Hertec nukkui pitkälle seuraavaan aamuun. Herätessään hän huomasi olevansa erittäin nälkäinen. Ruokaa hänen olisi turha odottaa yhtään liikaa. Hänen sokea opettajansa taas syötettiin kuin sikaa joulun alla.
"Luulevat minun tarvitsevan näin paljon." Hän sanoi hymyillen Hertecin syödessä hänen ruokiaan.
"Minua se ei haittaa." Hertec vastasi hiljaa.
"Ei varmasti." Source naurahti.
"Kuin sika." Joku mutisi aivan Hertecin vierestä.
Hän huomasi varpuspöllön seisovan paikallaan hänen sänkynsä päätyssä. "Suo?" Hän kuiskasi.
"Hyvä että huomasit minut." Pöllö huhuili takaisin. "Kaiken sen jälkeen mitä hyväksesi tein."
"Ai kun viimeiset ehjät luuni murskattiin ja keuhkoni täytettiin vedellä."
"Tarvitsit apua ja minä hankin mitä oli tarjolla." Suo kohautti olkiaan.
"Pahanilmanlintu." Hertec mutisi kulhoonsa.
"Sanoitko jotain?" Source kysyi maistellen itsekin jotain pientä.
"En. Ruokaa oli vain mennä väärään kurkkuun." Hertec näytteli tekoyskää.
"Varovasti sitten ettet vain tukehdu." Soora astui teltaan. "Tarkistuksen aika."
Hertec nielaisi suunsa tyhjäksi. "Ei tarvitse. Minä voin jo ihan hyvin. Voin jo lähteä takaisin. Minusta tuntuu että puutarhani on pian täysin rikkaruohojen vallassa, ellen pian mene sinne." Hertec nosti peiton pois päältään ja astui kipeälle jalalleen. Se oli pettää melkein heti mutta hän pysyi kuitenkin tasapainossa. Kipu oli taas kokonaan toinen juttu.
"Et sinä minnekään mene ennen kuin olet kokonaan terve." Soora työnsi hänet takaisin sänkyyn. "Mutta tällä paranemisvauhdilla minä uskoisin että muutaman päivän päästä voit jo verytellä teltan sisällä."
"Mutta minusta – " Hertec yritti vakuuttaa että oli terve mutta Soora vahingossa tarttui häntä oikean käden  syvästä haavasta. Hertecin onnistui purra huultaan juuri ajoissa, ettei parkuisi kivusta.
"Oi kyllä minusta tuntuu ettet sinä poistu täältä minnekään pariin päivään." Sooran ääni oli vakaa kuin tyyni joki eikä poikennut uomastaan.
Hertec huokaisi. Hän inhosi maata paikoillaan. Tämä teltta, Sourcen läsnäolo sai hänet tuntemaan niin rauhattomalta. Puutarha. Sinne hänen pitäisi päästä vielä tänään.
Soora tarkisti jokaisen Hertecin haavan - Hertecistä aivan liian tarkasti. Sourcen nuori tyttö tarkasti nopeasti ennen kuin kääntyi Hertecin puoleen. "Tulen käymään illalla taas. Pysykin sängyssä sitten!" Hän sanoi yrittäen matkia äitinsä tiukkaa ilmettä.
Hertec oli kerran tavannut Sooran äidin. Eikä ollut täysin varma olivatko he sukua. Ensinnäkin, Soora oli katseltavan näköinen. Hänen äitinsä ei. Pelkkä pyöreä pallo. Toiseksi, äiti osasi olla tiukka. Soora ei. Nytkin hänen piti juosta teltasta, ettei hänen naamansa revennyt Hertecin edessä. Kolmanneksi, Soora oli mukava, äiti ei.
"Hän pitää sinusta." Source mutisi tytön mentyä.
Hertec katsoi opettajaansa. "Mitä tarkoitat?"
"Ymmärrät kun olet vanhempi." Source iski silmäänsä vaikka olikin sokea.
