Kolmas luku: Hirttosilmukka kiristää<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Toisen päivän iltana pahasti vaurioitunut Sininen kahle ankkuroitui Opica-saariston pienelle saarelle, Acapille. Se oli pieni kivikkoinen saari jonne valtava rahtialus tuskin mahtui. Matkustajat kuitenkin nousivat laivasta iloisin mielin. Se tuntui pettävän hetkenä minä hyvänsä.

Hertec katseli tyhjin silmin kuinka kaikki rahti purettiin pieneen venesataman laiturille. Ihmisiä kerääntyi töllistelemään ihmettä.

Hän ja Ruffe istuivat katselukannen kaiteella katsellen hiljaa ympärilleen. "Kävi onni." Itedi sanoi hiljaa.

Hertec ei vastannut.

"Ette uskokaan." Sreal käveli heidän luokseen hymyillen. Hän näytti erittäin tyytyväiseltä itseensä samalla kun nojasi naginataansa. "Tarkastin juuri pohjan, se vuotaa jo kolmesta kohtaa vuolaasti. Yksikin päivä ja joutuisimme uimaan loppumatkan."

"Upeaa." Hertec murahti.

Sreal tuhahti. "Kyllä sitä voisi kiittää vaikka ihan tavan vuoksi."

Hertec ei ehtinyt vastata kun heidät keskeytettiin. "Oletko sinä tämän laivan kapteeni?"

Kannella seisoi ryhmä miehiä. Hertec huomasi heti että kaikki olivat aseistautuneet parhaaksi näkemällään tavalla mutta vain kaksi heistä oli oikeita sotilaita. "Tuolla laiturilla neuvottiin valkopäiseen mieheen joka istuu katselukannella."

Ruffe tähyili ympärilleen. "Ei ole muita." Itedi huudahti kuin se olisi suurikin yllätys. "Sen täytyy olla sinä."

Hertec ei ollut päästänyt joukon johtajaa katseestaan.

Mies nielaisi pakostakin. Tuuli on kylmä tänään. Hän tuumi kylmien väreiden liikkuessa hänen selkäpiirejä pitkin. "Mikä tuo tällaisen laivan tälle saarelle?" Hän kysyi kooten itsensä. Samalla yksi merirosvoista kulki ryhmän ohi kantaen yhtä arkkua. Hertec oli huomauttanut että se olisi vähemmän epäilyttävää jos he edes näyttäisivät merimiehiltä.

"Kohtasimme vaikeuksia matkalla." Hertec vastasi.

"Merirosvoja?" Päällikkö kysyi ilmiselvästi epäillen.

"Demoneita." Hertec vastasi.

Päällikkö ei näyttänyt uskovan pätkääkään. "Miten kauan aiotte viipyä Acapilla?"

"Niin vähän kuin mahdollista." Hertec vastasi yksinkertaisesti. "Onko teillä venettä tai muuta kulkukeinoa jolla pääsisi Utricaan?"

"Meillä ei ole. Mutta joku kalastaja voi myydä omansa. Ja kauppalaiva kulkee saaren läpi kerran kuukaudessa." Päällikkö mulkoili Herteciä. "Aikooko kapteeni hylätä laivansa ensimmäisenä?"

Hertec naurahti hiljaa. "Minä olen kapteeni vain koska muuten me ajelehtisimme vieläkin merellä ilman minkäänlaista hajua suunnasta. Itse en tiedä merenkäynnistä pätkääkään."

"Mutta löysitte kuitenkin tänne?" Mies kysyi epäilevästi.

"Förstini on navigaattori." Hertec vastasi. Hän katseli ryhmää alhaalla. "Onko vielä jotain?"

Päällikkö katseli ympärilleen. Merimiehet jatkoivat kuuliaisesti tavaroiden kantamista mutta merirosvot olivat pysähtyneet ja sattumalta venyttelivät lihaksiaan näyttävästi.

"Ei tällä kertaa." Hän murahti. "Mutta kaiken tavaran pitää käydä tullista läpi."

"Olen varma että joku hoitaa sen." Hertec tuhahti. "Häipykää nyt."

Ruffe huokaisi.

"Hän se osaa provosoida ihmisiä." Sreal mutisi hiljaa Ruffen korvaan.

"Se on vähän niin kuin luonnonlahja." Itedi myönsi. "Tosin ei ole vielä koskaan osoittautunut hyödylliseksi."

"Älä sinä kakara ala röyhkeäksi! Minä voin kutsua tänne kaksikymmentä koulutettua sotilasta jotka opettavat sinulle paikan tässä maailmassa!" Ryhmän päällikkö huusi vihan leiskuessa hänen silmissään.

Hertec ei edes räpsäyttänyt. "Vain kaksikymmentä?" Hän kysyi hiljaa. "Minä olen jo voimistellut tänä aamuna."

Merirosvot purskahtivat nauruun. Vaikka he eivät edes pitäneet Hertecistä mutta kyllä hän aina sotilaat voitti. Ja matkan aikana he olivat löytäneet kunnioitusta häntä kohtaan. Eikä Hertec oikeastaan ollut peruskapteenia pahempi – heidän mittapuullaan.

Päällikkö irvisti ja tavoitteli miekkaansa mutta joku kyläläisistä esti häntä. "Rauhoitu. Hän on vasta lapsi. Ei edes aikuinen vielä. Anna sen olla."

Päällikkö veti syvään henkeä mutta nyökkäsi. Hän rauhoittui ja suoristi vaatteitaan. "Ehdotan että ostatte sen veneenne ja häivytte tältä saarelta ennen kuin on liian myöhäistä."

"En voisi myöntää enempää." Hertec kannatti.

Saarelaiset lähtivät laivasta mahdollisimman kunniakkaasti. Tosin päällikön otsa kiilsi hiestä.

Merirosvot alkoivat nauraa kovaan ääneen heti heidän mentyä. "Näittekö heidän ilmeensä!" Joku huusi.

"Luulen että se laski alleen!" Toinen vastasi ja löi reittään innoissaan. "Mitä nyt, kapteeni?" H

Kansi hiljentyi hetkessä ja kaikki kohdistivat kasvonsa Herteciin. Tämä mietti hiljaa hetken.

"Minä otan veneen ja seilaan Utricaan. Te olette vapaita tekemään tahtonne mukaan." Hertec hyppäsi kannelle. "Mutta koska olen tämän laivan kapteeni, tarkoittaa se myös sitä että te olette minun vastuullani – niin kauan kun te olette tällä saarella. Joten: pysykää ihmisiksi tai päitä putoilee."

Miehet hurrasivat yhtenä äänenä kapteenilleen tämän astuessaan laiturille. "Jätän komennon Srealille." Hän sanoi vielä. "Mennään."

Ruffe hyppäsi hänen vierelleen ja yhdessä he astuivat maihin. He kantoivat selässään reppujaan.

Sreal katseli heidän peräänsä hetken aikaa hymyillen. Sitten hän rykäisi. "Mennään." Hän käski ja muut seurasivat perästä.

Sinisen kahleen merimiehet katselivat murhaavin katsein maihin nousevia merirosvoja ja heidän 'kapteeniaan'.

Ja eräs mies huomasi tämän.

Hertec ja Ruffe kävelivät Acapi-saaren pienessä kalastajakylässä.

Heidän kävellessään kadulla, Hertec huomasi kuinka hiljentyi heidän kävellessään. Tuntui kuin se olisi autioitunut itsestään.

"Heillä varmaan ei paljoa vieraita käy." Ruffe huomautti kuin itsekseen. "Tai sitten he valmistelevat tervetuliaisjuhlaa."

"Minusta se ehkä kumpikin." Hertec mutisi. Hän huomasi kuinka ovien raoista tutkittiin heitä.

Ilta alkoi jo laskeutua. "Mutta etsitään ensin yösija." Ruffe venytteli. "Tuntuu vähän oudolta liikkua taas tukevalla maalla. Ehkä me kuulummekin maalle."

Hertec ei vastannut. Hän tuijotti riippuvaa kylttiä jossa luki: majatalo.

