Tämä on vain sama luku uudestaan täällä kokonaisena. Aion kirjoittaa sen puhtaaksi mutta nyt inspiraatio vie minua eteenpäin (ja minusta on erittäin tylsää korjailla tekstiä kun voi luoda uutta). Jos olet jo lukenut luvun aikaisemmin voit hypätä sen yli. Lopussa on tiivistelmä mitä luku tulee sisältämään (juonipaljastuksia).

Alku on kirjoitettu uusiksi jo. Väliin asti.

Koittakaa kestää. Tämä luvun loppu on suoraan edellisestä versiosta. Se saa nyt toimia sivun täytteenä kunnes keksin jotain parempaa. Jos totta puhutaan, tämä on aika huonoa tekstiä minusta enkä pysty varmaankaan käyttämään sanaakaan tästä vaikka itse ajatus pysyy samana. Luku tulee käsittelemään Hertecin viimeistä päivää Tagrigissa. Kirjoitan ne mielelläni joskus mutta (laiskuuttani) haluan päästä kokeilemaan uusia ajatuksia jo nyt.


Hertec avasi laiskasti silmänsä. Hänen silmänsä osuivat ensimmäisenä hahmoon joka puki vaatteita päälle hänen vieressään.
"Oliko sinun pakko nousta jo?" Hän mutisi väsyneenä ja käänsi kylkeä.
"Nuku jos haluat!" Tyttö kivahti vihaisesti ja viimeisteli asunsa sitomalla platinanvalkeat hiuksensa nutturalle pikimustalla nauhalla. Muuta sanomatta hän poistui huoneesta ovet paukkuen.
Mikä hänen ongelmansa on? Hertec ihmetteli puoliunessa ja sulki silmänsä uudestaan.
"Hertec!" Keittiöstä huudettiin. Naisen ääni tunkeutui seinien läpi. Se tuntui läpäisevän hänen kallonsa heti aamusta. "Nouse ylös jo! Aamu on vasta alkanut ja tänään on paljon tehtävää!"
Poika kierähti kyljelleen ja lipui peittonsa alta lattialle. Kylmä ilma yritti saada häneen liikettä. Hän taisteli vastaan halua vetää peitto takaisin päälle.
"Hertec! Nyt ylös tai minä tulen hakemaan sinut!" Naisen huusi oven läpi uudestaan.
Hertec nousi istumaan. Hänen katseensa osui ensimmäisenä siististi laskostettuun sänkyyn hänen vieressään. Hän pörrötti valkoisia hiuksiaan ja nousi seisomaan. Hän käveli puisella lattialla vaatteilleen ja puki päälleen. Hiukset saivat jäädä sekaisiksi kuten aina. Hän astui ulos huoneesta käytävälle.
Kun hän astui keittiöön, hän löysi teekupin jätettynä pöydälle.
"Kiitos kun odotit." Hän mutisi sarkastisesti itsekseen.
"Mitä sanoit?" Hän hätkähti. Saman naisen ääni oli kuulunut aivan hänen korvansa takaa.
"Huomenta!" Hertec kääntyi ja hymyili leveästi. Hänen edessään seisoi nainen. Hänellä oli platinanvalkeat hiukset ja violetit silmät. Hän hymyili kauniisti ja kosketti pojan olkapäätä. "Ceria."
Nainen huokaisi. "Etkö voisi päästä tuosta pakkomielteestäsi ja kutsua minua 'äidiksi' kuten muut ikäisesi pojat tekisivät?"
Hertec katsoi pois hiljaa. "Mutta minä en ole poikasi." Hän mutisi. "En kuten Tinar."
Nainen laskeutui kyyryyn kohdaten Hertecin silmästä silmään. "Olet sinä." Hän kuiskasi ja antoi pusun poskelle. "Mene nyt tai et saa mitään. Siskosi söi jo."
Hertec käveli ruokapöytään ja otti teemukinsa. Hän kaatoi sen kurkustaan alas ja laski kupin pöydälle. "Kiitos." Hän sanoi.
"Etkö syö?" Ceria ihmetteli. "Minä aion juuri…"
"Ei ole nälkä!" Hertec vastasi iloisesti hymyillen..
"Tinarin ikian kielet pitää vaihtaa. Käy Sourcen luona hakemassa yksisarvisen häntäjouhia. Ja kerro että hän saa maksun myöhemmin. Ja muista käydä hakemassa lisää mustetta kaupungilta!" Nainen huusi poikansa perään mutta tämä oli joka mennyt. Hän katseli pojan perään tämän kadotessa ulko-ovesta. Yritä välttää hankaluuksia. Hän lisäsi mielessään.
Hertec astui ulos aurinkoiseen aamuun. Hän astui vilkkaalle kadulle. Vaikka aamusumu oli vasta hälvenemässä ihmiset liikkuivat kiireiseen tahtiin. Tagrigin pieni kaupunki oli heräämässä uuteen aamuun Utrican läntisessä maakunnassa.


