta.
Ruffe katsoi ensin tyttöä ja sitten tämän vierelle jossa istui kuuliainen koira. Sen pystyt korvat nytkähtelivät välillä. Vähän matkan päässä lampaat määkivät ja söivät ruohoa. "Mitä sitten?"
Tyttö hätkähti ja punastui. "Anteeksi. Halusin vain tietää… kuka hän on? Hän soittaa niin kauniisti. Kuin enkeli."
"Hän on…" Kumman nimen minä annan? Ruffe mietti. Benin vai Hertecin? "Hertec Torpei."
Tyttö katsoi itediä ihmeissään. "Hertec… Torpei? Kuten se sankari?"
Ruffe kohautti olkiaan. "En ole koskaan kuullut yhtään tarinaa tästä 'Torpeista'. Minulle se vai on Hertecin nimi." Hertec istui heihin selin eikä varmastikaan ollut huomannut tyttöä.
Tyttö nielaisi ja nojasi kummallakin kädellä keppiinsä. "Haittaako jos… ööh… tuota kuuntelisin häntä hetken? Asun pienessä kylässä parin päivän matkan päässä idässä ja meillä käy harvoin muusikoita."
Ruffe huokaisi. "Ole hyvä vain. Kunhan et häiritse häntä." Hän istuutui takaisin puunvarjoon.
Paimen istahti polviensa päälle ja kumartui koiransa korvalle. Hän kuiskasi jotain mitä Ruffe ie kuullut ja koira ampaisi haukkuen matkaan. Se keräsi lampaat ja ajoi heidät kauemmas heistä. Pois näkyvistä ja häiritsemästä. Tyttö nosti katseensa Herteciin.
Tuuli ulvoi soiton päälle.
"Tietääkö missä hän soittaa?" Tyttö kysyi hiljaa.
Itedi katsoi ylös. "Hänen äitinsä haudalla."
Tyttö katsoi Ruffea uskomatta korviaan ja katsoi sitten ylös kukkulalle. "Onko hän Enkelisormen poika?"
"Niin kai sitten." Ruffe vastasi ja nojautui puuta vasten ja sulki silmänsä.
Tyttö jatkoi kuuntelua. Hänen silmänsä sulkeutuivat. Hän antoi sävelmän täyttää sydämensä.
"Kuka tuo on?" Hän hätkähti hereille. Hän oli nukahtanut kesken kaiken. Hänen edessään seisoi nuori mies. Valkeat hiukset ja siniset silmät. Hänen vasemmassa poskessaan oli V:n muotoinen arpi. Miehen ikia lepäsi tämän olalla rennosti mutta muuten hän vaikutti erittäin jännittyneeltä.
"Olen pahoillani!" Hän huusi ja hyppäsi pystyyn. Hän kumarsi syvään ja yritti selittää. "Mi- vain ööh… tuota – siis – ystävänne sanoi että…"
Hertec katsoi kysyvästi Ruffea joka kohautti olkiaan. "Tyttö ilmestyi tyhjästä ja sanoi haluavansa kuunnella musiikkiasi." Hän selitti. "Se ei selitä miksi hän tekee itsestään narrin?"
Tyttö punastui ja painoi katseensa häpeissään maahan.
Hertec katseli hetken aikaa ympärilleen. "Oletko paimen?" Hän kysyi katsoen hitaasti tyttöön.
Tyttö näytti taas kerran hetken aikaa neuvottomalta. Sitten hän henkäisi ja laski päänsä. "Ikavous." Hän sanoi ja ojensi kämmenselkänsä.
"Tuon hän teki minullekin." Ruffe mutisi hiljaa. "Mitähän sekin tark…" Hän hiljeni nähdessään Hertecin tarttuvan käteen ja laskevan kämmenselälle pronssikolikon. "Mitä?! Oletko hullu? Meidän pitäisi laskuttaa häntä musiikista!"
