Tämä jäi vähän tyngäksi. Yritän kirjoittaa enemmän seuraavaa osaa. Ja pitäisi kai kirjoittaa nuo vanhemmat osa uudelleen mutta nauttikaa tästä. En ole oikolukenut tätä pahemmin että sillä periaatteella...

"Hänen äitinsä oli ihminen." Afroc muistutti. "Hän on siis puolilohikäärme. Ei läheskään niin vaarallinen kuin puhdasverinen."
"Olkoon vaikka kahdeksan kertaa puhdasverinen mutta silti, sinähän tapatit hänen äitinsä!"
Afroc katsoi hymähti. "Käskyn tappaa jokainen tuli Armilekselta! Ei minulta! Sen nuolen ampuii yksi hänen miehistään. Ei minun. Tiesitkö tätä?"
"Silti lohikäärme on lohikäärme vaikka veressä uittaisi! Ja hän on Migran poika! Muistatko hänet? Migran?"
Afroc nyökkäsi. "Tietenkin. Luin hänen voitoistaan idässä. Suoranainen nero taistelukentällä. Voitti meidätkin melkein Forsanikiassa."
Vorrinek ei ollut uskoa korviaan. "Myönnätkö ihailevasi lohikäärmelasta?"
Afroc nyökkäsi toisen kerran. "Hän oli mahtava johtaja. Parempi miekkamies. Ihmettelen vielä joskus itsekseni sitä taistelua. Hänellä oli niin monta etua puolellaan ja silti meni häviämään."
"Koska Jumalat halusivat sitä." Vorrinek huudahti turhautuneena. Sitten hän juoksi pöydän ympäri Afrocin viereen. "Setä, anna minulle vapaat kädet. Minä ratsastan sinne Tagrigiin, tapan hänet ja palaan ennen huomista aamua. Usko minua, maailma säästyy paljolta kun Migran poika on kuollut."
"Hän on vain hänen poikansa. Ei uudestisyntynyt Migra! Minä jos kuka tiedän että pojat eivät välttämättä tule isäänsä!"
Vorrinek ei antanut periksi. "Pyydän, jos yhtään kunnioitat minua. Jos minun neuvoillani on ollut koskaan arvoa, pyydän, anna minun tappaa hänet."
Afroc oli hetken hiljaa. Hän katsoi veljenpoikansa vihreisiin silmiin. "Ei. Minä lähden pian Tagrigiin ottamaan vastaan uudet alokkaat. Henkilökohtaisesti." Hän istuutui takaisin tuoliinsa ja katsoi papereitaan. "Jos se sinua yhtään lohduttaa, en aio käskeä häntä armeijaan. Hän saa valita."
Vorrinek huokaisi turhautuneena. Hän tunsi tuon katseen. Afroc oli päättänyt jotain eikä sitä enää peruttaisi. "Entä jos hän valitsee olla tulematta armeijaan? Aiotko etsiä jostain toisen puolilohikäärmepojan joukkoihin?"
"En tietenkään!" Afroc sanoi.
"Mikä tässä pojassa on niin erikoista?"
"Lupasin hänen äidilleen." Seurasi hiljaisuus jota kumpikaan ei halunnut rikkoa ensin. Afrocilla oli kuitenkin kiire. "Oliko tämä tässä?"
"Ei vielä." Vorrinek kysyi hitaasti. "Entä jos hän sanoo kyllä? Mitä aiot tehdä hänen kanssaan?"
Afroc kohautti olkiaan. "Sittenpähän näet."
Vorrinek nyökkäsi ja käveli ovelle. "Takaisin sisään." Hän sanoi muille upseereille jotka astuivat ovesta sisään. "Onko Reakrista kuulunut mitään?"
Yksi upseereista puristi päätään. "Ei vielä, kenraali, mutta odotamme tietoja aivan pian."
Afroc istui pöydän vierellä mietteisiinsä uppoutuneena. Oliko Vorrinek oikeassa? Olisiko parempi vain tappaa Hertec nyt? Ennen kuin mitään vahinkoa oli vielä päässyt tapahtumaan? Afroc uppoutui mietteisiinsä.
"Lupaa minulle." Kuiskaus kuului menneisyydestä. "Hän on vain vauva! Hän ei ole vaaraksi kellekään!"
Afroc muisti naisen kasvot. Niin epätoivoiset. Niin surulliset. Niin kauniit…

Kauris seisoi keskellä vehmasta niittyä.