"Kelpaa minulle ainakin." Itedi huomautti ja tavoitteli lompakkoaan. "Tosin tämä ei taida tykätä siitä." Hän mutisi surullisesti kilistäen pussia. "Emme mitenkään mahdollisesti…" Hän hymyili viattomasti.

"Tuo metsä näyttää sopivalta." Hertec osoitti kylän läpi toiselle puolelle. Siellä näkyi pieni puiden rykelmä.

"Et ole tosissasi!" Ruffe huusi epätoivoissaan. "Oikeasti! Emmekö voi nukkua yötä kerrankin sängyssä!?"

"Mennään." Hertec käveli eteenpäin.

"Hei! Kuulit kyllä! Älä leiki ettet! Pysähdy! Minä voin…" Heidän äänensä peittyivät tuulen alle.

Sreal käveli miestensä kanssa suoraan majataloon. Hän katseli heidän loittonevia selkiä hetken ennen kuin astui sisään. "Hulluja." Hän tuhahti itsekseen.

Pienellä Acapin saarella ei paljoa muuta kuin harmaata kiveä. Muutama kylä ja pelto sieltä löytyi mutta muuten se oli täysin riippuvain ulkonevasta maailmasta. Hertec ja Ruffe leiriytyivät pienen metsän keskelle kahdestaan.

"Ei tätä voi edes kutsua metsäksi!" Ruffe huusi hytisten. Hän nojasi nuotioon vaikka se ei näyttänyt vaikuttavan yhtään. "Täällä on tuskin puita lainkaan! Täällä tuulee pahemmin kuin laivassa!" Hän jatkoi valittamistaan Hertecin kuuroille korville.

Häntä itseään myös kylmetti. Tuuli oli tällä paljaalla saarella kova ja kylmä. Kuusi vuotta aavikolla. Se ilmeisesti vaikuttaa ihmiseen. Hän muisteli kuitenkin haikeasti lapsuuden talvia. Lumi oli korkeammalla kuin minä. Minä, Orso ja muut leikimme lumisotaa päivät pitkät, kunnes joku meistä satutti itsensä. Saimme kaikki selkäämme vanhemmilta. Mitenkähän he voivat… kaikki? Uran, Nekor, Ran, Mual-Nef, Ares… Orso… Soora… Tinar… Mitenköhän hän on selviytynyt.

"Hirviö! Sinä olet hirviö!" Tinarin ääni kirkui menneisyydessä.

Ne olivat viimeiset sanat mitä hän sanoi minulle. Kun oli tappanut Vorson. Hän… mitä hän tekikään päivät pitkään? Oliko se…opiskeli papittareksi? Orso oli aina ihastunut häneen. Orsosta on varmaan tullut jo ruar ja palvelee jotain ylimystä. Hän oli jo silloin erinomainen miekkailija. Nyt hän on varmaan suurenmoinen. Mutta vihaakohan hän minua yhä yhtä vahvasti kuin ennenkin. Hertec virnisti. Tietenkin hän vihaa minua. Yhtä paljon kuin minä Housekia. Mitähän hänen siskonsa puuhaa?

Soora oli aina omanlaisensa. Erinomainen parantaja. Hän hoiti meitä aina selkäsaunan jälkeen. Ja jostain kumman syystä aina kiinni minussa. Minun jalkani kehittyivät varmaan niin vahvoiksi hänen takiaan. Minä jouduin juoksemaan häntä karkuun koska hän oli tyttö eikä tyttöjä saanut lyödä. Muuten hän takertui minuun pahemmin kuin iilimato. Ei… iilimatoa voidaan käyttää hyödyllisesti. Onkohan hänellä jo…

"Kuunteletko sinä lainkaan!" Ruffe karjui ja heitti häntä palavalla puunhalolla. Viime hetkellä Hertec väisti sen mutta se ripotteli tuhkaa hänen päälleen.

"Miksi sinä noin teit!?" Hertec karjui vihaisena. "Oletko hullu!"

"Minä avaan sinulle sydäntäni ja sinä et viitsi edes vilkaista minuun!" Itedi näytteli loukkaantunutta.

"Jos on kylmä heitä lisää puita nuotioon." Sitten hän huokaisi. "Tai voit soittaa..."

"Voinko?" Ruffe huudahti innoissaan ja veti taskustaan pienen puisen huilun.

"Mutta vain nyt." Hertec varoitti.

"Onko toiveita?" Itedi kuitenkin kysyi.

Lohikäärme katsoi pilviselle taivaalle. Näytti saattaisi sataakin pian. "Tulisija."

"Tulisija? Selvä." Ruffe huusi iloisena ja puhalsi sävelmän ilmoille. Hän painoi huilun reikiä lumoavalla nopeudella saaden kauniit soinnut ulos pienestä soittimesta.

Hertec hengitti raskaasti. Ilta näytti pian pimenevän.

"Me olimme parhaita." Hertec hymyili. "Beninzakra Gaza ja Ruffe Nikian. Kuuluisimmat ja parhaimmat soittajat kuin yhdessäkään vapaakaupungissa."

Ruffe ei vastannut vaan jatkoi soittamista.

"Naiset aina kerääntyivät meidän ympärillemme kuin kärpäset ja jopa jotkut miehetkin." Lohikäärme irvisti ajatukselle. "Vanhukset inhosivat meitä ja nuoret ihannoivat."

"Koska he pelkäsivät että me viettelisimme heidän tyttärensä." Ruffe virnisti nopeasti. "Ja niinhän me teimmekin." Hän jatkoi soittamista.

"Niin me teimme. Minä muistan yhä ne äänet jotka kaikuivat palatsissa. Kuin pari elefantteja." Hertec hymyili.

"Et uskokaan mihin tämä häntä pystyy." Itedi nosti häntänsä pystyyn.

"En enkä haluakkaan:" Hertec hymähti. "Mutta arvaa mikä on kaikista ihmeellisintä."

"No?" Ruffe ihmetteli. "Se kuinka joidenkin naisten vatsat pyöristyivät ajan kanssa? Älä hätäile, he olivat vain raskaana."

"Ja kaikki sinun uhrejasi." Hertec huomautti hiljaa. "Mutta ei. Se kuinka vihasin itseäni silloin. Meidän piti soittaa ihmisille jotka eivät välittäneet meistä hetkeä enempää. Jotka asuivat rikkaudessa ja hyvinvoinnissa."

"Sinä hymyilit kuitenkin aina." Ruffe vastasi hymyillen. "Minä aina ihmettelin sitä."

Hertec käänsi kylkeä selkä poispäin. "Koska hän pyysi sitä." Hän vastasi hiljaa.

Ruffe vei huilun takaisin huulilleen ja puhalsi. Yksinäinen kyynel laskeutui hänen poskeaan pitkin.

Hertec katseli taivaanrantaa kylmä katse silmillään.

"Isoveli! Onko jokin hätänä?" Pieni tyttö kysyi kauhuissaan. Hertec makasi maassa hengittäen raskaasti. Kylmä yö oli laskeutunut Tatrabanin yhdelle orjaleiristä. Harva keittotuli valaisi pimeää maata jolla tuhannet ja tuhannet orjat makasivat uuvuksissa.

"Ei mitään." Hertec vastasi hiljaa ja nousi istumaan. "Oliko sinulla rankkapäivä?"

Tyttö puristi päätään. "Pääsin tänään helpolla. Psari-siskot auttoivat minua tänään."

"Minähän sanoin että pysy poissa heidän luotaan." Hertec tarttui tyttöä käsivarsista. Hänen kasvonsa näyttivät pelokkailta. "He ovat vaarallisia." Psari-siskot olivat orjaleirin sisällä toimiva huoratalo. He myivät itseään tietyistä vähäisistä elintarvikkeista mitä jaettavana oli. Heidän tiedettiin myyvän kaiken ikäisiä. Aina keski-ikäisistä naisista pieniin tyttöihin.

Tyttö nielaisi mutta nyökkäsi. "Anteeksi, isoveli."

"Ei se mitään." Hertec hymyili ja taputti tytön päätä. Tytön pikimustat hiukset silisivät hänen kätensä alla. "Pysyttele vain turvassa niin minä olen iloinen."