Yön laskeutuessa Tagrigiin, Hertec valvoi varpuspöllö kämmenellään. Hän tutki teltan kattoa kun muualle ei silmät nähneet. Hän hieroi peukalollaan Suon pehmeää otsaa tämän hengittäessä rauhallisesti. Suon silmät olivat kuitenkin auki. Sen silmät loistivat pimeydessä. Pian olisi Sooran viimeisen tarkistuksen vuoro.
Kun Soora viimein astui telttaan, Hertec näytteli nukkuvansa. Tasainen hengitys. Vähän jopa unessa puhelua. Kukaan ei voisi arvata hänen näyttelevän. Mihin kaikkeen hän olikaan valmis vain vältelläkseen yhtä tyttöä.
"Kuink-" Soora astui telttaan iloisena, mutta väsyneen kuuluisena. "Ai hän on unessa." Hän kuiskasi huomattuaan kuinka Hertec höpisi jotain unessa. "Toivottavasti hän ei herää tähän tarkastukseen." Miksi hän puhuu jos kerran luulee olevansa yksin? Hertec ihmetteli mielessään ja käänsi mukamas kylkeä. Suo levitti siipensä ja lensi ulos teltasta. Soora asteli pelästyen taaksepäin ja pisti käden suulleen, ettei kirkaisisi. "Mikä tuo oli?" Hän kuiskasi pimeydeltä. Hän katsoi ensin Herteciä ja sitten vieressä nukkuvaa opettajaa. Hän hiipi Hertecin viereen, joka oli yhä hereillä.
Soora teki Hertecistä kohtalaista jälkeä hänen kanssaan. Hän olisi kuitenkin uskonut tekevänsä parempaa jälkeä, etenkin oman ruumiinsa kanssa, vaikka kokemuksen puute olikin este. Sooraalla tosin, ei ollut Sourcen kaltaista opettajaa. Muutaman siteen hän olisi jättänyt pois mutta nyt ei ollut aika tehdä valituksia. Nyt hänen piti päästä puutarhaansa.
"Entä te, mestari Soure?" Soora siirtyi sokeutuneen Suojelijan viereen. Hertec uskalsi raottaa silmiään samalla kun parantaja astui teltan toiselle puolelle ja otti peiton pois tämän palaneen jalan päältä. "Tarvitset sitä salvaa aika pahasti nyt. Harmi että se on loppumaan päin."
"Ikävää. Varsin ikävää." Sourcen vanha käheä ääni huokaisi toivottomana, ehkä liiankin. "Onhan se kauheaa ettei koko kylässä ole ketään joka voisi sekoittaa vähän muutamaa tarvittavaa yrttiä joita ei kasva koko kaupungissa. Ei missään. Aiih!" Hän voihkaisi dramaattisesti.
Sooraa tuo saattoi ihmetyttää, mutta teltan toisella puolella, Hertec ymmärsi tarkalleen mitä hän tarkoitti. Niitä yrttejä kasvoi vain yhdessä puutarhassa koko Tagrigissa ja sen lähimailla. Varsinkin nyt kun tulipalo oli polttanut kaikki kylät joen pohjoispuolella. Orpokodin keittiöpuutarhassa, aivan leirin tuntumassa…
"Niin." Soora sanoi varovasti. "On se harmi. Ikävää. Minä taidan tästä mennä. Minä tulen huomenna ja tuon samalla jotain päätä selventävää." Tyttö astui ulos teltasta varoen päästämästä Sourcea näkökentästään.
"Muistatko miten se tehdään?" Vanhus kysyi tytön mentyä. Hertec nousi istumaan. Hän kaappasi vaatteensa tuolilta ja puki päälleen harmaan paitansa ja housunsa. Hän huomasi paitansa päällä pussinsa. Siinä oli hänen kaikki tarvitsemat pienesineet. Jalka oli kipeä mutta nyt hänellä oli kaksi syytä mennä ulos. Ja yksikin olisi riittänyt.
"Tietenkin. Kyllä minä sen verran sinua kuuntelin."
"Ihan miten vain mutta minä en halua joutua kärsimään turhaan."
