Soora kääntyi yllättäen. "Tulin tekemään lopputarkastuksen. Jotta voit palata puuhiisi." Hänen äänensä oli kylmempi kuin Hertec oli odottanut.
Hän kuitenkin nyökkäsi ja nousi pystyyn. "Tietenkin."
Soora katsoi hetken aikaa vihaisena Herteciä mutta nyökkäsi. "Voit istua. Ota paita pois."
Hertec totteli kuuliaisesti ja istuutui kivelle takaisin.
Soora katseli häntä hetken pitkään eikä Hertec ymmärtänyt katsetta. Viha oli päällimmäisenä mutta jotain aivan uutta.
Äkkiä Soora rykäisi ja alkoi tutkia haavoja.
"Ovat ne hyvin parantuneet. Ei ihme että et ole tarvinnut apua. Eilen tuli joku samassa kunnossa kuin sinä ja hän kuoli aamulla. Mutta sinä se kävelet aivan kokoajan paremmin ja liikut enemmän. Voisi luulla että sinun ei käynyt kuinkaan."
"Aaah!" Hertec huusi kivusta ja kaatui yllättäen polvilleen.
"Hertec!" Soora huudahti kauhuissaan ja riensi auttamaan häntä. "Oletko kunnossa?"
Poika näytti hetken aikaa oudolta. Hän katseli ympärilleen kuin etsien jotain. "Ei mitään. Yllättävä kramppi."
Soora hymähti. "Vai niin!"
Hertec nousi pystyyn hitaasti. Kaikki voimat olivat tuntuneet kadonneet hetkessä. Ja ilman syytä. Hän istuutui hiljaa maahan.
Soora jatkoi tutkmista mutta erittäin kovakouriasesti ja kylmästi.
Hertec katsoi häntä hetken aikaa. "Hiuksesi ovat kauniisti." Hän kuiskasi hitaasti.
Soora sormet pysähtyivät kesken tarkastuksen. Hän katsoi Herteciä sivusilmällä. "Mitä?"
"Ei mitään." Hertec huudahti nopeasti.
"Sanoitko että hiukseni ovat kauniisti? Vai kuulinko väärin?"
Hertec katsoi häntä hetken. "Kyllä."
Soora sormet putosivat alas. Hänen kasvonsa olivat puhtaan hämmästyksen vallassa.
Hertec jatkoi. "Kerroinko jo että… että sinun huolenpitosi on…kaunista?"
"Et." Soora mutisi hiljaa.
"Ja että kasvosi näyttävät suloisilta kun keskityt hoitamaan haavoja."
Soora nielaisi. Äkkiä hän hyppäsi pystyyn ja suorastaan juoksi pakoon. Hän palasi vain napatakseen laukkunsa mukaansa.
Hertec tunsi olonsa erittäin typeräksi kun katsoi ylös. Säleaidalla istuvaa pöllöä. "Ja tuoko oli parempi?"
"Minä vai ehdotin mitä voisit sanoa. En uskonut että tottelisit." Suo levitti siipensä ennen kuin lensi pois.
"Typerys." Hertec murahti ja palasi työstämään joustaan. Mutta Sooralla on kyllä kaunis perä - siis jos jotain positiivista haeataan. Hän tuumi kääntäen katsettaan vaihvihkaa sivulle. Eikä hän ollut valehdellut juuri lainkaan äsken.
Hertec irvisti ja yritti keskittyä. Anna muiden kakaroiden nauttia tuollaisista. Hän pysyisi kaukana tytöistä
ja naisista. Heistä ei ollut muuta kuin harmia. Hän katsoi jousta jota oli työstänyt ja otti veitsen takaisin käteensä.
Ruffekin oli löytänyt itselleen jotain tekemistä. Aikansa kuluksi hän oli päättänyt opettaa tovereilleen shakkia. Hänestä oli tylsä vain puhua päivät pitkät. Joten yhtenä iltana hän oli tuonut shakkilaudan ja nappulat ullakolle ja kertonut että hän oli löytänyt ne maasta makaamasta.
Ruffen pettymykseksi, välittäjä ei ollut saanut mitään selville hänen kirjastaan. Merkkien kääntämiseen veisi vielä ainakin viikko joten hänen pitäisi odottaa.
Hertec oli erittäin kiinnostunut pelistä ja oli innokas oppija. Jopa Suo seurasi heidän peliään suurella mielenkiinnolla.
"Älä siirrä sitä!" Hän varoitti yhden pelin lopussa. "Se on ansa. Jos siirrät sitä, niin hänen lähettinsä tekee shakkimatin. Katso tuonne kulmaan!"
