Varautukaa pettymykseen. Tämä osa tehtiin pakolla enkä ehkä saanut siihen paljoa järkeä. Toivottavasti ymmärrätte pääpiirteet henkilöistä.

Afroc istui tuolissa yksinkertaisesti koristetussa huoneessa. Siinä oli vain kaksi tuolia ja pöytä ja muutama hylly täynnä karttoja. Auringonvalo paistoi avoimista ikkunoista. Afrocin miekka lepäsi hänen vyöllään ja kypärä pöydällä hänen edessään. Hänellä oli kädessään viinipikari täynnä Niklianin parasta metsäviiniä. Sitä oli nykyään erittäin vaikea saada.
"Assur, oletko tosissasi? Jos minulta kysytään, tuo kuulostaa huonolta vitsiltä." Hän sanoi ja kaatoi vähän viiniä kurkustaan alas.
Hänen edessään seisova mies, Assur AlAnki, Murrah AlAnkin isä. Katseli vanhaa ystäväänsä vakavasti. "Kun minä lausun vitsin, sinä tukehtuisit naurusta." Hän murahti. "Olin harvinaisen tosissani."
Afroc nosti pikarin huulilleen uudestaan. Hän maisteli nestettä kaikessa rauhassa. "En ymmärrä tätä. Tiedät vastaukseni ja silti kutsuit minut luoksesi?" Hän kohotti katseensa ystäväänsä.
Assur istuutui hitaasti ja painavasti tuolille. Hän huokaisi raskaasti. "Minun piti yrittää." Hän katseli ikkunasta ulos. Pääskynen lensi ikkunan ohi sillä hetkellä.
"Legioonan valaa ei voida rikkoa." Afroc huomautti. "Miksi haluat minun tekevän niin pojallesi?"
Assur katsoi ystäväänsä. "Muistatko ne päivät? Forsanikia? Lotresia? Mastiria?" Kolme suurta taistelua jotka käytiin idässä.
Afroc ei vastannut.
"Arvaa mitä minä muistan? Jokaisen hetken. Ja tiedän että niin muistat sinäkin. Muistamme kun ensikertaa iskimme miekkamme viholliseemme. Muistamme kun tapoimme ensikertaa. Muistamme kun tunsimme ensikertaa kuolemankauhun." Hänen katseensa himmeni hänen uppoutuessa muistoihin. "Muistamme kuinka tunsimme ensikertaa voiton rikkaan tuoksun."
"Olivatko nuo pahoja muistoja? Kaikki?" Afroc kysyi.
Assur puristi päätään. "Ne olivat kaikki upeita. Tunsin olevani kuolematon. Jopa kun veljeni kuoli, tiesin tehneeni oikein. Halusin jatkaa sitä loputtomasti."
Afroc ei puhunut mitään. Joi vain viiniään.
"Sitten se oli ohi. Forsanikian jälkeen mitään ei ollut enää taisteltavaa. Legioona kotiutettiin. Sadat veteraanit joutuivat jättämään aseensa ja elämänsä jonka olivat tunteneet melkein kaksikymmentä vuotta. Jotkut löysivät itselleen elämän jostain. Jotkut palkkamiekkoina, jotkut päälliköinä legioonissa. Mutta useimmat eivät olleet niin onnekkaita.
Heillä on vaikeuksia nukkua öisin ilman vaaraa. Heidän ainoat taitonsa olivat tappaminen. He käyttivät nuoruutensa sen taidon opetteluun eikä heistä ole muuhun enää."
Afroc nyökkäsi hiljaa. "Ymmärrän mitä tarkoitat."
"Sotiminen on meidän taitomme, Afroc. Eikä se muutu. Jokainen voi oppia uuden taidon mutta noiden tapahtumien jälkeen, heidän sydämensä eivät koskaan saa samaa rauhaa. En halua omalle pojalleni sitä."
Afroc tuhahti.
"Minun poikani on viisas. Vaikka en koskaan myönnä sitä hänelle, mutta arvostan sitä. Hänessä potentiaalia. Ehkä vähän liian rahvaanomainen niiden ystäviensä takia. Hänen äitinsä on sukua Jaffiralle. Minun piti naittaa poika yhden ylimyksen tyttärelle. Hän voisi matkata vaimonsa kanssa pohjoiseen ja alkaa toimia jonkun tuomioistuimen tuomarina." Assurin ääni oli äkkiä kiihkeä ja sitten se taas muuttui halveksunnaksi. "Mutta hän meni juovuspäissään liittymään legioonaan. Se typerys. Miten hän luulee edes pärjäävänsä? Hänen kätensä jaksaa tuskin kannattaa miekkaa ja hän kompastuu pelkästä ajatuksesta marssimisesta."
