Neljäs luku: Utrica<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
Vene iskeytyi kivikkoon. Ensimmäisenä sieltä hyppäsi Ruffe. ”Vihdoinkin!” Hän huusi innoissaan. ”Vihdoinkin maalla! Kuivalla maalla!” Samassa aalto pyyhkäisi vettä hänen jaloilleen. Hän hyppi kivillä sulavasti. Kun hän oli aaltojen tavoittamattomissa, hän huusi uudestaan: ”Kuivalla maalla!”
Seuraavana astui Sreal. Hän hyppäsi liukkaille kiville tukevasti. Matasin taistelukeihäs oli sidottuna hänen selkäänsä. Hän oli ottanut sen aseekseen huomatessaan kuinka kätevä se oli – monessakin suhteessa.
Hän käveli haikein mielin. Hän oli jättänyt elämänsä taakseen seuratakseen kahta lähes tuntematonta miestä. Hän jättäisi merirosvon elämän ja jatkaisi maalla. Hän ei tiennyt miten selviäisi siitä. Hän ei ollut koskaan ollut paljoa poissa meriltä. Hän oli merirosvo henkeen ja vereen. Mutta… hän katsoi uusia ystäviään. Iloisesti hyppivää Ruffea joka oli liukastua kiveen. Sitten Herteciä joka nosteli viimeisiä tavaroitaan mukaansa. Hän huomasi ensikertaa että mies kantoi mukanaan soitinta. Hän mietti, miksei hän ollut koskaan soittanut sitä. Hän katseli hiljaa kuinka Hertec heitti viimeiset tavarat olalleen ja käveli reunalle. Hän jäi seisomaan paikoilleen yllättävän surullisen näköisenä.
Hertec ei tiennyt mitä tehdä. Se oli harvinainen tunne ja hän inhosi sitä. Osa hänestä halusi työntää veneen takaisin vesille ja matkustaa jonnekin muualle. Hän muisteli mitä oli tapahtunut melkein kuusi vuotta sitten.
”Hertec! Tule jo!” Sreal huusi innoissaan juostessaan Ruffen perässä. He pyrkivät ylemmäs rannikolle.
Hertec hieraisi hiuksensa silmien tieltä ja hyppäsi laidan yli.
He olivat rantautuneet lähelle kalastaja kylää. He eivät olleet rantautuneet kylän omaan satamaan etteivät herättäisi liikaa huomiota.
He kävelivät rantaa pitkin kohti kylää nähdessään vanhan pariskunnan selvittelevän verkkoja. He kohottivat katseensa nähdäkseen tulijat. ”Tervetuloa kulkijat.” Mies sanoi iloisesti ja loi heille hampaattoman hymyn. ”Miten voimme olla avuksi?”
Hertec astui ensimmäisenä. ”Rantauduimme juuri mutta emme ole varma missä päin olemme. Voitteko kertoa missä tämä kylä sijaitsee?”
Vanhus katsoi taakseen kylään. ”Tuo on Musta-ahvenan kylä. Olette tällä hetkellä Maurakein provinssissa.”
”Maurakein.” Hertec toisti hiljaa. ”Kuinka pitkä matka täältä on Bukat Tamanaan?”
Mies kohautti olkapäitään. ”Mistä minä sen tietäisin. En ole koskaan lähtenyt kylästä.”
Hertec huokaisi. ”Kiitos.” Ja kumarsi.
He olivat juuri lähdössä kun eukko alkoi puhua. ”Ei teidän sinne kannata edes mennäkään.” Hän sanoi kuin ohimennen.
”Miksei muka?” Sreal kysyi epäluuloisesti.
”Sisällissodan takia.” Eukko vastasi. ”Huhutaan että pian soditaan ja kunnolla. Täällä ihmisen on hyvä olla ja kalastaa. Yksinkertaista elämää se nolla pitää.”
”Sen olla pitää.” Mies nyökkäsi myöntävästi.
Hertec tuhahti ja jatkoi matkaansa. ”Taas? Minä luulin että se olisi jo alkanut mutta ei kai kuudessa vuodessa mitään voi tapahtua. Ihmiset.”
Ruffe hymähti ymmärtäen vitsin mutta Sreal katsoi häntä ymmärtämättä mistä oli kyse. ”Mennäänkö.” Itedi hymyili iloisesti naiselle joka nyökkäsi.
Kun he kävelivät tietä pitkin Srealia vaivasi kuinka Hertec oli sivuuttanut vanhusten uutiset. Hän oli kuullut samanlaisia uutisia ennen kuin oli lähtenyt isänsä linnoituksesta. ”Oletko varma että meidän on viisasta jatkaa? Kuulit kai mitä nuo vanhukset sanoivat.”
Hertec vilkaisi taakseen ja tuhahti. ”Nuo huhut ovat yhtä vanhoja kuin nuo vanhuksetkin. Sota ja vihanpito ovat aina vallinneet ylimysten välillä. Mutta ne loppuvat parin kahakan jälkeen. Sitten he taas vain murjottavat toisilleen ja odottavat hetken aikaa ennen kuin aloittavat uudestaan taistelun. Se on tämän paikan perinne.”
”Mistä sinä sen tiedät?” Nainen kysyi ihmeissään.
”Muuten vain.” Hertec mutisi ja jatkoi kävelyään.
He kävelivät tietä pitkin puhellen tyhjänpäiväisiä.
Ruffe hyppi innoissaan kuin lapsi tien puolelta toiselle. Hän katsoi ihmeissään tavallisia puskia ja puita joita hän ei tunnistanut. Hän katsoi ihmeissään heidän ohittaessaan tavallisen pajun jonka oksille oli juuri alkanut ilmestyä valkoisia karvapalloja. Sitten hän katsoi puita. Valkoista puuta jossa oli mustia raitoja. Tiheää ruskearunkoista puuta joka oli täynnä neulasia. Hän repäisi oksasta innoissaan osan irti ja heilutteli sitä innoissaan. Sitten hän virnisti ja heitti sen pahaa-aavistamattoman Srealin niskaan.
Kirkuen nainen raapi niskaansa ja nyppi vihreitä neulasia pois. Ruffe nauroi iloisesti näylle. Mutta paras oli vielä näkemättä. Hän huomasi maassa jotain valkoista. Se kimmelsi auringon valossa. Hän katsoi sitä ihmeissään. Hitaasti ja varovasti hän pökkäsi sitä sormellaan. Hänen sormensa upposi helposti pintakerroksen läpi. Hän tunsi äkillisen kylmän tunteen sormensa ympärillä. Hän kouraisi ainetta käsilleen ja tunsi sen valuttavan vettä hänen kädelleen.
”Hertec!” Hän huusi hänen ohitseen kävelleelle ystävälle. ”Mitä tämä on?”
”Lunta!” Hertec vastasi ärtyneesti. Tämä oli jo viides kerta kun itedi kysyi tyhmän kysymyksen.
”Se mistä kerroit silloin kauan sitten?” Itedi kysyi innoissaan ja juoksi lumikokkare kädessään heidän peräänsä.
”Kyllä. Aivan samaa ainetta.” Lohikäärme nyökkäsi.
”Sittenhän…” Ruffe kuiskasi ja hymyili leveästi. Hän vei kätensä taakseen ja heitti lumikimpaleen Hertecin niskaan.
Äkillinen kylmä tunne niskassa sai hänet hyppäämään ilmaan ja sätkimään inhottavasti. Hän tiputti kaikki tavaransa ja yritti kädellään kauhua lunta pois mutta turhaan. Se tippui hänen paitansa sisään ja housuihin.
Sreal nauroi kovaäänisesti katsellen huvittavaa tanssiesitystä.
”Nyt sinä kuolet.” Hertec kuiskasi kun oli lopulta lopettanut sätkimisen. Hän heilautti kättään ja kunai ilmestyi hänen käteensä.
”Anteeksi!” Ruffe huusi ja yritti samalla pitää naurua hallinnassa.
He kävelivät kevään herättämässä luonnossa. Matka sujui ongelmitta. Ellei ryhmän sisäisiä kinoja laskettu mukaan. He kulkivat suurimman osaa matkastaan sekaisin tuntein.
Ruffe katseli ihmeissään ympärilleen. Hän oli asunut koko ikänsä Tatrabanissa ja aavikolla. Siellä vihreys oli ainoastaan rikkaiden oikeus. Ruffe oli inhonnut sitä tunnetta soittaessaan palatsien puutarhoissa huiluaan ylimystön iloksi. Täällä hän näki niin aina vain uusia ja ihmeellisimpiä asioita. Ruskeat pellot. Puiden lehdet. Virtaavat joet ja purot. Ja mikä parasta ei hiekkaa kannattavaa tuulta. Hän tiesi nauttivansa elämästään nyt.
Sreal seurasi ryhmää iloisena. Ensikertaa elämässään hän tunsi olonsa aidosti onnelliseksi. Ei merirosvon elämässä mitään vikaa ollut mutta hänestä oli aina tuntunut kuin hän olisi ollut vanki omiensa joukossa. Ja niinhän hän olikin. Häntä oli käytetty pelinappulana hänen isänsä valtapelissä naittamalla hänet kilpailevan ruhtinaan pojalle. Hän vilkaisi nopeasti Herteciä. Tämä mies oli pelastanut hänet siltä kohtalolta. Ja oli vielä pelastanut hänet teloitukselta. Hankkinut hänelle lääkärin myrkkynuolen osuessa. Ja sitten oli vielä Ruffe. Kitukasvuinen mies joka tuntui pystyvän muodostamaan vitsin joka tilanteesta. Hän oli myös varma että hän oli ainoa joka todella tunsi Hertecin todella ja ainoa joka pystyi hillitsemään häntä.