Tyttö katsoi häntä silmiin. "Sinä näytät pelottavalta." Hän sanoi aivan yhtäkkiä.

Hertec hätkähti. "Mitä? Näytänkö?" Hän katsoi hämmästyneenä tyttöä silmiin. Yhtä mustat kuin hiuksetkin.

"Kun et hymyile." Tyttö mutisi hiljaa. "Anteeksi."

Hertec hymyili leveämmin kuin äsken. "Sitten minä hymyilen aina." Hän katsoi tyttöä silmiin. "Jotta sinun ei tarvitse koskaan pelätä minua."

Tyttö katsoi häntä hetken ja kikatti. "Sinä olet hassu."

Hertec nauroi takaisin yhtä iloisesti.

"Oi sinä!" Joku huusi heille. Hertec kääntyi ympäri nopeasti…

Hertec heräsi nopeasti. Yö oli laskeutunut mutta jokin tuntui olevan vialla. Hän koputti sormellaan kiveä. Toinen koputus vastasi siihen.

Hän kääntyi kuin unessa mutta raotti toista silmäänsä. Ruffe vastasi hänen katseeseensa.

"Mitä tapahtuu?" Hän viittoi nopeasti.

"En tiedä. Kuulostaa ajojahdilta." Ruffe vastasi viittoen myös.

"Valmiina?"  Hertec kysyi.

Itedi virnisti ja nyökkäsi. Samassa useat äänet lähestyivät nopeasti. He tarttuivat tavaroihinsa ja hyppäsivät puun oksalle piiloon.

"Nuotio!" Hertec viittoi hädissään.

Ruffe ryhtyi heti toimeen. Hän toi kätensä eteensä ja keskittyi. Nopeasti hän alkoi viittoa nopeasti aivan uusilla merkeillä. Samassa hänen silmänsä alkoivat hohtaa. Yössä ne näyttivät kahdelta kirkkaalta tähdeltä. Samassa nuotion rippeet katosivat. Ja niin myös kaikki muutkin todisteet heidän olemassa olostaan.

Hertec hymyili. Häneltä oli usein kysytty, miksi hän oli valinnut juuri Ruffen luutnantikseen vaikka hän olikin niin surkea – Mustan Yön upseerien mittapuulla. Oli montakin syytä mutta suurin oli että vaikka ei ulkoa katsomalla uskoisi, tuo itedi oli mestari demonivoimien käyttäjä.

Äkkiä Ruffea alkoi huojua niin että Hertecin piti tukea häntä.

"Kiitos." Itedi kuiskasi ja puristi päätään. "Vähän heikottaa vain."

Vuosi sitten kun heidät oli heitetty ulos Musta Yön päämajasta, heidän voimansa oli sinetöity. Toisin sanoen pelkkä pieni alueen putsaaminen vaati häneltä uskomattomasti keskittymistä ja kävi kulutti paljon hänen voimiaan.

"Älä rasita itseäsi." Hertec vastasi hiljaa.

"Sanoo lohikäärme jolla on vain kymmenen kertaa enemmän voimaa kuin minulla?" Ruffe tuhahti. "Olisit edes opetellut käyttämään niitä…"

"Voimme puhua menneistä myöhemmin." Hertec ärähti ja nosti kätensä pystyyn.

Mies juoksi pimeydessä. Vaikka oli pimeää Hertec huomasi että hän oli loukkaantunut. Häntä jahtasi viisi miestä koirien kanssa.

"Eikö tuo ole Metra? Sen papin veli?" Ruffe kuiskasi.

Totta se oli. Merirosvo juoksi kauhuissaan metsään juosten aivan Hertecin ja Ruffe alta.

"Mitä on tapahtunut?" Ruffe ihmetteli.

"Heidät on varmaan tapettu." Hertec huokaisi. "Merimiehet kertoivat totuuden ja merirosvot tapettiin sen takia. Yleistähän se on."

Hertec huokaisi. "Mene hänen luokseen. Minä hoidan nuo."

"Aiotko auttaa heitä?" Ruffe huudahti. "Miksi?"

"Minä sanoin että he ovat minun vastuullani tällä saarella." Hertec huokaisi. "Se tarkoittaa myös niin hyvässä kuin pahassa."

Ruffe nyökkäsi nopeasti. "Selvä." Hän hyppäsi seuraavaan puuhun ja seurasi Metran perään.

Hertec odotti hetken. Hänen alitseen juokseva ryhmä näytti todella heikolta. Hertec mietti ensin parasta lähestymistapaa mutta koska hänen miekkansa olivat rikki, hänen oli tyydyttävä kunaihinsa. Heti kun viimeinen joukosta oli ohittanut hänen puunsa, Hertec hyppäsi maahan huomaamattomasti.

Äkkiä koirat pysähtyivät ja alkoivat murista vihaisesti. Ne olivat haistaneet Hertecin.

"Mikä hätänä, poika?" Yksi miehistä kysyi samalla kun Hertec heitti ensimmäisen veitsen miehen otsaan. Tämä kaatui maahan tajuamatta mitä oli tapahtunut. Sitten hän juoksi ryhmän keskelle viiltäen kolmea miestä kerralla kuoliaiksi yhdellä viillolla. Koirat rimpuilivat hänen kimppuunsa. Hertec otti kaksi heittotähteä tappaen koirat kivuttomasti. Kun ne kaatuivat viimeinen mies näytti tajuavan tilanteen.

Hän ei edes huomioinut miekkaansa mikä hänellä oli kädessään vaan heitti sen menemään. Ei kestänyt kauaa kun viiltävä kipu vei hänen jalkansa hänen altaan. Hän katsoi taakseen ja näki kuinka hänen jalkansa vuoti verta vuolaasti.

"Olisi väärin jos juoksisit karkuun." Hertec virnisti ja seisoi hänen edessään.

Pimeydessä Hertecistä näkyi vain hänen hiuksensa ja silmät mitkä loistivat oudosti. Mies luuli sillä hetkellä näkevänsä oikean demonin.

"Loppu jo?" Ruffen pettynyt ääni huudahti kun hän astui Metra perässään taistelukentälle. Nuorimerirosvo katsoi ihmeissään ihmisten ruumiita jotka olivat jahdanneet häntä niin kauhuissaan äsken. "Minä halusin leikkiä myös."

Hertec käveli mitään sanomatta jokaisen ruumiin luo ja veti veitsensä ja heittotähtensä takaisin.

"Mitä on tapahtunut?" Hän kysyi Metralta lopulta.

Ruffe yritti parhaansa sitoa hänen haavaansa. "Tämä on vaikeaa." Hän mutisi.

"Hyvä että löysin sinut." Poika vastasi. "He ovat kuolleet! Kaikki ovat kuolleet!"

"Mitä tapahtui?" Hertec ihmetteli.

"Se tapahtui niin äkisti." Metra kävi tapahtumia läpi. "Me juhlimme selviytymistä kunnes yhtäkkiä koko majatalo meni pimeäksi. Miehiä aseissa juoksi meidän kimppuumme. Me yritimme taistella mutta meillä ei ollut mahdollisuuksia. Se oli ohi ennen kuin kukaan ehti edes vetää aseitaan. Hyvällä onnella minä pääsin pakoon." Hän hengitti raskaasti. "Päätin etsiä sinut."

Hertec nosti äkkiä päätään.

"Onko jokin hätänä?" Metra kysyi nopeasti.

"Ei." Hertec vastasi. "Kaikki ovat kuolleet? Sepä vahinko."

"Eivät kaikki!" Poika huudahti. "Sreal jäi eloon."

"Miksi?" Lohikäärme ihmetteli.

"Kuulin ennen kuin pakenin että he haluavat viedä hänet pääkaupunkiin, Odora-saarelle ja mestauttaa hänet julkisesti."

"Mitä he hyötyvät siitä?" Ruffe ihmetteli. "Vai saavatko he jotain erityistä mielihyvää naisten kiduttamisesta?"

Matra näytti punastuvan ja korotti ääntään. "Ettekö te tajua! Hän on toiseksi mahtavimman merirosvokapteenin tytär! Hän on terrorisoinut näitä vesiä jo kauan! Tietenkin näin he voivat maksaa hänelle osan takaisin!"