"Luota minun. Minä tuon sinulle sitä salvaa." Hertec mutisi ja nousi pystyyn. Kipu oli vihlova eikä hän tahtonut pysyä pystyssä. Hän kuitenkin puri hampaansa yhteen ja huikkasi vielä kerran ennen kuin astui ovesta ulos. "Tulen pian takaisin."
Ilma oli viileä. Olihan loppukeväänaamu. Ilmassa haisi yhä niin selvästi tuhka. Hertec ei tiennyt miksi, mutta hänen askeleensa keveni kun hän haistoi tuhkan. Hän kuitenkin kovensi mielensä ja jatkoi vaivalloista matkaansa kohti isoa rakennusta, orpokotia.
Jokainen askel oli työn ja tuskan takana. Haava painoi kovana jalassa. Oikea käsi piti pitää kiinni rintaa vasten. Haavat ja mustelmat rasittuivat joka askeleella. Hän jatkoi kuitenkin matkaansa.
Hän kuuli kuinka hänen ympärillään itkettiin ja huudettiin kivusta. Ainoana poikkeuksena voitiin pitää hiisiorjia. Ne olivat niin tyytyväisiä että olisi voinut luulla heidän saaneen vapautensa. Lähes jokainen hiisiorja hyppi ja ui hiilikasoissa kuin ihmislapset vedessä. Ne hieroivat sitä itseään vasten ja heittelivät kasoja ilmaan. Tämä oli harvinaista herkkua niille, ja jokainen yön hetki piti käyttää hyväksi. Vihaiset omistajat saattoivat kieltää sen koska tahansa.
Kuin lapsia. Hertec ei voinut olla hymyilemättä.
Sitten hän jatkoi matkaansa kohti orpokodin porttia. Jokainen joka huomasi hänet ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Jos kiinnitti se oli vain mulkaisu tai vastaava. Kaikki olivat liian murtuneita loukatakseen häntä. Heidän itsensä onneksi.Hän astui portista sisään, joka lepäsi sepposen selällään.
Hän käveli seinää pitkin saaden samalla tukea seinästä. Askeleet painoivat joka hetki enemmän ja enemmän. Hänen oli kuitenkin pakko jaksaa. Sourcen takia. Vaikka jokainen askel tuntui jo pettävän kokonaan, hän jatkoi eteenpäin.
Lopulta pitkän ja uuvuttavan matkan jälkeen Hertec saapui kulmalle. Häneltä pääsi hallitsematon huokaus. Puutarhan näkeminen oli aina niin rauhoittavaa. Hertec astui varmana itse tekemästään portista sisään puutarhaan.
Puutarha näytti aivan samalta kuin ennenkin. Se vaikutti kuitenkin kuunvalossa paljon kauniimmalta. Rauhallisemmalta. Hertec asteli lopuilla voimillaan tutulle kivelle, jossa Sourcella oli ollut tapana istua silloin kun opetti häntä.
"Näyttää siltä kuin kaikki olisi kunnossa." Hän mutisi. "Rikkaruohot tosin ovat vallanneet tuon porkkanoiden alueen mutta muuten kaikki on kunnossa. Jonain päivänä minä kostan Uranille hänen loitsunsa." Uran oli päättänyt kokeilla voimiaan loitsimalla puutarhan maan rikkaruohoille sopivaksi. Hertecin läsnäolo kuitenkin heikensi loitsua.
"Sinulla on sitten töitä kun tulet takaisin." Tuttu varpuspöllö hihitti orpokodin ränniltä.
Hertec nosti katseensa. "Suo?" Hän kysyi. "Mikä sinulle on käynyt?"
"Ei mikään! Ei YHTÄÄN mikään!" Suo alkoi nauroi kuin viimeistä päivää. "Pa-paitsi että lentelin tuolla eteläpuolen metsissä – ihme että jossain vielä edes on metsiä – ja haistoin niin tummia tuulahduksia! Pontikankeittäjät!"
"O-oletko sinä juovuksissa?" Hertec kysyi.