Se söi ruohoa laumansa kanssa rauhassa. Nostellen päätään, haistellen välillä ilmaa. Se varoi kaikkea mikä liikahti vähänkin. Pitkää ruohoa, puroa joka virtasi vieressä, jopa taivaan pilvet saivat sen jäykistymään.
Kuin salama, keihäs lensi taivaan halki iskeytyen kauriin kaulaan tappaen sen siihen paikkaan. Kauris ei ollut tajunnut kuolleensa. Sen jalat olivat vielä vieneet eteenpäin vaikka hän olikin jo kuollut. Se kaatui maahan seuraavalla askeleella.
"Hieno heitto, Ratagra!" Miehen ääni kehui kun soturit ilmestyivät esiin pusikoista. He eivät olleet hienosti pukeutuneita ylimyksiä, rahvaita talonpoikia tai edes sotilaita. Heillä oli peurannahkasta tehdyt housut ja puiset keihäät. Heidän rintaansa eivät suojelleet mitkään panssarit. Paljas iho kiilsi hiestä kevät auringossa.
"Kiitos, isä." Nuori mies hymyili ylpeänä kun veti keihään irti kauriin ruumiista. "En ollut aivan varma osuisinko mutta sitten osuin! Suoraan sen niskaan!"
Ratagra oli valtavan kokoinen nuoresta koostaan huolimatta ja isänsä tavoin tumma, tuuhea ruskea parta peitti hänen kasvojaan. Ei ihan niin tuuhea kuin hänen isällään – vielä.
Miehen isä hymyili. "Meidän pitäisi käydä metsästämässä useammin. Se on hyvä tapa tappaa aikaa." Hän katseli ympärilleen. Hän oli huomattavasti isompi kuin poikansa mutta heissä oli samaa yhdennäköisyyttä. Hän katseli kaurista ja nyökkäsi. "Olet ansainnut sydämen poika. Syö se."
"En ole ollut poika vuosiin, isä!" Ratagra huomautti leikkien loukkaantunutta. Hän otti vyöltään veitsen. Karkeatekoisen ja kolhiintuneen rautaveitsen. Hän polvistui kauriin viereen ja viilsi ensin sen kaulan auki, antaen veren valua pois. Monet muut miehet katselivat ahnaasti punaista nestettä mikä oli kuulunut kauriille. Ratagra otti nopeasti suuren puisen kupin ja laski sen kaulan alle. Veren valuessa hyvää vauhtia, hän aukaisi kauriin rinnan. Hän aukaisi verisen lihan ja löysi tiensä läpi sydämelle. Hän leikkasi sen hetkessä irti ja kohotti sen kaikkien nähtäville.
"Tämän minä uhrin myötä, minä asetan itseni sinun käsiisi, oi mahtava Tagra." Tagra oli heidän ylijumalansa joka suojelisi heitä nyt. Heti kun Ratagra olisi syönyt sydämen.
Hän laski sen kurkustaan alas ja suorastaan hotki sen. Suu ja naama ihan verissä mutta hymyillen ylpeänä. "Olen valmis, isä."
Mies hymyili ylpeänä. "Polvistu." Hän sanoi ja nuorempi totteli. Muut kerääntyivät hänen ympärilleen katsellen tiiviisti tapahtumia. Mies otti vyöltään kirveen. Se oli kaunis ja taidokkaasti tehty. Se muistutti karhua ja sai monet katsomaan alas kunnioituksen vallassa. Mies kastoi kirveen veressä ja toi sen pojan kaulan viereen.
Nopea viilto. Terä teki haavan pojan kaulaan joka tihkusi verta. "Tagran valvovan silmän alla, minä annan sinulle heimosi. Nouse, Ratagra, Punaisen Kauriin heimon päällikkö. Nouse, Ratagra, Riskan heimojen kuninkaan Runantagran poika. Nouse minun poikani."
Ratagra nousi seisomaan heikosti vapisten mutta pyyhkäisten sen pois ylpeällä hymyllä. "Kiitos isä."
"Oletko valmis johtamaan heimoasi?" Runantagra kysyi.
"Olen." Hänen poikansa vastasi.
"Kunnioitatko vaimoasi?"
"Kunnioitan."
"Rakastatko esikoistasi?"
"Rakastan."
"Lupaatko taistella minun kanssasi pohjoisen barbaareja vastaan?"
"Lupaan."
"Lupaatko tappaa ihmisen jos sitä vaaditaan?"
"Lupaan."
"Lupaatko johtaa omia miehiä kunniasi kautta niin hyvin kuin osaat?"