Hertec käveli kadulla aamuauringon loistaessa itäisellä taivaalla. Sinisellä taivaalla haalea kuu hehkui punaisena. Väri oli niin haalea että sitä tuskin huomasi.
"Tänään on Punaisen Kuun päivä. Ja tänään on punaisen kuun yö." Hän mutisi itsekseen. Hän katseli ympärilleen. Ihmiset kiiruhtivat tänään tavallista enemmän. Kaikkien töiden ja askareiden olisi oltava valmiita ennen iltaa. Kukaan ei halunnut pilata tunnelmaa jättämällä töitä kesken. Kellon humina herätti hänet mietteistä. "Se on jo noin paljon!" Hän huudahti. "Source tappaa minut!" Hän kiirehti juoksuun.
Hertec juoksi kaupungin laidalle. Sieltä hän suunnisti kukkulalle jolla vanhuksen mökki sijaitsi.
Kukkulan juurella istui poika katsellen taivaalle. Hänellä oli puinen miekka käsissään. Hänellä oli kultaiset hiukset ja hopeiset silmät. Hertecin lähestyessä, hän kääntyi ja nosti kätensä tervehdykseen. "Kiire jonnekin, unikeko?"
Hertec kirosi. "Orso, ei tänään! Ei nyt! Olen jo nyt myöhässä! Source tappaa minut varmasti jos myöhästyn vielä enemmän!"
Mutta Orso ei näyttänyt kuuntelevan. Hän veti nyrkkinsä taakse ja toisen vauhdilla eteen. Nyrkki avautui ja kiiltävä kolikko lensi ilman halki Herteciä otsaan. Hän ärähti kivulle ja perääntyi askeleen. "Sinä et koskaan kuuntele minua." Hän mutisi ja hieroi otsaansa. Maassa kolikko kiilsi auringon valossa. Hertec noukki sen maasta. Kolikon keskellä oli reikä. Hän huokaisi. "Säännöt?"
Orson huulille ilmestyi hymy. "Yksinkertainen kaksintaistelu. Puumiekoilla. Kolmesta pisteestä poikki."
Hertec puristi päätään. "Ei onnistu. En ottanut bokkeniani mukaan."
Toinen poika näytti pettyneeltä. "Olitko koskaan tosissasi sen lupauksen suhteen?"
"Minkä lupauksen?" Hertec kysyi viattomasti räpäytellen silmiään.
"TUO EI TOIMI MINUUN!!!" Orso karjui vihaisena että läheisen puun linnut lensivät ilmaan pelästyksestä. Sitten hän korjasi kieltään. "Vaikka useimmat tytöt ovat sulaa vahaa sinun koiranpennun silmillesi ja 'hellälle äänellesi' muista, MINÄ – EN – OLE – TYTTÖ!!!" Orso karjui ja ryntäsi juoksuun puumiekka ojossa.
"Minä en koskaan pääse ajoissa Sourcen luo." Hän mutisi ennen kuin väisti Orson piston.
Orso väänsi rannettaan ja veti olkapäätään. Viilto viilsi Hertecin mahan yltä mutta hänen onnistui viimehetkeltä vetää vatsaansa sisään ylimääräisen tuuman. Orson puumiekka vain hipaisi hänen paitaansa.
Orso kirosi ja joutui ottamaan askeleen taaksepäin tasatakseen tasapainonsa. Hertec otti myös askeleen väliä. Orso ei kuitenkaan antanut hänelle hengähdystaukoa vaan kävi eteenpäin huitoen miekallaan nopean pistosarjan. Hertec käveli takaperin niin nopeasti kuin pystyi. Hänen kantapäänsä osui esiin pistävään kiveen ja hän kaatui selälleen.
"Minä voitan!" Orso karjui sydämensä pohjasta. Hän ryntäsi eteenpäin miekka oikeassa kädessään. Vasemmalla hän tasapainotti hyökkäystään.
Hertec virnisti ja syöksyi kohti. Orso näki hänen yrittävän työntää miekkaa sivuun ja käänsi itsensä kylki edelle. Hertec virne leveni kun hän madalsi syöksyään, viilettäen suoraan Orson ali. Samalla hän kaappasi kourallisen hiekkaa silmiinsä.
Orso kääntyi vauhdilla miekka ojossa mutta Hertec peitti hänen silmänsä hiekalla ja perääntyi samalla askeleen. Orso heilutti miekkaansa hätääntyneenä ympäriinsä. Hertec hymyili ja syöksyi kohti. Hän väisti miekan helposti ja potkaisi Orsoa sääreen.
Hertec tiesi voittaneensa kunnes tunsi iskun selässään. Orso oli iskenyt häntä keskelle alaselkää lamaannuttaen hänet. He tippuivat päällekkäin maahan.
"Säärestä piste sinulle. Mutta selästä kolme minulle. Voitin!" Orso huohotti. Hertec irvisti kivulle.
Hetkeen kumpikaan ei liikkunut.
"Ööh… tuota – Hertec?"
"Niin?" Hertec vastasi hiljaa.
"Nousisitko päältäni? Tämä on noloa."
Hertec nosti päätään varovasti. "Minä en pääse ylös, TYPERYS!!! AAAHH!!!" Huutaminen oli herättänyt kivun kokonaan. "Typerys. Miksi sinun piti niin kovaa mennä lyömään? Yritätkö rampauttaa minut?"
"Mitä te kaksi teette?" He kumpikin hätkähtivät. Orso katsoi Hertecin yli. Soora seisoi nauruaan pidätellen heidän takanaan. "Oletteko viimein löytäneet toisenne vai?"
Hertec nousi samassa pystyyn ja huusi vihaisena. "OLE HILJAA TAI – AAK!!!" Hertec kiljaisi kun selkä niksahti. Hän kaatui maahan uudestaan. Orso ehti pois alta tällä kertaa.
Hän nousi rennosti pystyyn ja puhdisti vaatteitaan pölystä. Sitten hän katsoi maahan vähän matkan päähän. "Reikäkolikko on sinun. Seuraavaan kertaan." Hän nosti maasta miekkansa ja käveli pois rennosti hymyillen.
Hän ohitti Sooran. "Eikö sinun pitäisi olla kotona valmistautumassa rituaaliin?" Hän kysyi vihaisena.
"Äiti käski minun hakemaan yrttejä mestari Sourcelta! Ettäs tiedät!" Tyttö tuhahti vihaisena. Hän käveli Hertecin luo ja polvistui hänen viereensä. "Oletko kunnossa?" Hän kysyi hellästi.
Hertec käänsi katsettaan vaivalla. "Minun selkäni on murskana! Mitä luulet?"
Soora hymyili. "Onneksi jotenkin arvasin että tämä tapahtuisi joten…" Hän otti vyölaukustaan pienen purkin jossa säilytettiin voiteita. "toin tätä. Se käy haavoihin ja luunmurtumiin. Lievittää kipua ja nopeuttaa paranemista."
Hertec katsoi purkkia ja hymyili. "Kiitos. Olet oikea enkeli."
Soora hymyili ja aukaisi purkin. Hän otti nokareen voidetta käteensä ja nosti Hertecin paidan selkämystä. Juuri kun hän oli laittamassa voidetta, hän pysähtyi.
"Mikä nyt?" Hertec ihmetteli.
"Minä laitan voidetta… entä sitten?" Soora kysyi. Hertec näki silmissä outoa kiiltoa.
"Miten niin?" Soora juonii jotain. Hertec ajatteli.
Soora hieraisi voidetta vähän Hertecin nenälle ja virnisti. "Tiesitkö että tänään on Punaisen Kuun päivä?"
Hertec katsoi Soora kylmästi. Mihin hän pyrkii? "Niin?"
"Tiedätkö että meidän perheellämme on tärkeä tehtävä tänään?"
Hertec muisteli nopeasti. "Se oli jokin henkirituaali…" Hän mietti.
Soora hymyili leveämmin. "Juuri niin. Minä ja Orso kannamme kynttilälevyä kaupungin pääkadun läpi, samalla kun isä ja äiti johtavat rukousjonoa."
"Niin?" Hertec muisti juuri ja juuri viime kerran. Hän pelkäsi mitä seuraavaksi tulisi.
Äkkiä Sooran hymy katosi ja hän peitti kasvonsa kämmenselällään. "Tiedät varmasti myös, että me tarvitsemme kaksi muuta kantamaan levyä. Ei verisukulaista." Sooran silmä tuikki taas nopeasti. "Minä tiedän että Orso on pyytänyt Tinaria ja tämä on suostunut. Mutta kaikessa valmistelussa ja askareiden seassa minä unohdin pyytää ketään. Ja nyt taitaa olla liian myöhäistä pyytää enää ketään." Soora painoi päänsä kyyryyn surullisena.
Hertec nielaisi. "Niin?" Hän sai kuiskattua.
Soora toi kasvonsa lähelle Herteciä. "Voisitko mitenkään harkita-"
"En!" Hertec vastasi.
Sooran huuli meni mutrulle. "En edes ehtinyt lopettaa. Et voi mitenkään tietää mitä haluan?"
Hertec katsoi Sooraa vihan ja kivun sekaisin ilmein. "Haluat minun olevan sinun parisi?"
Tyttö hymyili. "Voisitko?"
"En." Hertec kähisi vihaisena ja painoi kasvonsa maata vasten. "Voitko nyt antaa sitä voidetta?"
Soora katseli hetken aikaa Herteciä. Sitten hän kohautti olkapäitään ja otti nokareen voidetta käteensä. Mutta hänen kätensä lipesi ja purkki tippui kiven päälle särkyen. "Voi ei!" Hän huudahti kauhistellen. "Kaikki voide on pilalla!"
"Mitä?" Hertec huusi. "Eikö sinulla ole lisää?"
"On. Kotona. Minä käyn hakemassa." Soora nousi pystyyn ja lähti kävelemään. Äkkiä hän pysähtyi.
"Mikä nyt?"
"Muistin juuri…" Soora kääntyi Herteciä kohti. "Minun pitää mennä valmistautumaan rituaalia varten. Sitä ennen minun pitää käydä ostoksilla… ja vielä pitää muistaa hakea uusi mekko ompelijalta…" Soora hymyili ja heilutti kättään. "Tulen joskus parin tunnin päästä. Toivottavasti kipu ei ylly siihen mennessä."
Hertec irvisti. "Ei ylly. Voin taata sen."
Soora näytti harmistuvan ja huokaisi. "No, voisin käydä kysymässä mestari Sourcelta jotain. Hän varmaan ihmettelee, mikset ole saapunut tunnillesi."
Äkkiä Hertec kalpeni. Source! Unohdin jo kokonaan sen seniilin vanhuksen!
"Tai voin juosta käymään teillä! Cerialla on varmasti jotain mitä antaa."
Äiti! Ei! Jos hän kuulee että minä olen loukannut itseni näin pahasti hän… hän… hän pistää minut harjoittelemaan kahta kauheammin!
"Hyvä on!" Hän huusi viimein voitettuna. "Sinä voitit. Älä kerro heille. Minä tulen sinun pariksesi siihen kantamiseen. Voitko nyt hakea sitä voidetta?"
Soora hymyili ja käveli takaisin. Hän polvistui Hertecin eteen ja otti pussistaan toisen samanlaisen purkin.
"Sinulla oli toinen purkki kokoajan?!" Hertec karjui raivoissaan.
Soora hymyili viekkaasti. "Muistin juuri että se oli minun laukussani."
Hertec mutisi jotain itsekseen, muttei mitään ääneen.
"Ja muuten, koska minun piti rikkoa hyvä voidepurkkini, saat korvata sen."
"Miten?" Hertec ihmetteli. "Ei minulla ole rahaa. Kuten hyvin tiedät."
Soora lähestyi Hertecin kasvoja. "Suukolla." Hän kuiskasi. "Suukolla rituaalin jälkeen."
"MITÄ?!?!?!?!?"


