Sivuilla näytti olevan jotain tekstiä ja Ruffelta oli jäänyt useampi oppitunti elämän aikana väliin joten hän ei voinut kääntää niitä itse. Nopea ajatus syystä sai hänet irvistämään itsekseen. Hän vilkaisi hitaasti liikkuvaa toveriaan. Hertecille en voi kertoa. Tuo on niin naiivi että melkein yököttää. Hän tosin saattaisi osata lukea.
"Hei maitonaama." Hän kysyi. hitaasti.
Hertec noukki kirjoja kääntymättä häneen päin. "Niin."
"Osaatko lukea?" Ruffe kysyi tavalliseen sävyyn.
Hertec nosti päätään, muttei kääntynyt kohtaamaan häntä. "Miten niin?"
"Ei ihan muuten vain. Näistä kirjoista tuli vain mieleen."
"Osaatko sinä?"
"Mi-minähän osaan lukea vaikka Tamanaa." Itedi naurahti ja alkoi noukkia kirjoja vilkkaasti.
"Eli et."
Ruffe suuttui. "Entä sitten? Minulle ei ole kukaan viitsinyt opettaa joten eikö se ole ihan sama."
"No en osaa minäkään!" Hertec kivahti. "Ei niitä kirjaimia minullekaan ole opetettu."
"Entä se vanhus joka väittää itseään opettajaksesi?"
"Hänestä kirjoitustaitoa ehtii opetella kun perusteet on opetettu."
Se mutkistaa asioita, Korkkiruuvi tuumi.
Kun Hertec oli työssä, hän asetti kirjan paitansa sisätaskuun. Turvaan, hän tuumi. Myöhempää tutkimista varten.
"Korkkiruuvi," Hertec käveli ovelle. "Käy tutkimassa onko tie ullakolle auki."
"Miksi minä?!" Itedi huudahti närkästyneenä ja käveli Hertecin taakse.
"Koska olet pi- kätevämpi, ketterämpi ja terveempi kuin minä. Eikä kukaan etsi sinua niin kuin minua."
Ruffe mutisi jotain itsekseen mutta hyppäsi hyllyyn kiinni ja kiipesi kattoon ja katosi seinän varjoihin.
Minuutit jotka Ruffe oli poissa, olivat Hertecille yhtä tuskaa. Hän mietti koko ajan menisikö tämä ullakolle vai katoaisiko kylälle takaisin. Vai menisikö tämä suoraan Orson luo ja kertoisi missä hän olisi. Suunnaton helpotus kävi hänen lävitse kun hän kuuli itedin äänen.
"Mentiin sitten. Ne sun kaveris partioi tuol ulkona ja kääntää jokaista kivee erikseen mutta ovat nyt tuol alhaalla ja tie ullakolle o auki."
"Selvä." Hertec nyökkäsi. "Entä oliko ketään ullakolla?"
"Ei kuule ollu!"
"Selvä. Ja yksi juttu vielä."
"Ni?" Ruffe katsoi Herteciä silmiin.
"Miksi sinä puhut kuin vähänälyinen jyväjemmari?" Hertec ihmetteli. "Sinun tapauksessasi se tekee sinut vain huvittavammaksi."
Ruffen tumma iho muuttui punertavaksi. "Mieti kuule omia asioitasi!" Hän kivahti.
Hertec hymähti.
"Mennään." Hän mutisi ja aukaisi oven.
"Näytä tietä." Itedi kumarsi pelleillen palvelijaa.
Hertec pisti päänsä oven raosta. Vilkaisi kumpaankin suuntaan ja astui ovesta ulos.
Käytävä oli autio, kuten aina tähän aikaan päivästä. Ruffe käveli Hertecin edellä varmistaen aina että tie oli selvä. Ruffesta tämä järjestely oli idioottimaista.
"Miksi sinä heitä pelkäät?" Hän kysyi kun he viimein saavuttivat tikkaat joita pitkin saattoi nousta ullakolle.
"En minä pelkää!" Kirottu kivahti.
"Miksi sitten?"
"Koska olen tässä kunnossa!" Hän osoitti siteitään. "Ja vaikka olisin täysin terve, kaikki orpokodin lapset vastaan minä, olisi aika epäreilu ottelu."