"EN!" Suo levitti siipensä. "Katsokaa kaikki! Minä olen mahtava kotka! Nyt minä lennän tapaamaan perhettäni!" Ja lopetti kaatumalla selälleen keskelle ränniä.
"Upeaa." Hertec mutisi. Hän otti tukea kivestä ja nilkutti rännin alle. Hän yritti kurkottaa ystäväänsä mutta jalat pettivät heti alta.
"On ne varpuspöllöt sitten outoja!" Joku huusi. Hertec kääntyi, muttei nähnyt ketään. "Tuokin huhuili kuin viimeistä päivää aivan sinun edessäsi. Kuinkahan tyhmiä linnut yleensä ovat!"
Hertec katseli ympärilleen, etsien puhujaa. "Näytä itsesi!" Hän huusi pimeyteen.
"Ai että minäkö!" Ääni huusi. "Miksi minä niin tekisin?"
"Koska minä haluan sitä."
"Ja kukahan 'minä' puhuu nyt?"
Hertec nielaisi tyhjää. Hän ei voisi kertoa kuka hän olisi. Kukaan ei auttaisi häntä jos joku tietäisi kuka hän on. Ei ainakaan ilman hyötyä.
"No?"
Hetkinen, Hertecillä välähti, jos hän kerran näki Suon ja katseli minua eikä huudellut pilkkanimiä, hänkään ei voi olla kukaan suosittu henkilö.
"Hertec." Hän huusi viimein. "Orpokodin puutarhuri."
"Minä luulin että puutarhuri kuoli tulipalossa." Ääni naurahti pilkallisesti.
"Mutta minä annoin itselleni ylennyksen kun kukaan ei tullut vaatimaan sitä."
Seurasi hiljaisuus.
"Hyvin vastattu." Kuului aivan Hertecin takaa. Hän pelästyi lievästi ja kääntyi.
Siinä istui jokin joka näytti aivan puolituiselta. Mittasuhteet olivat väärät lapselle, hän saattoi olla jotain 16. Tai siis näistä puolituisista on niin vaikea saada selkoa. Muutenkin omalaatuista sakkia. Mutta jotenkin tuo tuossa ei näyttänyt aivan tavalliselta puolituiselta. Liian…karvaiselta?
Hänellä oli tumman ruskeat hiukset. Niissä oli kunnon kiharat. Vaatteena hänellä oli kuitenkin vain ruskea kaapu. Ehjä, mutta erittäin nokinen. Kasvot olivat kirkkaat mutta samalla erittäin viekkaat. Tummat ruskeat silmät näkyivät keskellä kasvoja kuin napit. Iho oli oudoin mitä Hertec oli kellään puolituisella näkynyt. Aivan kuin Mual-Nefillä. Kuin kunnolla ruskettunut ja karvoittunut iho."Mikä sinä olet?" Hertec rohkeni kysyä lopulta.
"Mikä loukkaus! Olen itedi! Ettäs tiedät!" Otus nousi seisomaan. Tietenkin! Hertec manasi typeryyttään. Pitkä karvainen häntä heilu puolelta toiselle olennon selän takana.
"Olet kyllä kummallisin näköinen lapsi-itedi mitä olen ikinä nähnyt." Hertec mutisi.
"Miten niin?" Itedi suuttui. Hän loikkasi kiveltä maahan. "Minä olen nopeampi ja ketterämpi kuin sinä ikinä! Ei koolla ole väliä!"
Sanan valinta kummastutti Herteciä. "En minä muuta ole sanonutkaan."
Itedin ja kääpiön sekoitus katseli tuimana. Hertecistä se näytti vain humoristisesta. Kuin alle puolimetrin pituinen lapsi joka, kirosi vanhempiaan.
"Miksi sinä olet täällä tähän aikaan yöstä?" Olento kysyi vihaisena.
"Koska tämä on orpokoti ja tämä puutarha on minun." Hertec vastasi vihaisena huomatessaan, ettei uusi ääni ollutkaan hänelle avuksi. Hän nilkutti kohti vajaa.