Ceria laski kuppinsa alas. "Soora taisi vihdoinkin laskea korttinsa pöytään." Hän puheli ystävättärelleen tavalliseen sävyyn. Hänen platinan valkoiset hiukset heiluivat vapaina olkapäillä.
Sarali nyökkäsi, Sooran ja Orson äiti. "Se sinun poikasi on yhtä kovaääninen kuin aina." Hänen vaaleanruskeat hiukset oli sidottu nutturalle niskaan.
"Tiedän tiedän. Yritän sanoa hänelle siitä mutta kun hänelle sanoo että älä hyppää kaivoon…"
"Hänet löytää kaivosta. Orso on aivan samanlainen."
Ceria katseli taivaalle. "Luuletko että tämä sinun 'suunnitelmasi' todella saa Hertecin suutelemaan Sooraa keskellä katua ihmisten läsnä ollessa kaikkien katsoessa?"
"Kuka tietää." Sarali vastasi ja hörppäsi omasta kupistaan. "Mutta en jaksa enää sitä ruikutusta. 'Hertec on niin söpö', 'Hertec on niin rohkea', 'Hertec on niin hauska', 'haluan suudella häntä!'" Hän sylkäisi maahan. "Tuollainen puhe oksettaa minua."
Ceria hymyili rennosti. "Sinä se et koskaan aikuistu. Hän on ihan samanlainen kuin sinä hänen ikäisenään. Se että sinun ja miehesi sängyssä ei tapahdu mitään, ei tarkoita että kaikkien sinun perheessäsi pitäisi kärsiä."
Sarali punastui ja sylkäisi maahan. Hän oli kovatapainen nainen. Kuuluisa miekkailija. Ja pukeutui miesmäisesti, mutta pystyi silti säilyttämään naisellisuutensa. "Tinar ei kyllä muistuta sinua yhtään."
Ceria hymyili. "Hän muistuttaakin enemmän isäänsä."
Sarali sylkäisi uudestaan. "Et ole koskaan kertonut hänestä. Kuka hän oli?"
Cerian hymy katosi hetkeksi. Sitten se loisti tavalliseen tapaansa. "Kuollut."
Seurasi kiusaantunut hiljaisuus.
"Hän ei kutsu minua äidiksi." Ceria kuiskasi hiljaa. Sarali katsoi häntä ihmeissään.
"Miksei? Sehän oli hänen ensimmäinen sanansa? Vauvana hän suorastaan käytti sen sanan loppuun."
"Niin." Ceria hymyili muistolle. "Mutta Tinar suuttui siitä. Hän ei ole koskaan pystynyt myöntämään Herteciä veljekseen. Ei edes itselleen. Saati muille. Mutta Hertec…" Nainen katsoi taivaalle ja hymyili leveämmin. "huolehtii hänestä kokoajan. Minusta tuntuu että hänelle ei ole mitään tärkeämpää kuin Tinarin onni."
"Ja siksi hän ei kutsu sinua äidiksi?" Sarali kysyi.
Ceria nyökkäsi. "Jos hän saa Tinarin hymyilemään kutsumalla minua 'Cereaksi', hän tekee niin. Täydellinen typerys."
"Täydellinen isoveli." Sarali myönsi ja laski kätensä ystävänsä olalle.
Sarali nousi nopeasti seisomaan ja käveli kadulle. Talon eteen oli juuri raahattu valtavan kärryt jotka pursusivat vihanneksia. Sarali osti itselleen ruoka-aineksia nopeasti ja palasi Cerian viereen.
"Maksaessani ostoksiani minulle tuli mieleen jotain. Se sinun poikasi. Hän on lähes ilmetty sinä. Jos en olisi varma, voisin vannoa että kannoit häntä itse. Kerrohan, kuinka monta tekniikkaa hän osaa?"
"Melkein kaikki." Ceria hymyili. "Hän harjoittelee Maruilla joka päivä. Hänen soittotaitonsa saavat minut melkein kateelliseksi."
Sarali rykäisi ja lennätti ilmoille oikein ison räkäklimpin. "Tiedät mistä puhun." Hän mutisi. "Kymmenestä enkelistä."
Ceria katsoi ystävätärtään nopeasti. "Luulin sanoneeni, ettei siitä puhuta." Ceria oli palatessaan kylään käskenyt ainoaa ihmistä joka tiesi hänen miekkailutaitonsa, Saralia, olemaan hiljaa siitä. "Jos sana leviää että Kymmenen enkelin mestari asuu Tagrigissa, kukaan ei anna minulle hetken rauhaa." Hän oli sanonut nuo sanat silloin.
"Minä en ole kuin sinä." Ceria mutisi. "En jaksa kulkea ympäriinsä miekka vyötärölläni. Ikia riittää minulle."
Sarali vilkaisi vyötärölleen. Hänen komea katanansa lepäsi siinä odottaen vain hänen kutsuaan. "Silti opetat hänelle tekniikkasi. Montako hän osaa?"
"Yhdeksän." Ceria vastasi hiljaa.
"Yhdeksän?! Oletko tosissasi? Kymmenestä enkelistä, hän osaa yhdeksän tekniikkaa?"
Ceria nyökkäsi.
Sarali vihelsi pitkään. "Hän taitaa olla aikamoinen nero."
Ceria nauroi. "Hän ei edes tajua sitä. Vaikka kuinka yritän saada häneen tolkkua miekkojen kanssa, hän vain jatkaa ikian soittoa."
Sarali huokaisi. "Olisipa Orso samanlainen. Hän on TOIVOTON TAPAUS kun se tulee miekkoihin."
Orso käveli juuri sillä hetkellä Cerian portin ohi. Hän oli kuullut juurin tuon lauseen. "Haluatko selkääsi hä?" Hän karjui vihaisena.
Sarali hymyili. "Voit yrittää, mammero."
Ceria huokaisi. "Tehkää mitä teette mutta älkää tehkö sitä minun puutarhassani! Ja Sarali, tiedät kyllä hyvin että Orso on mestari miekkojen kanssa yhtä lailla."
"Jos hän suuttuu pelkästä yhdestä lauseesta, hänen kannattaisi vähän tutkia itsetuntoaan." Nainen virnisti. "Tai sen puutetta."
"Ja teillä on tänään paljon tekemistä! Ette te ehdi nahistelemaan. Menkää!" Ceria huusi vihaisena.
"EN!!! EN!!! EN!!! EEEEEEENNNNNN!!!!" Hertecin ääni kaikui taivaalla.
"Vaikuttaa siltä että Hertec on odotettua kovempi pala." Sarali virnisti ja sylkäisi.
En ymmärrä miksi minun piti mennä ja rikkoa Hertecin selkä? Orso ihmetteli. Äiti käski minun tehdä hänestä haavoittunut Sooraa varten jotta hän voisi suostutella tämän juhliin. Mutta miksi nähdä kaikki tämä vaiva? Orso poistui paikalta puristellen päätään. "En ymmärrä tyttöjä sitten laisinkaan."


Hertec katseli Sooraa tuimasti. Hänen silmistään näkyi järkkymätön päättäväisyys.
Mutta Soora vastasi katseeseen ja antoi vielä takaisin. Jos Hertec oli järkkymätön, Soora oli jo saanut tahtonsa läpi.
"Muista sitten." Soora hymyili leveästi. "Rituaalin jälkeen suutelet minua."
Hertec katseli poispäin vihaisena. Voide auttoi heti hänen selkäänsä paranemaan. Mutta oliko se sen arvoista? Hän mietti.
"Nähdään illalla." Soora huusi juostessaan ylös kukkulaa. Hänen piti hakea vielä yrttejä Sourcelta. Pian hän juoksikin jo alas ja käveli hymyilemässä Hertecille. "Älä liiku lainkaan ainakaan pariin tuntiin. Äläkä rasita selkääsi loppupäivänä!" Hän huusi vielä hoito-ohjeet hymyillen.
"Sinun tyttöystäväsi on hyvällä tuulella." Sourcen ääni huomautti rennosti.
Hertec katsoi vierelleen. Vanhus piippua poltellen istui kivellä hänen vieressään. "Hän ei ole tyttöystäväni!"
Source tuhahti ja puhalsi ilmoille savupilven. "Typerys. Olen ehkä sokea mutten sokea."
Hertec muljautti silmiään. "Sinä varmaan todistit koko tapahtumaa."
Vanhus ei vastannut. Hän käveli Hertecin viereen ja otti samalla paitansa sisältä lasipullon. Se oli täynnä punaista nestettä. Verta. "Juo."
Hertec katsoi poispäin vihaisena. "En." Hän sanoi.
Source katsoi häntä hetken aikaa. "Veri nopeuttaa paranemistasi. Juo se!"
"En!" Hertec katsoi epäilevästi pulloa. Sen sisältö heilui puolelta toiselle. "Se saa minut voimaan pahoin." Hän vastasi viimein.
"Pahoin?"
Hertec ei tiennyt miten selittää tunnettaan. "Jokaisen tipan jälkeen minä haluan lisää. Se saa minut tuntemaan oloni kuumaksi, tukalaksi ja vihaiseksi. Se…"
"Saa sinut muistamaan että olet lohikäärme." Source lopetti Hertecin puolesta.
Poika nyökkäsi voimattomana.
"Mutta tarvitsen sinua tänään liikkuvana." Vanhus työnsi pullon Hertecin nenän eteen. "Ja muuttuminen nopeuttaa paranemistasi. Juo!" Hän otti pullosta korkin pois.
Hertec puri hammasta. Veren tuoksu osui hänen nenäänsä kirpeänä ja herättävänä. Hän ei mahtanut mitään itselleen. Vesi nousi hänen kielelleen. Varovasti hän ojensi kätensä ja tarttui pulloon. Hän käänsi pullon suulleen ja kallisti. Veri valui alas hänen kurkustaan. Sen maku tuntui herättävän hänet unesta. Kaikki kipu katosi. Hän nousi pystyyn hitaasti ja venytteli.
"Mikä olo?" Source kysyi.
"Ei koskaan parempi." Hertec vastasi ja katsoi vanhusta. Kaksi punaista kekälettä hohti hänen silmiensä tilalla. "Mutta haluan lisää." Hän kuiskasi ja nuolaisi huultaan. Pullo tippui maahan ja särkyi kymmeniksi palasiksi. "Ja tällä kertaa tuoretta." Hänen huulensa levenivät virnistykseen.
Virnistys oli pelottava. Jopa paljoja nähneet soturit perääntyivät askeleen nähdessään tämän. Kymmenvuotias poika joka hymyili pelottavasti silmät punaisina. Ehkä oli onni että Source oli sokea.
Hertec astui eteenpäin. Hän avasi suunsa, torahampaat työntyivät esiin. Hertec astui askeleen eteenpäin, hänen jalkansa jättivät mustat jäljet maahan. Hänen ihonsa muuttui hitaasti suomuiksi. Hertecin kädestä työntyivät esiin raatelukynnet. "Verta." Hän kähisi.
"Typerys." Source huokaisi.
Hertec hyppäsi eteenpäin vauhdilla kynnet ja torahampaat ojossa. Hän hyppäsi suoraan kohti vanhusta.
"Typerys." Source toisti ja löi poikaa päähän kepillään. Hertec kaatui maahan tajuttomana. "Luuletko todella että minä antaisin omaa vertani sinulle?"
Hertec nousi hitaasti pystyyn. Silmät taas sinisinä. Hän ei hymyillyt. Ei edes vähää. "Anteeksi." Hän mutisi.
Source hymyili. "Ei ole mitään anteeksi pyydettävää."
"Mutta minä melkein tapoin sinut!" Hertec huusi vihaisena.
Vanhus nauroi. "Sinä? Älä kuule luule poika itsestäsi liikoja. Minä voin olla sokea, vanha ja aseistamaton mutta minä EN ole heikko. Tiedän että olet kehittynyt taistelulajeissa mutta minulla on jotain mitä sinulla ei ole."
"Mitä muka?" Hertec mutisi vihaisena.
"Kokemusta. Melkein seitsemänkymmentä vuotta ikää ja melkein koko ikäni taistellut lohikäärmeitä ja demoneja vastaan. Tuollainen räkänokka, joka ei edes tiedä mikä onni häntä on potkaissut, ei voisi ikinä edes antaa minulle mustelmaa."
"Onni? Mikä ihmeen onni?" Hertec kallisti päätään ihmeissään.
Source ei vastannut. Katseli soikeilla silmillään vain kaupungille päin. "Kun olet vanhempi, ymmärrät."
Hertec seurasi vanhuksen katsetta tietämättä mitä katsoa. Sitten hän taas masentui.
"Mikä nyt? Onko jokin hullusti?"
Hertec ei vastannut.
"Onko kyse äskeisestä vielä?" Source kysyi.
Hertec ei vieläkään vastannut.
"Haluat vieläkin oppia hallitsemaan häntä? Lohikäärmettä sisälläsi? Etkö?"
Viimein poika nosti päätään. Sitten hän nyökkäsi. "On vain ajan kysymys kunnes lohikäärme pääsee valloilleen ja – ja – ja minä teen jotain peruuttamatonta."
Source ei vastannut.
Hertec makasi maassa selällään.
"Miten selkä?" Vanhus kysyi lopulta.
"Parempi."
"Naisen hellä käsi ja oma vahva tahto. Nopean parantumisen kaksi perusta."
"Naisen 'hellä' käsihän melkein halvaannutti minut!" Hertec jupisi ja nousi seisomaan.
"No, lepää kuitenkin. Aloitetaan oppitunti lopulta. Voit maata siinä."
Hertec ei vastannut.
"Joten, kuulitko että Niklianissa on raivonnut paljon pieniä tulipaloja, mistä luulet sen johtuvan?" Source kysyi.
Hertec mietti. "Varmaankin Tulakat luokan demoni etsimässä ruokaa."