"Lupaan."
Runantagra hymyili ja kysyi viimeisen kysymyksen. "Lupaatko yrittää juoda oman isäsi penkin alle tänä iltana?"
Ratagra virnisti. "Lupaan."
Kaikki soturit jotka olivat paikalla, hurrasivat. Heidän prinssinsä oli juuri saanut päällikön arvon ja tiedossa olisi juhlat.
He jakoivat kauriin veren. Jokainen miehistä sai yhden kulauksen. Paitsi saaliin tappaja sai kaksi. Hän otti ensimmäisen ja otti myös viimeisenä. Hän tyhjensi puisen kupin ja pyyhkäisi suutaan kämmenselällään. "Lähdetäänkö takaisin? Naiset ovat varmaan huolestuneet loppuun asti. Ja huolestuneena Taril käy päälle kuin villikissa." Hän virnisti ja hänen toverinsa nauroivat rämäkästi. Runantagra hymyili kaihoisasti katsellen sivusta kun nuoret vitsailivat toistensa kustannuksilla.
"Muistan kun oma isämme toi meidät tänne samaiselle niitylle vuosia sitten." Ääni hänen vierestään kertoi läsnäolostaan. Runantagra ei edes kääntynyt.
"He kasvavat niin nopeasti." Hän sanoi ylpeänä katsellen kuinka pojat olivat aloittaneet painimittelön jonkun mitättömän sanaharkan takia. Runantagra tiesi etteivät he olleet tosissaan vaikka näyttivätkin vääntävän kuin viimeistä päivää.
Vierelle ilmestynyt mies katsoi heitä myös. "Minunkin poikani vuoro on pian." Hän sanoi. Hän ei ollut riisunut vaatteitaan pois. Hän oli pukeutunut peurannahka takkiin ja housuun. Hänen vyöllään ei kuitenkaan ollut muuta kun yksi kirves. Se oli yhtä kaunis kuin Runantagran. Se oli jopa samanlainen. Paitsi että se kuvasti hirveää, ei karhua.
"Mitä sanat tuovat idästä?" Runantagra kysyi vakavoituen heti. "Ovatko vuorten heimot jo vannoneet uskollisuutensa meille?"
Renantagra, Runantagran nuorempi veli nyökkäsi. Hän näytti hätkähdyttävän paljon veljeltään vaikka selviä eroja oli. Runantagran silmät olivat punertavan ruskeat joka sekoittui hänen partansa väriin. Renantagran silmät kimmelsivät vihreänä. Hän oli huomattavasti rennompi kuin isoveljensä vaikka tämä tänään vaikuttikin yllättävän iloiselta.
"Ovat. He ovat antaneet soturinsa meidän käyttöömme ja lupaavat lähteä liikekannalle kun mahtavalle soturikuninkaalle sopii." Hän hymyili tietäen mitä tästä seuraisi.
"Anna olla! On tarpeeksi paha että joudun kantamaan mitään titteliä, päällikköä koreampaa mutta näitä lisätitteleitä putoaa syliin joka askeleella.
Renantagra hymyili itsekseen hänen veljensä jatkaessa sadatteluaan. Aina siitä asti kun hänen isoveljensä oli yhdistänyt läntistentasankojen kymmenen isointa heimoa, häntä oli alettu kutsua kuninkaaksi. Nyt kun hänellä sekä lännen että idän heimot, sekä vuoristolaiset heimot komennossaan, hänellä oli yhtä paljon valtaa ja voimaa kuin muilla suurruhtinailla Natsalliassa.
"Entä Suon heimot? Lähetämmekö lähettiläitä heidän luokseen?" Renantagra kysyi varovasti.
Runantagra puristi päätään. "Suolla on vain örkkien huoria ja heidän äpäriään. En halua armeijaani huoria tai örkkejä."
Suo oli valtava maa-alue Itä-Natsalliassa, keskellä Basrén aluetta. Mutta ylpeät hevosruhtinaat eivät hallinneet aluetta. Kun reilut kaksikymmentä vuotta sitten kenraali Armileksen johtamat Liittouman joukot olivat voittaneet Migran ja tämän joukot, armeijan rippeet pakenivat Suolle, josta heidät oli alun perin haettu. Migra itse oli paennut vuorille perheineen mukanaan viimeiset lohikäärmelapset.


Yritän saada seuraavasta osasta paljon pitemmän ja valaisevamman. Kiitos kaunis.


Ares88