"Kiva että olet raapustanut nimesi sinne tänne." Hännällinen olento nauroi.
"Olen tyytyväinen että sain edes sinut nauramaan. Nyt häivy!" Kirottu käski avaten vajan oven ja tarttuen haravaan. "Yritän auttaa ystävääni. Ymmärrätkö? Ystävääni. Uskoisin että sinulle se on tuntematon käsite."
"Mitä luulet voivasi tehdä? Haravoida minut pois täältä?"
"Jos pitää niin vaikka." Hertec katsoi sitten olentoa silmiin. "Häivy kääpiö! Täällä ei kaivata sinunlaisiasi. "
Itedin silmät rävähtivät suuriksi vihasta. Mitään sanomatta olento kävi Hertecin kimppuun. Hän hyppäsi ensin suoraan kohti ja potkaisi ensin Herteciä mahaan, saaden tämän melkein kaatumaan. Sitten hän löi vasemmalla kyynärpäällään Hertecin vasempaan olkapäähän, jossa oli yksi ikävä haava. Ja viimeisteli liikesarjan kietomalla häntänsä Hertecin jalan ympärille ja nykäisemällä kaikin voimin ja ottamalla tukea uhrinsa mahasta.
Voiton vieneenä itedi hyppäsi orvon rinnalle ja kietoi häntänsä tämän kaulan ympärille ja puristi.
"Minua ei haukuta kääpiöksi." Itedi murisi.
Hertec tunsi kuinka ote koveni joka hetki. Kuinka häneltä vietiin viimeinenkin mahdollisuus hengittää. Hän tavoitteli terveemmällä kädellään olennon kurkkua mutta itedi vain nauroi.
"Yritä vaan! Kyllä minä sinut mukanani vien."
Hertec tunsi kuinka hänen viimeiset voimansa vietiin häneltä. Hän uskoi loppunsa tulleen. Hänen päänsä nytkähti sivuttain maata vasten. Siinä! Harava! Aivan hänen oikean kätensä vieressä. Hän tarttui viimeisillä voimillaan puiseen varteen ja heilautti sitä rintansa yllä. Keppi osui itediä otsaan, joka refleksimäisesti päästi irti.
Hertec yski ilmaa keuhkoihinsa. Tietoisena että tuo hyökkääjä oli vielä elossa, hän pyrki istumaan puolustuskannalla.
Hänen yllätyksekseen myös itedi istui, mutta pää painalluksissa. Luovuttajana.
"Osuiko se keppi sinua noin pahasti." Hertec ehdotti. "Vai oletko sinä nukahtanut?"
Itedi kohotti katseensa. "Sinulla kävi tuuri. Minun ei tee mieli tappaa ketään tänään."
"Hah!" Kirotun oli voinut itselleen mitän. "Sinä vain yllätit minut heikolla hetkellä. Tavallisesti minä olisin torjunut tuollaisen hyökkäyksen vaikka unissani."
"Tietenkin." Itedi nyökytti vakuuttuneen sarkastisesti.Hertec yritti nousta mutta kipu vei viimeinkin voiton. Hän katsoi epätoivoisena ylös ränniin ja taas alas itediin.
"Hei voitko tehdä minulle palveluksen." Hertec kysyi.
Itedi mulkaisi häntä inhottavasti.
"Tuo ystäväni on pulassa enkä pääse hänen luokseen." Hän osoitti kipeitä kohtiaan. "Ja sinä näytät olevan ketterä ja nopea niin voisitko auttaa ystävääni?"
"Minä en lähde minnekään auttamaan sinun ystäviäsi."
"Ei sinun tarvitse tehdä muuta kuin hypätä tuonne ränniin ja ottaa sieltä se varpuspöllö."
"Miten se auttaa ystävääsi." Itediä  kysyi epäilevästi.
"Koska tuo varpuspöllö on se ystäväni joka tarvitsee apuani." Hertec selitti turhautuneena.