"Siis pelkäät." Ruffe huomautti yksinkertaisesti.
"En sen enempää, kuin sinä elää ihmisten seurassa."
He saapuivat kolmanteen kerrokseen ja Hertec käveli köysitikkailleen. Juuri samalla hän kuuli takanaan kuinka joku tyttö alkoi huutaa kovaa.
"Hän on täällä! Hän on täällä! Kirottu ulkhauh on täällä! Yrittää ullakolle!"
Hertec nousi vaivalla tikkaat ylös. Se oli työn ja tuskan takana. Hän pisti tytön muistiinsa ja kostaisi heti kuin pystyisi taas liikkumaan. Juuri kun hän nosti jalkansa turvaan ullakolle, hän kuuli huutoa.
"HERTEC!!!" Orson ääni karjui raivosta. "TULE TÄNNE!!!"
"Sano terveisiä Vorsolle!" Hertec huusi takaisin ja paiskasi luukun ja laittoi sen hakaan. Hän viittoi Ruffe tuomana rojua painoksi ennen kuin haka rikkuisi.
Hetken Hertec luuli että Orso tulisi luukusta läpi omin voimin mutta kuuli sitten toisen äänen joka ei ollut yhtään sen enempi tervetullut. Johtajatar.
"Mitä hittoa sinä teet?" Hän kirkui luukun alla.
Hertec kuuli Orson vakuuttelevan Johtajatarta jostain mutta tämä käski tämän mennä tiehensä.
"Et koske häneen ikinä enää!" Nainen kirkui kun Orso juoksi portaat alas.
Hertec ei ollut uskoa korviaan.
"Hän se pitää sinusta." Ruffe mutisi orrelta.
"Hänellä on jotain mielessä." Hertec korjasi. "Olen ollut koko elämäni täällä eikä hän koskaan puolusta minua ellei hänellä ole syytä siihen."
Ruffe kohautti olkiaan.
"Näkyy että olet vihdoinkin löytänyt ystävän." Lintu laskeutui Hertecin olalle.
"Terve Suo." Hertec silitti pöllöä hellästi päälaelta.
"Anteeksi?" Ruffe kysyi.
"Et sinä. Lintu."
"Terve." Varpuspöllö huhuili.
Ruffe katseli ihmeissään kuinka kaksikko näytti puhuvan toisilleen.
"Kutsu minua hulluksi, mutta minusta näyttää siltä kuin sinä – en tiedä miten sen sanoisin – puhuisit tuon varpusen kanssa."
"Olet hullu." Hertec lausui lyhyesti ja nousi hitaasti seisomaan. Suo seisoi yhä hänen olkapäällään.
"Se oli retorinen kysymys." Ruffe mutisi.
Hertec aikoi vastata mutta Suo ehti ensin. Hän nousi siivilleen ja syöksyi itedin kimppuun. Tämä yritti suojata itseään.
"KÄSKE LAULULINTUSI POIS!!!" Hän parkui onnettomana. Hertec nauroi kovaan ääneen.
"Minä en käske lintua. Se on vain suuttunut koska kutsuit sitä varpuseksi. Se on varpuspöllö."
"Hyvä on anteeksi. Anteeksi!"
Hertec hymyili mutta ryhdistäytyi. "No niin Suo. Hän on pyytänyt anteeksi. Voit lopettaa."
Hetkeen hän luuli, ettei pöllö lopettaisi, mutta katseli tyytyväisenä kun Suo lopulta kaarsi ikkunalaudalle. Ruffe hieroi useita haavojaan ja ruhjeitaan ja mulkoili ensin Herteciä sitten Suota.
"Mitä?" Hertec kysyi viattomasti.
Ruffe mutisi jotain vastaukseksi.
Hertec osoitti Suota ja katseli Ruffea. "Tämä on Suo. Hän on ystäväni. Ainoa ystäväni että kannattaa varoa." Sitten hän kääntyi Suo puoleen. "Tuo on Ruffe, korkkiruuvi, hänellä on paha tapa löytää tavaroita. Jopa niitä joita kukaan ei ole kadottanut."