Hertec vilkaisi Ruffea joka nyökkäsi. "Minä ymmärrän. Tule jo esiin sieltä! Minä tiedän että aiot joka tapauksessa!"

Metra katsoi ihmeissään kuinka metsän pimeydestä ilmestyi sotilas täydessä varustuksessa. Hänen miekkansa oli vedetty huotrasta. "Huomasit minut. Luulin pystyväni peittämään läsnäoloni vielä hetken."

Hertec ei vastannut. "Oliko jotain?"

"Haluan että antaudut suosiolla, niin teloitus on nopea ja kivuton." Mies huusi voimakkaalla äänellä.

Hertec virnisti. "Ja miksi minun pitäisi antautua sinulle?"

Mies huokaisi. "Miksi se menee aina näin. Ampukaa hänet!" Hän huusi ja osoitti miekallaan Herteciä.

Mutta mitään ei tapahtunut.

"Ampukaa hänet!" Hän huusi uudestaan. "Älkää pelleilkö! Ampukaa hänet heti!"

Samalla pimeydestä astui esiin Ruffe. Hän vihelteli rennosti kädet taskuissa.

"Mitä?!" Sekä sotilas että Metra huudahtivat ja katsoivat kohtaan jossa itedi oli ennen seissyt. "Missä välissä…?"

"Älä välitä." Ruffe hymyili. Kuunvalo pisti yllättäen esiin taivaalla. Se valaisi kirkkaasti. "Teillä ei ollut mahdollisuutta alun alkaenkaan. Me huomasimme teidät ennen kuin tapoimme nuo 'takaa-ajajat'."

Hertec katsoi miestä silmiin. "Minä en edes ole merirosvo." Hän vastasi. "Otin laivan komentooni koska halusin päästä joskus maihin."

Mies katsoi kauhuissaan ympärilleen. Hän yritti löytää edes yhden varjon mutta kuunvalossa hänen silmänsä levisivät kauhusta. Kaikki hänen miehensä olivat kuolleet. He nojasivat luonnottomissa asennoissa. "Keitä te olette?"

Ruffe naurahti ja häntä ilmestyi esiin hänen viittansa alta. "Arvaa kaksi kertaa."

Hertec keskittyi hetken ja hänen silmänsä muuttuivat kirkkaanpunaisiksi.

"Demoneita!" Mies kiljaisi pelosta. "Menkää pois!" Hän yritti paeta mutta Hertec työnsi hänet maahan ennen kuin hän ehti ottaa askeltakaan.

"Ruffe, tapa tuo kituva sotilas." Hän osoitti hiljaa maassa vikisevään mieheen jonka jalka oli pettänyt alta. Mitään sanomatta Ruffe käveli miehen luo ja liikautti häntäänsä. Hän läpäisi miehen selän häntänsä kärjellä.

"Mitä tehdään petturilla?" Itedi kysyi. Hän katsoi väsyneesti häntä mutta huomasikin että hän oli kadonnut. "Hän taisi paeta. Kuinka tylsää."

"Tuo hänet tänne. Elossa. Minä huolehdin hänestä itse." Hertec katsoi maassa kiljuvaa sotilasta silmiin. "Minulla on vielä vähän kysyttävää tältä."

Hetken päästä kirkuva Metra heitettiin keskelle kokkoa. Nuotiossa paloivat kaikki ruumiit mitä oli kerääntynyt. Hertec paistoi samoissa liekeissä koiran jalkaa ruuaksi. "Käskin sinun tuoda hänet tänne mutta sinä päätit leikkiä hänen kanssaan." Hän huokaisi kun katseli maassa kyyristelevää poikaa.

"Olen pahoillani! He pakottivat minut siihen! He sanoivat että saisin elää jos johdattaisin heidät teidän luokse! En halunnut tehdä sitä-"

"Lopeta tuo paskanjauhanta!" Hertec karjaisi silmät punaisina. "Sinä olet toiminut petturina paljon kauemmin. Minä tiedän sen."

"Et voi todistaa mitään!" Metra vetosi epätoivoissaan. "Antakaa anteeksi kapteeni! Minä pyydän! En ikinä pettäisi teitä!"

Hertec laskeutui massa kyyristelevän miehen ääreen ja katsoi häntä silmiin. Poika näytti valmiilta laskemaan alleen. "Tiedätkö kuka minä olen?"

Metra puristi päätään.

"Tiedätkö kuka hän on?" Lohikäärme osoitti itediä.

Metra puristi uudestaan päätään.

"Tiedätkö Mustan Yön?" Hertec kuiskasi.

Miehen kasvot kalpenivat muutaman asteen lisää. Hän ei pystynyt enää edes puristamaan päätään.

"Minä olen Hertec Torpei. Entinen kolmannentoista ryhmän kapteeni. Ja hän on Ruffe Nikian. Minun luutnanttini. Tiedätkö mitä se tarkoittaa?" Hertec tiesi ettei nimet sinänsä vaikuttaneet paljoa mitenkään. Mutta Mustan Yön käsi oli pitkä. Eikä se päästänyt irti kun se sai kerran kiinni. "Että minä olen oppinut tunnistamaan lojaalin alaisen petturista yhdellä silmäyksellä. Ja arvaa mitä pettureille tehdään Tatrabanissa?"

Poika ei kestänyt enää. Hän pyörtyi kauhusta.

Ruffe nuuhki ilmaa vähän. "Täällä haisee."

Hertec tuhahti ja tarttui poikaa rinnuksista. "Nyt hänen tappamisessaan ei ole mitään intoa." Hän tuhahti.

"Odotetaan aamuun." Ruffe ehdotti. "On liian pimeää liikkua kuitenkaan."

Hertec nyökkäsi ja heitti pojan maahan.

Itedi tarttui koiran jalanpalaan ja haukkasi. "Hyvä että he tulivat. En ole syönyt lihaa viikkoihin."

"Se on puoliraaka vielä." Hertec huomautti hiljaa.

Itedi katsoi häntä kuin siinä ei olisi mitään ihmeellistä. "Nostalgista ruokaa." Hän vastasi. "Mehän söimme tätä kun olimme pieniä."

Hertec puristi päätään. "Minä en koskaan syönyt puoliraakaa lihaa."

"Et koska Aruane haukkui sinua eläimeksi." Itedi virnisti. "Hän ei varmaan koskaan tajunnut että me olimme demoneita."

Hertec hymyili hiljaa. "Kyllä hän tajusi. Mutta hän halusi meidän käyttäytyvän kuin ihmiset." Hän tarttui toiseen koipeen ja repäisi siitä palan hampaillaan. "Mutta häntä ei enää ole." Hän murisi.

"Kaikille demoneille jotka olemme kohdanneet!" Ruffe huusi ja nosti ruokansa ilmaan kuin pikarin. "Ja niille jotka eivät edes kuule meistä!"

"Demoneille." Hertec vastasi hiljaa.

Seuraavana aamuna kylästä joukko lapsia jotka olivat leikkineet metsässä, juoksivat kirkuen takaisin kylään. Metsästä oli löytynyt kasa hiiltyneitä ruumiita. Sekä yksi nuori mies joka tunnistettiin merirosvojen mukana tulleeksi vakoojaksi. Kun ihmiset kysyivät mitä hänelle oli tapahtunut, yksikään metsään menneistä miehistä vastannut. He vain oksensivat vatsansa sisällön uudestaan.

Vasta muutaman päivän päästä huomattiin myös että yksi vene puuttui.

Hertec katseli pienen purjeveneen keulasta väsyneenä. "Kuka olisi uskonut että he lähtevät niin myöhään." Hän haukotteli. "Eikö tätä purkkia saa liikkumaan yhtään nopeammin?"

"No anteeksi, kapteeni!" Ruffe huusi vihaisena. "Mutta pahoin pelkään että pieni jollamme ei pärjää tuollaiselle sotalaivalle." Hän istui laivan perässä pidellen hännällään kiinni peräsimestä.

Hertec katsoi uudestaan eteenpäin. Taivaanrannassa näkyi erittäin pieni piste. Sitä tuskin huomasi. "Tee tuulta." Hän ehdotti.