"Jos hän on edes kirjaviisas." Afroc keskeytti. "Hänestä voi olla hyötyä pioneereissa."
"Poika murtuu pienestäkin paineesta. Minä muistan mitä meidän legioonamme pioneereiden piti tehdä. Suunnitella ja rakentaa silta samalla kun vihollinen juoksi perässä." Assur tuhahti. "Hän alkaisi itkeä ensimmäisen tehtävän tullen."
Afroc kohautti olkiaan. "Sitten hän kuolee ensimmäisten joukossa." Hän sanoi oudon kylmästi.
Assur katsoi vanhaa kenraaliaan hiljaa. "Et siis aio edes harkita, päällikkö?"
"En, eversti."
Assur katsoi ulos ikkunasta ja irvisti ulkoilmalle.
"Voin siirtää hänet huoltojoukkoihin. Niissä hän olisi turvassa." Afroc ehdotti.
Assur puristi päätään. "Huoltojoukoissa ovat legioonan rammat ja pelkurit. En kestäisi häpeää ajatella poikaani haukuttavan siksi. Parempi vain jos hän kuolisi mahdollisimman pian."
Afroc nyökkäsi. "Se siitä sitten." Hän hymyili ja tyhjensi viimein pikarinsa. Tummanpunainen neste katosi hänen suuhunsa. "Minun pitää lähteä."
Assur katsoi häntä ihmeissään. "Minne? Luulin sinun jäävän tänne valvomaan alokkaita ja heidän koulutuksensa aloitusta." Kun sotilas liittyi legioonaan, hänelle jäi yleensä viikko tai pari aikaa hoitaa asiansa valmiiksi. Sinä aikana legioonalaiset viettivät aikansa opetellen tunnuksia, tapoja tunnistamaan käskysoittoja ja kuuntelemaan tarinoita vanhoista taisteluista. Nämä asiat käytäisiin uudestaan läpi legioonassa, mutta se antoi heille hyvää esimakua nuorille mitä tuleva odotti.
Afroc tarttui kypäräänsä. Sen sulkakoriste heilahti sitä liikuteltaessa. "Vorrinek hoitaa ne minun puolestani. Minulla on asioita kaupungin ulkopuolella."
Assur nyökkäsi. "Ymmärrän." Hän nousi myös. "Toivon legioonallesi voimaa ja voittoja."
"Kiitos." Afroc hymyili. "Jos haluat, voit tulla mukaani kenraalina. Minulla olisi sinulle käyttöä."
Assur puristi päätään. "Minulla on omia asioita täällä." Afroc näki että tarjous oli kiinnostava vaikka hän kieltäytyikin siitä.
Afroc ei sanonut muuta. Hän kääntyi pois ikkunan luota ja käveli ovelle. Sieltä hän jatkoi matkaansa kivistä käytävää pitkin pois Assur AlAnkin talosta. Hän näki vilaukselta nuoresta pojasta lukemasta jotain kirjaa puutarhassa. Pojalla oli isänsä punaruskea tukka.
Nyt, hän ajatteli, nyt minun aika mennä Tagrigiin. Pian on aika saada tietää mitä se poika oikein on päättänyt.

Muutaman viikon kuluttua, Kim, Mekik, Murrah, Ropec ja tuhat muuta nuorukaista marssi Bukat Tamanan länsiportista ulos sekavassa joukossa eritahtista marssia.
Kimin ilme oli jännittynyt mutta silmistä paistoi odotus sille, mitä huomenna mahtaisi tapahtua.
"Mitä seikkailuja koemme yhdessä!" Hän oli huutanut tuoppi kourassa viimeisenä iltana ja koko oluttupa oli yhtynyt huutoon.
"Me kuolemme." Murrah oli nielaissut pelokkaasti lähtöaamuna.
Mekik hymyili päivälle vaikka pilvet peittivätkin auringon. "Minä en jää kaipaamaan tätä kaupunkia." Hän virnisti. "Paitsi ehkä muutamaa huoraa tietenkin."
"Kauhea päänsärky." Ropec valitti. Hänet oli löydetty kaupungin putkasta koska oli aloittanut kapassa tappelun juotuaan liikaa.
"Näin me erkanemme kaupungista." Kim hymyili ja puristi uutta amulettiaan. Hän oli ostanut sen Brakiran temppelistä. Useimmat nuoret miehet ostivat omansa sodanjumalan temppelistä mutta Kim oli vannoutunut maajumalan kannattaja. "Minun tulee ikävä tätä paikkaa."