Nämä kaksi olivat outo pari. Hertec, pitkä vaalea sinisilmäinen mies joka ei hymyillyt. Hän mietti oliko hän kertaakaan nähnyt miehen hymyilevän eikä keksinyt nyt yhtään tapausta. Ja Ruffe. Pieni ruskeahiuksinen ja –silmäinen poika joka ilmeisesti osasi taikoja. Hän oli huomannut että hymyilevän ja vitsailevan ulkokuoren alla oli yllättävän tosikko joka katsoi tilanteita yllättävän tarkasti. Kun taas Hertec… hänellä ei ollut hajuakaan mitä kulki Hertecin pään sisällä.
Se oli myös jotain mitä Sreal ei ymmärtänyt. Mistä nämä kaksi olivat oppineet taitonsa? Ja saaneet suojuksensa. Ja miksi hänestä tuntui etteivät he kertoneet kaikkea tarpeellista. Kysymykset vainosivat hänen mieltään.
Hertec tunsi olonsa vaikeaksi kävellessään pitkin Utrican teitä. Hän oli tappanut ruarin. Rikoksesta rangaistiin kuolemalla. Ja hän tiesi että jotkut doriat juoksivat sukunsa loukkaajien perässä vaikka maailman ääriin. Hän muisti eräänkin tapauksen ollessaan lapsi. Eräs vanhus oli raahattu toriaukiolle ja tältä oli katkaistu kaula. Syyksi oli kerrottu että vanhus oli nuoruudessaan kerran tappanut dorian veljen. Hän oli väittänyt sitä rehelliseksi kaksintaisteluksi mutta häntä ei oltu kuunneltu. Hänen päänsä oli koristanut Targirign länsiporttia viikkoja.
Mutta Utrican ’oikeus’ ei pelottanut Herteciä. Hänen huolen aiheensa oli Orso. Tatrabanissa hän oli voinut kulkea kadulla vapaasti tietäen, ettei ikinä kohtaisi häntä. Tosin oli monta muuta syytä miksi hän ei voinut kulkea kadulla vapaasti. Mutta nyt, Utricassa, oli olemassa pieni mahdollisuus että hän voisi nähdä lapsuudenystävänsä seuraavan kulman takana. Tai jonkun muun kylän lapsista. Eikä hän tiennyt miten suhtautua siihen.
Hän huokaisi. Se mitä tapahtuisi, tapahtuisi. Hänen ei kannattaisi murehtia sitä nyt.
Hänen ajatuksensa keskeytettiin kun Ruffe pökkäsi häntä nopeasti kylkeen. Hertec katsoi itediä joka nyökkäsi eteenpäin. Tielle oli muodostunut jono jota pidätteli sotilaiden pystyttämä este. Sotilaat olivat pukeutuneet aivan kuten Hertec muisti Utrican sotilaiden olevan. Nahka suojuksin pukeutuneet keihäsmiehet seisoivat puomin edessä tutkien jokaisen vaunun ja matkustajan tavarat.
”Mitä tehdään?” Sreal kuiskasi peloissaan piilotellen polttomerkkiään, heidän seistessä jonon vieressä katsellen tapahtumaa. ”He voivat huomata merkkini ja ottavat minut kiinni!”
”Älä huoli.” Hertec mutisi. ”Meillä on varmasti niin paljon laitonta tavaraa mukana, ettei sinun merkkisi enää paina yhtään.”
Sreal katsoi häntä kauhuissaan. ”Mitä tehdään?”
Hertec katseli sotilaita. He olivat pystyttäneet teltan puomin viereen jonka edessä seisoi ilmiselvästi joukon johtaja. Komeaan haarniskaan pukeutunut ruar. Hän oli laskenut maahan kaksi miekkaansa. Katanan ja wakizashin. Tyypilliset Utricalaiset aseet. Hän oli juuri riisunut kypäränsä josta pisti esiin kaksi sarvea. Hertec tiesi että sitä käytettiin vihollisten pelästyttämiseen. Miehen hiukset olivat siististi nutturalla jättäen sen molemmille puolin kaljun laikun (siis jos joku ei vielä ymmärrä, ruar on yhtä kuin samurai. En tiedä miten kertoisin sen paremmin mutta jos joku ei vielä ymmärrä niin nyt viimeistään).
Hän katseli kuinka ruar kaatoi riisiviinaa kurkustaan alas tylsistyneen näköisenä.
”Voisimme nurjetaa heidät helposti.” Ruffe ehdotti katsellen vartiota. He eivät vaikuttaneet erittäin valppailta. Kukaan ei olisi edes ehtinyt huomata mikä oli iskenyt.
”Entä todistajat?” Hertec huomautti. ”Tapetaanko heidätkin?”
Ruffe huokaisi. Valkohiuksinen lohikäärme puhui asiaa. ”Mitä ehdotat?”
”Yritetään kiertää vartio.” Sreal kuiskasi nopeasti. ”Jos kuljemme päivän pohjoiseen ja sitten taas itään he eivät huomaa mitään.”
”Hei! Te kolme siellä! Jonoon siitä!” Sotilas käveli heidän luokseen pitäen kättään miekkansa huotrassa. ”Kaikkien läpikulkijoiden pitää alistua tarkastukseen!”
”Miksi?” Hertec kysyi. ”Emme tahdo pahaa.”
Srealin oli vaikea pitää naamansa peruslukemilla. Tuota ei kukaan usko! Hän mietti.
Sotilas katseli ryhmää. Ruffea. Häntä. Ja lopulta Herteciä. ”Tehän olette pieni sirkus!”
Hertec hymyili lämpimästi. ”Mistä arvasitte. Olemme kiertävä perhesirkus. Tässä on siskoni ja tässä veljeni. Hauska tavata.”
Srealilta oli pyörtyä järkytyksestä. Hertecin huulet osoittivat ylös! Hän ei edes ollut uskonut sen olevan mahdollista. Ensikertaa Sreal huomasi kuinka komea Hertec todellisuudessa oli. Hän ihmetteli, miksei ollut huomannut sitä aikaisemmin.
”Perhe?” Sotilas kiersi heitä epäilevästi katsellen. ”Ja voitko todistaa sen.”
Hertec hymyili yhä pistäen kätensä paitansa sisään. ”Tässä ovat meidän todistuksemme.” Hän heitti kolme kolikko miehelle joka nappasi ne ilmasta.
Sotilas katseli heitä nopeasti ja arvioivasti. He eivät vaikuttaneet siltä että heistä saisi enempää rahaa puristettua joten hän nyökkäsi. ”Seuratkaa minua herrasväki.”
”Kiitos.” Hertec sanoi iloisesti. Heti kun sotilas oli kääntänyt selkänsä, hänen huulensa tippuivat suoraksi viivaksi kuten tavallisesti.
Silloin nainen huomasi jotain. Vaikka Hertecin huulet olivat hymyilleet lämpimästi, hänen silmissään oli yhä sama kylmyys kuin aina ennenkin. Hän katsoi Ruffea kysyvästi aikoen kysyä tarkennusta asiaan mutta perääntyi kun huomasi kuinka poika näytti olevan yllättävän vakava.
Heidät johdatettiin jonon ohi puomille. He saivat osakseen monia vihaisia mulkaisuja etuilun takia mutta eivät sanoneet mitään. Sotilas johdatti heidät puomin ohi. Ruar makasi selällään kuorsaten äänekkäästi. Hertec oli tyytyväinen. Jos mies olisi ollut hereillä hän olisi varmasti vaatinut oman osuutensa ’todistuksista’. Nyt hänen piti lahjoa vain yksi sotilas.
”Hei Rariki! Minne viet heitä?” Joku sotilas huusi heidän kuljettua puomin ohi.
”Päästän nämä läpi! He ovat vaarattomia!” Johdattava sotilas huusi takaisin ja pysähtyi. ”Olkaa hyvät. Mutta varoitan teitä, tällä tiellä on monta tarkistuspistettä vielä ennen Aolcaa.”
”Aolca?” Ruffe kysyi tietämättömänä.
”Maurakein pääkaupunki.” Sotilas selitti. ”Te ette ilmeisesti ole täältäpäin. Aivan sama.” Sotilas kohautti olkiaan ja lähti kävelemään takaisin tarkastuspisteelle. ”Muistan kuitenkin pitämään sen polttomerkin piilossa seuraavalla pisteellä. Kaikki eivät ole yhtä armeliaita kuin minä.”
Sreal katsoi kauhuissaan kämmenselkäänsä ja veti kätensä sisemmälle hihaan.
Hertec ei sanonut mitään. He jatkoivat kävelyä. Heidän ympärillään kulki ihmisiä kumpaankin suuntaan. Jotkut kulkivat vankkureilla jotkut jalan. He näkivät kerran jopa yhden kantotuolin jonka sisältä pilkisti esiin nuori nainen. Hertecin ja Srealin tukkia Ruffen suu ja painaa hänet mahalleen maahan jottei hän alkaisi huudella hävyttömyyksiä tai yrittäisi käydä liian tuttavalliseksi tytön kanssa. Tytön saattueeseen kuuluvat sotilaat mulkoilivat heitä heidän istuessaan rennosti tienvarressa.
”Me emme tarvitse enempää huomiota kuin meillä jo on!” Hertec ärisi saattueen mentyä. Sreal istui itedin jalkojen päällä kun hän istui keskellä selkää käsi suu tukkeena.
”En minä mitään pahaa olisi tehnyt!” Ruffe protestoi kun viimein pääsi pystyyn. ”Halusin vain tutusta häneen. Hän vaikutti kiltiltä ja hyvältä ihmiseltä.”