Orso istui puutarhassa lootusasennossa. Hänen bokkeninsa lepäsi hänen käsissään.
"Arasime kimone." Hän kuiskasi. "Yksinäinen leijona, raatelu." Hän hyppäsi pystyyn, tarttui miekkaansa ja juoksi askeleen eteenpäin. Hänen molemmilla puolilleen oli pystytetty kaksi heinäpylvästä. Kuului kaksi pamahdusta kun miekka pamautti kumpaakin pylvästä.
Sarali katseli häntä terasilta ja poltteli piippua ja näytti miettivän. "Ei hyvä."
Orso hengitti raskaasti. "Mitä nyt? Osuin kumpaakin vyyhtiin täydellisesti! Olen täydellisellä etäisyydellä kohteista! Asentoni olivat alussa ja lopussa kuin oppikirjasta! Mikä oli vikana?!"
Sarali virnisti. "Jos et löydä ongelmaasi, et ikinä pysty korjaamaan sitä." Hän käänsi päätään sylkäistäkseen mutta sylki jäi kurkkuun.
"Älä ole noin armoton, äiti! Orson tekniikka oli erinomainen." Puutarhassa kuului uusi ääni. Nuori mies, katana vyöllä ja hienossa kimonossa. Hänen pitkät kultaiset hiukset oli sidottu palmikolle. "Hänen ikäisekseen." Hän lisäsi virnistäen.
"Vorso!" Orso huusi innoissaan ja juoksi miehen luo. "Sinä tulit!"
"En ikinä jäisi pois Punaisen Kuun päivästä." Nuori mies pöllytti pojan tukkaa.
Sarali kääntyi takaisin harjoitusaukiota kohti ja huokaisi. "Oletko taas auki?" Hän kysyi turhautuneena.
Vorso puristi kättään nyrkkiin. "Minä en ole lainannut sinulta rahaa kymmeneen vuoteen! Eikö olisi aika unohtaa tuo vitsi?!"
"Mikä vitsi?" Sarali virnisti. "Oletko?"
Vorso punastui lievästi. "Dor Kuyama on tällä hetkellä lievästi varaton." Dor oli Etelä-Utrican ylimysluokan nimike.
"Joten hänen uskolliset vasallinsa ovat myös." Sarali hymyili tietävästi. "Vai olenko väärässä? Ruar Vorso?"
Ruar oli Etelä-Utrican soturiluokan nimike. Nuoret aloittivat kaupungissa palvelijoina kunnes saivat itselleen kypärän. Se oli tunnus soturiluokkaan nousemisesta. Ruariksi pystyi ainoastaan korottamaan dor. Kun dor korotti henkilön ruariksi, tästä tuli ylimyksen vasalli. Vasalli oli ylimyksen palvelija ja puolustaja.
"Dor Kuyama kokoaa parhaillaan joukkoja kapinaa varten ja ajaa Kolmen Kuun Salin pelkurit takaisin meren toiselle puolelle." Vorso julisti kovaan ääneen.
Orso katsoi silmät täynnä kunnioitusta. Sarali tuhahti.
"Typerys." Hän mutisi ja nousi pystyyn. "Vie tavarasi sisälle."
Naisen mentyä Orso katsoi veljeään innoissaan. "Koska hän tekee sen?"
Vorso katseli ympärilleen ja laskeutui hitaasti lähemmäs. "Tästä ei sitten puhuta, muistatko?"
Poika nyökkäsi päätään innoissaan.
"Dor Kuyama arvion mukaan, hän voi aloittaa vapautussodan viiden vuoden päästä." Vorso kuiskasi.
"Silloin vasta?" Orso ihmetteli kuulostaen vähän pettyneeltä.
Vorso virnisti. "Mitä vielä? Viiden vuoden päästä sinä olet ruar. Ja me taistelemme rinnakkain."
Orso näytti ensin hämmentyneeltä. Sitten hitaasti hänen kasvoilleen levisi ymmärtävä ja innostunut hymy. "Ihanko totta? Taistelemmeko me yhdessä? Rinnakkain? Sinä ja minä?"
Vorso nyökkäsi hymyillen.
Sitten Orson hymy himmeni hitaasti.
"Mikä nyt?" Vorso ihmetteli.
"Ei mikään… ajattelin vain… Hertecistä tulee suojelija. Hän alkaa matkustaa ympäri maailmaa pelastaen ihmisiä demoneilta ja taudeilta…"
"Entä sitten?!" Vorso ärähti. "Kuinka monta kertaa olen kieltänyt sinua leikkimästä hänen kanssaan? Hä?"
Orso ei sanonut mitään. Taas? Mitä hänellä on Herteciä vastaan?
"Hän ei ole paha ihminen!" Soora huusi heidän takaansa. "Usko jo!"
Vorso kääntyi hitaasti veljestään ja irvisti. "Hän ei ole ihminen! Hän on lohikäärme! Etkö sinä tajua sitä?"
"Eivätkö Bukat Tamanan neljä ylintä huonetta, joihin se sinun doriasi kuuluu, palvelleet heitä vuosisatoja uskollisesti?" Soora huusi takaisin vihaisena.
Vorso irvisti, muttei sanonut mitään.
"Miksi oikeasti?" Soora kuiskasi kohtaamatta veljensä katsetta.
"Oikeasti?" Vorso ihmetteli.
"Miksi sinä vihaat Herteciä? OIKEASTI!?!? Hän ei ole tehnyt sinulle mitään pahaa!" Soora huusi itku kurkussa.
"Sinä et voi ymmärtää!" Vorso huusi takaisin. "Hän ei ole edes ihminen! Hän on peto! Hirviö! Kun hän vain näkee haavan joka vuotaa, hän repäisee käden irti saadakseen osansa! Hän on hirviö!"
"EIKÄ OLE!?!?!?" Soora kirkui ja juoksi karkuun.
"Odota!" Vorso huusi mutta Soora oli jo kadonnut.
Orso seisoi paikoillaan ja nielaisi tyhjää. Vorso seisoi paikoillaan hetken. "Minä menen nukkumaan. Matka oli raskas." Hän mutisi ja Orso kuuli askelten kaikuvan hiljaisuuteen.