"Eikä tule." Mekik sanoi kylmästi. "Kun minä tästä lähden, en taakseni katso."
Eikä hän katsonutkaan. Kun marssijono erkani kaupungista. Monet katsoivat taakseen useasti. Mutta hän ei kertakaan.

Syvyyksissä, kaukana tästä maailmasta, kaukana mistään maailmasta, enkeli katseli inhosta väristen edessään seisovaa olentoa. Sen ulkomuoto ei paljoa hetkauttanut. Se vaikutti paljolti ihmiseltä. Paitsi sillä oli sinertävänharmaa iho, kirkkaan mustat silmät ja korvat jotka olivat pitemmät kuin sen pää.
Hän inhotti koska hän tiesi mitä kauheuksia tuo olento oli tehnyt.
"Kysyin sinulta kysymyksen, Tamra!" Enkeli huusi kaikuvalla äänellä. Siinä pimeydessä se tuntui järisyttävältä.
Mutta demoni ei siitä hätkähtänyt. Se nauraa kähisi käpertyneenä kerälle. "Niin teki hän. Niin teki."
"Puhu selvästi senkin mato!" Enkelin ääni kaikui taas. Hän kohotti kätensä ja hänen käsistään lensivät valkoiset lieskat jotka kietoivat tuon olennon ympärille.
Demoni kirkui kivusta mutta sen ilme kertoi sen nauttivan tästä.
"Rakas Peliroona." Hän hymyili kun lieskat viimein sammuivat. "Sinä minut tähän pimeyteen vangitsit. Miksi luulet minun auttavan sinua? Auttamisen ilosta? Hahaahaaa!" Demonin nauru sai enkelin irvistämään. Uudet lieskat irtosivat hänen käsistään.
"Kerro minulle nyt!" Enkeli karjui ja viimein demoni lopetti nauramisen. Se nousi pystyyn. "Kerro sen nimi!"
"Haluat minun ottavan sinulle sen nimi." Demoni kehräsi. "Miksi luulet minun tietävän mitään?"
"Koska ei ole mitään mitä Tamra Tiedonlähde ei tietäisi. Paitsi miten tieto käyttää hyvin."
Tamraa pilkka ei loukannut. "Kysymykseeni on monia vastauksia. Minkä niistä haluat?"
Peliroona katsoi kylmästi demonin silmiin. Heidän tahtojensa taisto oli jokahetkinen tila. "Kerro minulle, kuka sytytti sen kylän palamaan? Kerro sen demonin nimi joka rikkoi Rauhan ja tappoi kuusi viatonta miestä? Kuka on saanut melkein koko tuon maailman rauhan sekaisin?"
"Kerronko sinulle, nimen jonka haluat kuulla? Vai kerronko totuuden?" Demoni hyppäsi ilmaan ja sen selkään ilmestyivät siivet. Se lensi ylöspäin niin nopeasti kuin sen siivet kantoivat. Äkkiä ne katosivat ja hän tippui. Demoni tippui aivan Peliroonan jalkojen juureen.
"Eivätkö ne kaksi ole yksi ja sama asia?" Enkeli kysyi epäilevästi.
"Eivät ja ovat." Demoni kehräsi taas hellästi. Sen silmät liikkuivat liukkaasti.
"Kerro minulle…" Hän mietti hetken. "kuka sytytti sen palon?"
Demoni huokaisi. "En voi." Se vastasi äkkiä huolestuneena.
"Mitä tarkoitat 'en voi'? Nyt tottelet tai vietät lopun ikuisuuttasi täällä! Kerro nyt!" Enkeli kohotti taas kätensä mutta demoni nosti omat kätensä.
"En voi kertoa mitä en tiedä." Se kirkui peloissaan. Äkkiä se muuttui viekkaasti. "Mutta voin kertoa sen toisen totuuden."
Peliroona nyökkäsi.
"Demoni oli Krutmen." Se vastasi hitaasti. Peliroona henkäisi helpotuksesta. Se kääntyi pois. "Tulen kun tarvitsen sinua." Ja katosi savuna ilmaan.
"Odotan innolla." Demoni kehräsi taas tavallisella äänellään pimeyteen. Sen vankilaan.
Peliroona ei tiedä mihin on sotkeutunut, se ajatteli, se halusi minun vain nimeävän Krutmenin. Vaikka tiesi minun valehtelevan. Sitten se keskittyi uuteen ongelmaansa. Miten oli mahdollista että jokin olento oli onnistunut piilottamaan nimensä siltä. Siinä maailmassa oli jotain, jota mitä ei ollut tapahtunut vuosituhansiin.