"Arvaa mitä olen yrittänyt?" Itedi murisi ja risti kätensä uudestaan. "Ole hiljaa! Keskityn." Äkkiä hän katsoi Herteciä. "Miksi me jahtaamme häntä?"

Kysymys yllätti Hertecin täysin. "Eikö se ole selvää?"

Ruffen ilme kertoi vastauksen. "Oletko rakastunut häneen?"

"Ajattele nyt vähän." Hertec tuhahti. "Mitä laumaan kuuluminen tarkoittaa?"

Ruffe hymyili. "Mahdollisuutta selviytyä."

"Mitä laumanjohtajana oleminen tarkoittaa." Lohikäärme katsoi itediin kylmästi.

"Paljon muuta." Itedi nyökkäsi ja pinnisti taas kaiken voimansa. "Mutta olisi helpompaa jos voisit tehdä tämän itse. Mia, Sora, Mitsketa, Aho." Hänen kätensä viittoivat merkit samalla kun hän lausui ne. "Hasi!"

Äkillinen nykäisy veti Herteciä taaksepäin kun tuulenpuuska lennätti venettä vauhdilla eteenpäin. "Kauanko pystyt pitämään tätä vauhtia yllä?" Hertec huusi taustamelun yli. Hän nousi varovasti seisomaan ja sitomaan naruja kiinni, jotka uhkasivat löystyä.

"Ehkä minuutin." Ruffe huusi.

Hertec näki kuinka hiki valui itedin otsalla tämän yrittäesä parhaansa mukaan. Mutta Hertec huomasi kuinka loitsu menetti voimiaan. Äkillinen trombi syöksi hänet kumoon.

"Ruffe lopeta!" Hän huusi niin kovaa kuin pystyi.

Tuuli loppui kuin seinään. Itedi huohotti raskaasti. "Mahdotonta." Hän sylkäisi laidan yli. Hertec erotti punaisen sävyn. "Sinetti ei mahdollista näin kovia loitsuja. Ennen pitkää ne vain menettävät tasapainon ja alkavat kääntyä käyttäjää vastaan."

"Kuulostat ihan opettajalta." Hertec katsoi eteenpäin. "Laiva on melkein näkyvissä. Tämä etäisyys on kai parasta pitää." Hän katsoi ystäväänsä. "Olemme istuvia maaleja jos he huomaavat meidät ennen kuin pääsemme laivaan."

Ruffe nyökkäsi ja nojautui peräsimeen. Hän tunsi olonsa täysin voimattomaksi.

"Kuinka pitkä matka vielä?" Hertec kysyi Ruffelta.

"Jos olen yhtään varma, sanoisin huomeniltana." Itedi rykäisi. "Mistä en ole yhtään varma."

Hertec mietti. Laiva lipui hitaasti kauemmas. "Pystytkö yrittämään uudestaan pian?" Hän kysyi itediltä

"Sanoisin että kahden tunnin päästä." Hän puristi päätään.

"Sitten ei mahda mitään." Hertec vastasi. "Me emme saavuta heitä tänä yönä mutta huomeniltaan mennessä meidän pitäisi olla Odora-saarella. Meillä on aikaa se yö saada hänet vapaaksi."

"Entä jos emme ehdikään?" Ruffe kysyi.

Hertec hymähti. "Sitten käytämme suorempaa lähestymistapaa." Hän otti reppunsa esille ja kaivoi sitä hetken aikaa. "Säästä voimiasi. Voit joutua hikoilemaan kun pääsemme maihin."

Ruffe katsoi häntä kummissaan ja tavaroita joita hän veti esiin. "Mitä ihme-?" Hän ihmetteli mutta tajusi nopeasti. "Tietenkin." Hän ymmärsi katsellen miten Hertec aukaisi muutamia purkkeja ja muotteja. "Kuinka monta luulet pystyväsi tekemään?"

"Kolme näillä aineilla. Eikä mitään tehokasta." Hertec mutisi.

"Kolmen pitäisi riittää." Itedi huomautti.

 

 

Hänen päätään särki. Se oli ensimmäinen selvä ajatus minkä Sreal sai muodostettua kun viimein heräsi. "Sattuu niin helvetisti." Hän ähkäisi ja nousi istumaan. Ensin hän ei tajunnut missä oli. Sitten hän huomasi että lattia liikkui. Tämä on laiva! Sreal henkäisi. Missä kaikki muut ovat? Mitä on tapahtunut? Hänen silmänsä pysähtyivät kaltereihin mitkä erottivat hänet muusta maailmasta. "Mitä on tapahtunut?" Hän nielaisi pelosta.

"Viimein hereillä?" Kuului ääni. Sreal kääntyi kauhuissaan katsomaan kuinka Ocipa-saaren sotilas marssi hänen eteensä virnuillen. "Toivottavasti nautit olostasi, Sreal 'Merenneito' Suao. Pian oikeus voittaa."

"Mikä oikeus? Mitä tarkoitat? Mitä on tapahtunut?" Sreal katseli ympärilleen. "Missä minun miehistöni on?"

"Kuolleita kaikki." Mies virnisti ja nojasi sellin oveen. "Sinä et varmaan muista mutta sinut huumattiin eilen. Kaikki muut tapettiin."

Sreal nosti kätensä suunsa eteen, ettei kirkuisi. "Et ole tosissasi!" Hän kuiskasi ja nielaisi. "Kaikki?"

"Kaikki. Jopa se sinun kapteenisi." Mies virnisti. Srealin silmät laajenivat kauhusta. Sotilas näytti saavan siitä enemmän puhtia. "Tiesitkö että yksi sinun miehistäsi oli petturi? Kyllä, se pieni mies joka näytti myrkynnielleeltä. Hän johdatti sotilaat sen sinun kapteenisi luokse nyt he varmaan polttavat hänen ruumistaan roviolla." Hän virnisti. "Kukaan ei pysty pelastamaan sinua."

"Miksi...?" Sreal kuiskasi kyynel silmässään. "Miksi te jätitte minut eloon? Miksette voineet tappaa minua kun muitakin?"

Mies virnisti. "Koska sinä olet isäsi tytär." Sreal katsoi miestä silmiin. "Sinun isäsi on levittänyt kauhua jo liian kauan. Näin me maksamme hänelle vähän takaisin. Tämä kertoo koko maailmalle että me emme pelkää häntä." Hän hymyili ylimielisesti. "Ei kestä enää kauaa. Nyt kun meillä on Mustan Yön tuki niin heillä ei ole toivoakaan."

"Musta Yö?" Sreal ihmetteli.

"Niin, tulepas tänne!" Mies huusi iloisesti. Ruumaan astui mustaan kimonoon pukeutunut pitkähkö nainen. Hänellä oli ruskeat kiharaiset hiukset ja iloinen hymy. Hänen selässään keinui taistelukeihäs. "Hei!" Hän vastasi. "Minä olen Matasi. Mustan Yön neljännen ryhmän kuudes istuin." Hän kumarsi etiketin mukaan. "Mukava tavata."

"Sinä…?" Sreal katsoi häntä pitkään. "Olen nähnyt sinut jossain!"

"Kyllä." Nainen vastasi. "Minä tapasin sinut silloin siellä satamassa ennen kuin Sininen kahle lähti." Hän tuhahti. "Todella! Se typerys Itare kahdeksannesta ryhmästä melkein pilasi kaiken sillä 'etsinnällään'."

"Sinä pyysit minua kantamaan sitä keppiä mukanani…" Sreal kuiskasi. "Sinä houkuttelit ne demonit…"

Matasi hymyili innoissaan kuin pikkulapsi. "Sinä tajusit! Kun näin laivan eilen tajusin että käytimme ehkä liian vahvaa syöttiä. Mutta luulimme että isäsi olisi mukana joten…" Hän kohautti olkiaan. "Kaikkea ei voi saada."

"Näetkö nyt?" Sotilas kysyi virnistäen. "Teidän aikanne on ohi. Musta Yö liittolaisenamme me putsaamme tämän meren."

Matasi hymyili. "Kunhan muistatte mitä on sovittu."