"Hei!" Itedi huudahti.
"Joo joo. Mutta myös auttoi minua tuomalla sinut tänne pari päivää sitten."
Suo levitti siipensä ja kumarsi syvään pöllömäiseen tyyliin.
"Upea tutustua." Ruffe mutisi. Hän vilkuili ympärilleen. "Täälläkö sinä asut?"
"Koko ikäni olen." Hertec vastasi hitaasti ja käveli sängylle.
"Tuo pöllö seuranasi?"
"Silloin tällöin."
Seurasi kiusaantunut hiljaisuus.
"Minulla on väsy." Hertec sanoi hitaasti. "Minä menen nukkumaan. Toivon siis hiljaisuutta. Minun haavani paranevat nopeammin."
"Päivä ei ole vielä edes alkanut!" Ruffe huudahti.
Hertec ei vastannut vaan kaatui selälleen karheille petivaatteilleen. Ne tuntuivat rauhoittavalta pitkän ajan jälkeen.
"Hyvää yötä." Hän mutisi ennen kuin sulki silmänsä.
Hertec kuuli vielä kuinka varpuspöllö sekä itedi lähtivät kuka minnekin. Todellisuudessa hän ei halunnut nukkua. Hän halusi kerrata viikon tapahtumia kaikessa rauhassa.
Hän oli oppinut puhuman eläimille. Mitä todennäköisesti oli joutunut kasvokkain demonin kanssa. Tavannut kääpiöitedin, nähnyt Sourcen palaneen jalan. Saanut selkäänsä Orson ja muiden toimesta, ja viettänyt sairaana viikon, ja tietenkin nähnyt tulipalon tuhon Punajoen pohjoispuolella.
Kaikki oli tapahtunut jotenkin nopeasti Hertecille, joka oli tottunut rutiinipäiviin. Aamulla keittiöön, sitten puutarhaan, illalla yläkertaan nukkumaan ja yllättävät menot pois alta. Välillä kuntoillaan juoksemalla ja harjoittamalla mahdollisimman montaa lihasta. Joka päivä. Talvisin hoidetaan sisäpuutarhaa. Ainoastaan Source ja Tinar puhuivat hänelle ystävällisesti.
Nyt tuota kaikkea oli muutettu. Hänellä oli kaksi uutta ystävää. Hän oli melkein menettänyt opettajansa. Kaikki tuntui niin epäselvältä.
Hän huokaisi. Toivottavasti huomenna aurinko paistaa kirkkaammin. Hän käänsi kylkeä ja antoi unen tulla.
Hän heräsi myöhään iltapäivällä. Nälkään. Hän kuunteli kuinka hänen Suo lauloi jotain laulua perheelleen.
"Toivottavasti Suo pääsee yli surustaan joskus." Hän mutisi. "Suru on yhtä tappavaa kuin terä. Mutta paljon ärsyttävämpi."
"Hertec? Oletko hereillä?"
Hertec nyökkäsi ja nousi istumaan. Hän testasi käsiään nopeasti. Ne tuntuivat paranevan nopeasti.
"Missä se korkkiruuvi on?" Hän kysyi hitaasti.
"Nauttimassa ulkoilmasta." Suo kohautti olkiaan.
"Tässäpä korkkiruuvi!" Ruffe teki voltin ilmassa ja laskeutui tasajaloilleen. Hänen nuhjuinen paitansa oli oudon täynnä.
"Näytät tehneen päivän edestä töitä." Hertec mutisi kun itedi otti paitansa sisältä valtavan nahkapussin. Se oli muhkurainen ja Hertec arvasi mitä se sisälsi.
"Kuules maitonaama, " Ruffe kysyi oudon asiallisella äänellä "sinä asut yksin ullakolla ja" hän osoitti Suota "laululintu."
"Entä sitten?" Kirottu kysyi varovasti.
"Minulla ei virallisesti katsoen – tai oikeastaan ollenkaan – ole asuntoa ja koska täällä on näin tyhjää, ajattelin vain…"
Hertec katseli itediä puhtaan epäuskon vallassa.