”Sinä olisit pistänyt hänet paksuksi, ryöstänyt kaiken vähänkin arvokkaan ja antanut meidän hoidella kaikki nuo sotilaat.” Hertec murisi vihaisesti.
Ruffe katseli muualle kun hänen kasvonsa eivät enää totelleet. Hänen kasvoilleen oli levinnyt ylpeän ja kieron hymyn sekoitus.
”Jos olet unelmoinut tarpeeksi, mennään!” Sreal huomautti turhautuneena. ”Etsitään jostain majatalo. Haluan nukkua kerrankin yöni lämpimässä sängyssä.”
”Kannatetaan!” Itedi huusi innoissaan ennen kuin Hertec ehti sanoa mitään vastaan.
”Mutta-” Hertec yritti vastustaa mutta hänet hiljennettiin heti.
”Me nukumme tänään sängyssä. Tai sinä nukut helvetissä pää Ruffen perseessä!” Sreal kuiskasi pelottavalla äänellä. Lopetettuaan hän kääntyi ja jatkoi ruskeaa maantietä pitkin.
”Oletko aivan varma ettet halua hänen tietävän demoneista mitään?” Lohikäärme kysyi hiljaa. ”Hän voisi yllättää kertomalla olevansa itsekin demoni.”
”Olen itsekin miettinyt tuota.” Itedi myönsi. ”Mutta noin pelottava nainen voi olla ainoastaan ihminen. Vertaa häntä yhteenkin tuntemaasi demoniin.”
Hertec nyökkäsi yllättäen ymmärtäen ajatuksen.
”Tulkaa jo! Näyttää siltä että kohta alkaa sataa!” Sreal huusi vähän matkan päästä. Tie jatkoi kiemurtelemista peltojen ja pienien metsäsilmäkkeiden läpi. He ylittivät muutaman joen kunnes tulivat pieneen kylään. Se oli vaatimaton eikä sillä ollut edes omia muureja. Mutta jotain siellä oli ja se oli pieni majatalo.
Hertec istui heidän huoneessaan ja katseli ulos. Heillä oli ollut onnea kun isäntä oli antanut heille viimeisen huoneen. Tällaiset pienet tienvarsimajatalot täyttyivät helposti ohikulkijoiden osuessa heidän kohdalleen yösijaa etsiessä. Huoneessa oli kaksi osaa joka halkaistiin liukuovisella sermillä. Hän ja Ruffen nukkuivat toisella puolella kun taas Sreal yksin toisella puolella.
”Mehän olemme jo nähneet kaiken.” Ruffe huomautti ja palkkioksi menetti melkein päänsä.
Sreal ja Ruffe kiistelivät jostain tyhjänpäiväisestä kun Hertec nautti yöilmasta. He kaikki olivat pukeutuneet majatalon lainaamiin kimonoihin. Ne olivat väljiä mutta silti lämpimiä. He olivat juuri nauttineet kuumasta kylvystä ja puhdistaneet itsensä ja nyt he nauttivat heille tarjottua ateriaa.
Hertec katseli ikkunasta ulos. Heidän huoneensa takana oli kaunis puutarha jossa oli pieni lampi. Kuu heijastui suoraan lammen pintaan. Hän saattoi valossa nähdä pienten kalojen kiemurtelevan lammessa. Häntä inhotti myöntää mutta oli hyvä asia että he nukkuivat välillä sängyssä. Tosin hän ei koskaan sanoisi sitä ääneen.
Heidät keskeytettiin kun ulkopuolelta kuului kauheaa meteliä.
”Mikä se oli?” Sreal kysyi nopeasti.
”Se kuulosti aivan kuin astioita olisi särjetty. Ja tuo kuulostaa käsikähmältä ja väittelyltä.” Ruffe vastasi nopeasti ja katseli Herteciä joka ei vaikuttanut edes huomanneen asiaa. ”Mitä tehdään?”
”Käy tutkimassa asiaa mutta varjoista. Sreal…”
”Niin?” Nainen nousi pystyyn kun Ruffe hyppäsi yön pimeyteen ja katosi.
”Kävisitkö katsomassa mitä siellä tapahtuu.” Lohikäärme kääntyi hitaasti ympäri. ”Ja muista käyttäytyä.”
”Mutta miksi? Sinä lähetit jo Ruffen!”
”Mene jo.” Hertec huokaisi ja paneutui matalan ruokapöydän eteen. Hän kaatoi itselleen riisiviinaa puolen kuppia ja katsoi ylös. ”Muista käyttäytyä.”
Sreal kääntyi pois vihaisena ja astui käytävään paiskoen oven kiinni perässään. Hertec mutisi ja kaatoi viinana kurkustaan alas. Maku oli voimakas ja hän inhosi sitä mutta tiesi yöstä tulevan raskas.
Sreal käveli käytävällä varovasti. Ihmiset tunkivat päivään huoneistaan. Useat katsoivat pelokkaina melua kohti. Jotkut jopa uskalsivat astua käytävälle mutta kukaan ei lähtenyt tutkimaan asiaa kuten Sreal. Hän ihmetteli syytä.
Hän saapui käytävän päähän ja kurkisti kulman taakse ja hämmästyi mitä näki. Huonosti pukeutuneet miehet joiden päät oli peitetty huiveilla, uhkailivat miekoillaan majatalon omistajaa ja tämän vaimoa.
”Miten niin ei ole huoneita? Me haluamme huoneet!” Joukon johtaja huusi vihaisena ja katseli ympärilleen. ”Sinä joko annat meille huoneet tai me otamme ne!”
”Olen pahoillani herra mutten voi! Monet asiakkaat ovat väsyneitä matkalaisia. Olisi väärin heitä kohtaan jos heidät pakotettaisiin ulos.” Isäntä puolusti peloissaan. Hänen vaimonsa piti hänen selästään kiinni etsien suojaa miehensä turvin.
”Olet pahoillasi? Jos pahoillaan oleminen ratkaisisi kaiken, meidän ei tarvitsi sotia.” Mies huusi ja leikkasi miekallaan pöydän halki.
Miesten puhuessa keskenään toiminta tavoista, Sreal tunsi jonkun takanaan. Hän kääntyi nopeasti nähdäkseen Ruffe katselevan tilannetta huolestuneena.
”Mitä sait selville?” Nainen kysyi nopeasti.
”He ovat palkkasotureita.” Pienempi vastasi huolestuneena näköisenä. ”Ja heitä on kolmetoista. Kahdeksan sisällä ja viisi ulkona.”
”Mikä nyt?” Sreal kysyi katsoen kulman taakse nopeasti. ”Näytät siltä kuin jokin olisi vialla.
Ruffe katseli käytävälle. ”Kolme asiaa. Yksi, ihmiset. Ovatko ihmiset Utricassa niin pelkureita kuin näyttävät olevan? Kaksi Miksi palkkasoturit haluavat majataloon yöksi näin yllättäen? Kolme: Miksi Hertec lähetti meidät tutkimaan samaa asiaa?”
”Koska teidän on opittava miten Utricassa eletään.” Hertecin ääni sanoi heidän takaansa.
Ruffen silmä levisivät kun hän näki mitä Hertecin käsissä oli. ”Yorichi!” Hän henkäisi tunnistaen mustan miekan jonka päästä lähti tumman punainen nauha. ”Oletko tosissasi?”
Sreal ei ymmärtänyt. Hän muisti nähneensä tuon miekan Hertecin vyötäröllä viimeksi laivassa mutta muisti ettei hän ollut kertaakaan nähnyt hänen vetävän sitä.
”Olen.” Hertec sanoi ja käveli heidän ohitseen. ”Minun pitää verrytellä. Menkää te kaksi ulos ja hoitakaa ne ketkä pääsevät karkuun.”
Sreal ja Ruffe katselivat kuinka Hertec astui roistojen eteen pidellen kiinni Yorichin huotrasta.
”Kuka sinä olet?” Palkkasotureiden johtaja kysyi vihaisesti. Hän oli juuri aikonut tappaa majatalon omistajan kun tämä uusi mies oli astunut esiin. ”Mitä sinä haluat.”
”Verrytellä.” Hertec sanoi kylmästi ja ryntäsi eteenpäin.
Sreal ei uskonut silmiään. Hän oli nähnyt Hertecin taistelevan. Mutta se ei ollut lähelläkään sitä mitä hän nyt näki. Hertec oli juossut joukon johtaja ohi, katkaisten tämän käden irti, kääntyen huoneen toisella puolella ja aukaisi miehen rinnan. Miehen kaatuessa kuolleena maahan kaikki katsoivat ihmeissään Herteciä joka ei värähtänytkään vaikka veri oli tuhrinut hänen kasvonsa.
”Paskiainen!” Yksi palkkasotureista huusi ja ryntäsi miekka korkealla Herteciä kohti. Hänen harmikseen majatalo oli matala ja siksi hänen miekkansa jäi kiinni kattoon. Hertec juoksi miehen ohi viiltäen mieheltä kyljen auki. Loput kahdeksan miestä sisällä katsoivat vihaisina häntä.
”Sinuna minä pakenisin…?” Hertec mutisi majatalon omistajalle. ”Ja suosittelen myös varoittamaan kaikkia asiakkaita. Tämä paikka tulvii kohta ruumiita.”
”Mitä sanoit?” Kolme palkkasoturia juoksi Herteciä kohti mutta tämä ei edes värähtänyt. Hän potkaisi huonetta valaisevan lyhdyn maahan. Pimeyden turvin hän teurasti koko huoneellisen. Ainoastaan yksi pääsi pakoon vain huomatakseen että kaikki hänen ystävänsä ulkona makasivat kuolleina hevosten selässä.