Itedi vilkaisi ensin Herteciä, sitten ränniä ja kohautti olkiaan. Hän hyppäsi taitavasti pystyyn, tarttui Hertecin tekemään verkkoaitaan jossa kasvoi köynnöksiä, ja kiipesi ylös. Hän tarttui Suon velttoon ruumiiseen hännällään ja tiputtu sen Hertecin odottaviin käsiin.
"Kiitos." Hertec murahti hieroen hellästi Suon velttoa ruumista. Syke tuntui selvästi. Jos pöllö joskus kuorsasivat, Suo kuorsasi juurikin nyt. Sen hengitys tuntui järisyttävältä.
"On syytäkin." Itedi mutisi ottaen samalla vyöltään pienen pussin.
"Mikä sinun nimesi on?" Hertecin oli pakko kysyä vaikka ei uskonutkaan saavansa vastausta.
"Ruffe." Olento julisti. "Ruffe, Tagrigin mestari varas."
"Miksen minä sitten ole kuullut sinusta."
"Koska olen mestarivaras." Ruffen oli pakko nauraa. "Varas voi olla kuka tahansa joka ottaa toiselta ilman lupaa. Hyvää varasta ei saa kiinni. Mestari varasta, " Hän painotti sanaa kunnolla "ei edes huomata ennen kuin on liian myöhäistä ja kun huomataan, syytetään jotain toista."
"Miksi sinä varastat?"
"Hyvä sinun maitonaama on puhua." Hän esitti käsillään koko orpokotia. "Sinulla on koti. Tai ainakin talo ja lämmintä ruokaa illalla. Kaikilla ei mene niin hyvin."
Herteciä alkoi naurattaa. Hänelläkö muka asiat hyvin? Mutta Ruffe puhui asiaa. Oli niitä joilla oli asiat paljon huonommin. Paljon huonommin.
"Minä kiitän sinua avustasi. Ja Suokin varmasti kiittää, kunhan selviää." Hertec asetti velton pöllön ruumiin povitaskuunsa ja istuutui kivelle. "Ja nimeni on Hertec. Tagrigin mestarikokki. Jos kerran titteleitä merkitään."
"Minä olen kuullut sinusta." Ruffe mutisi. "Kuullut usein puhuttavan orpokodin ulkhauh kokista."
Seurasi hiljaisuus. Sen rikkoi vain kahina Kirotun rintataskusta.
Hertec naurahti. Suo kuulosti niin tavalliselta. Sitten hänen mielensä koveni. Mitä hän tekisi sen kanssa? Jos hän ottaisi Suon mukaansa telttaansa, Soora varmasti ottaisi sen pois, tappaisi sen tai heittäisi sen luontoon, koirien syötäväksi. Se ei käynyt.
"Hei sinä!" Hän huusi yhä rännillä istuvalle itedille. "Ruffe!"
"Niin."
"Haluatko paikan nukkua lämpimästi ja mukavasti. Tarjoilu puoli saattaa on vähän heikoilla mutta sen voi jättää minun huolekseni."
Itedi vilkaisi. Vaikka hän ei selvästi halunnut näyttää siltä, hän oli kiinnostunut.
"Vie Suo ullakolle. Siellä on tyhjä sänky ja pesä Suolle. Minä nukun yhä teltassa tuolla kaupungilla, siellä on siis tilaa."
"Miksi?" Ruffe kysyi epäilevästi.
"Koska ystäväni ei voi olla minun kanssani samassa teltassa, tarvitsen jonkun johon luottaa." Hertec selitti.
Ruffe naurahti pilkallisesti. "Mitä tein että ansaitsin luottamuksesi näin äkkiä?"
"Ei yhtään mikään." Hertec vastasi todenmukaisesti. "Mutta sinä autoit minua jo kerran. Toinen kerta ei ole varmasti liikaa. Ja tällä kertaa on luvassa myös ruokailu. Source, opettajani poltti jalkansa ja on samassa teltassa kanssani. Häntä syötetään kuin sikaa enkä edes minä jaksa syödä kaikkea. Kukaan ei varmasti huomaa jos kippo tai kaksi katoaa päivässä."