Hertec vilkaisi häntä mutta kuunteli hänen neuvoaan ja siirsi omaa lähettiään. "Shakki ja matti." Hän hymyili tajutessaan voittaneensa.
"Aloittelijan tuuria." Korkkiruuvi mutisi.
Hertec vilkaisi Suota ja pidätteli hymyään.
"Uusi peli." Häneltä vaadittiin.
"En minä jaksa. On jo myöhä ja minä menen nukkumaan." Hän nousi ja jätti kaksikon pelaamaan pelejään.
"Miten tuo muka voisi pelata tätä peliä?" Hän kivahti. "Tuo on pöllö! Ei se edes ymmärrä tätä peliä ja sen hienouksia."
Suo kuitenkin laskeutui häntä vastapäätä. Heillä ei ollut niin kauheasti kokoeroa. Kymmenen sentin pöllö ja vaivaisen jalan pituinen itedi.
"Hyvä on." Ruffe mutisi. "Voisin kai minä pelata sinun mieliksesi. Mutta lupaan etten pelaa täysillä."
"Miten sinä sitten luulet voivasi hengittää?" Suo kysyi. Hertec nauroi.
"Mitä? Mitä tuo sanoi." Itedi tiuskasi.
"Ei mitään. Pelatkaa mutta älkää valvottako minua."
"Hyvää yötä prinsessa." Ruffe mutisi
Kaksi tuntia myöhemmin Ruffe kirosi varpuspöllöä kovaan ääneen ja heitti shakkilaudan ulos ikkunasta.
"Harmi. Minä pidin siitä pelistä." Hertec sanoi seuraavana aamuna.
"Pelkkä harrastelijoiden aivojumppaa." Itedi murahti.
"Missä sinä hävisit varpuspöllölle." Kirottu muistutti.
Korkkiruuvi hymähti.
Hertec nousi. "Minä menen puutarhaan." Hän käveli luukulle ja avasi sen.
"Mikä päivä tänään on?" Suo ehti kuitenkin vielä kysyä
"Hetkinen… maanantai."
Suo nyökytti päätään tietävän näköisenä.
Hertec asteli tavallisen ryhdikkäästi orpokodin käytävillä. Hänen yllätyksekseen kukaan muu ei ollut tavallinen. Erityisestikään kukaan poika joka käveli häntä vastaan. Jopa Nekor, joka olisi käyttänyt tilaisuutta hyväkseen käydä Hertecin kimppuun, ei edes vilkaissut häneen kun he kohtasivat.
Se sai Hertecin miettimään mikä tässä päivässä oli vikana. Aurinko paistoi ja tuhkan hajukin alkoi jo hälvetä (tai siihen oli tottunut tarpeeksi). Hänen mieleensä ei tullut mitään mikä saattaisi olla vikana. Sitten hän muisti. Kutsunnat! Useimmat noista pojista joutuisivat lähtemään ja jättämään nykyisen elämänsä.
Kirottu kohautti olkiaan. Ei ollut hänen ongelmansa. Kukaan heistä ei ollut koskaan vaivautunut tekemään mitään hänen hyväkseen, niin hänenkään ei tarvitse huolehtia heistä. Sitä paitsi joillekin hänen näkemilleen tapauksille voisi olla hyödyksi vähän kurinalaisuutta. Saisivathan he ilmaisen ylläpidon ja näkisivät uusia maisemia.
Hän tuhahti itselleen. Minä voisin olla hankkimassa vapaaehtoisia heille saman tien. Ei se armeijakaan mikään paras paikka kuitenkaan ole. Hän kohautti mielessään olkiaan. Ei se ole minun ongelmani. Johtajatar pitää huolen, ettei minua valita ja sitten minä hankin itseni vapaaksi ja menen Sourcen oppiin. Ainakin toistaiseksi.
Hän astui puutarhaansa ja katseli ympärilleen ylpeänä. Ensi keväänä täällä olisi joku toinen hoitamassa puutarhaa. Todennäköisesti. Puutarhuri oli kuollut mutta hänestä oli itse asiassa enemmän hyötyä kuolleena kuin elävänä. Ainakaan hän ei pilannut kaikkea henkilökohtaisesti.
Hän oli juuri aloittanut keräämään yrttejä ja hymisi itsekseen kun hän kuuli huudon joen takaa. Hertec pomppasi pystyyn ja henkäisi näkemästään. Siinä seisoi lohikäärme. Kolme itse asiassa. Jokainen oli yli valtavan pitkä. Yhdellä oli punainen suomuista koostuva nahka, toisella oli musta kuin piki ja kolmannella oli tummansininen.