"Kyllä kyllä." Sotilas hymyili. "Puolet merirosvojen aarteesta kuuluu teille."

"Meidän valitsemamme puolisko. Ja parempi ettet unohda." Ennen kuin mies ehti edes vastata, Matasin keihäs lensi hänen käteensä ja hän iski sillä sotilaan jalan viereen. Tämä perääntyi hätkähtäen. "Koska Musta Yö ei unohda loukkauksia." Hänen äänensä oli äkkiä pelottavan kylmä. Rauhallisesti hän veti keihään takaisin käteensä ja heitti sen olalleen. Taas hän hymyili. "Mutta niinhän ei käy." Ja käveli pois.

Sotilas nielaisi ja seurasi perästä.

"Oli kiva tavata." Matasi huusi olkansa yli iloisesti ja heilutti kättään. "Toivottavasti tapaamme joskus paremmissa olosuhteissa."

Kun ruuman ovi kolahti kiinni, Sreal nielaisi tyhjää. Hän käytti kaikkeansa estääkseen kyyneltulvan joka uhkasi vääjäämättä. Hän nousi seisomaan ja löi nyrkeillään kaltereita. Sitten masennus valtasi hänet ja hän rojahti lattialle.

"Onko varmaa että kaikki on tapettu?" Matami kysyi hänen seisoessaan kannella. "Jopa se kapteeni joka 'taisteli hirvittävän hyvin'?" Hän käytti hänelle esitettyä kuvailua Hertecistä.

"Aivan varmasti." Sotilas vastasi. "Olkoot vaikka kuinka hyviä, he eivät voi mitenkään saavuttaa meitä."

"Minä sitä pelkääkään." Nainen tuhahti ja katseli ympärilleen. "Mitä olen ymmärtänyt merimiesten kertomuksesta, demonien hyökkäys oli huomattavasti suurempi kuin odotettu."

"Ne kaksi demonia vain houkuttelivat lisää demoneita." Sotilas ehdotti. "Tiedättehän sananlaskun: demoni tuntee demonin."

Matami katsoi sotilasta kylmästi. "Yritätkö olla hauska?" Hän katseli ympärilleen. "Minusta tuntuu että keulassa on jotain vikaa. Ehkä olisi parasta jos menisit sinne ja tarkistaisit asian."

Sotilas näytti hetken hämmentyneeltä mutta seurasi käskyä nopeasti.

"Tästä tulee pitkä matka." Matami huokaisi.

 

 

Hertec ja Ruffe nousivat maihin kaksi tuntia sotalaivan jälkeen. He saivat pian tietää että Sreal oli johdatettu suoraan kaupungin torilla sijaitsevaan linnoituksen vankilaan.

"Hänet teloitetaan huomenaamulla." Kerjäävä eukko kertoi myöhään yöllä heikolla äänellä. "Tänne on virrannut paljon väkeä monista kylistä. Kaikki haluavat nähdä legendaarisen 'Merenneidon'. Siksikö tekin tulitte?"

"Tietenkin." Ruffe vastasi. "Satuimme olemaan Apacilla juuri äsken."

"Aivan. Siellähän heidät otettiin kiinni. Le lähettivät linnun edeltä ja kaikki valmistelut on tehty."

"Mitenköhän teloitus tapahtuu?" Itedi tiedusteli. "Kirveellä vai keihästämällä?"

Eukko näytti olevan kauhuissaan. "Hyvä lapsi! Mitä sinä sanoit! Eikö äitisi opettanut sinulle yhtään tapoja?"

Ruffe ei välittänyt vaan käveli pois. "Mitä tehdään?" Hän kysyi Herteciltä joka oli seisonut sivussa. Hiljainen satama vaikutti pahaenteiseltä.

"Meillä vain tunti aikaa ennen auringon nousua. Ehkä kaksi ennen teloitusta." Hertec mietti. "Käydään ensin tutkimassa vankila. Sinä katolla ja minä kadulla."

"Ymmärretty." Itedi vastasi ja heitti viittansa veneeseen. Hänen allaan oli hänen taistelusuojuksensa.

"Sinulla on aikaa yksi tunti. Tavataan vankilan edessä." Hertec vastasi.

Ruffe nyökkäsi.

Kerjääjä eukosta tuntui kuin itedi olisi kadonnut samalla hetkellä. Hän oli katsellut parivaljakkoa juopunein silmin. Äkkiä hän näki kuinka poika ilmestyi vanhemman pojan viereen uudestaan kuin tyhjästä.

"Mitä nyt?" Hertec kysyi vihaisena.

"Tuota… ööh… missä se keskusaukio taas sijaitsikaan?" Ruffe naurahti.

Hertec hätkähti. "Etkö kysynyt?"

"Et sinäkään siitä huomauttanut!" Ruffe huusi vihaisena ja käveli vihaisena eukon luokse. Hän hymyili ystävällisesti. "Missä päin se keskusaukio oikein on?"

Nainen oli ehkä juovuksissa mutta hänellä oli ilmeisesti jotain järkeä päässään. "Maksa niin kerron."

Ruffen silmäkulma nyki ja hän veti nyrkkinsä taakse. "Kuole." Hän sanoi pahaenteisesti hymyillen.

Hertec tarttui häntä kädestä. "Tuossa." Hän heitti naisen käteen kolikon. Kerro!"

"Ei mitään tapoja." Eukko vastasi ja punnitsi kolikon painoa kädellään. "Seuratkaa vain tuota katua kunnes tulette aukiolle jolla on iso lava."

"Selvä." Ruffe hymyili ja löi naista otsaan. Hän rojahti tajuttomana kadulle. "Nuku nyt."

"Saatko jotakin mielihyvää naisten lyömisestä?" Hertec kysyi epäuskoisena.

Itedi katsoi häntä viattomasti. "Hän on jo nähnyt minut tässä asussa. Ei oteta riskejä tänään."

"Jättäisitkö sen kolikon hänelle kuitenkin." Lohikäärme huomautti turhautuneena. "Ja mene jo! Olemme haaskanneet tarpeeksi aikaa."

Vastahakoisesti Ruffe palautti kolikon eukon käteen. "Tunti." Hän mutisi ja katosi.

Hertec huokaisi ja peitti kasvonsa.

Hän seurasi pääkatua jota varjostivat useat kapakat joiden ikkunoista paloi valo. Hän kuuli juhlintaa jokaisesta. Hän kuuli myös sanat mestaus, merirosvo, kosto ja Merenneito.

Hertec ei välittänyt niistä vaan käveli rauhallisesti kadulla.

Hän pani myös merkille että kaduilla vaelsi paljon sotilaita. Hän laski että pelkästään hänen edellään kulki kahdeksan sotilasta partiossa. Ja hän tiesi että hänen takanaan kulki toinen mokoma. Kaikki olivat täydessä sotavarustuksessa. He mitä ilmeisesti odottivat jotain.

Hän saapui toriaukiolle lopulta ja yllättyi väenpaljoudesta vaikka oli vielä myöhäinen yö. Kaikki ihmiset olivat kerääntyneet mahdollisimman aikaisin saadakseen hyvät paikat teloitukseen. Hertec katsoi hiljaa mestauslavaa jolla oli yksi verinen pölkky. Se oli kulunut monesta käytöstä.

Hän kierteli toriaukiota tutkien lavaa, sotilaita jotka vartioivat sitä ja vankilaa joka oli lavan takana. Se oli kylmä tiilirakennus jossa ei ollut muuta sisäänpääsyä edessä kuin yksi ovi.

"Ei edes ikkunoita." Hertec selitti Ruffelle heidän istuessaan katolla. "Kiersin talon ympäri löytääkseni vain toisen oven toisella puolella."

"Ei sen parempi tuuri minullakaan." Itedi kertoi mitä oli löytänyt. "Katolla oli yksi ovi mutta siellä oli vartiointi."

"Voimmeko tappaa kaikki ennen kuin he laukaisevat hälytyksen?" Hertec kysyi.