”Katso nyt! Sinä likasit minun kimononi vereen!” Sreal huusi vihaisena. ”Aiotko maksaa sen?”
”Minä? Millä rahalla? Minähän pelastin sinun henkesi. Kyllä sen luulisi yhden kimonon kattavan.” Ruffe huusi takaisin loukkaantuneena. ”Sinä et välitä mistään muusta kuin rahasta!”
”Paraskin sanomaan.” Sreal mutisi ja kääntyi katsomaan ovella seisovaa miestä.
”Hertec! Yksi pääsi pakoon!” Ruffe huusi vaihtaen puheenaihetta.
Palkkasoturi yritti pakoon mutta ennen kuin kolmas askel osui maahan, hän tunsi terän viiltävän lapojensa välistä.
Sreal katseli Herteciä kuunvalossa ja nielaisi. Veren peittämä Hertec seisoi katsellen ympärilleen kylmästi. Hän oli nähnyt saman katseen sillä hetkellä kun oli luullut kuolevansa Sinisellä kahleella. Siitä tuntui olevan ikuisuus.
Samalla hän huomasi Hertecin miekan. ”Mitä sinun miekallesi tapahtui?”
Lohikäärme nosti asettaan kasvojensa eteen. ”Se on ollut poikki jo kauan.” Hän selitti ja katseli kuinka veri imeytyi hitaasti terään. ”Valmistaudu heräämään.” Hän mutisi ja laittoi miekan huotraansa.
”Onko näillä mitään ottamisen arvoista?” Hertec kysyi katsellen itediä joka kyykki ruumiiden vieressä tottuneen tapaan.
”Muutama lantti. Nämä eivät ilmeisestikään ole tehneet töitä vähään aikaan.” Hän katseli ympärilleen. ”Voisimme myydä aseet.”
”Turhaa vaivaa kantamisesta.” Hertec mutisi ja katseli maassa makaavien miekkoja ja keihäitä. Hän tarttui kokeeksi yhteen miekoista ja veti sitä esiin. ”Tämäkin terä on täynnä säröjä ja halkeamia. Edes minä en pysty käyttämään tätä terää tehokkaasti. Kukaan ei maksa näistä penniäkään.”
”Harmi.” Ruffe huokaisi ja heitti tavarat pois. ”Muutamilla oli koruja, muttei mitään ylimääräistä.”
Hertec käveli sisälle. ”Sitokaa kolme hevosta tuohon paaluun. Me ratsastamme tästä eteenpäin.” Hän katosi pimeyteen. ”Maksoimme sitten laskumme, isäntä.”
Majatalon isäntä kumarsi hänelle uudestaan ja uudestaan. Hän haki nopeasti lyhdyn valaisten näin pimeän eteisen.
”Selvä.” Ruffe nyökkäsi ja valitsi huolellisesti kolme eläintä. Ollessaan orja, pieni mies oli ollut apupoikana hevosten hoitajana. Hän tunnisti heti ryhmän parhaat ratsut ja sitoi ne kiinni paaluun jossa oli muidenkin matkustajien eläimiä.
”Nuo kolme reunimmaista eläintä ovat sitten meidän.” Ruffe sanoi osoittaen peukalollaan taakseen. ”Niiden on parasta olla ratsastuskunnossa aamuun mennessä.”
”Selvä herra! Tietenkin herra! Kiitos herra!” Isäntä kumarsi heille uudestaan ja uudestaan.
”Älä minua kiitä. Se valkea tyyppi sinut halusi verrytellä.
Sreal katseli itseään nopeasti. ”Eih! Minä pidin tästä vaatteesta.” Hän mutisi. ”Isäntä, voinko käydä uudestaan kylvyssä? Haluaisin pestä veren pois, jos sopii?”
”Sopii sopii!” Mies nyökytteli. ”Deria! Lämmitä kylpy!” Hän huusi nopeasti takahuoneeseen.
Sreal kuuli kuinka jokin juoksi seinän takana.
”Kiitos.” Hän hymyili isännälle iloisesti ja käveli takahuoneeseen.
Ruffe avasi huoneen oven. Hertec istui ikkunan vieressä pidellen Yorichiä yhä edessään. Ruffe näki kuinka veri imeytyi hitaasti katkenneeseen miekkaan. ”Mitä aiot?” Hän kysyi epäilevästi katsellen Hertecin silmiä. Ne hohtivat punaisina. ”Mitä hän sanoo?”
”Hän haluaa ulos.” Hertec mutisi. ”Enkä syytä häntä. Mutta hän ei usko ettei voi vielä päästä.”
”Ei ennen kuin miekka on taas eheä?” Ruffe varmisti.
Hertec katsoi häntä sivusilmällä, muttei sanonut mitään. Hänen silmänsä muuttuivat taas sinisiksi ja hän laittoi miekan takaisin huotraansa.
Ruffe katseli Herteciä huolestuneena. Hän ei ollut ainoastaan uhrannut kahdeksan ihmisen verta Yorichille, hän itsekin oli kylpenyt veressä eikä näyttänyt välittävän siitä. Tämä muistutti pelottavan paljon Burakimaa.
”Aion pestä sen vielä pois.” Hertec sanoi arvaten ystävänsä ajatuksen. ”Ja me tarvitsemme hänen tietojaan peruaksemme sinettimme.”
”Mutta tiedät kyllä mikä hän on!” Ruffe mutisi hiljaa mutta vihaisena. ”Häneen ei ole luottamista!”
”En koskaan välittänyt siitä.” Lohikäärme tuhahti. ”Me teimme sopimuksen täysin tietoisina toisistamme.”
”En minä sitä epäilekään.” Itedi mutisi ja raapi ruskeita kiharoitaan. ”Te kaksi ja teidän sopimuksenne. Kai te tiesitte että hänen takiaan koko kolmastoista ryhmä joutui naurunalaiseksi?”
Hertec mulkaisi häntä. Sinisissä silmissä kävi leimahdus punaista. ”Se oli ennen kuin tuhosimme Karderin tornit. Kukaan ei koskaan ymmärtänyt valintaani mutta usko, se oli oikea valinta minulle. Ainoa valinta.”
”En minä sitä koskaan epäillytkään. Sinulle naurettiin kun valitsit minut luutnantiksi mutta me todistimme heidät vääräksi.” Ruffe hymyili muistolle. ”Sinä valitsit aina kaikki ne jotka eivät kelvanneet kellekään muulle ja jotenkin onnistuit tuomaan heidän parhaat puolensa esiin. Kaikki nauroivat sinulle mutta minusta se oli hienoa. Hah! Sinä loit perustan Temppelikaartista.”
”Ideana oli opettaa kaikista hallitsemattomimpia voimankäyttäjiä ja demoneita taistelemaan tehokkaasti.” Hertec muisteli. ”Annoin heidät Tiaran haltuun. Hän oppi samalla johtamista kun muut oppivat taistelemista.” Hän sylkäisi yllättäen. ”Mutta heti kun idea alkoi toimia, neuvosto antoi sen Housekille.”
”Muistat mitä Joaripi sanoi.” Itedi muistutti.
”Kolmastoista ryhmä on epäonnekkaiden ryhmä.” Mies sanoi Hertecille. He seisoivat komeassa toimistossa. ”Neuvoston mielestä sinä olet liian nuori johtamaan näin tehokasta ryhmää kuten ’Temppelikaarti’. Heidän mielestään Housekin kokemus saa sen kukoistamaan täydellisesti.”
”Mitä mieltä sinä olet?” Hertec mutisi vihaisena. Hän seisoi valkoisessa takissaan jonka selässä olivat riimut: 13 ja T-kirjain.
”Minäkö?” Joaripi katsoi yllättyneenä häneen. ”Minusta henkilö, joka loi ryhmän täysin tyhjästä, onnistuisi paremmin kuin Housekin kaltainen idiootti mutta sille ei mahda mitään.”
Hertec katsoi vihaisena ympärilleen. ”He ovat yhä vihaisia kun minusta tehtiin kapteeni.”
”Kyllä.” Joaripi myönsi. ”Monilla neuvoston jäsenistä oli mielessä omasta mielestään ’parempi’ vaihtoehto. Heitä raivostutti kuulla että minä ja vanha kapteenikenraali Maztra kävelimme heidän ylitseen noin vain.” Hän huokaisi. ”Joskus harkitsen koko neuvoston teurastamista. Saisin vähän rauhaa.”
”Minulla on nyt hetki aikaa…” Hertec mutisi katsoen aurinkoa. ”Käydään heidän luonaan, tapetaan kaikki, mennään syömään ja palataan takaisin ennen iltaa.”
Mies nauroi pojalle. ”Tekisin sen mielelläni, mutta he varmaan palaisivat haamuina vaatimaan raporttia siitä.”
”Ja Houseki kostaa minulle viemällä Temppelikaartin minulta.” Hertec mutisi vihaisena.
”Hänellä on neuvoston tuki.” Joaripi myönsi. ”Eikä sillä voi mitään. Mutta muista, mitä tahansa ne neuvoston homot sanoivatkaan, sinä ansaitset kapteenin takkisi.
Jokainen kapteeni ja neuvoston jäsen tietävät sen. Jopa Housekikin tietää sen, vaikkei halua myöntää sitä. Se on yksi asia mikä suututtaa heitä.”
”Mikä muka?” Hertec naurahti.
”Se kuinka hyvin tuo takki pukee sinua. Demonia.” Mies hymyili ja katsoi Hertecä.”Muista että mies joka ei pysty auttamaan itse itseään ei ansaitse muidenkaan apua.”