"Ajattelin vain kysyä etukäteen. Olen jo tuonut kaikki jäljellä olevat tavarani tänne joten…"
"Haluat muuttaa ullakolleni asumaan?" Hertec täydensi lauseen.
Ruffe antoi hiljaisuuden puhua puolestaan.
"Hertec!" Suo huhuili määrätietoisena "Et voi tosissasi harkita häntä tänne!"
"Miten niin?"
"Katso nyt vaikka tuota!" Suo lensi nopeasti Ruffen luo ja raapaisi hänen kädessään olevaa pussia.
"Hei!" Ruffe parkaisi kun sormuksia ja muita koruja tippui lattialle kilahtaen.
Hertec katseli häntä kuin tuossa ei olisi mitään uutta.
"Tuo sinun laululintusi pitäisi oppia vähän tapoja!" Itedi keräili koruja tottunein sormin.
"Tuo oli hänen tapansa kertoa, miksei sinua kannata ottaa tänne asumaan." Hertec mietti
Seurasi hiljaisuus. Ruffe katseli silmä kovana Herteciä ja mulkaisi välillä Suota. Hertec nousi seisomaan ja käveli eteläpään ikkunan luo. Tämä oli vaikeampi kuin moni uskoi. Hän kaipasi seuraa. Muutakin kuin varpuspöllön. Ei Suossa mitään valittamista ollut mutta Ruffesta olisi apua, niissä tapauksissa tarvittiin enemmän puhujaa kuin lentäjää.
"No?" Sekä Ruffe että Suo kysyivät yhtä aikaa.
"Et varasta keneltäkään tästä orpokodista." Hertec sanoi vakavana. "Minä en voi asuttaa ketään joka voi usuttaa kimppuuni kaikki orpokodin lapset lopullisesti." Hänen mieleensä tuli vahvasti Ra.
"Mutta varastelulla minä olen saanut ruokani ja vaatteeni."
"Entä tuo pussi!" Hertec osoitti itedin syliä.
"Se on minun eläkkeeni." Ruffe mutisi.
"On minulla toinenkin syy." Kirottu selitti "Entä jos joku näkee sinut täällä? Tai nuo korut? Mitä luulet heidän sanovan kun he näkisivät nuo korut minun huoneessani."
"No näin kylmiltäni arvaisin että mistä olet saanut nuo korut?" Ruffe sanoi viattomasti "Ja minä ymmärsin, ettei täällä käy paljoa ihmisiä."
"Mutta jotkut käyvät." Hertec hermostui.
"Tuo on typerä varasteleva kääpiöitedi. Hmm… kaikkea tämä maa päällään kantaa." Suo sanoi miettivästi.
Hertec hymähti.
"Mitä tuo pöllö sanoi minusta?!" Ruffe osoitti syyttävästi Suota.
"Ei mitään."
Ruffe katseli tätä epäluuloisesti.
"Mutta asiaan, et sinä täällä voi asua!"
"Miksen?"
"No sikset."
"Siis?"
"Siis jos joku oikeasti löytää nuo korut täältä minun ullakoltani, minä joudun niin syvälle vaikeuksiin ettet usko."
"Saattaisit yllättyä." Ruffe mutisi.
"Mitä?"
"Luuletko että aion jättää nämä korut tänne, mistä nämä voitaisiin varastaa kuka tahansa joka kulkee ohi." Ruffen ilmeestä näkyi että hän piti koko ajatustakin mahdottomana.
Hertec mietti. Hän yritti keksiä mitä tahansa tekosyytä jotta voisi jättää vastaamatta.
"Turha ehdottaa mitään tekosyitä!" Ruffe huudahti. Hänen ilmeestään näkyi, ettei ollut mikään yllätys mitä Hertec ajatteli. "Sinulla on enemmän tilaa kuin monella muulla yhteensä. Sinä varastit ruokaa keittiöstä joten etköhän sinä joudu minun kanssani samaan kastiin. Ja mitä koruihin tulee, minä piilotan ne ennen kuin huomaatkaan."
"No oletetaan että annan sinun asua täällä. Mitä minä siitä hyödyn?" Hertec ei todellakaan halunnut mitään varastelevaa itediä kattonsa alle asumaan.