Hertec haukotteli. "Eikö tämä jo riitä? Päivä on kohta puolessa ja minun pitää ehtiä auttamaan äitiä askareissa." Hän työnsi vahataulun ja kynän pois. "Ceriaa siis. Tänään on paljon tehtävää." Hän korjasi nopeasti.
Source kosketteli sormenpäällään vahataulun tekstiä. "Luuletko todella että tämä kaadra pystyisi sulkemaan demonin?" kaadra oli symboli tai riimu jota käytettiin tietyntapaisissa taioissa ja suojissa. Ne perustuivat tekijän hengellisenvoiman vuodattamiseen fyysiseen riimuun ja vapauttaen sen halutulla tavalla. Se ei varsinaisesti ollut taikaa ja sen takia seryat käyttivät niitä. Useat seryat kuten Hertec eivät välttämättä osanneet käyttää minkään tason taikuutta. Kaadrat mahdollistivat heidän pystyvän puolustautumaan ja sulkemaan demoneita halutusti. Mutta se oli jotain mikä…
"En jaksa tätä!" vaati keskittymistä ja se oli jotain mitä Herteciltä puuttui. "Miksen voi vain ampua sitä nuolella tai lyödä sitä miekalla ja asia on sillä hoidettu."
Source löi Herteciä päähän kepillä.
"Auh! Mistä tuo oli?" Hertec kysyi vedet silmissä.
"Kokeilen edesmenneeni opettajani metodia." Vanhus vastasi kylmän rauhallisesti.
"Mitä?"
"Tyhmyys on jotain, mikä voidaan hakata pois päästä." Source huokaisi. "Alan epäillä toimiiko se lainkaan?"
Hertec irvisti ja hieroi päätään.
"Yritä ymmärtää että demoneja voidaan hävittää kahdella tapaa, voimalla," Hän naputti sauvansa kahvaa. "tai mielellä." Hän kosketti otsaansa. "Kaadrat ovat kieltämättä edistynyttä tekniikkaa oppilaalle, mutta sinulle ne ovat elintärkeitä!"
Hertec katsoi poispäin vihaisena. "En tarvitse niitä!" Hän sanoi.
"Etkö muka?" Source kysyi sokea silmät kiiluen. "Mikä sitten tämä on?" Hän löi Hertecin rintaa kepillään. Hertec tunsi kuin tuli olisi riepotellut hänen ruumistaan. Kivun lievittyä, hän katsoi rintaansa. Hänen paidassaan oli reikä. Sydämen kohdalla. Ja sen ylle oli piirretty kaadra. Se hohti safiirin sinisenä. Merkit haalenivat hitaasti. Hertec kääntyi äkkiä, peittäen rintansa. "Ei siinä ole mitään." Hän mutisi.
"Älä valehtele minulle!" Source huusi. "Silmäni ovat sokeat. Ei mieleni! Nuo ovat erittäin vaaralliset ja vaikeat sinetti-kaadrat! Tiedät sen! Harva täysinoppinut seryar pystyy käyttämään näitä! Ja sinä menet ja piirrät niitä rintaasi! Voi pyhä sylvi!" Hän kirosi pitkään.
Hertec ei vastannut mitään hetkeen. Halusin sulkea lohikäärmeen voimat pois. Hän ajatteli. Kun näin nämä kaadrat Vanha Pierun mökissä, halusin kokeilla niitä. Mutta ne eivät toimi… Mikä meni vikaan?
"Kiitä onneasi ettet ole hyvä siirtämään tahtoasi kandroihin." Source sanoi hieroen keppinsä päällä Hertecin rintaa. Merkit katosivat hiljalleen. "Jos se olisi toiminut, olisit riistänyt itseltäsi melkein kaiken voimasi."
"Entä sitten?" Hertec huusi. "Mitä hyötyä on voimasta joka voi vahingoittaa äitiä? Tai Tinaria?"
Source huokaisi. "Tuo on totta. Mutta muista tämä: jokainen voima on kirous ja lahja. Se miten sitä käytetään määrittelee, kumpaa se on enemmän."
Hertec ei ymmärtänyt sanaakaan mutta nyökkäsi kuuliaisesti.
"Sinun kannattaa mennä jo. Äitisi odottaa jo nummella." Source sanoi.
Hertec nousi pystyyn lähteäkseen mutta Source pysäytti hänet kepillään. "Ja jätä ne sinettikandrat siihen. Muut voit pitää. On hyvä jos opiskelisit vähän demonien häätämistä."
Hertec käveli kaupungin läpi vihaisesti puhisten. Hän pysähtyi ostamaan itselleen naposteltavaa.
Ceria odotti häntä nummella puumiekat käsissään. "Olet myöhässä." Hän tuhahti vihaisesti.
Hertec ei välittänyt. Tämä nainen ei ollut hänen äitinsä. Hän oli Ceria Enkelisormi. Kymmenen enkelin mestari. Nimi mikä levitti pelkoa etelässä vuosia sitten. Ja erittäin pelottava opettaja.
Hertec astui äitinsä eteen ja otti tältä toisen puumiekoista. "Joko opetat minulle kymmenennen tekniikan? Kymmenen enkelin viimeisen salaisuuden?"
Ceria puristi päätään. "En." Hän löi Herteciä kasvoihin. Hertec väisti askeleen taaksepäin ja nosti miekan torjuakseen. Isku osui hänen poskeensa mutta vaimennettuna.
"Aika hyvä torjunta." Ceria myönsi ja virnisti. "Valmiusasento!"
Hertec perääntyi askeleen ja kohotti bokkeninsa. Hän nosti kahvaa ylös kääntäen samalla vasemman kylkensä eteen. Miekan terä osoitti maahan.
Ceria hyökkäsi. Hän laskeutui maahan ja heitti miekkansa kohti. Hertec iski sen sivuun helposti mutta tunsi kuinka jalat potkaistiin hänen altaan. "Heikko puolustus." Ceria nauroi ja potkaisi kantapäällään Herteciä mahaan. Poika tunsi kuinka hänen ilmansa lensivät pihalle.
Nainen nousi seisomaan. "Ylös. En ole vielä valmis sinun kanssasi."
Hertec kääntyi hitaasti mahalleen haukkoen samalla ilmaa keuhkoihinsa. Hän nousi seisomaan jalat vapisten mutta katse vakaana.
"Rio ankal, da yusa.(Kymmenen enkeliä, kolme arpea)" (HUOM!!! aion tästä lähin kääntää liikkeet, taiat jne omalla kielellään. Minusta se on 'coolimpaa' niin. Ja miksi heidän pitää yleensäkään sanoa liikkeiden nimet? Se helpottaa lukijaa ymmärtämään liikkeen ilman valtavaa selitystä.) Hertec kuiskasi ja juoksi eteenpäin.
Hän suoristi miekkansa eteensä ja käänsi terän vaakatasoon. Hän juoksi eteenpäin, kohti vastustajaansa. Hän koukisti polvensa niin alas kuin pystyi ja syöksyi.
Ceria astui askeleen eteenpäin ja löi omalla miekallaan Herteciä niskaan. "Aukeama." Hän lausui yksinkertaisesti. "Vaikka teet tekniikkaa, se ei estä vastustajaa iskemästä."
Hertec hieroi niskaansa johon sattui kauheasti.
"Uudestaan. Hyökkää!" Ceria huusi julmasti.
Hertec käveli pääkadulla raskaasti. Oli jo iltapäivä ja juhlat alkaisivat pian. Hänen pitäisi harjoitella vielä ikian soittoa ja käydä kylvyssä. Mutta jokainen askel tuntui olevan hänen viimeisensä. Ceria oli kauhea opettaja. Ja laskelmoiva. Kaikki mustelmat mitä hän oli antanut, olivat piilossa Hertecin vaatteiden alla. Joten päältä hän näytti vain väsyneeltä vaikka ilman paitaa hänet olisi raahattu sairastuvalle.
Hertec astui sisään kotiinsa ja jätti puumiekkansa oven viereen. Hän istahti varovasti lattialle, Etelä-Utricassa ihmiset eivät sisällä istuneet tuoleilla vaan pehmennetyillä matoilla tai lattialla. Hertec katseli huoneen toiselle puolelle. Marui nojasi seinään. Hän nousi hitaasti pystyyn ja haki soittimen itselleen.
Hän istahti risti-istuntaan asettaen ikian paksumman pään jalkojensa väliin. Hän veti jousen sen kotelosta ja sulki silmänsä.

Haistan kevään
sydämessäin
kevään raikkaan ja kauniin.
Rakkauteni
kevään raikas
ei oo sammunut vieläkään.

Kipu hellittää
mutta pahenee

Miksi jätit minut?
Kyllästyitkö kevääseen?
Rakkauteeni raikkaaseen?
Minne menit
sanomatta sanakaan?

Kipu hellittää
mutta pahenee

Löydän sinut
vain jos sallit sen.
Löydän sinut
vaikket sallisikaan.
Kuulen itkun sydämesi.

Kipu ei enää hellitä.
Se pahenee vain.