Hertec katseli edessään seisovaa miestä.
”Mitä aiot nyt?” Joaripi kysyi.
Hertec virnisti iloisesti. ”Aruane haluaa mennä uimaan joten lähdemme Ruffen ja muutamien ystävien kanssa merelle.”
Hertec palasi muistoistaan.
”Mitähän hän tekee nyt?” Ruffe kysyi katsellen tähtiä. ”Joaripi ja mestari Ara.”
Mestari Ara oli ensimmäisen ryhmän luutnantti ja Joaripin kakkosmies niin kauan kuin kukaan yhdessäkään ryhmässä saattoi muistaa. Hän oli opettanut Ruffelle demonitaikoja ja kachien käytön.
”Varmaan taistelevat jotain todella vahvaa demonia joka uhkaa Tatrabania.” Hertec mutisi hymyillen. ”He nauttivat haasteista.”
”Toisin kuin minä.” Ruffe hymähti ja paneutui makuulle. ”Minä kaipaan rauhaa ja unta. Hyvää yötä.”
Hertec tuhahti takaisin. Jotenkin itedin onnistui tappamaan kaikki uhrinsa läikyttämättä yhtään verta vaatteilleen tai päälleen. Se pelotti Herteciä tavallaan. Hän piteli yhä Yorichin huotraa käsissään.
”Se teki hyvää!” Sreal astui sisään kuivaten hiuksiaan. ”Kylpy näin myöhään yöllä kuutamon valossa… se sopisi muillekin.”
Vastaukseksi hän sai vain kuorsausta ja hiljaisuutta. Hän huokaisi. ”Ei sitten. Yritän vain auttaa.”
Hertec katsoi kuinka hän sulki väliseinän takanaan. Naisen alaston varjokuva heijastui seinän takaa. ”Minä menen kylpyyn.” Hertec murahti hitaasti. ”Minulta jäi se muutenkin tänään väliin.”
Hertec käveli käytävällä. Aulassa majatalon isäntä ja emäntä yrittivät raivata palkkasotureiden ruumiita pois näkyvistä aamuksi. He kumartelivat ja hymyilivät ohikulkevalle Hertecille joka astui kylpyyn.
Hän riisui takkinsa heittäen sen Srealin vanhojen vaatteiden viereen. Veriset kimonot sopivat hyvin yhteen. Hän astui kylpyammeeseen joka sijaitsi sermin takana taivas alla. Kuu loisti kirkkaasti pihalla. Vasta silloin hän huomasi pitelevänsä vieläkin kiinni miekastaan. Se tuntui seuraavan häntä tänään kuin nälkäinen koira.
Samaan aikaan yksi pikkupoika joka asui läheisessä maatalossa, oli tullut myös kylpemään majataloon. Tähän aikaan yöstä siellä ei yleensä ollut ketään ja vesi pysyi lämpimänä läpi yön. Hän tapasi käydä usein kylpemässä ja pesemässä itseään ilmaiseksi majatalossa. Mutta harmikseen huomasi että joku oli vielä siellä.
Hän kurkisti varovasti aidan raosta pettyneenä. Miehen valkoiset hiukset ja niska olivat ainoa mitä hän näki. Hän huomasi myös että mies puristeli mustaa miekan kahvaa.
”Jos haluat kylpyyn, pyydä. Muuten katoa häiritsemästä minua.” Mies puhui pelottavalla äänellä.
”Anteeksi.” Pikkupoika huudahti pelokkaasti.
”Älä pyydä sitä.” Hertec tuhahti ja katsoi olkansa yli. Hän erotti pojan aidan raosta. ”Pyydä sitä mitä haluat.”
Poika nielaisi. Tämä saattoi olla ansa. Mies saattoi haluta hänen pyytävän jotain jotta hän tulisi lähemmäs, ja sitten pieksisi hänet ja kertoisi isännälle mitä oli tapahtunut. Hänen yölliset kylpynsä loppuisivat siihen.
”Jos olet huolissasi majatalon väestä, älä ole. Heillä on kiire siivotessa.” Valkohiuksinen mies sanoi hiljaa ja nojautui taaksepäin.
”Aiotko tappaa minut?” Poika kysyi vapisevalla äänellä.
”Jos olisin halunnut tappaa sinut, olisit kuollut kun astui sen kieronmännyn ohi.” Hertec murahti ärtyneenä. ”Tuletko vai et?”
Poika rohkaisi mielensä ja astui sisään. Yksi aitauksen laudoista oli löysällä jonka välistä hän pujahti läpi. Hän katseli vauhkona ympärilleen varmistaen, ettei ketään muuta ollut näkyvissä.
”Jos et hyppää veteen kolmessa sekunnissa minä leikkaan peukalosi irti.” Hertec murahti vihaisena.
Hätäisesti poika riisui vaatteensa ja loikkasi veteen niin että vesi läiskyi. Amme ei ollut suuri mutta ei liian ahdas kahdelle.
Poika katseli silmät suurina edessään seisovaa miestä. Ensimmäisenä hän huomasi että miehellä oli paljon arpia. Hänellä kävi mielessä, ettei miehellä ollut yhtään oikeaa ihoa itsessään. Yksikin valtava arpi ulottui hänen rintansa yli. Seuraavaksi hän huomasi, ettei hän ollut vanha. Ei lapsikaan mutta selvästi nuori. Kolmanneksi hän huomasi jotain, tai ennemminkin tunsi hänen vaarallisuutensa. Hän tuntui hohtavan jotain selittämätöntä voimaa millä oli karkottava voima.
”Miksi kylvet yöllä?” Hän kysyi varovasti.
Hertec raotti silmiään. ”Miksi itse?” Lohikäärme tuhahti.
”Koska silloin täällä ei ole ketään.” Poika vastasi. Tämän ruskeat hiukset liimaantuivat hänen päähänsä. ”Meillä ei kotona ole ammetta joten minä livahdan joskus yöllä ja tulen tänne nauttiakseni lämpimän kylvyn. Vesi pysyy helposti lämpimänä läpi yön eikä täällä ole koskaan ketään muuta.” Hän mutristi suutaan katsellen edessään istuvaa Herteciä.
”Nyt minä olen täällä.” Hän vastasi hiljaa katsellen poikaa. ”Kuinka vanha olet?”
”Et ole vastannut kysymykseeni vielä!” Poika huudahti hiljaa ja läiskytti vettä ympäriinsä. ”Et voi vaatia minulta yhtään vastausta ellet itsekään vastaa minulle.”
Hertecin oli pakko naurahtaa. ”Totta. Etiketin mukaan.” Hän katsoi poikaa hetken. Tämä ei ollut vanha. Ainoastaan kymmenen korkeintaan. Yhdeksän olisi tarkempi veikkaus. Tällä oli ruskeat hiukset ja silmät. Muuten hän vaikutti ihan tavalliselta pojalta. ”Olen Hertec Torpei. Tatrabanista.”
Poika räpytteli hämmästyneenä silmiään ennen kuin muisti vastata. ”Tami, Tommon poika. Parkaisun kylästä. Eikö Tatrabani olekin yksi niistä valtavista vapaakaupungeista lännessä?” Hän kysyi innoissaan.
Hertec nyökkäsi. ”Raktirin meren toisella puolella.”
”Onko se yhtä kaunis paikka kuin sanotaan?” Tami kysyi haltioituneena. Hän tapasi harvoin vieraita ihmisiä jos lainkaan ja oli aina innoissaan kuulleessaan tarinoita uusista paikoista.
”Mitä siitä sanotaan?” Hertec kysyi.
”Että sen puutarhoissa kauniit neidot soittavat huiluja yöstä aamuun ja sieltä löytyy kaikki kasvit maailmasta?”
Pojan katse oli tavallisen naiivi mitä odottaa saattoi. Hän ei halunnut puhkaista kuplaa mutta päätti kertoa totuuden. ”Totta.”
”Olet nähnyt ne?” Poika kysyi innoissaan ja hivuttautui lähemmäs.
”Puutarhat? Useasti. Minä tapasin liikkua niissä siellä ollessani.” Hertec muisteli päiviään. ”Neidot kyllä kävelevät siellä mutta harvat soittavat huiluja.”
”Mitä he sitten tekevät?” Poika kysyi ihmeissään.
”Nopea kysymys, tiedätkö mitä eroa on pojalla ja tytöllä?” Hertec nojautui lähemmäs ja kuiskasi.
Poika nyökkäsi ja osoitti Hertecin jalkojen väliin. ”Tytöiltä puuttuu tuo.”
Hertec huokaisi helpotuksesta. ”Naiset rakastavat miehiä siellä tavalla joista ihmiset täällä eivät edes pidä mahdollisena. ”
”Rakastavat? Niin kuin siskoa, äitiä ja isää?” Poika kysyi.
Hertec löi otsaansa. Jotenkin tästä oli tullut isä-poika keskustelu kukista ja mehiläisistä. Hän muisti mitä oli sanonut Aruanelle. Se oli toiminut silloin ja sai kelvata nytkin. ”Saat vastauksen kaikkiin kysymyksiin kun tytön kysyessä sinua mukaansa, seuraat häntä jättäen kaverisi yksin.”
”En ikinä tekisi niin!” Poika naurahti. ”Tytöt ovat ihan tyhmiä. Minun siskonikin-”
”On varmasti pelottava kiusankappale mutta haluatko puhua siskostasi vai Tatrabanista?” Hertec perääntyi vihaisena tilanteelle.
”Tatrabanista tietenkin!” Tami hymyili innoissaan. ”Mitä sinä teit siellä?”
”Tapoin ihmisiä.” Lohikäärme vastasi yksinkertaisesti.