Hertec mulkaisi itediä ja tämä hiljeni nopeasti. "Utricassa on tapana maksaa siunauksesta paimenille, kun sellaisen tapaa. Sanotaan että paimenten pyhimykset suojelevat matkalaisia jotka näin tekevät."
Ruffen silmäkulma nyki ikävästi. "Minä luulin että sinä et uskonut jumaliin." Hän mutisi.
Tyttö katsoi kauhuissaan Herteciä joka ei välittänyt. "Se kolikko ei ole sinulta pois." Hän vastasi.
"Anteeksi…" Tyttö kuiskasi varovasti.
"Niin?" Hertec kääntyi nopeasti.
"En halua udella mutta… onko totta että ette usko jumaliin?" Hän kysyi tuskin kuuluvasti.
Hertec katsoi tyttöä ja tiesi syyn tämän kauhuun. Etelä-Utricassa palvottiin yhä hanakasti vanhoja jumalia. Hän muisti kuinka häneltä oli kysytty, mikä jumala suojeli häntä, hän oli vastannut: "Minä olen oma jumalani. Minä en tarvitse muita." Ja virnuillut päälle. Voi kuinka ihmiset olivat kauhistelleet sitä. Hertec ajatteli autuaallisena.
Hän kuitenkin varisti muistot mielestään ja katsoi tyttöä. "En. En ole koskaan uskonut enkä koskaan usko."
Ruffea katsoi kiinnostuneena keskustelua.
"Mutta etkö tiedä mitä tapahtuu ihmisille jotka eivät kunnioita –!" Tyttö yritti vakuuttaa Herteciä mutta tämä mulkaisi pelottavasti.
"Jumalat voivat satuttaa ainoastaan ihmisiä joilla on jotain tärkeää. Jotain menetettävää." Hänen äänensä oli niin kylmä että tyttö melkein tukehtui.
Ruffe hyppäsi ilmaan. "Minun on nälkä!" Hän huusi iloisesti. "Ja se on sinun vuorosi tehdä ruokaa!"
Hertec katsoi itediä hetken. "Muistaakseni minä tein ruokaa eilen."
"Mutta minä olin se joka metsästi sen." Ruffe huomautti rennosti nojaillen. "On siis aivan reilua että sinä teet osuutesi ruuan eteen."
"Ensinnäkin se kani juoksi kirjaimellisesti suoraan pataan kun laskit tavarasi maahan. Sitä ei voi sanoa metsästämiseksi." Puolilohikäärme mutisi vihaisena. "Ja se muista että minä maksoin mausteet."
"Anteeksi…" He kääntyivät tyttöön päin joka seisoi ujosti sivussa.
"Niin?" Ruffe kysyi ennen kuin Hertec ehti ensin. "Olen pahoillani mutta meillä ei ole ylimääräistä ruokaa mukana."
"En minä sitä…" Tyttö nielaisi. "Mutta minä voin jakaa omasta ruuastani teille."
Kaksikko katseli tyttöä uskomatta korviaan. Ruffe kaivoi korvaansa varmuuden vuoksi.
Tyttö punastui ja yritti selittää. "Minä en syö paljoa ja perheeni laittoi liikaa ruokaa mukaani. Se ei ole paljoa kolmelle eikä mitään hienoa mutta... Voin jakaa sen kanssanne. Se on vähintä mitä voin tehdä kun sain kuunnella musiikkianne."
Ruffe katsoi Herteciä odottavasti. Tämä kohautti olkiaan.
Tyttö vihelsi nopeasti ja lammaskoira ilmestyi näkyviin häntä heiluen. Tyttö laskeutui polvilleen ja ojensi kätensä koiralle. Tämä haisteli sitä ja nuolaisi sitä kerran. Tyttö rapsutti tätä korvan takaa ja kuiskaili sille jotain.
Koira ampaisi juoksuun ja katosi hetkeksi. Sitten kuului määkimistä ja lauma lampaita ilmestyi näkyviin. Koira juoksi niiden ympärillä haukkuen aina kun joku yritti erota laumasta. Koira juoksutti ne puun läheisyyteen laiduntamaan.
