Tinar hyppäsi heidän väliinsä ennen kuin Soora ehti vastasta. "Hetkinen! Mitä sinä teet täällä? Luulin sinun lähteneen lopullisesti!" Hänen katseensa kiinnittyi Hertecin matkanyyttiin. Hänen silmänsä näyttivät vaihtavan väriä kun hän tunnisti soittimen. "Anna Marui minulle!" Hän karjui hyvin epänaisellisesti.
"En." Hertec vastasi yksikantaan. "Onko se mahdollista?"
Soora nielaisi mutta Tinar ei ollut lopettanut vielä. "Tuo soitin kuuluu minulle! Ei sinulle! Se oli äitini ja testamentissaan hän antoi kaiken minulle! Tuo soitin tänne ja heti!"
Hertec huokaisi. Tämä menee jo liian pitkälle. Hän katsoi kadulle. Ihmiset olivat pysähtyneet ja katselivat heitä mitä siellä oikein tapahtui. Tämä tästä enää puuttui. Hertec kirosi. "En anna Maruita sinulle. Piste. Uskotko vai pitääkö minun takoa sinun päähäsi järkeä kuten lapsena?"
Tinar sylkäisi maahan, Hertecin jalkojen juureen. "Tuo niistä ajoista. Anna nyt se minulle."
"En."
"Annat."
"En."
"Annat!"
"En."
"ANNAT!!!"
"En."
Ruffe katseli kinastelua pitkästyneenä kunnes hän huomasi Sooran. "Terve." Hän hymyili ja istuutui Sooran viereen. Soora katsoi häntä pitkään. "Kuka olet?"
"Ruffe Nikian." Hän iski silmää. "Naisten Pelastaja."
"Naisten Naurattaja." Hertec korjasi nopeasti.
"Ole sinä hiljaa!" Ruffe äksyi takaisin. Hän katsoi Sooraa. "Olet vähän erilainen kuin mitä Hertec antoi ymmärtää."
Soora punastui. "Mitä tarkoitat?"
Ruffe nojautui oven pieltä vasten katsellen tappelua edessään. "Hertec kertoi minulle kerran sinusta."


"Onko sinulla perhettä tai sukulaisia?" Ruffe kysyi Herteciltä. He istuivat vastakkain ahtaalla sivukadulla. Hertecin poski oli parantunut punertavaksi arveksi. Ruffen otsa oli samassa tilassa.
Hertec korjasi soittimensa kieliä sormillaan. Se ei ollut ikia mutta siitä lähti sopiva ääni. Hän lopetti hetkeksi. "On. On minulla." Hän hymyili. "Tagrigissa."
"Missä se on?" Ruffe ihmetteli.
Hertec nojautui taaksepäin. "Kaukana täältä. Meren toisella puolella. Se on pieni kylä Etelä-Utricassa."
"Millaista siellä on?" Ruffe kiinnostui.
Hertec hymyili surullisesti. "Kaunista. Tähän aikaan vuodesta siellä on metrin paksuiset lumikinokset." Hän virnisti. "Minulla ja Orsolla oli tapana tehdä lumiukkoja joka vuosi. Hän oli parempi, joten minä kostin hänelle heittämällä häntä naamaan lumipalolla."
"Mikä se on?" Ruffe ihmetteli. "Mitä on 'lumi'?"
Hertec henkäisi. "Etkö ole nähnyt lunta?"
Ruffe antoi katseensa puhua puolestaan. Hertec hymyili. "Se on valkoista, pehmeää hiekkaa."
"Hiekkaa?" Ruffe ihmetteli.
"Joka sulaa vedeksi ja tippuu taivaalta pieninä hiutaleina." Hertec lisäsi.
Itedi tuhahti. "Kalajutut sikseen, onko sinulla sukulaisia?"
"On." Hertec myönsi. "Minulla… oli äiti. Joka huolehti minusta. Hän pelasti henkeni." Hertec katsoi poispäin ja pyyhkäisi silmäkulmaansa. "Hän pelasti minut."
Hän ei nähnyt että myös Ruffekin kääntyi pois ja nielaisi tyhjää. "Eikö muita? Ystäviä?"
"On. Orso. Hän naapurin poika. Hän oli paras ystäväni mutta… meille tuli riita ja…" Hertec ei lopettanut.
"Entä muita? Tyttöä?"
Hertec naurahti. "Ei. Ei tyttöä. Ainakaan minun puolestani."
Ruffen kulmakarvat jännittyivät. "Mitä tarkoitat? Onko vai ei?"
"On. Ja ei." Hertec hymyili. "On eräs tyttö joka…"
"Joka…?" Ruffe hoputti.
"Joka huijasi minut kaivertamaan oman nimeni hänen nimensä viereen, sydämen sisään." Hertec vastasi.
Ruffe purskahti nauruun. "Et ole tosissasi!" Hän nauroi kovaan ääneen että koko katu kaikui.
Puolilohikäärme nyökkäsi.
"Millainen hän on?" Itedi kysyi kiinnostuneena.
Hertec mietti. "Hän on…iloinen."
"Iloinen?" Ruffe ihmetteli.
"Iloinen." Hertec vastasi.