Ruffe yritti vastata mutta ei sanonutkaan mitään. Sitten hänen silmänsä liikkuivat rahapussinsa suuntaan, joka riippui nyt katosta hätävarjeluna. Hän näytti saavana ajatuksen, eikä näyttänyt pitävän siitä, sillä hänen silmänsä laajenivat hämmästyksestä. Hän laski ryhtinsä ja antoi asian olla.
"Minun on kai pakko…" Hän mutisi voitetun näköiseltä.
"Niin?" Hertec kysyi kiinnostuneena.
"Huoh!" Itedi huokaisi "Anna sinulle yhden koruistani jos annat minun asua täällä niin kauan kuin haluan."
"Mistä minä tiedän, ettet varasta korua heti takaisin kun silmä välttää?"
"Minä annan kunniasanani!" Ruffe huudahti puolustuskannalla.
"Varkaan sana." Hertec oli miettivänsä. "Niihin kannattaa luottaa jotka varastavat toisen omaisuuden."
"Koita itse elää ilman ruokaa! Nähdään kuinka kauan kestää kunnes sinäkin varastat."
"Yhden korun?" Hän varmisti
"Kunhan ei vain mikään minulle arvokas!" Itedi huudahti
"Mikä koru ei ole sinulle arvokas?" Suo ääni kysyi ikkunalaudalta.
Kirottu hymähti.
"No?" Ruffe kysyi.
Hertec mietti. Yksi koru. Hän tiesi yhden henkilön joka voisi hyötyä pienestä korusta kuin riipuksesta. Yhden kauniin platinanvalkohiuksisen tytön.
"Valitsen korun?" Hän kuitenkin aikoi tyrmätä idean siltä seisomalta.
"Niin. Yhden. Muttet mitään todella arvokasta! Voit antaa sen vaikka lahjaksi jos haluat?" Ruffe alkoi käyttäytyä yhtäkkiä erittäin hermostuneesti.
"Hyvä on." Hän nyökkäsi. "Kaada se kasa tuohon." Hertec käveli sängylleen ja istuutui viereen. "Jos näen jotain josta pidän, niin katsotaan sitten."
Kirottu näki vilauksen Suo tyrmistyneestä katseesta kun hän oli edes suostunut noin paljoa.
Hän näki kuinka pussi sisältöineen tippui peitolle. Siinä oli monen moisia koruja. Oli pronssisia korvakoruja, nilkkarenkaita, muutama hopeinen riipus ja jopa yksi kultainen sormus. Sitten oli vielä kasa jotain rautaisia koruja.
"Näkyykö mitään kiinnostavaa?" Ruffe kysyi toiveikkaana.
"Odota nyt." Hertec mutisi. "Tällaisissa asioissa ei kannata kiirehtiä."
"Katsele kaikessa rauhassa." Itedi nauroi hermostuneesti. Hänen koko elämänsä näytti olevan kiinni siitä pääsisikö hän asumaan ullakolle.
Hertec aikoi tutkia koruja erittäin tarkkaan ja punnita sitten mikä koristaisi Tinaria eniten mutta hänet keskeytettiin.
"Voit katsella niitä koruja vaikka koko iltapäivän mutta minun pitää tietää voinko asua täällä?" Ruffe huudahti jämäkästi.
Hertec vilkaisi Suohon joka katseli ikkunalaudalta silmä kovana. Hänen olemuksensa ei antanut ilmi mitä hän ajatteli. Mutta Hertec arvasi mitä hän ajatteli tästä.
Hän huokaisi. "Hyvä on. Saat asua täällä." Suunnaton helpotus kävi Ruffe läpi. "Mutta yksikin ongelma ja lennät ulos nopeammin kuin Suo aamulla!"
"Tietenkin. Ihan mitä tahansa pyydät. Ei ongelmia, yksikään ei tiedä minusta."
"Ja minä valitsen sen korun heti!"
"Tie-." Hänen puheensa keskeytettiin huudolla.
"Hertec! Sinä senkin, typerys! Avaa ovi ja heti!" Hertec huokaisi, tuo ääni oli tullut aivan liian tutuksi viimeviikolla. Soora.