Tyttö laski paimenkeppinsä ja polvistui ruohikolle. Hän aukaisi olkalaukkunsa ja otti esiin muutamia tarve-esineitä.
Hertec istui tyttöä vastapäätä katsellen tämän touhuamista sivusta.
Ruffe nojasi puunrunkoon hiljaa tarkkailen tilannetta sivusta. Tytön käyttäytyminen oli aivan liian 'kilttiä'. Itedi oli kasvanut Tatrabanissa. Kuten Herteckin. He kumpikin olivat oppineet kantapäänkautta, ettei saanut luottaa liikaa kehenkään. Edes parhaimpiin ystäviin. Ruffe vilkaisi nopeasti Herteciä. Tämän intensiivinen katse ihmetytti ja huolestutti häntä. Oli pitkä aika kunnes Hertec oli viimeksi osoittanut moista kiinnostusta johonkin noin avoimesti. Mutta miksi?
Hän muisteli kuinka he olivat lähteneet Tagrigista.


He seisoivat sillan puolivälissä. Toisella puolen jatkui tie kohti Bukat Tamanaa ja toisella puolen oli Tagrig. He seisoivat kasvotusten. Soora ja Hertec. Ruffe nojasi sillankaiteeseen kuuloetäisyydellä.
Hertec oli taas pukenut matkaviittansa ja Marui lepäsi hänen olallaan. Matkanyytti heilui soittimen päässä.
"Sinä sitten lähdet nyt?" Soora kysyi hiljaa.
Hertec nyökkäsi.
"Etkä palaa?"
Hertec puristi päätään. "Äi- Cerian kuoltua minulla ei ole syytä palata tänne."
"Entä Source? Hän on opettajasi? Hän haluaa sinusta seuraajansa!" Soora kysyi epätoivoisena.
"Minä puhuin asiat selviksi hänen kanssaan." Hertec katseli kukkulalle päin. Yksinäinen hahmo seisoi rinteillä katsellen siltaa kohti. "Hänellä on jo oppilas minun tilalleni eikä minua tarvita."
"Entä Tinar? Hän on siskosi-"
Puolilohikäärme nosti kätensä. "Hänen on parempi ilman minua. Tiedät varsin hyvin että minua tai Ceriaa ei koskaan hyväksytty tänne. Koska hän toi minut mukanaan." Hän purisit sormena nyrkkiin. Hän näytti haluavan sanoa paljon mutta ei löytänyt sanoja niitä varten.
"Entä Orso?" Soora kuiskasi tuskin kuuluvasti. Ruffen korvat nytkähtivät.
Hertec kääntyi kohti jokea. Hetken hän näytti täysin eksyneeltä mutta sitten hän nyökkäsi. "Kun aika tulee, me lopetamme sen minkä aloitimme punaisen kuun päivänä."
Punaisen kuun päivä oli tapahtuma kun kuu värjäytyi verenpunaiseksi. Se oli harvinainen tapahtuma ja useiden juhlien ja tapahtumien aika. Punaisen kuun päivä koitti vain joka kolmas vuosi. Ja myös sinä päivänä Hertec oli paennut Tagrigista.
Soora nyökkäsi hiljaa. "Mutta luuletko todella voivasi hänelle jotain? Hän on harjoitellut dojollaan vuosia."
Hertec hymyili surullista hymyään. "Näkee sitten."
Ja sitten hän oli kääntynyt ja kävellyt pois. Hän pysähtyi nopeasti. Hän kääntyi. Hänen katseensa osui Sooran ohi.
"Mennään." Hän sanoi nopeasti ja lähti kävelemään kohti Bukat Tamanaa. Ruffe katsoi vielä kerran taakseen. Tinar seisoi vastarannalla.
Hertec ohitti Ruffen sanomatta sanaakaan. Mutta itedi olisi voinut vannoa että jokin kimalsi Hertecin poskella. Tämä nosti huppunsa peittäen kasvonsa.