Poika henkäisi ja perääntyi saman tien ammeen toiseen päähän. ”Oletko sinä paha ihminen?”
”Määrittele ’paha’.” Hertec vastasi.
Poika vilkaisi tahtomattaankin mustaa miekkaa joka nojasi ammeen ulkoreunaan. ”Ihminen joka tappaa ihmisiä?” Hän ehdotti.
”Sitten minä olen paha.” Hertec vastasi. ”Mutta kerropa minulle, onko sinun isäsi paha mies?”
”Ei!” Tami riensi puolustamaan.
”Onko hän tappanut ketään?”
”Ei!”
”Hmm… kuulostaa varmasti pyhimykseltä minuun verrattuna.” Valkohiuksinen mies naurahti. ”Mutta entä jos hän tappaisi ihmisen? Olisiko hän silti paha ihminen?”
”Isäni ei tappaisi ketään! Hän on hyvä mies. Kaikki kylässä rakastavat ja kunnioittavat häntä.” Tami huusi vihaisena. Sitten hän tajusi että isäntä voisi tulla sisään ja hiljeni.
”Entä jos mies uhkaisi tappaa äitisi, entä sitten? Entä jos sinun isäsi pitäisi tappaa hänet jotta äitisi saisi elää? Olisiko hän silti paha ihminen?”
”Ei tietenkään.” Tami puristi päätään. ”Hänhän pelasti äidin. Paha ihminen ei tekisi sellaista.”
”Mutta isäsi tappama mies on kuitenkin kuollut hänen kätensä kautta. Syystä viis, et voi kieltää sitä. Sinun isäsi olisi tappanut miehen ja sinun mukaasi siksi paha. Eikö?”
”E-ei…” Poika mutisi. ”Mutta-”
”Entä jos isäsi tappama mies olisi vain uhannut tappaa äitisi koska hänen vaimonsa teki kuolemaa ja sinun äitisi tappaminen olisi pelastanut hänet? Silloin isäsi olisi aiheuttanut kahden ihmisen kuoleman. Hän olisi silloin hyvin paha ihminen, eikö?”
Poika oli menettänyt äänensä.
Hertec nousi viimein kylvystä ja sitoi pyyhkeen ympärilleen. ”Lopulta, sinä et päätä kuka on todella paha ihminen. Eikä kukaan muukaan.” Hän katsoi poikaa samalla kun tarttui miekkaansa ja hymähti. ”Minustakin tuntuu kuin olisin paha ihminen.”
Poika katsoi häntä ihmeissään. ”Yksi kysymys?”
Hertec pysähtyi.
”Mikä tuo tatuointi on?” Tami kysyi osoittaen hänen käsivarttaan.
Hertec katsoi kapteenin tatuointiaan. ”Tämä? Tämä on pahojen ihmisten merkki.” Hän katsoi poikaa. ”Kannattaa lähteä pian. Isäntä saattaa löytää sinut pian.”
”Et vastannut kysymykseen!” Poika huusi hänen peräänsä. Hertec tuli takaisin näkyviin ihmeissään.
”Mihin kysymykseen?” Lohikäärme kysyi ärtyneenä.
”Miksi kylvit yöllä?” Tami kysyi pelokkaasti.
Hertec virnisti lievästi. ”Koska silloin ei ole ketään muuta. Hyvästi.”
Hän katsoi miehen perään ihmeissään. Oliko tämä ollut edes totta lainkaan? Samalla hän nousi sängystä ja pukeutui. ”Hyvästi.” Hän kumarsi kohteliaasti ja katosi aidasta sisään.
Seuraavana päivänä poika sai kuulla kylällä kuinka se palkkasoturijoukko joka oli aiheuttanut aina pelkkää vaivaa, oli tapettu siinä majatalossa jossa hän kävi kylpemässä.
”Kauheaa.” Hänen äitinsä huudahti kauhuissaan. ”Kuvitella että sellainen taistelu tapahtui meidän naapurissamme.”
”Totta.” Hänen isänsä murahti. ”Mutta myös ihmeellistä. ”Yksi mies tappoi kahdeksan koulutuettua palkkasoturia. Ja mitä sen paikan isäntä kertoi, hän ei näyttänyt edes yrittävän. Ja että hän kulki yhden pojan ja naisen kanssa. Kun hän hoiteli miehet sisällä kun tämä poika ja nainen tappoivat viisi miestä ulkona.”
”Kauheaa!” Äiti toisti siirtäen kätensä poikaansa kiinni. ”Sen pojankin ovat sellaiselle tielle saattaneet. Mistä he olivat? Tiesikö hän sitä? Tai miltä hän näytti?”
”Hän sanoi että mies oli valkohiuksinen mies joka kulki mustan miekan kanssa. Ja he tulivat kaikki Tatrabanista.”
Tami oli tukehtua teehensä. Hän oli kylpenyt niin mahtavan taistelijan kanssa.
”Mitä nyt?” Hänen isänsä kysyi katsoen häntä tarkasti.
”Onko hän paha mies?” Poika kysyi isältään.
”Hän tappoi kahdeksan miestä.” Isä vastasi vakavana.
”Mutta he olivat häirinneet meitä jo vuosia. Nyt me pääsimme heistä eroon. Eikö se ole hyvä asia?” Tami kysyi.
Hänen isänä kohautti olkiaan. ”Minä en mene tuomitsemaan ihmisiä näin vain. Tiedän vain että hän tappoi heidät ja siihen se jää. Muu on tulkinnan varassa.”
Tami muisti kuulleensa samat sanat miehen suusta.
”Miksi kysyt?” Hänen isänsä kysyi.
”En miksikään.” Poika vastasi.
Ruffe haukotteli kovaäänisesti. ”Onko tuollaiset yölliset seikkailu yleisiä tällä?” Hän istui hevosen selässä ja nojasi satulanuppiin. Hevoset olivat kuolleilta palkkasotureilta.
”Utrica ei eroa Tatrabanista paljoa.” Hertec vastasi ratsastaen arvokkaasti. ”Paitsi että täällä ei ole yhtä suurta organisaatiota joka hallitsee kaikkea vaan keskittyneet ryhmä tappelevat keskenään. Tuollaiset palkkasoturiryhmät ovat erittäin yleisiä.” Hän hymähti. ”Utricassa on kolme vaihtoehtoa tienata laillisesti rahaa. Maanviljely.”
”Ei käy.” Ruffe sanoi.
”Huorata.”
”Ei varmasti!” Sreal huudahti katsoen heitä vihaisena. Hän oli muutenkin ärsyyntynyt huonosta ratsastuksestaan. ”Jokin tuntuu olevan vialla tässä kaakissa.” Hän mutisi ja yritti pysyä satulassa. Oli hänen ensimmäinen kertansa. ”Onko tämä varmasti oikein?”
”Huono työmies syyttää työkaluja.” Ruffe mutisi hiljaa.
”Tai muodostaa tai liittyä palkkasoturiksi.” Hän jatkoi kohottaen ääntään. Hänen katseensa oli yllättävän kylmä. ”Kaikki nuoret unelmoivat palkkasoturin urasta.” Samalla heidän ohitseen ratsasti joukko sotilaita joiden kärjessä komeassa haarniskassa pukeutunut ruar huuteli käskyjä. ”Tai sitten ruarin urasta koska ruarin arvoin voi myös ostaa jos vain on miekka ja tarpeeksi kolikoita ja herra jota palvella.”
”Sinäkin vai?” Sreal kysyi kiusoitellen.
Hertecin puristi päätään. ”Ei. Minä unelmoin Warakiksi tulemisesta.”
”Waraki?” Nainen ja itedi kysyivät yhtä aikaa.
”Salamurhaaja joka palvelee ruaria.” Lohikäärme vastasi katsoen pientä ystäväänsä. ”Mutta äitini pakotti minut opettelemaan soittamista, unelmoin soittajan urasta sen jälkeen.”
”Hassua.” Ruffe mutisi. ”Miten asiat joskus järjestyvät. Joidenkin lapsuudenunelmat katoavat ja unohtuvat ihmisten vanhetessa.”
”Mistä sinä unelmoit?” Sreal kysyi kiinnostuneena.
Itedi näytti nopeasti kylmältä. ”Että saisin vastauksen kysymykseeni.” Hän mutisi ja puristi kätensä nyrkkiin.
Nainen aikoi juuri kysyä mutta jokin tarttui häntä olkapäästä. Hän näki Hertecin puristava päätään. Asia oli ilmeisesti erittäin arka saadakseen tämän pojan hiljenemään.
He kulkivat tietä pitkin itään. Päivät muuttuivat lämpimimmiksi ja aurinkoisemmiksi. Talonpojat ja orjat tekivät töitä pelloilla ja metsissä. Useasti Hertec ja hänen ystävänsä pysäytettiin työntekijöiden puutteessa. Koska Hertec kantoi ikiaa, mikä oli yleinen soitin Utricassa, Herteciä usein pyydettiin soittamaan pienille ylimyksille. Hän tietenkin kieltäytyi kylmästi. Ja Ruffen ja Srealin piti luetella tuhansia tekosyitä välttyäkseen verenvuodatukselta.
Hertec oli kieltänyt heitä kantamasta aseita esillä. Srealin taistelukeihään pää oli irrotettu jotta se vaikuttaisi tavalliselta sauvalta. Hän perusteli muistuttamalla majatalon tapahtumia.
”Tieto leviää kuin kulovalkea täällä.” Hän selitti. ”Ja useat muut palkkasoturit alkavat himoita kunniaa jota he luulevat saavansa tapettuaan meidät?”
