Sinä iltana, Hertec käveli ympäriinsä. Hänen ajatuksensa olivat sekaiset. Nuo kaksi viatonta sanaa palasivat hänen mieleensä kerta toisensa jälkeen. Koska sydämessäsi, taisteleminen on yhtä paljon verissä kuin isälläsi oli. Isälläni…
Hän oli harhaillut kylässä puolenpäivää. Aurinko oli värjäytynyt vaaleanpunaiseksi. Auringon viimeiset säteet valaisivat vielä maailmaa hetken. Hertec katseli ympärilleen. Hän seisoi keskellä telttamerta. Hän oli kävellyt kylän keskusaukiolle. Aivan Sourcen teltan eteen.
"Sisään." Sourcen ääni kantoi ulos heikosti. Hertec ei edes yrittänyt arvata mistä vanhus oli tiennyt hänen olevan siinä. "No tuletko vai jäädyitkö patsaaksi?"
Hertec astui telttaan.
"Mistä minä olen ansainnut tämän kunnian?" Vanhus kysyi aina hymyissä suin. Hänen vanhat kasvonsa olivat aina yhtä kirkkaat vaikka hän ei enää koskaan kävelisi. Ei ainakaan ilman apua.
Hertec istahti hiljaisena vanhalle telttasängylleen. Kukaan ei ollut asuttanut telttaan hänen jälkeensä.
"Huono päivä vai?" Source kysyi varovasti.
Hertec nielaisi ja yritti rohkaista itseään. "Source… minun on pakko kysyä yhtä asiaa. Tiedätkö kuka oli minun isäni?"
Vanhuksen sokeat silmät näyttivät liikahtavan. "Mistä tämä tuli?" Hän kysyi hiljaa.
Hertec ei vastannut. "Tiedätkö kuka oli isäni?" Hän kysyi kovemmin.
Source huokaisi. "Tiedän." Hän myönsi. "Mutta ennen kuin kerron mitään, sinun pitää tietää pari asiaa."
"No?" Hertec tunsi itsensä ensikertaa kärsimättömäksi. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.
"Ensinnäkin, hän on kuollut. Kuollut jo kauan sitten. Toiseksi, sinä et ole hän. Mitä ikinä, kuka tahansa sanokaan, SINÄ – ET – OLE – HÄN!!! Muista nämä kaksi tärkeää asiaa. Ja myös että minä en valehtele! Muista se! Enkä pilaile!"
Hertec nyökkäsi hiljaa.
"Mitä tiedät Liiton Sodasta?" Source kysyi hiljaa.
Hertec mietti. Pohjoisen ihmiset ja itedit, haltiat, kääpiöt, jopa puolituiset olivat nousseet sotaan lohikäärmelapsia vastaan. Sota joka kesti viisitoista vuotta. Päättyi kolmetoista vuotta sitten viimeisen lohikäärmelasten linnoituksen valloitukseen, pian Forsanikian jälkeen. "Tarpeeksi." Hertec myönsi.
Source veti syvään henkeä. "Sinun isäsi oli lohikäärmelapsi nimeltä Migra Viimeinen Lohikäärmeruhtinas."
Telttaan laskeutui hiljaisuus. Hertecin kasvot olivat jähmettyneet järkytyksestä. Hän istui telttasängyllä silmät ja suu auki kuin olisi nähnyt aaveen.
Source katseli surullisena aiheuttamaansa järkytystä mutta tiesi että se oli pakko tehdä. Joku päivä Hertec saisi kuitenkin tietää totuuden. Oli vain hyvä karkaista teräs ennen kuin sitä alkaa käyttää. Varsinkin kun teräs oli herkässä vaiheessa.
Hän laskeutui makuulle hiljaa antaen Hertecin istua hiljaisuudessa kasvot tyhjyyteen tuijottaen.
"Hyvää iltaa, mestari!" Kuului iloinen ääni teltan ulkopuolelta kun Soora astui telttaan uusia siteitä kantaen. "Hertec! Sinäkin olet täällä!" Soora tervehti poikaa iloisesti. Kun tämä ei vastannut, hän katsoi tätä tarkemmin. "Hertec? Oletko kunnossa?" Hän katsoi Sourcea. "Mitä on tapahtunut?"
Source puristi päätään. "Ei nyt. Tule huomenna uudestaan."
Sooran teki mieli melkein väittää vastaan mutta Hertecin hiljaisuus sai hänet käännetyksi. "Pyydä Herteciä vaihtamaan siteesi, jos tokenee."
Source pysyi hiljaa. Sooran lähdettyä hän katsoi sokeilla silmillään Herteciä. "Herätys! Aiotko jäädä siihen yöksi minua vaivaamaan?"
Hertec käänsi hitaasti katseensa teltan seinästä vanhuksen sokeisiin silmiin. "Mitä nyt?" Hän ärähti vihaisesti. Ei tavallisella äänellään vaan vihaisella äänellään.
"Vaihda siteeni!" Source vastasi kovemmalla äänellä kuin oli tarkoitus. "Ajoin sen tytön pois sinun takiasi."
Hertec katsoi siteitä ja Sourcea. "Miksi minä?" Hän kysyi äkkiä.
"Koska ketään muuta ei ole paikalla. Luulisi sen olevan selvää." Source hymähti.
Hertec ei näyttänyt lainkaan huvittuneelta. "Miksi sinä aloit opettaa minua?"
Source huokaisi. "Kun tapasimme kadulla kauan sitten, en tiennyt sinun olevan Migran poika. Minä kuulin vain pienen pojan joka aikoi karata orpokodista."