Ruffe puristi päätään. "Heillä on merkki joka kertoo tilanteesta." Hän nyökkäsi vankilankatolle. Hertec näki neljä soihtua jotka liikkuivat tasaiseen tahtiin katon jokaisella sivulla. "Testasin merkin tarkkuutta." Itedi jatkoi. "Heitin yhtä soihdun kantajaa kivellä niin että tämä tiputti soihdun. Koko katto heräsi eloon kuin muurahaispesä. Katto on poissa laskuista."

Hertec katsoi taivaalle. "Aurinko nousee kohta. Meillä on tunti aikaa." Ihmisiä virtasi aina vain lisää torille.

"Mitä suunnittelet?" Ruffe kysyi luottavaisesti. "Mutta sen on parempi säästää minut turhalta vaivalta."

Hertec heitti tavaransa kattotiilille levälleen. "Minulla on kuusi kunaita, kahdeksan heittotähteä, sekä nämä." Hän nosti pientä pussia. "Sekä merirosvolta varastettu miekka ja kymmenen metrin pätkä köyttä. Sekä viisi lankakerää."

"Minulla ei ole yhtään kunaita tai heittoveistä. Eikä heittotähtiä. Veitsi-kachini." Ruffe luetteli omat välineensä. "Täällä ei taida olla ninja-kauppaa auki?" Hän kysyi huokaisten.

"Ei… ei taida olla." Hertec mietti. Hän katseli aukiota etsien vastausta kysymykseensä. "Naapurikatoilla on jokaisella kaksi jousimiestä. Aukiolla on nyt pelkästään suojelemassa lavaa ainakin kaksikymmentä miekkamiestä. Luku varmasti ainakin kaksinkertaistuu, ellei kolminkertaistu teloituksen alkaessa. Sitten on vielä vankilan katon miehet."

"Onko ideoita?"

"Yksi idea mikä voisi toimia." Hertec vastasi. "Mutta suora lähestyminen on minusta väärin."

"Hertec, katsoi!" Ruffe huudahti ja osoitti aukiolle. Ryhmä ihmisiä astui juuri ulos vankilasta. Ja heidän seassa oli:

"Se nainen joka antoi sen kepin." Lohikäärme vastasi. "Hän oli kuin olikin Mustan Yön naisia. Tämä mutkistaa asioista vielä enemmän."

"Mutta miksi Musta Yöllä olisi täällä edustajia?" Ruffe ihmetteli.

"Näyttää siltä," Hertec kääntyi keräämään tavaransa kasaan. "Että demonien hyökkäys ei ollutkaan täysin sinun syytäsi."

"Mitä tarkoitat?" Ruffe ihmetteli.

"Että se oli järjestetty tietenkin!" Lohikäärme ärähti vihaisena. "Se keppi oli sinustakin houkutteleva, eikö?"

Itedi muisteli kun oli löytänyt sen ruumasta. "Se oli kiiltänyt kauniisti." Hän mutisi.

"Se oli syötti. Valtava demonisyötti." Hertec vastasi. "Joka ilmeisesti vahvistui ajan myötä. Ja jonka voima moninkertaistui kun joku idiootti käytti omaa loitsuaan sen läheisyydessä."

Ruffe vihelteli huolettomasti.

"Mutta palataksemme tuohon naiseen." Lohikäärme katsoi alas katolta. "Hänet pitää poistaa pelistä ennen kuin voimme liikkua."

Ruffe nyökkäsi. "Hän ei voi luutnantti ilman käsivarsilaattaa." Hän mutisi tutkien. "Mutta tuo keihäs… tarkalleen samanlainen kuin Rifcan-ukolla." Rifcan oli entinen Mustan Yön viidennen ryhmän asemestari, kunnes hänet oli alennettu huonon käytöksen takia. Hän oli ollut viidennen ryhmän kuudes istuin ja yksi parhaista taitelukeihään käyttäjiä.

"Minä muistan huhun että hänellä olisi ollut naisoppilas sen jälkeen kun hänet alennettiin takaisin rivimieheksi." Hertec mutisi. "Nimeä en muista."

"Matasi Desakke." Ruffe mutisi hitaasti ja huokaisi. "Viidennen ryhmän uusi viidestoista istuin." Hän muisteli tietojaan.

"Vanha tuttu vai?" Hertec kysyi hiljaa.

"En tunnistanut näin kaukaa mutta tuo keihäs ja nuo ruskeat hiukset ja kasvot…" Itedi katsoi alas kadulle jossa Mustan Yön nainen jakeli käskyjä sotilaille. "Ilmiselvästi hän."

"Miten et huomannut sitä silloin kun tapasimme hänet satamassa!?" Hertec kysyi vihaisesti.

Ruffe katsoi häntä hetken aikaa hiljaa. Ihan kuin hän olisi sanonut jotain erittäin tyhmää. "Ensinnäkään en nähnyt hänen kasvojaan ja hänen hiuksensa olivat liinan alla piilossa." Hän huomautti. "Toisekseen hän on henkilö jonka olen halunnut unohtaa Mustasta Yöstä."

"Mitä tapahtui?" Hertec ihmetteli. "Särkikö hän sydämesi?"

"Ei tietenkään!" Ruffe ärähti ja katsoi alas katolta. Naisen hiukset heiluivat taas vapaina. "Mutta hän oli yksi harvoista jotka laskin ystävikseni kokelasaikana." Hänen äänessään oli jotain mitä Hertec ei ollut vielä koskaan aikaisemmin kuullut.

Hän nousi pystyyn. "Minä tapan hänet. Onko ongelmia?"

Itedi katsoi lämpimän ruskeilla silmillään lohikäärmettä suoraan kylmän sinisiin silmiin. "Minä tapan hänet." Hän kuiskasi ja nousi pystyyn. "Minun pitää katkaista tuollaiset siteet kuitenkin."

Hertec pysäytti hänet tarttumalla häntä olkapäästä. "Ei. Sinun pitää valmistautua ja kerätä voimia. Jos haluamme pelastaa Srealin me tarvitsemme kaikkia mahdollisia valtteja mitä on."

"Ei käy." Ruffe pyristeli irti. "Tämä on jotain mitä minun pitää tehdä." Hän hyppäsi katolta kadulle ja katosi.

"En olisi uskonut joskus näkeväni Ruffen tuollaisena. Lemmen kipeänä." Hertec mutisi ja laskeutui risti-istuntaan ja alkoi meditoida. Päivästä tulisi pitkä.

Ruffe juoksi huppu päässään kadulla pimeässä ohitellen kodittomia ja rosvoja tottunein askelin. Hän yritti pitää mielensä tyhjänä ja keskittyä tehtävään. Matasi oli vihollinen. Vihollinen piti tappaa. Yksinkertaista. Samalla muistot kirpaisivat häntä. Se huora halusi hänet ja sai hänet. Hän mietti vihaisena. Voin ilomielin lopettaa hänet.

Hän juoksi sivukaduilla torin ympäri kunnes huomasi seurueen kulkevan ripeästi kadulla. Nainen johti sitä.

Ruffe veti syvään henkeä ja nosti veitsensä ylös. Tarkisti nopeasti että narut olivat selvät ja kunnolla kiinni ja hyökkäsi. Hän hyppäsi suoraan sokeasta kulmasta vihollisten niskaan. Hän laski nopeasti viisi vastustajaa ennen pääkohdetta.

Nopea nuuhkaisu. Kevään kukkia. Matasi käytti yhä samaa hajuvettä kuin silloin. Hän yritti keskittyä kun äkkiä huomasi että hänen iskunsa oli torjuttu.

"Tehkää hälytys heti!" Nainen huusi ja piti keihästään vaakatasossa. Ruffe hyppäsi nopeasti ilmassa voltin ja laskeutui jaloilleen.

Hän kirosi mielessään kun sotilaat juoksivat karkuun. Nyt koko pelastus menisi puihin ja vain hänen takiaan.

Juuri kun hän aikoi hyökätä uudelleen, kolme sotilasta kaatui kuolleena maahan. Heidän selistään pisti esiin heittoveitset. Hertec hyppäsi katolta maahan kevyesti ja katsoi pakoon juoksevien sotilaiden perään. Hän nappasi kuolleiden miesten selästä aseensa ja katosi.

"Tapa hänet nopeasti." Hän murahti Ruffelle ja juoksi muiden sotilaiden perään. He juoksivat kirkuen Hertecistä poispäin.