Hertec aukaisi silmänsä. "Tuotako on 'rakkaus'?" Hän kysyi hiljaa ääneen.
"Typerys." Tinarin ääni tuhahti hänen takaansa. Hän oli pukeutunut juhlakimonoonsa. Se oli violetin värinen pohjaltaan johon oli kirjailtu valkoisia kukkia. Se oli kiinni vyötäröllä punaisella vyöllä. Hiuksensa hän oli laittanut toiselta puolelta olkapään yli, rinnan päälle sidottuna yhteen nippuun. Varsin kauniisti.
Hertec hätkähti ja kääntyi. Tinar seisoi hänen takanaan juhlapuvussaan katsellen tiukasti häntä. "Käy siellä kylvyssä nyt! Et varmasti astu ulos tuollaisena!"
Hertec laski ikian maahan ja juoksi Tinarin ohi kylpyhuoneeseen.
"Äläkä käytä kaikkea kuumaa vettä! Minä aion pestä itseni vielä tänään!"
Hertec matki Tinaria riisuessaan vaatteita. Hän tunsi olonsa paljon paremmaksi istuessaan kylvyssä rauhassa. Kipu oli hävinnyt hitaasti.
"Tule jo! Äiti odottaa jo!" Hertec irvisti. Tinar paukutti kylpyhuoneen ovea.
Vastahakoisesti Hertec nousi kylvystä ja otti pyyhkeen itselleen.
Hertec katseli vaatteitaan mitkä oli laskostettu tuolille. Sininen paita jossa oli valkoisia tähtiä kirjailtu selkään ja mustat liepeet. Sen vasemmassa hihassa oli kolme valkoista raitaa ranteesta olkapäähän, jossa se jakautui rinnan päälle. Paidan oikeaan hihaan oli kirjailtu hopeinen haukka lentoon. Housut olivat leveät siniset valkoisilla liepeillä.
Hän sitoi paidan kiinni vielä mustalla vyöllä. Hertecin otti hiuksensa nyrkkiin ja sitoi ne kiinni nahkalenkillä. Kun hän astui ulos kylpyhuoneesta Tinar oli purskahtaa nauruun.
"Prinssi Ruma!" Hän nauroi ja osoitti Herteciä sormella.
Hertec kääntyi pois vihaisesti muristen. "Prinsessa Sängynkastelija."
"Hirviö!" Tinar kirkui ja juoksi pois.
"Varo vähän!" Ceria huudahti kun Tinar melkein juoksi hänet kumoon. Hän oli pukeutunut kirkkaasti värjättyyn kimonoon jossa oli kukkaiskuvia. Hän oli laittanut valkoiset hiuksensa nutturalle pään päälle. Kaiken viimeisteli musta vyö joka piti puvun kiinni vyötäröltä. Jokainen mies näkisi enkelin. Niin kaunis hän oli.
Mutta Hertec näki nyt jotain muuta. Nyt, kauniisti pukeutuneena ja laittautuneena, Hertecistä nainen näytti väsyneeltä. Hänen silmiensä alla oli mustat silmäpussit. Ryppyjä oli nousemassa kasvoille. Oli hän yhä kaunis, edes Hertec ei pystynyt sitä kieltämään. Eikä edes kovin vanha. Tuskin kolmeakymmentä ylittänyt. Mutta se jokin huolestutti Herteciä. Se jokin… mitä hän ei pystynyt keksimään.
"Onko jokin vialla?" Ceria kysyi ihmeissään Hertecin intensiivisestä katseesta.
"Eii…" Hertec mutisi ja katsoi pois. "Minä menen jo ulos."
"Hertec." Ceria pysäytti poikansa. "Tämä ilta… on tärkeä Tinarille. Se osoittaa hänen asemansa tässä kylässä… yritä olla mahdollisimman…"
"Kiltti?" Hertec kysyi silmät siristäen.
Nainen nyökkäsi. Hertec käveli ulos.
Ceria katsoi Hertecin perään huolestuneesti mutta seurasi perästä. Hän käveli Maruin ohi ja katsoi sitä huolestuneesti. Miksi tämä tunne varjostaa minua? Hän mietti. Hetken epäröityään hän tarttui ikiansa kahvaan ja astui ulos.
Katu oli valaistu kauniisti lyhdyillä päästä päähän. Ilta oli vasta alkamassa. Ihmiset liikkuivat parhaimpiinsa pukeutuneita.
"Äiti! Äiti! Tule jo! Me myöhästymme!" Tinar huusi innokkaasti.
Ceria hymyili ja seurasi.
He kävelivät juhlakadulla ihmisjoukon läpi. Ceria kantoi ikiaa olkansa yli. He kävelivät sillan yli ihmisten kerääntyessä heidän ympärilleen. Lopulta he saapuivat temppelille.
Se oli pieni kuution muotoinen talo jonka seinät oli koristettu kandroilla. Se oli ympäröity pylväillä jotka muodostivat pyhätön ympärille aidan. Pylväiden päälle oli nostettu kaareva katto.
Ceria tunnisti Saralin temppelin portin edessä.
"Hei sinä!" Hän huudahti iloisesti. "Oletko nähnyt Saralia? Hän on mieheksi pukeutunut nainen joka häpeää rintojaan." Hän nauroi.
Sarali punastui vihaisesti katsoi poispäin. "Tämä päivä on vain kerran kolmessa vuodessa." Hän mutisi. "Minä maksan tämän sinulle. Joskus."
Ceria nauroi.
"Teidän kahden kannattaisi varmaan mennä jo sisään. Rituaali alkaa kohta ja teidän pitää olla valmiina." Sarali sanoi osoittaen sanansa Hertecille ja Tinarille. Nämä nyökkäsivät ja astuivat avoimesta ovesta temppeliin.