”Mutta miksi meidän pitää piilottaa aseemme?” Sreal kysyi vihaisena. Ainoastaan hänen asettaan ei saatu minnekään piiloon toisin kuin Hertecin wakizashia ja Ruffen tikareita.
”Koska täällä aseet esillä tarkoittavat halua taistella.” Hän selitti tylysti. ”Etkä sinä osaa taistella.”
”Osaanpas!” Sreal huusi vihaisena ja löi pöytää. Sitten hän punastui tehdessään niin paljon hässäkkää ja rauhoittui nopeasti.
”Katso ja kerro mitä näet.” Hertec osoitti eteensä.
He istuivat pienessä tienvarsiravintolassa nauttimassa evästä. Heidän palkkasotureilta ottamat hevoset oli sidottu kiinni läheiseen paaluun. Heidän edessään kulki yksi tavallisissa vaatteissa kulkeva ruar. Heille tavallisesti mies kulki kahden miekan kanssa. Lyhyen ja pitkän. Ja hän kulki yksin.
”Näen… miehen… ruarin arvaten tuosta vaatetuksesta.” Nainen mietti katsellen ohikulkevaa miestä.
”Hän on mitä ilmeisemmin juuri saanut ruarin arvon ja perheriimun.” Hertec huomautti ohimennen.
”Mistä niin päättelet?” Sreal kysyi ihmeissään. Hän katseli miestä eikä nähnyt hänessä mitään outoa. Miehen rinnassa oli hänen perheriimunsa.
”Hänen vaatteistaan.” Ruffe huomautti suu täynnä ruokaa. ”Ne eivät ole sen parempia kuin niiden palkkasotureiden jotka tapasimme.”
”Ja hänen miekastaan puuttuu perheriimu.” Lohikäärme vahvisti.
”Ja hänen hiuksensa ovat yhä lyhyet. Hän ei ole siis ehtinyt vielä kasvattaa nutturaa.” Itedi lisäsi ohimennen mikä vaikutuksen Srealiin.
”Mistä sinä tiedät tuon?” Hän ihmetteli. ”Vai onko hän kertonut kaiken sinulle etukäteen?”
”Ei tietenkään.” Ruffe naurahti huvittuneena. ”Mistä minä olisin tiennyt edes kysyä siitä mitään? Eikä hän varmasti ala juttelemaan asioista muuten vain.”
”Miten sitten?” Sreal ihmetteli vihaisena tajutessaan pienen miehen olevan täysin oikeassa.
”Samalla tavalla kuin ihminen keksii miten ylittää joen.” Ruffe joi pikarillisen viiniä nopeasti. ”Hyvää tavaraa… Katselemalla ympärilleen ja rakentamalla lautan asioista mitä on löytänyt.” Hän virnisti arvoituksellisesti.
”Hä?” Sreal ihmetteli.
”Hän tarkoittaa että hän katsoo ja ymmärtää!” Hertec huokaisi turhautuneena. ”Hän käytti silmiään nähdäkseen miltä tavallinen ruar ja palkkasoturi näyttää. Sitten hän käytti kokemustaan ja vertasi tuota miestä ruariin ja palkkasoturiin.”
”Ja lopputulos ei sopinut kumpaakaan täydellisesti…” Sreal täydensi ymmärtäen lopulta. ”Mutta molempiin osin.”
Hertec ja Ruffe nyökkäsivät hyväksyttävästi.
”Tiedätkös-” Itedi joi nopeasti taas. ”Toinen pullo, kiitos! jos haluat selviytyä tässä maailmassa havainnointi kyky on välttämätön. Koska vierelläsi kulkeva nainen piilottelee puukko hihassaan? Koska keskustelutoverisi valehtelee sinulle? Koska rotta liikahtaa? Mitä eroa on kahdella samalla asialla?” Sitten hän virnisti. ”Miten vastustajasi hengittää?”
Sreal katsoi ilmiselvästi vaikuttuneena häntä. Hertec kumautti häntä päähän. ”Kuka teki sinusta mestarin?” Hän murahti. Hän muisti kuinka yksi heidän opettajistaan oli selostanut miekkailun alkeita heille Mustan Yön akatemiassa.
”Minä vain haluan sanoa-” Ruffe kiiruhti jatkamaan. ”että jos haluat selviytyä meidän matkassamme, sinun on opittava taistelemaan muutenkin kuin käsilläsi.” Hän huomautti osoittaen naisen keihästä.
”Mitä vikaa tyylissäni on?” Sreal sanoi vihaisena. ”Isäin laivaston parhaat taistelijat olivat minun kanssani tasavertaisia. Osaan käyttää lähes jokaista asetta melkein täydellisesti-”
”Se juuri on se ongelma.” Hertec keskeytti hänet. ”Osaat käyttää monia melkein täydellisesti muttet yhtään täydellisesti. Hän veti Yorichinsa esiin. Monet ihmiset kadulla kääntyivät katsomaan häntä kuin hän aikoisi alkaa taistella. Muutama ruari ja palkkasoturi näyttivät kiinnostuneilta. ”Osaan taistella monella eri tavalla myös. Miekoilla, keihäillä, heittoaseilla, kirveillä – nimeä ja minä näytän sinulle – osaan myös ilman mitään muuta kuin pelkät paljaat kädet.” Hän veti Yorichiä tuuman irti huotrasta. Sen musta terä heijasti aurinkoa kirkkaasti. ”Mutta kun olen tosissani, minä käytän Yorichiä. Enkelisurmaa.” Hän laski miekan Srealin eteen ja hän katseli sitä.
Miekka oli kokonaan musta. Kahva, huotra, terä ja tsuba. Kaikki luukuun ottamatta tummanpunaista palloa joka oli kiinni kahvan päässä. Sreal arveli sen olevan onnenkalu.
”Minä ja Yorichi olemme sama asia. Kun taistelen tosissani minusta ja Yorichisistä tulee yhtä.” Hertec lopetti tarttuen teekuppiinsa.
”Kiintoisa teoria, poika.” Miehen ääni sanoi heidän viereltään. Eräs ruar joka oli pitkä ja iso mies oli kuullut heidän keskustelunsa ja käveli heidän viereensä. Hänen vyöllään oli vain yksi, erityisen iso katana. ”Haluatko kokeilla sitä minua ja Tiikerihäntää vastaan?” Mies oli ilmiselvästi huvittunut hänen puheestaan ja halusi näyttää pojalle jotain.
Hertec ei edes katsonut häntä. ”Jos haluat kehittyä taistelijana, sinun pitää oppia taistelemaan tietyllä aseella josta tulee sinun ruumiisi osa. Oppia tulkitsemaan vihollistasi pelkällä vilkaisulla. Kuulemaan vastustajasi hengityksen keskellä taistelua. Tuntemaan minne hän katsoo sinua.” Hän joi uudestaan kupista.
Sreal kuunteli kyllä mutta oli erittäin häiriintynyt ruarista joka seisoi yhä heidän pöytänsä vieressä. Hän vaikutti erittäin vihaiselta. Ilmeisesti hän ei ollut tottunut jäämään huomiota.
”Hei pätkä! Oletko kuuro!?” Hän tönäisi Herteciä joka tiputti teensä. Kuppi kaatui pöydälle kaataen sisältönsä Hertecin päälle. Tyytyväisenä reaktiosta ruar katsoi Herteciä. ”Mitä aiot tehdä?”
Sreal oli varma että hän suuttuisi ja teurastaisi miehen siihen paikkaan mutta mitään ei tapahtunut.
Hertec ei vieläkään edes katsonut jättiä. ”Anteeksi! Saisinko toisen kupin teetänne?” Hän huusi sisälle ravintolaan. ”Kaadoin omani.”
”Ja minulle tätä… mitä tämä onkaan!” Ruffe huusi myös ja kohotti pikariaan. ”Ja toinen pullo vielä!”
”Kyllä herra!” Tarjoilija huusi sisältä.
Ruar katsoi häntä hetken typertyneenä. ”Älä pilaile minun kanssani!” Hän huusi ja veti valtavan miekkansa ja heilautti sitä.
Sreal kyyristyi reaktiomaisesti samalla kun miekka lähestyi valtavaa vauhtia. Hertec vain katseli keittiöön kuin mitään miekkaa ei olisikaan.
Sreal katsoi kauhuissaan häntä. Ruffekaan ei näyttänyt edes huomioivan häntä.
Miekka pysähtyi aivan puolen sentin päähän Hertecin kaulaa. Hän saattoi tuntea metallin kylmyyden.
”Mikset vetänyt?” Mies ärisi vihaisena.
Hertec katsoi Srealia. ”Nouse.” Hän kehotti. ”Sinun olisi pitänyt nähdä se.” Hän puhutteli naista, ei miestä.
”Mikä?” Sreal katsoi häntä ihmeissään. Hän hengitti yhä nopeasti.
”Ettei tuo mies koskaan aikonutkaan tappaa Herteciä.” Ruffe selitti ja katsoi jättiä hetken aikaa huvittuneena. ”Hänen oikean käden lihaksensa hidastivat miekan nopeutta melkein heti liikkeelle lähdön jälkeen.” Hän katsoi Srealia. ”Tuollaisia asioita sinun pitää huomata.”
Sreal punastui kun oli niin helposti väistänyt iskua.
”Älä hätäile.” Itedi lohdutti. ”Kovinkaan moni täysipäinen ei olisi jäänyt odottamaan häntä kohti tulevaa miekkaa.”
Tässä vaiheessa ruar tuli hulluksi. Häntä oli loukattu ja hän vaati korvausta. Hän huitaisi toisen kerran ja tällä kertaa tosissaan.