"Mitä hän kertoi minusta?" Soora ihmetteli.
Ruffe hätkähti. Hän oli uppoutunut muistoihin. "Että olit… iloinen."
"Iloinen?" Soora punastui. "Entä muuta?"
Ruffe ei vastannut. Hän keskittyi katselemaan sanaharkkaa edessään.
"Anna se tänne, senkin sottaava raakalainen!" Tyttö huusi.
"Enkä anna." Hertecin silmäkulma nyki. "Ja kysy vielä kerran niin…"
"Niin mitä?" Tinar risti kätensä uhittelun eleenä. "Lyöt minua? Antaa tulla. Minä kuohin sinut."
Hertec mietti hetken. Sitten hän kääntyi yllättäen Sooran puoleen ja huusi. "Tinar kasteli sänkynsä kunnes oli yhdeksän vuotta!"
Soora puraisi huultaan, ettei purskahtaisi nauruun. Ystävänsä takia. Ruffe mittaili Tinaria aivan uudella tavalla. Ja kadulla ne jotka olivat kuulleet, juorusivat asiasta kovaan ääneen.
Tinar oli äkkiä muuttunut kuin tomaatiksi ja tärisi kiukusta. "Sinun kannattaisi rauhoittua." Hertec huomautti viattomasti.
Tyttö kääntyi vihaisena ja ryntäsi sisälle taloonsa. Hertec kuuli kuinka lukko loksahti kiinni.
Ruffe katsoi tilannetta ihmeissään. "Mitä ihmeellistä siinä oli?"
Hertec hymyili lievästi. "Tinar inhoaa sitä. Se oli aina hänelle arka paikka."
"Joten päätit iskeä suoraan hermoon." Ruffe täydensi lauseen. "Tyylikästä. Oletko täysi idiootti vai vain hullut?"
Hertec mulkaisi itediä. Sitten hän siirsi katseensa Sooraan. Tämä säikähti katseen kylmyyttä. "Voimmeko tavata Raksamenin?"
Soora nielaisi. "Kyllä. Mutta mitä varten?"
"Me kysymme häneltä muutamaa asiaa, ennen kuin lähdemme Bukat Tamanaan." Ruffe vastasi ja hymyili. "Liikeasioita. Jos kiinnostaa."
Soora katseli miehiä. "Mitä te oikein teette työksenne?" Ihmeissään.
"Hertec on ammatillinen ikian soittaja ja minä olen huilisti." Ruffe veti viittansa alta puuhuilunsa.
"Taskuvaras." Hertec korjasi. "Enkä minä ole ammatiltani musikantti."
"Etkö?" Itedi ihmetteli. "Beninzakra?"
Soora katsoi kuinka Hertec rykäisi kiusaantuneena. "Beninzakra? Ei kai vaan Beninzakra Gaza?" Hän henkäisi ihmetyksestä. "Tatrabanin Safiiri?"
"Sama mies." Ruffe virnisti. Hän työnsi oman soittimensa takaisin paidan sisään. "Safiiri tulee hänen silmiensä väristä." Hän kuiskasi nopeasti.
Soora katsoi Herteciä ja nousi pystyyn. Hertecin piti katsoa ylemmäs koska Soora seisoi ylemmällä portaalla. "Onko se totta?"
Hertec hieraisi hiuksiaan. "Minä jätin sen nimen kun lähdin Tatrabanista. Nyt olen vain Hertec Torpei." Hän huokaisi. "Vaikka jo pelkästään siinäkin nimessä on omat riskinsä."
Soora katsoi maahan. "Mitä te aiotte tehdä?"
"Hertec ja minä aiomme karistaa soittajien maineet päältämme." Ruffe vastasi. "Hertec aikoo liittyä yhteen Bukat Tamanan dojoon." Dojo, taistelulajien koulu. "Minä… seuraan häntä."
Soora katsoi itediä joka istui hänen vierellään. "Miksi?"
Koska Hertecillä ei ole muita. Ruffe ajatteli. Muita joihin hän voisi luottaa. "Koska Hertecin kanssa minulla ei ollut yhtään tylsää päivää." Hän kuitenkin vastasi. Kuolettavan pelottavia hetkiä kyllä mutta ei tylsiä.
Soora hymyili. "Huolehdi hänestä. Lupaatko?"
Ruffe vastasi hymyyn hurmaavimmallaan hymyllä. "Mitä kaunis neito jonka hiukset ovat kuin auringon säteet, vain pyytää."
Soora punastui. Hertec nojasi muuriin ja veti piippunsa viitan sisältä.
"En minä ole mikään kaunis neito." Soora mutisi vaikeana.
"Mutta teidän silmät ovat kuin kaksi tähteä pimeydessä jotka johdattavat ritarit ja soturit turvaan teidän syleilyynne." Itedi vastasi.
"Ähn- aiv- mii-nä" Soora mutisi punaisempana kuin koskaan.
"Sallikaa minun suudella teidän kättänne. Antakaa minulle voimaa jatkaa matkaani. Tuota yksinäistä ja – AIH!!!" Ruffe kiljaisi ja hieroi takaraivoaan. "Miksi sinä noin teit?" Hän tivasi Herteciltä. Tämä vain poltteli piippua. Hän kopitteli toisella kädellään kivenmurikkaa.
"Sinun kannattaa varoa." Hän puhui Sooralle. "Minähän sanoin että Ruffe on naistenkaataja. Olen kuullut tuon iskulauseen ainakin kolme kertaa. Kerran kahdelle naiselle yhtä aikaa."
Soora punastui vielä syvemmin. Tällä kertaa häpeästä. "Anteeksi…" Hän mutisi.
Ruffe aikoi lohduttaa mutta toinen kivi lensi hänen takaraivoonsa.
"Joten," Hertec aloitti. "palaten meidän vierailumme syyhyn. Voimmeko tavata Raksamenin?"
Soora näytti viimein heräävän unestaan ja mietti. "Miksi? Mitä aiotte kysyä häneltä?"
Hertec virnisti kerrankin leveästi. "Mikä on Salamurhaajien kaupungin paras dojo."


Kiitos että jaksat lukea näitä tarinoita. Nuo kommenttisi todella auttavat jaksamaan. :)
Kiitos.


Ares88