Kaikki katselivat häntä. Source oli sanonut, ettei koskaan saa katsoa lohikäärmettä silmiin, mutta Hertec vastasi mustan katseeseen tahtomattaankin kovana. Jotenkin nuo lohikäärmeet tuntuivat rauhoittavan häntä enemmän kuin pelottavan.
Ne seisoivat neljällä jalalla aivan joen toisella puolella. Niiden päissä oli pitkät sarvet jotka kaartoivat päätä myöten. Punaiselta puuttui toinen sarvi kokonaan. Siivet niillä oli nyt vedetty ruumiiseen kiinni mutta Hertec saattoi arvata niiden olevan yhtä valtavia kuin niiden omistajatkin.
Hertec ei koskaan ollut ennen nähnyt lohikäärmettä. Kuollutta tai elävää. Kerran yksi lohikäärme oli kuollut aivan Tagrigin yläpuolella. Palkkiometsästäjä oli tehnyt taidokkaan tapon. Mutta jostain syystä Johtajatar oli aina kieltänyt raa'asti häntä menemästä lähellekään yhtään lohikäärmeen raatoa. Nyt hänen edessään seisoi kolme. Ja Hertec tiesi heti mitä ajatteli niistä. Ne olivat upeita.
Yksi hyppäsi joen yli yhdellä valtavalla loikalla mutta silti laskeutui maahan niin kevyesti, etteivät edes rannan lätäköt häiriintyneet. Hertec näki kuinka lohikäärme lähestyi häntä. Se tutki häntä. Hän oli ymmärtänyt että lohikäärmeet söivät kaikki jotka näkivät ja polttivat kaiken mitä eivät syöneet. Kaikki ei nyt mennyt kohdalleen. Lohikäärme oli aivan hänen edessään. Hän tunsi kuinka sen hengitys lämmitti häntä. Se voisi napata hänet suupalakseen eikä hän huomaisi sitä ennen kuin olisi jo varpaitaan myöten sen kidassa.
Hertec katseli olentoa. Hän katseli syvälle sen tulenpunaisiin silmiin. Hän ei ymmärtänyt miksi ihmisiä kiellettiin katsomasta lohikäärmettä silmiin. Hän oli aluksi kuvitellut että jotain pahaa olisi tapahtunut. Mutta tässä he vain seisoivat. Lohikäärme kumartui lähemmäs. Hertec oli aivan sen edessä.
Lohikäärme nuuhkaisi häntä pari kertaa ja hymähti.
"Olisi pitänyt arvata." Se murahti ja hyppäsi uuden loikan ja laskeutui yhtä pehmeästi kuin äskenkin joen toiselle puolelle. Se kääntyi kahden muun puoleen ja ne näyttivät keskustelevan jostain. Hertec ei kuullut mitään muuta kuin pelkkää mutinaa.
Äkkiä kaikki nyökkäsivät, levittivät siipensä ja nousivat lentoon. Lentoon lähtö ei ollut kuitenkaan yhtä lempeä kuin hypyt joen yli. Puutarhan säleaita rikkoontui jättimäisten siipien halkoessa ilmaa. Jopa Hertec kaatui tuulten voimasta kun lohikäärmeet nousivat korkeuksiin.
Hän katseli kuitenkin haltioituneena niitä. Ne tekivät laajoja kaarroksia ja syöksyivät tuhkaan ja nousivat maasta noesta mustana. Tuhkakasat levisivät ilmaan ja lensivät tuulen mukana kaikkialle.
"Lohikäärmeitä!" Joku kirkaisi ikkunasta. Hertec kääntyi ja näki jonkun orpokodin tytön seisovan ikkunassa ja kirkuvan kovaan ääneen.
Hertec huokaisi. Kaiken kauniin on loputtava aikanaan. Hän siirsi katseensa takaisin lohikäärmeiden syöksyihin. Se näytti suorastaan tanssilta joka tuntui jotenkin niin luomavalta. Hän kutsui sitä tanssiksi koska ei tiennyt miten muuten kutsua sitä. Niiden pyörähdykset, kaarrokset, syöksyt ja kaikki muuta tuntuivat vain niin lumoavilta.
Hänestä tuntui että hänenkin pitäisi olla tuolla. Tuo oli vain niin kaunista. Ja huomaamattaan hän alkoi laulaa laulua.