Orso istui kotinsa sisäpihalla pitäen käsissään puumiekkaansa. Hän oli pukeutunut kultaiseen paitatakkiin jossa oli valkoiset reunat. Hänen selkäänsä komisti haukka ja aurinko. Hänen kultaiset hiuksensa oli kammattu siististi kummallekin reunalle.
Vorso seisoi hänen edessään kädet rinnanpäällä ristissä.
"Mitä nyt?" Orso kysyi ihmeissään. "Meidän pitää mennä. Muuten me myöhästymme rituaalista!"
Vorso virnisti. "Tiedän. Tämä ei vie kauan." Hän veti esiin oman puumiekkansa. "Hyökkää."
"Hä?" Orso ihmetteli.
Vorso hyökkäsi itse käyden laajojen viiltojen sarjaan. Orso yritti päästä mukaan ja veti miekkansa eteen. Vorso löi suoraan ylhäältä alas mutta hän ehti juuri torjua sen. Orso kaatui selälleen ja ketterästi kierähti jaloilleen.
"Arasime kimone!" Orso juoksi eteenpäin ja suoritti perheensä tekniikan.
Vorso nosti miekkansa suoraksi eteen ja kuiskasi. "Arasime kauna." Yksinäinen leijona, puolustaja. Vorson miekka ehti täydellisesti torjua Orson molemmat iskut ennen kuin kierähti tämän selän taakse ja löi napakan iskun suoraan selkään.
Nuorempi veljeksistä kaatui huutaen maahan.
Oli hiljaista. Orso pyyhkäisi silmäkulmaansa.
"Et kai itke! Iso mies!" Vorso nauroi ja ojensi kätensä. "Pärjäsit hyvin."
Orso katsoi veljeään hetken ja tarttui sitten tätä kädestä. He katselivat toisiaan hetken.
"Haluan antaa sinulle lahjan." Vorso kuiskasi. "Mutta älä kerro siitä äidille. Hän repeisi jos saisi kuulla mitä olen ostanut."
Orso katsoi innoissaan kun hän käveli pois pitkän nyytin luo joka makasi lattialla. Nyytti oli tavallisen näköinen säkki jonka sisällä oli jotain pitkää ja ohutta… voisiko se olla…
Vorso heitti nyytin päällysteet pois ja ojensi veljelleen…
"Katana. Se on sinun." Hän hymyili ylpeänä.
Orso ei ollut uskoa silmiään. "Oikeasti? Ihan oikeasti?"
Vorso nyökkäsi. "Tämä miekka on sinun. Sen nimi on Aramel. Johtajaleijona."
"Aramel?" Orso tarttui vapisevin käsin hänelle tarjottuun miekkaan ja nielaisi tyhjään. Se oli komea. Komea ja painava. Hän ei ollut koskaan ennen koskenut oikeaan katanaan. Hänen äitinsä oli kieltänyt. "Ennen kuin opit käyttämään miekkaa, et koske yhteenkään. Onko selvä?" Hän oli sanonut. Siinä oli kullanvärinen huotra johon oli maalattu taidokkaasti leijona raatelemassa. Orso näki kuinka leijonan takana oli muita lajitovereita. Hän tarttui kahvaan se suorastaan huusi häntä vetämään siitä. Hän katsoi vielä veljeään varmistukseksi. Tämä nyökkäsi.
Orso veti kahvasta ja terä ilmestyi hänen eteensä.
Se oli kaunis! Kirkas teräs loisti punaisena kuun valossa. Se oli taitavasti tasapainotettu. Se tuntui enemminkin käden jatkeelta kuin aseelta. Hän nosti sen ylös.
"Miltä tuntuu?" Vorso kysyi hymyillen.
Orso ei osannut vastata. Hän ei löytänyt sanoja. "Kiitos." Hän kuiskasi lopulta. Hän käänsi miekan ympäri ja asetti sen varovasti huotraansa.
"Älä sitten sano äidille mitään. Ainakaan ennen kuin olen kaukana kaupungista." Vorso virnisti. "Hän varmaan panisi minut syömään tuon miekan."
He nauroivat yhdessä vitsille.
"Vie tuo miekka nyt pois näkyvistä." Hän nyökkäsi sivummalle. "Meidän pitää kiirehtiä temppelille tai äiti tappaa sinut myöhästymisestä. Ja minut viivyttämisestä."
Orso juoksi huoneeseensa ja asetti miekkansa varovasti sängylle. "Vihdoinkin," Hän kuiskasi ja hellästi kosketti miekkaa. "minulla on miekka."
"Tule jo!" Vorso huusi ulkoa. Orso käveli pois mutta kääntyi vielä kerran ovella. Hän ei pystynyt piilottamaan hymyään.
He juoksivat kaupungin läpi yrittäen saapua temppelille ennen kuin olisi liian myöhäistä.
Temppelin portilla oli tungosta. Kaikki runnoivat eteenpäin päästäkseen eturiviin. Orso tunkeutui joukon läpi kun jokin tarttui häntä olkapäästä.
"Olet myöhässä." Hän tunnisti isänsä äänen. Voralin, kaupungin lääkärin. Tämä hymyili rauhallisesti. "Mitä te teitte?"
Orso nielaisi. "Ei mitään! Kesti vain hetken valmistautua."
Voral hymyili viekkaasti. "Niinkö? Selvä. Mene nyt."
Poika nyökkäsi ja jatkoi tunkeutumista väkijoukon läpi. Portilla häntä odotti erittäin ärtynyt Saral. "Sinulla on parempi olla erittäin hyvä syy olla myöhässä."
Orso nielaisi tyhjää. "Mi-mi-minä tu-tuota…"
"Säästä myöhemmäksi." Saral murahti ja sylkäisi. "Mene jo. Muut ovat jo valmiita."
Orso astui sisään portista temppelipihalle. Hertec istui vihaisen näköisenä portailla.
"Huono päivä?" Hän kysyi hyväntuulisesti.
"Sinulla ei vai?" Hertec kysyi ärtyneenä.
Orso hymyili.
"Mene jo!" Hertec murisi.
Orso käveli ovesta sisään pyhättöön. Soora ja Tinar rukoilivat polvillaan kynttilöiden ympäröimänä alttarin ympärillä. Alttari oli pyöreä pöytä jossa oli neljä kantokahvaa jotka kannattivat levyä johon oli asetettu kynttilöitä ja pronssipatsas. Se esitti kauheaa lohikäärmettä joka katsoi vihaisena ympärilleen. Lohikäärmeellä oli pieni kruunu.
Tarinan mukaan kauan, kauan sitten mahtava lohikäärmeruhtinas oli nostanut valtavan armeijan aikoen valloittaa maailman. Armeija oli valloittanut monia valtakuntia ja veti vertoja jopa Kolmen Kuun Salille. Lopulta kolmenkymmenen vuoden sotimisen ja valloituksien jälkeen ruhtinas oli päättänyt solmia rauhan vihollistensa kanssa. Toistaiseksi. Hänen joukkonsa olivat kokeneet kovia ja hän tarvitsi täydennyksiä.
Eräänä päivänä lohikäärmeruhtinas oli ollut kävelyllä ja ohitti pienen temppelin. Sen munkit olivat pysyneet erossa sodista mutta tunsivat ruhtinaan. Lohikäärmeruhtinas ei halunnut loukata jumalia joten hän tervehti temppelin munkkeja nyökyttämällä heille päätään vähän.
Lohikäärmeruhtinas ei tiennyt loukkasivatko munkit häntä vai eivätkö yksinkertaisesti huomanneet hänen tervehdystään, mutta kukaan ei vastannut eleeseen. Ruhtinas oli raivostunut loukkauksesta ja hyökännyt temppeliin. Hän teurasti munkit yksi kerrallaan. Kunnes viimeinen munkin vuoro oli ollut. Hän oli nostanut hyökännyt kaikella mahdillaan lohikäärmettä vastaan käyttäen kaikkein voimakkainta loitsuaan. Mutta hänenkään voimansa eivät riittäneet kauheaa lohikäärmettä vastaan. Joten munkki rukoili. Hän rukoili kuunjumalaa jotta tämä auttaisi voittamaan lohikäärmeruhtinaan. Jumala oli vastannut ja yhdessä he olivat sinetöineet hänet temppeliin.
Legendan mukaan munkki kuoli heti kun taistelu oli voitettu. Mutta kuunjumala oli varovainen ja tiesi että niin kauan kun temppeli olisi maan päällä, niin kauan ruhtinas voitaisiin vapauttaa. Joten hän kirosi temppelin. Temppeli katoaisi tästä maailmasta eikä ilmestyisi kuin sinetöimisen vuosipäivänä joka kolmas vuosi. Punaisen kuun päivänä.
Utricassa sitä päivää muisteltiin rukoilemalla kuunjumalaa pitämään temppeli kadoksissa seuraavat kolme vuotta. Jokaisessa kylässä jossa juhlittiin tätä päivää, valittiin neljä nuorta kantamaan alttaria läpi kaupungin. Se kannettaisiin temppeliltä toriaukiolle missä ihmiset rukoilisivat yhdessä pappien opastuksella. Sitten juhlittaisiin ja oikein kunnolla.
Seremonia aloitettiin kun neljä nuorta rukoilisivat temppelin sisällä ensin. Siis tavallisesti.
Hertec raapi korvansa taustaa temppelin portaalla katsellen ympärilleen tylsistyneenä.
"Mikset mene sisään?" Sarali kysyi yhtä tylsistyneenä.
"Jos menen, kuka pitää sinulle seuraa?" Hertec naurahti.
Sarali hymyili. "Totta tuokin." Hän sylkäisi.
"Kuinka kauan tässä menee?" Hertec kysyi katsellen ympärilleen.
Nainen katsoi olkansa yli. "Sanoisin että ainakin puolituntia vielä. "Munkit eivät ole vielä sytyttäneet kantokynttilöitä."
"Tämä on tylsää!" Hertec huokaisi.
"Onko sinulla noin kova kiire päästä tyttäreeni kiinni?" Sarali virnisti. "Olen kokoajan luullut että olet siveä ja kiltti poika mutta taidatkin olla aikamoinen pelimies."
Hertec katseli häntä ymmärtämättä sanaakaan. "Niin… kai sitten."
He istuivat temppelin portailla odotellen.
"Miksi valitsit Hertecin?" Orso ihmetteli noustessaan seisomaan. Hän venytteli selkäänsä rukoilun rasituksen jälkeen. "Hän ei edes usko jumaliin."
Tinar ja Soora katsoivat toisiaan ja kikattivat. "Sinä olet niin lapsi."
Orso nyökkäsi hämmentyneenä. "Totta. Ei kymmenen vuotta ole lähelläkään aikuista."
Tytöt tirskuivat käsiensä takana.
He astuivat osoitetuille paikoilleen. Yksi kaljuista munkeista johdatti Hertecin tämän paikalle.
"Mikä teillä kesti?" Hertec kysyi haukotellen. Munkki oli joutunut ravistelemaan hänet hereille.
He seisoivat alttarin neljän kulman ympärillä. Orso oli lähimpänä ovea. Tinar oli hänen oikealla puolella ja Soora vasemmalla. Hertecin paikka oli heidän takanaan.
Kukaan ei ehtinyt vastamaan hänelle kun munkit astuivat huoneeseen. Yksi heistä heilutteli viuhkaa samalla kun toinen kantoi savuavaa astiaa. He levittivät savua ympäri huonetta. Savu otti Hertecin keuhkoihin ja hän alkoi yskiä.
"Tämä savu puhdistaa teidät pimeydestä!" Astiaa kantava pappi huusi seremoniallisesti. "Se täyttää teidät ja työntää pimeyden pois teidän sydämistänne!"
"Se tuntuu vain tukahduttavan minut." Hertec ähkäisi ja painoi käden suulleen.
Munkki katsoi häntä hetken viirusilmin, muttei sanonut mitään.
"Kuka sinä olet?" Viuhkaa heiluttava munkki huusi runollisesti Orsolta joka seisoi ensimmäisenä. "Mistä sinä tulet? Miksi olet täällä?"
"Minä olen Orso Armileksen poika." Hän vastasi selvästi ja kuuluvasti. "Tagrigin kylästä. Tulin sulkemaan pahuuden helvettiin minne se kuuluu."
"Kuka sinä olet?" Munkki kysyi uudestaan.
"Etelän aurinko!" Orso vastasi.
Munkki siirtyi Tinarin eteen. "Kuka sinä olet? Mistä sinä tulet? Miksi olet täällä?"
"Tinar Cerian tytär. Tagrigin kylästä. Tulin sulkemaan pahuuden helvettiin minne se kuuluu."
"Kuka sinä olet?"
"Idän sade." Tinar vastasi.
Munkki siirtyi toiselle puolelle. "Kuka sinä olet? Mistä sinä tulet? Miksi olet täällä?" Hän toisti kysymykset Sooralle.
"S-soora Armileksen tytär. Tagrigin kylästä. Tulin sulkemaan pahuuden helvettiin minne se kuuluu." Tyttö vastasi vähän vapisevalla äänellä.
"Kuka sinä olet?" Munkki toisti kysymyksen.
"Lännen pilvi."
Munkki astui Hertecin eteen. Tämän silmät vuotivat savusta ja kurkku tuntui kuivalta. Häntä yskitti ja huimasi kauheasti.
"Kuka sinä olet?" Munkki kysyi häneltä. "Mistä sinä tulet? Miksi olet täällä?"
"Hertec Cerialin – köh – poika. Köh. Tagrigin kylästä. Köh – köh." Hän veti syvään henkeä. "Sulkemassa lohikäärme helvettiin. KÖH! KÖH! KÖH!!!" Hän maistoi veren maun suussaan.
Munkki katsoi pitkin nenän varttaan. "Kuka sinä olet?"
"Pohjoisen tuuli." Hertec vastasi hiljaa. Hän peitti käden suullaan yskiessään uudestaan. Kun hän katsoi kämmentään veri valui sitä pitkin.
Muut katsoivat kauhuissaan tätä. Soora ja Tinar olivat kauhuista jähmettyneinä. Orso nielaisi tyhjää.
"Olen kunnossa." Hertec kuiskasi ja hymyili. Hänen katseensa sumeni. Hänen tasapainonsa heitteli. Hän oksentaisi kohta. "Voidaanko jatkaa?"
Munkki tuhahti. "Te neljä vartijaa kannatte alttarin kansan luo. Kansan jota te lupaatte suojella oman henkenne uhalla."
Jokainen kyyristyi ottamaan kiinni kahvasta.
"Vartijat, nostakaa!" Munkki huusi.
Yhdessä neljä lasta nostivat alttarin johon oli asetettu kynttilät ja patsas. He nostivat kahvat olkapäilleen ja astuivat ovelle.
Hertecistä tuntui että hän kaatuisi pian mutta puri hammasta. Tämä on tärkeää Tinarille. Tämä on tärkeää Tinarille. Nuo sanat pyörivät hänen mielessään. Hän ei pilaisi tätä. Hän ei saisi pilata tätä.
Temppelin ovet avattiin ja he astuivat kauniisti valaistulle temppelipihalle ja sieltä ulos.
Heti kun Hertec sai raikasta ilmaa keuhkoihinsa, hänen askeleensa vakaantui.
"Oletko kunnossa?" Soora kuiskasi olkansa yli.
Hertec hymyili ja nyökkäsi.
He kävelivät hiljaisuuden vallitessa ulos temppelin alueelta. Ihmiset väistyivät heidän tieltään päät kumarassa. Heidän kulkiessaan papitarten kulkue käveli temppelin takaa heidän peräänsä. He soittivat harppuja hiljaisella sävelellä. Papittarien jälkeen tulivat munkit laulaen rukousta.
Ihmiset liittyivät heidän joukkoonsa viimeisenä.
Tekisi mieli sylkeä näiden ihmisten päälle. Hertec mietti. Tiedän mitä he ajattelevat. Hän katsoi vieressä seisovia. Kylmiä vihaisia katseita. Kuisketta. Halveksuntaa. Hertec tunnisti äkkiä yhdet kasvot. Ne olivat Orson veljen. Tämä näytti tavallisen vihaiselta heidän katseidensa kohdatessa. Mikä hänen ongelmansa on? Hertec näki kuinka Vorson käsi puristi tämän miekan kahvaa.
He ohittivat toisensa sanomatta sanakaan. Mutta heidän katseensa leimusivat vihaa.
Ja muut olivat huomanneet sen.
Tinar huokaisi. En ymmärrä mikä noita kahta riivaa? Tuo isopää voisi oikeasti mennä joskus itseensä ja käyttäytyä kuin ruar ja olla komea, rohkea soturi. Hänen sydämensä alkoi hakata nopeasti ajatuksesta. Ja ratsastaa upealla hevosella taistelemaan puolestani. Sitten hän huomasi Hertecin ja Vorson katseet. Mutta minä tunnen vain typerän isoveljeni ja vielä typerämmän ruarin. Ei ole reilua!
Soora nielaisi. Isoveli aina haukkuu Herteciä hirviöksi. Mutta miksi? Hän katsoi olkansa yli. Hän ehti juuri nähdä Hertecin kylmän katseen. Katse sai jopa Sooran nielaisemaan uudestaan. Mutta tuo on vain vihainen Hertec! Oikea Hertec on naurava, hauska, iloinen poika joka soittaa ikiaa kauniisti. Ja jolla on erittäin kauniit silmät.
He saapuivat lopulta toriaukiolle. He laskivat alttarin keskelle toria kumartaen patsaalle vielä kerran.
Sitten kylän päällikkö, vanha mies käveli lohikäärmeen luo ja koputti sen päätä kepillä.
Tulipallo lensi taivaalle leviten vihreänä ympäriinsä.
"Nyt juhlitaan!" päällikkö huusi iloisena ja nosti pikarinsa.