Hertec oli itkenyt. Ruffe myönsi itselleen. Se on toinen kerta kun hän on vuodattanut kyyneleitä. Mutta se ei selitä miksi hän katselee tuota tyttöä kuin… kuin…kuin riisuisi häntä katseellaan. Silloin hän ymmärsi ja rykäisi. No, viimekerrasta on muutama kuukausi. Hän virnuili ajatukselle. Eli hänessä on vielä elämää jäljellä.
Tyttö yritti jatkaa ruuantekoa. Mutta tuon nuorenmiehen katse häiritsi häntä. Hän tunsi itsensä äkkiä kauhean kömpelöksi ja hitaaksi. Hän yritti laskea kuppia kuumien kivien päälle mutta se luiskahti ja kaatui keskelle nuotiota.
"Voi ei! Se oli paras kuppini." Hän huudahti ja kääntyi etsimään jotain tikkua jolla työntää kupin pois liekeistä. Mutta Hertec ehti ensin ja työnsi kätensä liekkeihin ja nosti kupin sulavalla liikkeellä.
Tyttö katsoi silmät suurina kuinka Hertec ojensi kupin takaisin.
"Sanoit sen olevan paras kuppisi." Hän sanoi hellällä äänellä. "Olisi väärin jos se pilaantuisi."
Ruffe hymyili ja nousi pystyyn. Hän puhuu 'hellällä äänellä'. Minun on parempi poistua hetkeksi. Toivottavasti se ei vie koko päivää. Minulla on nälkä.


NYT TÄYTYY MYÖNTÄÄ että minun on pakko hypätä yli tämä kohta. Minulla ei ole paljoa kokemusta tällaisista kohtauksista. Joten lyhyesti, Ruffe juoksentelee ympäriinsä. Sillä välin Hertec ja paimentyttö makaavat keskenään. Ruffe istuu sillä välin joen rannalla ja miettii niitä näitä.


Ruffe istui joen rannalla, heitellen kiviä rikkoen eteenpäin virtaavan pinnan molskahduksiksi kun hän kuuli ruohon tallaantuvan hänen takanaan.
"Eli, miltä se tuntui?" Ruffe kysyi. "Näin pitkän tauon jälkeen."
Hertec heitti hikiset vaatteensa penkereelle ja laskeutui virran sekaan. Kylmä vesi pesi lian hänen ihostaan. Hän istuutui matalikkoon ja katseli ilta-aurinkoa. "Tarpeeksi." Hän vastasi.
Ruffe muljautti silmiään ja nojasi kyljelleen.
"Entä nyt? Menettekö naimisiin pian vai hylkäätkö hänet heti aamulla?"
Hertec sukelsi nopeasti ja nousi henkeään haukkoen pinnalle. Hän siirsi hiukset pois silmiltään. "Hänen kylänsä on parin päivän matkan päässä idässä." Hän selitti. "Me jaamme seuran siksi. Sitten me jatkamme matkaa Salamurhaajien Kaupunkiin."
Ruffe nyökkäsi. Hän katseli oranssista auringonlaskua hiljaa.
Hertec ei uinut joessa. Hän istui matalikossa nauttien viileästä virrasta.
Kun he palasivat leiriin, nuotiossa paloi tuli ja Paimentyttö kohensi juuri tulta. Ruffe huomasi että tyttö oli yhä punertava ja kun Hertec käveli ohi matkanyytilleen, hän punastui syvemmin.
Illallisella Hertec itse oli tavallisen hiljainen itsensä. Joten keskustelu puoli jäi Ruffen ja Paimentytön väliseksi.
"Ihanko totta?" Tyttö henkäisi ihastuksesta. "Te olette Tatrabanista? Ihmeellistä."
Ruffe hymyili ja nyökkäsi. "Minä olen syntyjäni sieltä. Mutta Hertec on kotoisin Etelä-Utricasta."