Koti ki
koti ki

inami si taan

tan paki kalri ot
vial paki min se on
se wamani kalri si
tiara

koti ki
koti ki

inami si taan

vaka vamani ik
inami si taan
taan att koti ki



Käännettynä se tarkoittaisi:

Kotiin käy
kotiin käy

siellä me sua odotetaan

tien pitkän kulkenut oot
viel pidempi eessäs on
se loppuun kulkea sun pitää
täytyy

kotiin käy
kotiin käy

Vaikka ikuisuus kuluis
siellä me sua odotetaan
odotetaan että kotiin käyt.


Hertec heräsi siihen kun joku juoksi hänen ohitseen ja talloi hänen jalan päältä.
Hän oli huomattaan nukahtanut eikä ollut huomannut kun ihmiset olivat juosseet hänen ohitseen jouset ja miekat sojossa.
Lohikäärmeet katselivat heitä joen toiselta puolelta. Hertec olisi voinut vannoa että yksi niistä haukotteli. Muista se näytti varoittavalta tulen henkäisyltä.
"Väistykää!" Joku tyrkkäsi hänet syrjään niin että hän kaatui maahan. Hänen puutarhansa oli piloilla.
Kirottu kuuli salaman iskeytyvän johonkin. Hän käänsi katseensa kauhuissaan luullen että lohikäärmeille oli tapahtunut jotain. Sitten hän huomasi että ne olivat jo korkealla taivaalla syöksemässä keltaisia liekkejä.
Suojelijat yrittivät ampua nuolia niiden perään mutta ne tuskin edes ylsivät heidän korkeuteensa. Muutama taikasalama osui mustaa lohikäärmettä suoraan vatsaan mutta se vain raapi sitä kuin sitä olisi kutitettu.
Kun ne olivat viimein kadonneet näkyvistä, ihmiset alkoivat kerääntyä yhteen ja puhua kovaan ääneen. Hertec muisti juuri silloin että miksi hän oli tullut itsekin ja kääntyi katsomaan oliko hänen koriaan missään. Hän huomasi sen vierestään mutta tallattuna. Hän huokaisi ja kumartui noukkimaan mitä hän katsoi pelastamisen arvoiseksi.
Hertec oli ollut niin keskittynyt lohikäärmeisiin, ettei ollut huomannut katselijoita. Johtajatar oli katsonut hänen touhujaan alusta saakka. Hän oli vahingossa kulkenut joen puolella kun lohikäärmeet olivat ilmestyneet. Hän oli niin kauhistunut, ettei edes muistanut huutaa. Ei itse pedoistaan vaan siitä mitä ne katselivat. Nyt hän tiesi tarkalleen mistä oli kyse. Se mitä hän oli aina pelännyt niiden vuosien ajan kun Hertec oli asunut orpokodissa, oli tapahtunut. Hän huokaisi ja puristeli päätään. Kaikki oli menetetty. Hän kääntyi lähteäkseen ja käveli raskaasti takaisin sisälle ja huoneeseensa. Hän korkkaisi viimeiset viinipullonsa tänäiltana.
