Tämä on turhauttavaa. Haluan päivittää tätä tarinaa mutta en voi. Kahdesta syystä.
1. Inspiraatio heittelee pahemmin kuin juopon koordinaatiokyky.
2. Melkein joka lauseen kohdalla tarina menee melkein kokonaan uusiksi. Siis... kun mietin tarinaa. Keksin jotain parempaa, jotain selvempää jotain järkeenkäyvämpää. Nytkin pitäisi varmaan aloittaa tarina melkein alusta. Se on turhauttavaa. Mietin mitä tehdä.
Mutta juonellisesti näin se SUURINPIIRTEIN jatkuu.

Ruffe palasi heidän leiripaikkaansa auringon laskiessa. Hertec soitti ikiaansa metsän hiljaisuudelle. Se oli paras yleisö mitä hän saattoi toivoa.
Ruffe istahti leirinuotion ääreen ja heitti Hertecin jalkojen eteen pussin.
"Sanoisin että kaksikymmentä kociaa." Hän virnisti. "Olisin saanut paremmasta paikasta enemmän."
Hertec ei vastannut. Hän jatkoi soittoaan. Ruffe katsoi häntä nopeasti ja nyökkäsi. Hertec ajattelee jotain tärkeää. Ruffe huomasi. Hän soittaa aina tätä sävelmää ollessaan huolissaan. Hän irvisti. Minun olisi pitänyt huomata! Ja minä mestari menin ja sanoin jotain turhanpäiväistä! Onneksi hän ei ilmeisestikään huomannut.
Hertec katseli tyhjyyteen sävelmän viedessä hänen ajatuksiaan eteenpäin.
Soitto loppui vasta myöhään yöllä. Ruffe kuorsasi puunrunkoa vasten. Nuotiossa hehkuivat vielä viimeiset kekäleet. Hän laski Maruin viereensä ja kyyristyi heittämään muutaman puun nuotioon. Ruffe hätkähti hereille puun lennättäessä ilmaan kipinöitä ja tuhkaa.
Hän katsoi Herteciä joka istuskeli hiljaa nuotion ääressä. "Kaksikymmentä? Sen pitäisi riittää muutamaksi viikoksi."
Ruffe nyökkäsi. "Mutta ei jos käymme porttolassa." Hän virnisti.
Hertec ei vastannut. Hän paneutui makuulle.
Hän katseli ylös puiden oksien läpi. Tähtitaivas loisti kaukaisuudessa.
Hän kuuli kuinka Ruffe seurasi esimerkkiä. Hän ei tosin nauttinut kovasta maasta vaan hyppäsi puunoksalle ja jäi kahden vahvan oksan haaralle makaamaan. "Hyvää yötä." Hän toivotti haukotellen samalla.
Ruffe ei ummistanut silmiään vielä hetkeen. "Hertec." Hän kysyi varovasti.
"Mitä?"
"Mitä me teemme?"
Hertec katseli tähtitaivasta joka välkkyi latvojen takaa. "Mitä me olemme aina tehneet?"
Itedi hymyili itsekseen. "Elämme päivän kerrallaan."
Hertec ei vastannut. Hän katseli tähtitaivasta.
"Meidän pitää hankkia töitä päästäksemme läpi tulleista." Ruffe huomautti. "Kolme Kuun Salilla on kovat tullit."
"He puhuvat sodasta." Hertec vastasi. "Huhutaan että Natsallian rajalla taistellaan entistä useammin."
"Mistä sinä sen tiedät?"
"Kuulin asiasta Persanenin kukan kapteenilta." Persanenin kukka oli laiva jolla he olivat saapuneet Punarannikolle. "Hän kertoi että on vaarallisempaa liikkua etelän vesillä. Siellä liikkuu yhä enemmän merirosvoja ja kaappareita."
Ruffe naurahti. "Minä kuulin myös hauskan huhun tänään."
"Niinkö?" Puolilohikäärme haukotteli. "Hyvä."
"Etelä-Utricassa huhutaan kapinasta." Ruffe kuiskasi innoissaan.
"Entä sitten." Hertec käänsi kylkeään. "Siitä huhuttiin jo silloin kun viimeksi asuin täällä."
Itedi tuhahti. "Minusta he kuulostivat olevansa harvinaisen tosissaan. Heillä on kuulemma jo kokonainen armeija vain odottamassa oikeaa hetkeä." Hän kävi läpi keskustelua minkä oli kuullut.
"Juoppojen pauhausta."
"Heillä on jopa liittolaisia Salamurhaajien Kaupungissa. Monet dojot ovat liittyneet heihin ja sadat Ruarit odottavat miekat ja keihäät valmiina syöksemään Kolmen Kuun Salin vallankahvat tästä maasta." Hän katsoi alas maahan. Hertec makasi kyljellään, kasvot poispäin. "Jos se olisi totta… mitä luulisit… voisivatko he voittaa?"
"Itsenäisyytensä? Varmaankin. Mutta vain hetkeksi." Hertec piirteli sormellaan maahan ympyrää pimeyden turvin. "Muistatko Taruranin kaupungin."
Ruffe nielaisi hiljaa. Tarurain kaupunki oli ollut Tatrabanin vanha kauppakumppani. Se oli ollut yksi lännen vahvimmista vapaakaupungeista. Ja Kolmen Kuun Sali oli valloittanut sen alle kuukaudessa. Itedi muisti hävityksen näyn minkä he olivat nähneet. He olivat kulkeneet sen kautta matkallaan itään.
"Muistatko kuinka tapasimme?" Ruffe kysyi hiljaa.
Hertec hymähti hiljaa. "Tatrabanin orjaleirissä."
"Se vartija halusi minun leivänpalani. Minä en ollut syönyt pitkään aikaan." Ruffe muisteli tapahtumaa josta oli nähnyt unta vain toissa päivänä.
"Kyyristelit sen kallion suojassa." Hertec vastasi. "Hänen ruoskansa sivallus kiinnitti huomioni."
"Kaikki muut kyyristelivät peloissaan toisissaan kiinni. Sitten sinä tulit." Itedi virnisti hiljaa. "Sinä aina pelastit minun henkeni."
"Ja sain vaivan palkaksi arven poskeeni ja sinut vaivoikseni."
Ruffe nauroi. "Siitä alkoi meidän kaunis ystävyytemme. Kuka olisi uskonut että me päätyisimme keskelle metsää jossain päin Utricaa."
"En minä ainakaan." Hertec kuiskasi hiljaa. Ruffe ei sitä kuullut. "Tänne minä kuvittelin joutuvani viimeiseksi."
He heräsivät aamulla. Ruffe heräsi tupakansavun hajuun. Hän nosti päätään ja katsoi. Hertec poltteli piippuaan samalla kun kohensi nuotiota.
"Kai tiedät että tuo on kuolemaksi?" Ruffe tervehti.
Hertec hymähti ja puhalsi ilmoille punertavan savukiehkuran. "Elämä yleensä on." Hän virnisti ja imi uudestaan myrkyllisiä savuja keuhkoihinsa. Piippu oli tavallinen puupiippu. Ruskea ja kulunut käytöstä.
"Oletko ajatellut mitä tehdään?" Itedi kysyi kävellessään joen rantaan peseytymään. Hän riisui vaatteensa ja tiputti ne vierelleen.
Hertec puhalsi ilmoille ympyrän muotoisen pilven ja tyhjäsi piipun sisällön nuotioon. "Minulla on muutama idea."