"Olen kuullut vain satuja tuosta Aavikkosataman Helmestä." Tatrabanin toinen lempinimi. Orjasataman lisäksi. "Onko siellä oikeasti dariafantteja?" Norsumaisia olentoja jotka ovat kooltaan isompia ja joilla on kamelin turkki.
Ruffe nyökkäsi. "On. Me ratsastimme sellaisilla usein."
Paimentyttö näytti suorastaan halkeavan ihastuksesta. "Tuo kuulostaa niin ihanalta. Päästä kulkemaan maailmaa ympäri ilman mitään velvoitteita tai sidoksia mihinkään. Vain omat jalat ja leveä tie. Kuulostaa niin romanttiselta."
"Niin." Itedi myönsi hymyillen. Taas yksi typerä lapsi joka näkee vain kulkurin elämän romanttiset puolet, hän kuitenkin sanoi mielessään.
Tyttö uppoutui haaveisiinsa.
Kuunvalossa Ruffe viihdytti heidän emäntäänsä tarinoilla matkaltaan. Tyttö kuunteli hiljaisena ihmeissään kuinka hän selosti heidän kohtaamisensa Dartai-demonin kanssa. "Ja silloin Hertec lopetti taistelun heittämällä miekkansa olennon kurkkuun." Hän lopetti tarinan. Paimentyttö taputti innoissaan käsiään yhteen.
"Mahtavaa. Kuoliko demoni siihen?" Tyttö kysyi.
"Kyllä. Mutta se maksoi meille Hertecin miekan. Se demoni nimittäin nosti suunsa pystyyn näin," hän tehosti tarinaa elehtimällä itse samalla. "ja yritti torjua miekkaa hampaillaan. Mutta ne hampaat eivät kestäneet miekkaa vaan katkesivat päästäen Hertecin miekan terän suoraan sen kitalakeen." Ruffe virnisti. "Muutama sentti ylempänä ja demonin nenä olisi löytynyt takaraivosta." Sitten hän huokaisi. "Mutta kun miekka läpäisi kitalaen, demonin veri turmeli sen."
"Turmeli?" Tyttö ihmetteli.
"Kun demoni hyökkää sinun kimppuusi se yrittää turmella ruumiisi. Se käyttää voimiaan siirtääkseen osan itsestään sinuun ja tehdäkseen näin ruumiistasi haavoittuvamman ja sille sopivamman aterian." Ruffe selitti. "Sama tapahtuu joskus aseille ja muille tavaroille. Demoni siirtää esimerkiksi miekkaan osan sieluaan ja turmelee terän niin ulkoisesti kuin sisäisesti."
Tyttö näytti olevan täysin ymmällään.
Ruffe huokaisi. "Sitä on vähän vaikea selittää."
Äkkiä Paimentyttö katsoi Ruffea kiinnostuneena. "Sinä sanoit että itse olet Tatrabanista mutta Hertec on syntyjään täältä. Miten hän päätyi sinne? Tarkoitan, jos hänen äitinsä kerran on Ceria Enkelisormi, miten hän joutui eroon hänestä?"
Itedi katsoi Herteciä hetken. Tämä veti esiin piippunsa ja tupakkalompakkonsa. "Tiedän vain tarinan peruspiirteet." Hän vastasi lopulta. "Mutta Hertecin olisi parempi kertoa se itse. Eikö?"
Puolilohikäärme katsoi taivaalle. Tähdet kirkastuivat hetki hetkeltä. Hän puhalsi ilmoille sankan savupilven. "Kaikki alkoi viisi vuotta sitten. Punaisen Kuun päivänä."


Noin. Siihen loppui toinen luku. Sain juuri idean kolmatta lukua varten. Itseasiassa samalla hetkellä kun kirjoitin viimeisen lauseen tarinaan. Minun pitää miettiä sitä vähän. Toivottavasti tarina miellyttää ja jaksaa kiinnostaa yhä.


Ares88