"Tietenkin." Hertec huokaisi ja käveli hitaasti luukkua kohden. Hän potkaisi tavarat sivuun. Vielä ennen avaamista hän vilkaisi Ruffea. Itedi oli kadonnut ja vienyt kaikki korut (ja peiton) mukanaan pois.
"Valitsen sen korun myöhemmin." Hän kuiskasi pimeyteen. "Ja haluan sen peiton takaisin."
Odottamatta vastausta hän aukaisi luukun ja vilkaisi alas. Soora seisoi erittäin vihaisen näköisenä kädet puuskassa.
"Olemmeko tavanneet?" Hertec kysyi nopeasti.
"Nyt ei ole aikaa tuolle!" Hän huusi ja suorastaan hyppäsi tikkaat ylös. Hänellä oli mukanaan olkalaukku jonka Hertec arvasi sisältävän sidetarpeita.
"No mitä nyt?" Hän kysyi kääntyen turhautuneena.
"Kun menin tänään aamulla käymään teltalla, mestari Source kertoi että olit lähtenyt! Miksi?"
Hertec kohautti olkiaan ja naurahti. "Minä paranen paikassa jossa viihdyn eniten. Nyt se paikka on ullakkoni tai puutarhani."
"Sinä et ole parantunut vielä edes kokonaan!" Soora osoitti hänen kättään.
"Kaupungissa on paljon enemmän sairaita. Minusta ei kannata välittää. Sitä paitsi, eikö Niklianista tuotu eilen ainakin sata sairasta lisää?"
Soora lysähti kasaan. "Ne sata olivat ainoat jotka selvisivät tulipalosta. He kaikki ovat huonossa kunnossa mutta äitini ei anna minun auttaa. Hänestä minusta ei ole siihen."
Hertec katseli puhtaan hämmästyksen vallassa. "Sinähän olet oikein hyvä parantaja!" Hän huudahti. "Minä olen ollut sinun paikattavanasi koko viikon ja voin sanoa, ettei moni olisi yhtä hyvä!" Se oli vale mutta kuka siitä valittaisi. Hertec istahti Sooran viereen ja sulki luukun samalla.
"Kiitos." Soora hymyili kainosti.
"Sitä paitsi." Hertec kääntyi katsomaan ikkunaan. "Tuolla ulkona on varmasti yhä ihmisiä jotka tarvitsevat kokoaikaista apua. Minä paranen helposti viikossa."
"Saanko edes vaihtaa siteesi?" Soora kysyi hymyillen vaisusti.
Hertec katsoi Sooran ruskeita silmiä. "Äkkiä sitten. Minulla on kiireitä."
"Siivottava täällä?" Tyttö kysyi läpitunkevasti.
"Sitäkin."
Soora teki Hertecin siteille hitaan vaihdon ja lähti huomattavasti iloisempana ulos.
"Minä en ymmärrä." Suo laskeutui hänen olalleen. "Hän haluaa auttaa, muttet sinä hyväksy sitä?"
"Montako ystävää minulla on?" Hertec kysyi hajamielisesti.
"Hä?"
"Kaksi." Hän vastasi itse. "Sinä ja korkkiruuvi."
"Kelle sinä puhut?" Ruffe hyppäsi ikkunalaudalle. Hänellä oli kädessään yhä se pussi.
"Itselleni." Hertec kääntyi ja haki käteensä luudan. "Minä valitsen sen korun myöhemmin. Nyt minun pitää siivota tämä ullakko. Täällä on muutenkin pölyistä ja nyt täällä on kaksi uutta asukasta." Kaksi ystävääni. Hertec hymyili. Minun kaksi ystävääni.


"Vastaa nyt!"
Hertec hätkähti. Hän ei seisonut enää ullakolla luuta kädessä vaan jossain kivisessä salissa. Salia koristi korkeat, tarkasti koristellut pylväät. Niiden yksityiskohtainen kirjailu oli ihailtavaa. Hänen edessään seisoi nuori nainen. Tai tyttö? Hertec ei ollut varma. Tytön pikimustat hiukset heiluivat vapaina. Hänen yksinkertainen ja ohut alushame heilui vapaana kuten hänen hiuksensa. "Maa kutsuu!"