Eräs toinenkin silmäpari oli nähnyt koko tapahtuman alusta asti. Hän oli Kolmen Kuun Salin kuninkaallisen armeijan kenraali. Hän oli tullut miehineen juuri hetkeä ennen Tagrigiin ja sattumalta joutunut joenrannalle paikkaan mistä häntä ei huomaisi. Sieltä hän oli katsellut koko tapahtuman suurimmalla mielenkiinnolla. Hän on kasvanut, hän tuumi. Sitten hänkin oli kääntynyt ja palannut miestensä luo jotka olivat menneet apuun häätämään lohikäärmeitä.
"Mitä tuo poika oikein kuvitteli?" Kysyi hänen paatunut kersanttinsa. "Hänethän olisi voitu syödä hetkessä!"
Afroc hymyili. "Muttei syöty." Hän katsoi Hagolia. "Ja tiedät kyllä miksi."
Kersantti näytti hetken aikaa hämmästyneeltä ja sitten vihaiselta. "Et ole tosissasi!"
"Tarvitset uuden alokkaan. Nyt kun Narik on viimein noussut luutnantiksi."
Hagol huusi vihaisena hänen peräänsä mutta kukaan ei sitä huomannut. Kova hälinä peitti koko joenrannan.
Vielä kaksi muutakin oli katsellut tapahtumaa mutta heidät saattoi arvata. Toinen oli alimittainen itedi ja toinen varpuspöllö. He olivat etsineet Herteciä koska he olivat tylsistyneet. Suo oli aikonut pyytää häntä etsimään shakkilaudan ja Ruffe taas jotain jota kiusata. He katselivat suuressa pelossa kuinka Hertec nosti maasta kaikki pelastettavat yrtit.
Hertecin onnistui pelastaa reilu kolmannes yrteistä joita hän kantoi käsissään koko matkan keittiöön. Hän tunsi olonsa jotenkin tavallista paremmaksi ja keveämmäksi kuin ennen. Hänestä tuntui kuin koko maailma olisi äkkiä saanut yhden kynttilän lisää loistamaan pimeyteen ja se olisi sytytetty aivan hänen jalkojensa juuressa.
Hän hyräili huomaamattaan sitä samaa laulua jota hän oli laulanut lohikäärmeiden tanssille.
Hän oli juuri lopettanut kun keittiön ovi avautui. Sieltä marssi Johtajatar erittäin kalpeana. "Kaikkia orpokodin poikia vaaditaan ilmoittautumaan lautalle." Johtajatar puhui humisevalla äänellä.
"Mitä? Minunkin?"
"Kaikkien."
Hertec katsoi tyrmistyneenä. Hänenkin pitäisi siis mennä tapaamaan niitä idiootteja.
Sitten hän kohautti olkiaan ja laittoi muut asiat syrjään "Toivon että sopimuksemme pitää." Hän mutisi kulkiessaan ohi mikä sai Johtajattaren suorastaan hyppäämään pelosta. "Sinun kannattaisi mennä jonnekin tarkastukseen. Näytät sairaalta." Hertec lisäsi varuillaan.
Johtajatar nyökkäsi ja istuutui takanaan olevaan tuoliin. Hän ei näyttänyt näkevän tai kuulevan mitään. Äkkiä hänen kätensä katosi hameen sisälle ja hän veti sieltä pullon.
Hertec hymähti ja käveli pois.



Noh. Tähän se loppui. Viides luku. Tämän jälkeen on hyvä vetäytyä kirjoittamaan kuudetta lukua ja nauttimaan ansaitusta joululomasta. Hyvää joulua ja onnelista uutta vuotta.


Ares88