(Laiskuuttani aion hypätä juhlan ohi ja siirtyä suoraan seuraavaan kohtaukseen. Tilanne tähän asti: Hertec ja Soora istuivat vierekkäin joen rannalla, tilanne romanttinen ja kaikkea. Vorso tulee vihaisena paikalle ja hyökkää Hertecin kimppuun. Soora yrittää estää heitä. Pojat tappelevat. Sarali, tämän mies, Orso, Tinar ja Ceria saapuvat paikalle. Vorso iskee veitsensä Hertecin kurkusta läpi. Hertec kaatuu maahan velttona. Kuvittele tunnelma.)


Soora ei voinut uskoa mitä näki. Ei yksinkertaisesti voinut uskoa. Hertec ei voinut maata maassa kuolleena. Verta. Verta oli vain niin paljon. Hänen teki mieli juosta Hertecin luo ja parantaa tämän haavat. Mutta hänen isänsä pidätteli häntä.
"Se on myöhäistä." Hän kuiskasi.
Soora katsoi toivottamana pojan velttoa ruumista ja kääntyi sitten isänsä puoleen parkuen.
"MURHAAJA!!!" Tinarin ääni kaikui taivaalla. "MURHAAJA!!! SINÄ TAPOIT MINUN VELJENI!!!"
Vorso nousi hitaasti ylös ja pyyhkäisi veitsensä vaatteisiinsa. "Kiitätte minua vielä. Tuo hirviö on parempi kuolleena."
Ceria nielaisi. Hän katsoi toivottamana poikansa ruumista. "Hertec…" Hän kuiskasi voimattomana ja tippui maahan polvilleen. "Anteeksi!" Hän huusi.
Sarali käveli poikansa luo. Hän vei kätensä taakseen lyödäkseen.
"Uskallatko koskea ruariin, äiti?" Hän kysyi varoittavasti.
Sarali perääntyi vihasta kihisten. Äkkiä hän jähmettyi paikoilleen.
"Mitä nyt?" Vorso ihmetteli.
Kaikki katsoivat hänen taakseen kauhusta kalpeana. Hitaasti Vorso kääntyi ympäri. Hänen suunsa loksahti auki.
Hertec seisoi pystyssä.
Mutta miten? Vorso yritti kysyä mutta hänen äänensä oli kadonnut. Minun veitseni on yhä hänen kurkussaan!
Hertec hengitti raskaasti. Verta tippui jokaisella henkäyksellä hänen paidalleen.
"Hertec!" Soora huusi helpottuneena. Hän yritti rimpuilla pois mutta hänen isänsä ei päästänyt. "Päästä minut! Hertec tarvitsee apua!"
Hänen pyyntönsä kaikui kuuroille korville. Soora huomasi jotain outoa isässään. Tämä vaikutti kalpeammalta kuin aluksi. Hän katsoi nopeasti Herteciä taas.
"Nyt minä lopetan sinut!" Vorso karjaisi ja veti miekkansa esiin. Sen terä hohti punaisena kuunvalossa. "Leikkaan tuon pääsi irti! Siitä et voi enää palata!"
"Lopeta!" Ceria huusi kauhuissaan. "Mene pois! Pakene!"
Vorso ei jaksanut huomioida naisen pyyntöä. Ryntäsi vain miekka ojossa hyökkäykseen. "KUOLE!!!" Hän heilautti miekkaansa.
"Ei!" Joku huusi hänen takaansa. Hän ei välittänyt. Hän oli valinnut kohteensa ja nyt hän tekisi sen minkä oli luvannut tekevänsä aina. Puolustavansa rakkaimpiaan. Hän vei miekkansa sivulle ja heilautti sitä.
Hertec nosti kätensä pystyyn ja torjui miekan.
"Aaah!" Kaikki hämmästyivät. Hertec oli torjunut Vorson miekan paljaalla kädellä.
"Mitä tämä on?" Vorso karjui vihaisena. Hän yritti vetää miekkaansa mutta terä tuntui juuttuneen. Se ei liikkunut tuumaakaan.
"'Mitä tämä on?'" Hertecin ääni toisti. Se kuulosti oudolta. "Tämä on sinun tuomiosi!" Hertec nosti katseensa. Sillä hetkellä Vorso pelkäsi kuolevansa.
Hän kohtasi lohikäärmeen silmät.
"Mitä Hertecille tapahtuu?" Orso kuiskasi ihmeissään. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt ystäväänsä tällaisena.
Tinar katsoi äitiään mutta tämä vain nielaisi. "Hakekaa Source! Nyt!" Hän kääntyi Voralin puoleen ja tämä nyökkäsi. "Tule Soora, Tinar. Sinä myös Orso!"
Mutta lapset eivät liikkuneet.
Tinar katsoi äitiään uudestaan. "Mitä Hertecille tapahtuu?!" Hän vaati vihaisena.
"Ei nyt!" Ceria huusi. "Mene Voralin mukana ja hakekaa Source! Hertec on vaarassa! Pyydän!"
Tinar katsoi veljeään. Tämä ei ollut vieläkään liikahtanut yhtään. Vorso taas rimpuili saadakseen miekkansa takaisin. Hän nyökkäsi ja kääntyi Sooran puoleen hymyillen. "He pärjäävät. Äitisi on siellä. Hän pääsee aina väliin jos hätä tulee."
Soora nielaisi mutta nyökkäsi vastahakoisesti.
"Mennään." Voral kuiskasi veti heidät voimakkaasti mutta hellästi pois. "Orso!"
Mutta Orso ei liikkunut. Hän katsoi jähmettynein silmin parasta ystäväänsä ja veljeään.
"Orso!" Vorso huusi veljelleen. "Mene! Sinun ei ole turvallista!"
Hitaasti Orso nyökkäsi ja käveli pois mutta katsoi kokoajan olkansa yli.
"Kuole." Hertec hymyili hullun kiilto silmissään ja hyppäsi.
"Vorso!" Orso huusi kauhuissaan.
"Hertec!" Ceria kirkui samalla hetkellä.
Vorso yritti perääntyä mutta ei pystynyt liikkumaan. Hänen jalkansa eivät enää totelleet häntä. Hän nielaisi tyhjää. Hän katsoi poikaa silmiin ja huusi.
Hertec hymyili leveästi ja hyppäsi eteenpäin. Torahampaat ilmestyivät hänen suustaan. Hän iski ne syvälle Vorson kurkkuun.
"EI!!!" Orso huusi. Soora ja Tinar kääntyivät katsomaan. "VORSO!!!"
Hertec tavoitti Orson katseen ja he katsoivat toisiaan hetken. Hän virnisti ja puristi leukansa yhteen ja repäisi. Veri lensi kun Vorson kurkku aukeni. Hertecin kasvot peittyivät vereen. Hänen vaatteensa olivat veren tahrimat. Punaisena kuin kuu joka loisti taivaalla.


Mitä piditte?


Ares88