Hertec väisti iskun helposti ja potkaisi Srealin tuolin kumoon pöydän alta. Sreal katsoi kauhuissaan kuin miekka ohitti hänen kasvonsa kaksi senttiä korkeammalta. Hän näki Ruffen yhä syövän vaikka tekikin nyt niin lattialta.
”Mitä? Tämä on hyvää?” Hän puolustautui Srealin uskomatonta katsetta vastaan.
Viimeinkin Hertec nousi pystyyn kantaen Yorichiä mukanaan. ”Haluatko taistella?” Hän kysyi kylmän rauhallisesti.
Mies kohotti miekkansa Herteciä kohti. ”Haluan sinun pääsi kotiini vietäväksi.”
”Siitä saat oikein hienon lahjan vaimolle.” Hertec tuhahti ja lähti kävelemään keskelle katua. Ihmiset väistyivät hänen tieltään. ”Ehkä te voitte naulata sen kiinni oven päälle. Voin auttaa siten karkottamaan pahoja henkiä.”
Jotkut ihmiset naurahtivat vitsille mutta useimmat pysyivät vaiti.
”Aikooko hän todella hyväksyä Pokrean haasteen?” Joku maanviljelijä kysyi toiselta. Sreal kuuli keskustelun. ”Hän taitaa todella olla hullu.”
”Niin taitaa.” Toinen myönsi. ”Näin Pokrean taltuttavan villisian paljailla käsillään. En haluaisi taistella sellaista miestä vastaan.”
Sreal katseli hädissään Ruffea joka ei ollut vieläkään irrottanut katsettaan ruuasta. ”Etkö aio auttaa häntä?”
”Miksi?” Itedi kysyi ihmeissään ja nielaisi suunsa tyhjäksi. ”Otan vielä kymmenen leivosta, viisi leipää ja kaksi pulloa viiniänne mukaan.” Hän katsoi Srealia. ”Otatko sinä jotain?”
”Joo!” Sreal huusi sarkastisesti. ”Minä on tätä keittoa kaksi lautasellista, pullollisen viiniä ja haluaisin myös muutaman leivoksista ja leivistä itselleni! Etkö aio auttaa Herteciä?”
”Miksi?” Ruffe ihmetteli nojaten ovenrakoon katsellen keittiöön. ”Pelkäätkö hänen puolestaan.”
”Etkö kuullut mitä ihmiset sanoivat?” Sreal ei uskonut korviaan. ”Hän on taltuttanut villisian paljain käsin!”
”Hän on varmaan hyvin vahva.” Ruffe myönsi. ”Mutta Hertec…” Hän virnisti. ”Katso ja opi.”
Sreal kääntyi heti katsomaan kadulle. Taistelijat seisoivat kahdenkymmenen askeleen päässä toisistaan. Tämä näytti jo päätetyltä. Hertec ei ollut mikään pieni mutta vastustajaansa verrattuna hän todella vaikutti erityisen pieneltä ja ruipelolta. Sreal ei uskonut hänen mahdollisuuksiinsa. Mutta Ruffe näytti erittäin varmalta… hän ei näyttänyt edes pitävän miestä minään.
Ihmisiä alkoi nopeasti kävellä kadulle. He kerääntyivät heidän ympärilleen ja alkoivat kuiskutella. Sreal ei kuullut yhtään helpottavaa tietoa. Jotkut jopa löivät vetoa Pokrean ja tuntemattoman palkkasoturin taistelusta (siksi he epäilivät Herteciä). Mutta harva oli valmis lyömään vetoa hänen puolestaan.
”Valmistaudu kuolemaan.” Valtava ruar nosti miekkansa ylös.
”Tylsyydestä.” Hertec myönsi ja katsoi vastustajaansa väsyneesti. ”Katsotko tätä, Sreal?” Hän kysyi yllättäen mutta ei odottanut vastausta. ”Tämä on ensimmäinen opetukseni sinulle!” Hänen silmänsä kapenivat äkkiä kahdeksi viivaksi. Hän näytti äkkiä erittäin pelottavalta. ”Aseesi on sinun perheesi. Älä siis ruoki sitä heikkojen verellä tai se pilaantuu siitä.” Hän vilkaisi nopeasti häntä.
”Minä tapan sinut!” Pokrean huusi raivoissaan ja ryntäsi Herteciä kohti kohottaen Tiikerinhäntänsä korkealle. Se oli hieno miekka. Sen terään oli kaiverrettu raidallinen häntä kulkemaan alas kohti kahvaa. Tsuban alla tiikeri raateli ympäriinsä.
”Hertec!” Sreal kirkui kauhuissaan. Hän ei ollut edes ottanut vartioasentoa. Hän seisoi siinä katsoen häntä silmiin. Srel näki hänen silmissään äkkiä jotain. Se oli valtavaa verenhimoa. Halua tappaa ja tuhota. Raadella ja repiä. Katse lamaannutti hänet.
”KUOLE!!!” Ruar karjui ja heilautti miekkaansa.
Hertec oli kadonnut.
Pokrean katseli ympärilleen ihmeissään. ”Mitä ihm-” Samalla hän tunsi jonkun kiristävän hänen kaulaansa.
Sreal ei uskonut silmiään. Hertec seisoi miehen takana selin tähän pidellen yhä miekkaansa huotrassaan. Mutta punainen amuletti pallo oli muuttunut punaiseksi nauhaksi. Ja se oli kietoutunut Pokrean kaulan, miekka käden ympärille. Hän kauhuissaan yritti repiä sitä löysemmälle mutta turhaan. Hän ei uskaltanut huutaa apua koska nauha olisi ehkä kiertynyt vieläkin tiukemmalle.
”Aseemme ovat perheemme.” Hertec puhui taas Srealille joka ei ymmärtänyt tilannetta vieläkään täysin. ”Mutta myös nälkäisiä. Eikä sitä nälkää tyydytetä helpolla. Siksi on sinun valittava viholliset joiden verta vuodatat tarkkaan.” Hän tiukensi otettaan ja ojensi kätensä miehen paidan sisään. Hän veti sieltä pullean lompakon. ”Kiitos.” Hän murahti ja irrotti otteensa. Nauha löystyi ja palautui palloksi kahvan päähän. ”Ruffe!” Hän heitti rahapussin odottavalle itedille joka nappasi sen ilmasta. ”Muista ottaa minulle niitä piirakoita kymmenen. Ja puhdasta vettä viisi leiliä.”
Ihmiset katsoivat ihmeissään kuinka tyynesti Hertec käveli ravintolaan eteen ja istuutui. Pöytään oli tuotu uusi kuppi ja hän alkoi juoda kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Pokrean oli pöyristinyt. Häntä oli nöyryytetty ja nyt häneltä oli varastettu lompakko. Pieni mies astui ulos ravintolasta kantaen valtavaa ruokasäkkiä mukanaan ja virnuili. ”Kiitos ruuasta.” Hän huusi keittiölle. ”Näkemiin.” Hän käveli Srealin ohi hevosille. ”Tule.” Hän murahti hänen kohdallaan. ”Kohta tuo mies juoksee Herteciä kohti.” He hyppäsivät ratsaille ja ratsastivat pois. Hertec jäi vielä hetkeksi.
”Miksi hän jäi sinne?” Sreal ihmetteli katsellen olkansa yli. He ratsastivat täyttä vauhtia tietä pitkin itään.
”Hän jäi varmistamaan, ettei meitä seurata.” Ruffe selitti kilistellen lompakkoa. ”Tällä luulisi ruokkivan meidät vähän aikaa.”
”Mitä tarkoitat?” Sreal ihmetteli.
”Hän aikoo tappaa sen ruarin ja vahingoittaa tämän kolme seuralaista.” Itedi selitti tyynesti.
”Mitä?!” Nainen huudahti ja katsoi uudestaan kaukonevaa kylää. ”Mitä paskaa hän sitten äsken puhui?”
”Hän varmistaa että hänen pitää tappaa neljä heikkoa idioottia eikä meidän tarvitse tappaa kahtakymmentä talonpoikaa ja neljää heikkoa idioottia.” Ruffe katsoi Srealia vakavasti. ”Mitä hän sanoi, on totta. Harkitse tarkkaan ennen kuin taistelet ja ketä vastaan taistelet. Hertec ja minä… me olemme tehneet sen virheen minkä jokainen taistelija tekee jossain vaiheessa.”
Sreal olisi halunnut kysyä tarkemmin mutta näki kuinka vaitonainen hänen ystävänsä oli asiasta.
”Hän selittää sen kun ymmärrät.” Itedi vastasi äänettömään kysymykseen ja ratsasti nopeammin.
Hertec piti miekkaansa olkapäällään kävellessään hevosensa luo. Se oli pikimusta ori joka oli heti osunut hänen silmäänsä.
Hänen takanaan makasi neljä miestä. Hän oli tappanut Pokrean mutta aiheuttanut vain pieniä vammoja. He olivat kuitenkin tajuttomia eivätkä pystyisi taistelemaan kuukausiin. Hän oli varmistanut sen.
Kaikki katselivat kauhuissaan hänen kulkuaan kylän läpi. Hän oli kaivanut jokaisen miehen lompakon mukaansa ja kilisteli rahoja käsissään. Sitten hän hyppäsi hevosensa selkään. Hän ei sanonut mitään tai tehnyt elettäkään. Ratsasti vain rauhallisesti pois.
Paikallisen dorian sotilaita ilmestyi pian sen jälkeen paikalle katsomaan murhenäytelmän jättämiä jälkiä.
Toivon että teitä kiinnostaa yhä tämä tarina. Itsestäni tuntuu että kirjoittelen ainostaan itselleni muttei kai sekään haittaa. Ei sitä koskaan tiedä...
Ares88