Matasi katsoi Hertecin selkää nopeasti ja sitten Ruffea. "Nuo ovat vanhat Mustan Yön salamurhaajien suojukset. Mitä te täällä teette? Kenen valtuuksilla te käytte näiden sotilaiden kimppuun!? Tiedättekö kuka minä olen?"

Ruffe nyökkäsi hiljaa. "Tunnen sinut hyvin, Matasi." Hän kuiskasi ja veti huppunsa pois. Itedin ruskeat kiharat heiluivat pään liikahtaessa. "Tunnetko sinä minut?"

"Ruffe…?" Matasi henkäisi. Hänen sormensa kiristivät otetta sauvasta. "Mitä sinä täällä teet? Etkö sinä olekaan enää mahtava luutnantti Ruffe Nikian? Kolmannentoista ryhmän toiseksi vahvin taistelija ja verta hyytävä demoni?"

Ruffen häntä ilmestyi hänen selästään.

"Yhä piilottelet sitä housuissasi kuten aina ennenkin? Kuinka lapsellista." Matasi perääntyi pari askelta. "Kuka tuo oli?" Hän osoitti peukalollaan taakseen. "Joku apureistasi?"

"Hän on Hertec Torpei." Ruffe murahti varoittavasti.

 Matasin oli pakko katsoa selkänsä yli. "Tuo oli kolmannentoista ryhmän kapteeni? Kapteenikomentaja Joaripin oppipoika?"

Ruffe nyökkäsi. "Ja tunnetaan myös lempinimellä Burakima, Tatrabanin yön kauhu. Teurastaja ja niin edelleen. Ja myös minun kapteenini."

Matasi katsoi nopeasti Ruffea. "Mitä te täällä teette? Liittyykö tämä jotenkin siihen teidän erikoistehtäväänne?"

"Erikoistehtävään?" Itedi ihmetteli.

"Se minkä takia teitä ei ole näkynyt kolmannentoista ryhmän päämajassa vuoteen?" Nainen kysyi kylmästi.

Ruffe katsoi ylös naiseen. Hän oli kitukasvuinen ja ainoastaan puolet siitä mitä nainen oli pituutta. "Juu. Sovitaan vaikka niin."

Matasi perääntyi ja pisti keihäänsä pois. "En halua joutua tappelemaan teidän kansanne." Hän näytteli pelkäävänsä. "Hertec Torpei ja hänen uskollinen apinansa. Apua!"

Ruffe ei nauranut. "Häivy tältä saarelta ja vie kaikki apulaisesi mukanasi." Hän murisi.

"Mitä?" Nainen katsoi häneen ihmeissään. Aurinko pisti esiin hitaasti läntisellä taivaalla.

"Kuulit kyllä." Ruffe vastasi. "Minä vihaan sinua, mutten toivo kuolemaasi. Jos lupaat poistua saarelta heti kertomatta kenellekään, minä lupaan päästää sinut hengissä takaisin Tatrabaniin."

Matasi näytti kuin häntä olisi lyöty kasvoihin. Hän toipui kyllä nopeasti. "Sinä et ole edes minun ryhmässäsi! Millä oikeudella luulet voivasi edes pyytää minua harkitsemaan tuollaista?"

Itedi astui eteenpäin ja tiputti veitsensä narujen varaan. "Mata, minä en ehkä koskaan ollut toiseksi vahvin ryhmässäni mutta olen silti luutnantti. Hertec pyysi minua itse minua oikeaksi kädekseen vaikka minä olisin keksinyt heti kymmenen parempaa, sopivampaa ja luotettavampaa ehdokasta hänelle mutta hän ei suostunut kehenkään muuhun. Aika typerää kapteenilta jos minulta kysytään."

"Joillakin on typerät johtajat kun taas joillakin ei." Matasi huomautti ja tarttui kädellään taistelukeihääseensä. Sen toisessa päässä oli pistin ja punainen tupsu. "Sinun kapteenisi on yleinen vitsi koko Mustassa Yössä. Kolmastoista ryhmä on hänen takiaan pelkkä Joaripin henkilökohtainen palveluskunta. Kaikki tietävät että kapteenikenraali vain esitti että hän oli johdossa. Hänellä ei ollut oikeista taidoista tietoakaan. Pelkkä paska mikä paska."

"Älä tee noin." Ruffe mutisi varoittavasti.

"Tee mitä?" Nainen naurahti ja teki muutaman liikkeen keihäällään.

"Älä hauku kapteeniani." Itedi murisi ja nosti päänsä. "Se oikeus on varattu minulle." Hänen silmissään oli ruskea kiilto.

"Mitä sinulle tapahtui?" Matasi kysyi vihaisena. "Mitä tapahtui sille pienelle kakaralle joka ei jaksanut edes nousta ylös aamulla? Joka yritti olla muiden avuksi mutta olikin pelkkä taakka?  Minä vedin sinut mukanani aina orjaleiristä Tatrabanin kaduille ja Mustan Yön riveihin! Sinun piti seurata minua aina! Sitten sinä hylkäsit minut mitään sanomatta ja liityit yhdeksänteen ryhmään sen Hertecin pariksi! Seuraavaksi kuulin että sinusta oli tullut kolmannentoista ryhmän luutnantti. Sinä jätit minut taaksesi! Miksi!?"

"En kerro." Ruffe vastasi. Hänen silmänsä hohtivat yhä vain kirkkaammin.

"Miksi hän valitsi sinut luutnantikseen! Sinä et edes osaa taistella! Et käyttää voimiasi! Et edes seistä ilman apua! Miksi!?"

"En kerro." Ruffe virnisti äkkiä. "Mutta arvaa miksi minä hyväksyin?"

Nainen katsoi itediä ihmeissään. "Alemmilla ei ole sananvaltaa ylennyksen kanssa." Hän murahti.

"Onpas." Itedi kuiskasi hymyillen. "Yhtä lailla kuin kapteeni valitsee kapteeninsa, ehdokas voi kieltäytyä. Kun Hertec tuli kysymään minulta, minun oli pakko hyväksyä. Tiedätkö miksi?"

Matami katsoi ihmeissään Ruffea jonka silmät hehkuivat ruskeana. Hän nielaisi vähän ja paransi otettaan keihäästä.

"Koska Hertec on ainoa ihminen kuka on ikinä huomioinut minut." Itedi risti kätensä ja alkoi mutista. Hänen kätensä viittoivat samalla merkkejä. Ennen kuin Matasi ehti sanoa muuta, niin kivetys hänen altaan murtui ja hän putosi. "Maaelementti. Kuoleman kuilu." Ruffe mutisi.

Nainen ehti juuri ajoissa iskeä keihäänsä tukkeeksi luolan suulle. "Perkeleen demoni!" Nainen murisi ja heilautti itsensä ketterästi takaisin kadulle.

Ruffe hyppäsi silmät yhä kiiltäen veitset leikaten ilmaa ympäriinsä. "Kuole."

Matasi sohi keihäällään Ruffea rintaan mutta tämän häntä ehti tarttumaan siitä kiinni ensin. Hän repäisi voimiensa takaa ja naisen tasapaino horjui. Ruffe potkaisi häntä vatsaan samalla liikkeellä ja tippui alas mustasta aukosta.

Keihäs tippui maahan itedin jalkojen juureen.

"Halusit tietää miksi hän valitsi minut? Miksi minä jätin sinut? Mitä minulle tapahtui?" Ruffe tuhahti ja katseli alas kuiluun. Auringon valo valaisi hitaasti reunaa. Hän hymyili. "En kerro." Hän potkaisi keihään ilmaan ja kaappasi sen mukaansa. "Hyvästi, Mata." Hän kuiskasi ja käveli pois. Hän nosti toisen kätensä ja huusi: "Sulkeudu!"

Kuilu katosi kivien täyttäessä suuaukon.

 

 

Mitä piditte? Lisäsin tuohon loppuun tuon Ruffe-kohtauksen. Ajattelin että ehkä olisi parempi luoda vähän syvempi kuva Hertecin parista. Toimiiko tarina?

 


Ares88