Tinar ja Soora istuivat Tinarin talon edustalla ja joivat teetä.
"Kerrohan, kuulin että Sarkamenin henkivartijat hakattiin melkein hengiltä pari päivää sitten." Tinar aloitti. Hän oli kammannut hiuksensa suoriksi. Ne hohtivat kirkkaasti auringossa.
"Niin?" Soora nyökkäsi ja joi kulauksen kupistaan.
Tinar laski oman kuppinsa maahan vierelleen. "Tiedätkö kuka sen teki?"
Soora oli tukehtua omaan juomaansa. "En." Hän yski vastauksen.
Valkeahiuksinen tyttö katsoi ystäväänsä hetken aikaa tutkivasti. "Valehtelet."
"Mitä!? Enkä!" Soora tiesi punastuvansa.
Tinar tönäisi ystäväänsä ja virnisti ilkikurisesti. "Kuka se oli? Sinä punastut aina korvistasi kun valehtelet."
Soora kosketti vaistomaisesti korviaan.
"No?" Tinar painosti ystäväänsä.
"Se – oli – tuota…" Soora takerteli.
"Minä." He hätkähtivät kumpikin kun outo ääni liittyi keskusteluun.
Tinar henkäisi. Matkaviittaan pukeutunut mies joka kantoi selässään matkamiehen nyyttiä seisoi hänen porttinsa edessä. Miehen kasvot oli peitetty.
"Ja minä." Sanoi toinen ääni. Hänellä oli samanlainen viitta mutta hänen kasvonsa olivat näkyvillä. "Terve." Poika hymyili leveästi.
Tinar pomppasi pystyyn niin nopeasti että hänen teensä kaatui Sooran päälle.
"Auh! Kuumaa!" Tyttö kirkaisi kun polttava vesi lensi hänen päälleen.
Mutta Tinar ei välittänyt siitä. "Mitä haluat? Sinä hiippailit täällä pari päivää sitten! Mitä teet täällä?!"
Ruffe katsoi Herteciä. Sitten taas Tinaria uudestaan. Ja lopulta Sooraa. Äkkiä hän hymyili vieläkin leveämmin. "He ovat siis…" Hän aloitti mutta Tinar keskeytti hänet.
"Keitä muka? Puhukaa nyt? Poistukaa sittenkin! Poistukaa tai huudan apua!" Hän kovensi ilmeensä ja mulkoili Herteciä.
Äkkiä Ruffe alkoi nauraa ja lyödä maata nyrkillään. "Ei ole totta! Ei ole totta! Hän on niin samanlainen! Melkein pelottaa! Hahhaaa! Mahaan sattuu!"
Tinar ei kestänyt enää. Hän koppasi vyöltään pienen veitsen ja heitti sen suoraan päin nauravaa itediä. "Kuole!" Hän kirkui.
Juuri kun veitsi oli osumassa häntä päähän, Ruffe torjui sen. Hän oli heittänyt viittansa eteen vauhdilla, saaden puukon vauhdin loppumaan ja putoamaan maahan. Hän virnisti. "Liiankin samanlainen." Hän nappasi veitsen maasta ja pyöritteli sitä taitavasti sormiensa välissä. "Tyttöjen pitäisi tietää, ettei puukoilla leikitä. He voivat satuttaa itsensä."
Tinar irvisti rumasti ja mietti mitä tehdä kun Hertec puhui viimein. "Sinun pitäisi oppia itsehillintää, sisko." Hertec laski huppunsa ja päästi hiuksensa vapaiksi.
"Hertec!" Tinar henkäisi ja peitti suunsa kädellään. "Olet elossa…"
"Mitä ilmeisemmin." Hertec mulkaisi häntä. "Mutta kuulumisten vaihtamiset sikseen." Hän katsoi Sooraa joka pyyhki esiliinaansa teestä. "Minun pitää puhua Raksamenin kanssa."


Ares88