Ruffe mietti. Hän oli menettänyt oman paikkansa nukkua tulipalossa. Hän oli aikonut etsiä uuden paikan jostain ullakolta kuten aina ennenkin mutta nyt hänelle annettiin vastaus suoraan syliin. Ruokaa ja nukkumapaikka linnun vahtimista vastaan. Liian hyvää ollakseen totta.
"Miksi?" Hän kysyi tällä kertaa vihaisena.
"Miten niin?" Hertec kummastui. "Tarvitseeko aina syyn jos antaa palveluksen palveluksesta?"
"Minä olen oppinut jo kauan sitten, ettei ole mitään sellaista kuin ilmainen ateria, tai ilmainen nukkumapaikka."
"Mutta varastamalla kuitenkin ne voi hankkia?" Hertec kysyi kylmästi.
Itedi kohautti olkiaan.
"Pyydän tee tämä. Ihan sama mitä teet ullakolla, kunhan Suo on huomenna lentokunnossa. Saat se lupaamani aterian sitten kun näen Suon." Hertec pelastaisi ainoan ystävänsä hengen, vaikka joutuikin pulittamaan siitä aterian tai kaksi.
"Huomenna sitten!" Ruffe hyppäsi ketterästi maahan ja nappasi Suon Hertecin kädestä ja kiipesi takaisin katolle kiinni.
"Huomenna." Hertec toisti.
"Muistakin! Tai ystäväsi kokee ikävän lopun." Ja hän oli poissa.
Hertec puristi päätään ja otti uudestaan tukea haravasta. Hän pyyhi hikeä otsaltaan. Tappelu tuon kanssa oli vienyt paljon voimia. Hänen silmiinsä osui verta.
Hänen vasenkäsivartensa oli kokonaan punainen verestä. Se haava oli auennut. Hertec otti paitansa pois päältään. Hänen siteensä vuotivat ja hän pyörtyisi verenhukasta. Hän sitoi paitansa yhdellä kädellä olkansa yli.
"Noin nyt sen pitäisi pysyä koossa kunnes saan salvan tehtyä." Hertec mutisi, hän vilkaisi kuuta. Kaunis täysikuu valaisi puutarhan. "Taitaa olla yli puolenyö."
Hertec käytti haravaa kainalosauvana ja asteli hiljaa vajalle ja sieltä sisään. Sisällä hän asteli nurkkaan ja kyyristyi. Hän otti kiinni renkaasta joka oli kiinni maassa. Rengas oli pienen kolon kansi, jossa Hertec piti niitä harvoja tarve-esineitä joita hän saattoi kutsua omikseen mutta olivat liian arvoikkaita jotta kukaan uskoisi niiden olevan. 
Hän otti kuopasta laatikon johon hän oli varastoinut tavaransa ja laski sen pöydälle. Varmistettuaan että kaikki oli paikoillaan, Hertec otti käsiinsä kupin johon hän sekoitti aineet, hän otti rautaisen painon jonka toinen pää oli hiottu palloksi. Ja hän otti ainekset käsiinsä ja aloitti murskaamalla ainekset yhteen.
Teko oli hidasta ja vaivalloista – erityisesti loukkaantuneella kädellä, mutta lopulta työn ja tuskan takaa hänen onnistui saada aikaiseksi juuri mitä Source oli tilannut. Hän otti haravan uudelleen ja jätti vajan taakseen.
Aamulla Hertec heräsi. Aluksi hän luuli joutuneensa uuteen läksytykseen Johtajattarelta. Se oli kuitenkin vain turhaa pelkoa. Soora oli tullut aamutarkastukselle aina yhtä iloisena. Ja Hertec oli väsynyt kuin ikinä.


Kiitos kommenteista. Siinä se sitten on. Kolmannen luvun toinen osa. Kolmas osa seuraa pian perästä. Kiitos kaikille jotka jaksavat lukea tarinaa.


Ares88