"Ja olisin karannutkin jos et olisi estänyt." Hertec murahti.
"Niinä kertoina kun tapasimme, löysin sinusta jotain mitä en koskaan löytänyt kenestäkään oppilaastani. Rauhallisuutta, kärsivällisyyttä, luonnon ymmärrystä. Anteeksi antavaisuutta!" Source yritti saada poikaa ymmärtämään. Hänen piti ymmärtää!
Hertecin oli pakko nauraa. "Minä en koskaan ollut rauhallinen! Aina kun joku edes käveli minun takanani, luulin hänen yrittävän työntää veistä lapojeni väliin." Äkkiä hän henkäisi. "Siksi Vorso hyökkäsi kimppuuni!" Hän hymähti. "Olisi pitänyt arvata. Hän halusi tappaa lohikäärmelapsen!"
"Puolilohikäärmelapsen!" Source huomautti terävästi. "Puolikas omena ei ole kokonainen. Vaikka kuinka toivoisi sen olevan."
Hertec ei vastannut. Hän otti siteet käsiinsä. "Kuinka hän kuoli?"
Source katsoi poikaa hetken. Vaikka Hertec tiesi ettei hän nähnyt, hän tiesi hänen näkevän. Hän mulkoili takaisin.
"Mitä väliä sillä on?" Vanhus kysyi hitaasti.
Hertec asetti siteen Sourcen jalan ympärille nopeasti ja kiristi sitä. "Koska minä kysyn!" Hän vastasi yhtä kireästi kuin side jota hän sitoi.
"Hänet tapettiin nuolilla. Muuta en tiedä." Source vastasi hiljaa.
Hertec mietti hetken uskoako tuota vai ei. Mutta hän tiesi että vaikka hän leikkaisi vanhuksen jalan irti, hän ei saisi totuutta irti. Sitä paitsi. Olisi vain palvelus leikata jalka irti.
Kumpikaan ei sanonut sanakaan. Heti kun Hertec oli valmis, hän astui ulos teltasta.
Hän käveli pois kuin aave. Yhtä kalpeana ja kevyenä. Hän ei jättänyt edes jälkiä mutaiseen maahan. Hertec katsoi orpokodin portteja. Tuoko on minun kotini? Hän mietti hetken. Portin kyljessä oli kyltti. Kaikki orvot tänne tulkaa. Sängyn ja aterian täältä saa. Kunhan muistaa jumalia kunnioittaa. Hertec huomasi ettei ollut huomioinut sitä pitkään aikaan. Hän käänsi päätään pohjoiseen. Source on kertonut että suojelijat vannovat valansa Kolmen Kuun Salissa. Mutta… hän katsoi etelää. Siellä lohikäärmelapsien viimeinen linnoitus oli sijainnut. Hän katsoi uudestaan pohjoista. Ja uudestaan etelää. Minne minä menen?
Sitten hän vilkaisi ylös ja näki tutun ullakkonsa ylhäällä. Tavallisesti kun hänellä oli huolia, hän meni puutarhaan ja istui köynnöksien keskellä rauhassa. Mutta se oli enää pelkkä kasa roskaa eikä Hertec viitsinyt enää alkaa kunnostaa sitä. Hän astui eteenpäin.
Kävellessään sisällä kuuli kuinka käytävillä kuiskittiin. Useimmat kuiskijat olivat tyttöjä, pojat taas katselivat tyhjyyteen näyttäen kuin he olisivat yhtä sokeita kuin Source. Hertec ei välittänyt heistä. Paitsi kun ajatus ilmestyi hänen päähänsä. Tiesivätkö he?
Ryhmä poikia istui käytävällä seinää vasten. Hän katsoi heidän jokaisen kasvoja. Ketkä heistä tiesivät? Ja jos tiesivät, tiesivätkö kaikki?
Hänen ajatuksensa katkesi kun joku heittäytyi hänen kaulaansa.
"Hertec! Kuulin että jokainen joutui palvelukseen! Sehän on kauheaa! Joudutko sinäkin?"
Hertec ei puristi päätään. Tinar lysähti hänen kaulaansa.
"Okei." Hertec sanoi hitaasti. "Eihän se kauheaa ole muttei sinun painosi siinä ainakaan auta."
Tinar irrottautui ja mulkaisi häntä erittäin vihaisesti. "Sinulla ei ole sitten yhtään tapoja." Hän mutisi.
"Opettajissa vika." Hertec vastasi ja kääntyi pois.
Hertec jatkoi matkaansa. Tinar tarttui häntä käsivarresta.
"Minä saatan sinut." Hänen silmänsä tuikkivat odotuksesta.
"Ööh, okei." Hertec tunsi itsensä jotenkin noloksi, heidän kulkiessaan käytän läpi käsi kädessä.
Hertec tunsi itsensä todella hämmentyneeksi. Osa hänestä halusi työntää Tinarin portaikosta alas ja sännätä karkuun. Toinen osa halusi hänen ottavan Tinaria kiinni kädestä ja juoksevan johonkin huoneeseen ja… Hän puristi heikosti päätään. Hänelle, nämä tunteet olivat outoja.


Nämä ovat vähän tällaisia tynkiä mutta näitä tulee vain enemmän. Toivottavasti kelpasi. Sattui tänään pieni kolari (taas) joten sen kanssa pitää hoitaa hommia enkä pysty keskittymään tarinaan täysillä. Toivottavasti pääsen pian kiinni kirjoittamiseen.


Ares88