"Mitä?" Hertec kuuli itsensä vastaavan.
"Olemmeko me ystäviä ikuisesti?" Tyttö kysyi innostuneesti.
"Tietenkin. Aina ja ikuisesti. Kuten sovimme." Hän kädessään oli veitsi. Hertec huomasi ettei hänelläkään ollut paljoa vaatteita. Ainoastaan ohuet housut. Arpi (*1) joka tarkoitti Hertecille paljon, peitti hänen vasenta kämmentään. Hertec viilsi veitsellä kättään. Hän ojensi veitsen tytölle jolla oli erilainen arpi samassa kädessä. Hän viilsi omaa kämmentään.
He tarttuivat toisiaan käsistä ja halasivat lämpimästi. "Tehdäänkö se?"
Hertec vetäytyi ja nyökkäsi. "Tehdään."
He kääntyivät ympäri. Maahan oli piirretty liidulla riimuja heidän ympärilleen. Jotkut riimut oli koristettu jalokivillä. Hertec katsoi tyttöä ja hymyili.
"He ovat meistä niin ylpeitä kun he näkevät mitä olemme tehneet."
Tyttö nyökkäsi ylpeänä. "Tämä oli vaikea mutta sitäkin palkitsevampi." Hän katsoi Herteciä silmiin. Kauniin vihreät silmät joissa oli aavistus ruskeaa katsoivat häntä. "Rakastan sinua."
Hertec hymyili ja suuteli tyttöä. "Tehdään se."
Tyttö otti tiukan asennon ja nosti sormensa pystyyn. Hertec laskeutui riimun puoleen ja kuunteli kuinka tyttö alkoi mutista loitsua. Kohta olisi hänen vuoronsa. Hän tunsi kuinka usva alkoi nousta riimuista. Alkoi olla kirkasta ja Hertec tiesi aikansa tulleen. Hän tarttui smaragdiin joka keskellä ympyrää. Hän tarttui siihen ja veti syvään henkeä.
"Se ei toimi." Tyttö kirkui. "Se ei toimi! Lopeta! Nyt!"
Hertec ei kuunnellut. Hänen oli pakko onnistua. Nyt tai ei koskaan. Sitten hänkin tunsi sen. Jokin tuntui väärältä. Hän katsoi taakseen ja järkyttyi nähdessään mitä oli tapahtunut.
"Miriales! Miriales! Ta-Mir-Ales! Ta-Mir-Ales kas ta taji kalro pe!" Hän huusi yrittäen epätoivoisesti loitsua. Mitään ei tapahtunut. Se oli mennyt vikaan. Kaikki oli mennyt vikaan. Hän huokaisi ja päästi kivestä irti. Kaikki oli väärin. Hän alkoi tuntea loitsun vaikutuksen.
"Olen pahoillani." Hän kuiskasi.


Hertec hätkähti hereille ja katseli ympärilleen. Hän makasi keskellä ullakkoa. Ruffe istui ikkunalaudalla pureskellen kynsiään.
"Kaaduitko?"
Hertec katsoi yhä ympärilleen ihmeissään. "Mitä tapahtui?"
"Minä kerroin kuinka varastin vanhukselta kerran lompakon tämän pakaroiden välistä. Sitten sinä kaaduit maahan ja kysyit mitä tapahtui." Ruffe naurahti huvittuneena.
Hertec nousi hitaasti pystyyn. Hän tunsi itsensä heikoksi.
"Mitä sinusta sitten tapahtui?"
Hertec katsoi itediä. "En muista." Hän mutisi.



Siihen loppui neljäs luku. Lupaan että seuraavassa tapahtuu enemmän mutta en halua herättää mitää kysymyksiä jättämällä jotain väliin. Siksi minun on käytävä kaikki tämä tylsä läpi ennen kuin päästään vauhtiin. Jos on kysymyksiä, niitä voi esittää ja parhaani mukaan vastaan niihin.
Ja se merkki  (*1) tarkoittaa että aion lisätä kuvan liittyen tuohon arpeen. Tuollaisia merkkejä alkaa näkyä tekstissä tulevaisuudessakin.


Ares88