"Pimeys levittäytyy siellä." Hän kuiskasi hiljaa. "Ja tämä Nimetön on sen keskellä. Eikä tämä ollut demoni. Tämä oli jotain paljon enemmän."

!!!! Tämä kohta lisättiin vain jotta se demoni kysymys saataisiin pois päiväjärjestyksestä. Enempää näistä olennoista ei tässä kirjassa nähdä!!!!

Tuona huhtikuun ensimmäisenä päivänä monta asiaa tapahtui. Afroc ratsasti kapteeni Reakrin ja kahden veteraaninsa kanssa. Heidän sotaratsunsa laukkasivat peltojen välistä tietä kohti Tagrigin ympäröimää metsää. Pelloilla orjat ja talonpojat käänsivät maata jotta siihen voitaisiin istuttaa ruokaa. Hiekkatie pöllysi heidän ratsujensa alla.
Kim kirjoitteli ylös louhoksen tuloja samalla kun hänen isänsä huuteli käskyjä heidän katoksensa suojasta. Muste levisi hänen kynästään pergamentille hajamielisesti. Hän katsoi sivusilmällä loputtomalta tuntuvaa orjien jonoa jotka kantoivat kiveä ja mineraaleja selässään.
Ropec paukutti vasaraansa isänsä pajassa muokaten terästä saadakseen siitä miekan muotoisen. Hänen isänsä työsti toista miekkaa aivan vierellä. Ja hänen pikkuveljensä juoksi kantaen vettä sangossa.
Mekik seisoi isänsä vierellä tylsistyneenä.
"Kymmenen kociaa kilolta! Luuletteko minun saavan ne vielä myydyksi eteenpäin?" Mekikin isä huusi ääni vihaisena vieraalle kauppiaalle. He seisoivat vilkkaassa satamassa samalla kun kauppalaivaa tyhjennettiin.
Murrah istui yksin talonsa kirjastossa lukien juuri teosta Natsalliasta ja sen maastosta. Hänen oli vaikea keskittyä mihinkään nyt. "Mihin minä olen sotkeutunut?" Hän kysyi tyhjältä huoneelta.
Kaukana pohjoisessa, Afrac LaMiss istui tribuunien neuvostonistunnossa, käsittelen jotain konsulinvaltaan liittyvistä laeista. Hänen valkoinen toogansa tuntui inhottavan ahtaalta kun he neljä, kolme tribuunia ja heidän ylitribuuninsa toimivat täysin periaatteidensa vastaisesti.
"Tasavalta kuolee pian." Hän kuiskasi istunnon jälkeen. "Jaffira päästää sen pian kärsimyksistään."
Natsalliassa Runantagra, Renantagra ja Ranantagra metsästivät kauriita.
Ranantagran vanhin tytär, Tarlan, istui piirissä muiden naisten kanssa tehden tarve-esineitä puusta, oksista ja muista samanlaisista aineksista. Itrial ja Tianni istuivat hänen kanssaan – vastahakoisesti.
"Onko totta että sinun veljesi on naimaton?" Tarlan kysyi innoissaan yhdeltä uudelta tuttavaltaan.
"Kyllä. Hän on aika vanha naimattomaksi mutta vahvan heimon päällikkö." Tuttava vastasi.
Tarlan kääntyi siskojensa puoleen, naimattomien siskojensa puoleen. "Mitä sanot?" Hän kysyi Itrialilta. Tämän sieraimet levisivät kun hän irvisti.
"Miksi sinä minulta kysyt?" Hän kivahti. Hän yritti valmistaa pajunoksista koria kuten siskonsa mutta huonolla menestyksellä. "Tuo tässä on naimaiässä! En minä!"
Tarlan hymähti ja kääntyi puhumaan voisiko hän järjestää tapaamisen. "Minun siskoni on innostunut"
Soora oli lähtenyt Tagrigista toimittaakseen synnytyksen kaupungin ulkopuolella. Hänen täytyi toimia nopeasti tai olisi myöhäistä palata takaisin.
Ruffe heitteli kolikoita ilmaan orpokodin ullakolla.
Suo lenteli etsimässä itselleen jotain syötävää.
Hertec nautti hiljaisesta puutarhastaan.

No? Oliko se minkäänlainen? Seuraavaksi palataan Hertecin ja Ruffen luo.
Pian jatkuu.