Anteeksi etukäteen kaikki kielioppivirheitä. Toivon että nautit tarinasta.

Hertec katsoi rohtoa. Tämä vaikutti erikoiselta, rohdoksi. Hän oli ensinnäkin huomattavasti pienempi kuin tavallinen rohto. Vain vähän yli metrin pituinen. Ja tämän kasvotkin olivat huomattavasti litteämmät. Dirrrkillä, esimerkiksi oli silmiinpistävä nenä. Ja lähes kaikilla muillakin rohdoilla. Hänen käsivartensa olivat lyhyet ja heikonnäköiset. Hänellä ei ollut mitään epäilyksen häivääkään silmissään.
"Outoa." Marras myönsi. "Mutta viisasta ainakin itediltä pitää suojukset yllä. Tuo pieni sammakko saattaa yllättää vielä. Mutta hänenkin kannattaisi nostaa edes kätensä. Hänen kasvonsa työntyvät kohtaa sisemmäksi jos hän ei varo!"
Hertec tunsi kuinka yleisö nauroi. Mutta rohto ei vaikuttanut välittäneen siitä. Ja silloin Hertec huomasi yhden asian mitä tuo Marras ei ollut. Sammakko ehkä ei ollut nostanut käsiään ylös mutta hänen selkänsä oli kaarella. Vain vähän mutta nähtävästi.
Itedi katsoi rohtoa epäilevästi mutta ei jäänyt odottamaan kutsua. Hän hyökkäsi. Hän ryntäsi suoraan kohti ja löi iskun suoraan kohti sammakon kasvoja.
Sammakko kuitenkin väisti sen kumartumalla eteenpäin. Sitten hän teki kuperkeikan ja potkaisi apinan jalan alta. Kun itedi haki tukea, rohto nousi nopeasti pystyyn ja löi päällään suoraan itediä mahaan.
Hertec näki kuinka verta lensi apinan suusta kun tämä kaatui myllättyyn maahan. Rohto ei edes sanonut mitään. Poistui vain kehästä hiljaisuuden vallitessa. Mutta äkkiä seurasi hurrausten aalto kun katsojat viimein tajusivat ottelun voittajan. Jopa Marras nauroi ja taputti käsiään muiden mukana.
Hertec tuhahti ja poistui. Hän huomasi sammakon istumasta erään nuotion ääressä jonka sytyttäjä oli nyt pelaamassa noppaa muiden kanssa. Hän istuutui siihen.
"Mitä haluat?" Rohto murahti kurnuttavalla äänellä.
"Kysyä vain yhden kysymyksen." Hertec vastasi.
Rohto nosti katseensa. "Kysy."
"Miksi tappelit." Hertec kysyi.
Sammakko hymähti. "Koska olin sillä tuulella. Kelpasiko?"
Hertec istui vielä hetken aikaa kunnes nyökkäsi. Hän nousi pystyyn ja kääntyi lähteäkseen. "Mutta valitsit vastustajaksesi jonkun talonpojan jota voisit nöyryyttää." Hän katsoi sivusilmällä sammakkoa. "Olet naurettava." Hän antoi sanojen ensin upota maaliin ennen kuin käveli pois.
"Luuletko pärjääväsi?" Sammakko tuhahti.
"Missä vain milloin vain." Hertec vastasi ja astui pois.
Sammakko tuhahti ja otti itselleen teetä.

Aika kului hitaasti. Pilvet leijuvat taivaalla kuin laivat. Sekamuotoinen jono lyheni oven vierestä. Leirikin oli tyhjentynyt. Useimmat ilmoittautuneet olivat jo lähteneet kylälle viettämään aikaansa, kuka mitenkin. Oli kulunut melkein kolme tuntia ilmoittautumisen alkamisesta kun jokainen oli viimeinkin luvannut itsensä legioonalaiseksi. Kaikki paitsi orpokodin pojat. He olivat viimeiset.
Luutnantti astui ulos ja katseli jäljellä istuvia poikia. "Seuraava!" Hän huusi.
Mual-Nef astui sisään pelokkaana. Hän tarttui ovenkahvaan ja veti. Hän katosi sisään. Kului muutama minuutti kun itedi astui ulos ovesta. "Seuraava." Hän mutisi vaisusti. Hän piti kädessään pientä kirjekuorta. Hän vilkaisi Orsoa ja muita kerran ja käveli sitten pää painalluksissa pois. "Minut valittiin." Hän vastasi jokaisen äänettömään kysymykseen.
Useimmat pojat, jotka olivat tulleet, olivat tulleet vapaasta tahdosta. Mutta orpokodin pojilla ei ollut sitä vapautta. Jos he vain näyttivät jaksavan kantaa miekkaa, heidät otettaisiin kysymättä muilta mitään.
Dirrk astui sisään seuraavaksi. Hänen kohdallaan oltiin nopeampia. Hetken kuluttua hänkin astui ulos, toistaen edellisen kävijän riitin. Sitten taas toinen ja toinen kunnes jäljellä ei ollut kuin Nekor, Orso, Uran ja Hertec. Kolme heistä istuivat puisilla penkeillä jotka oli naulattu seinään kiinni, kun taas Hertec istui entisen puutarhansa kivellä. Hänen mieltään ei tuo häirinnyt. Mitä ikinä tapahtuisikaan, hän voisi aina vedota suojelijan puolustukseen. Suojelijaa tai tämän oppilasta ei voinut liittää legioonaan. Se antoi Hertecille täyden suojan.
"Seuraava." Edellinen kävijä mutisi. Hänkin näytti toistavan samaa kaavaa kuin edelliset. Lähes jokainen oli poistunut yhtä murtuneen näköisinä. Nekor näytti kauhistuvan. Hän vilkaisi ensin Orsoa sitten ovea ja uudestaan Orsoa. Tämä taputti häntä olalle rohkaisevasti ja nyökkäsi ovea kohden.
"Viiden minuutin kuluttua myös Nekor kantaa kirjekuorta ja poistuu suorinta tietä sisälle." Hertec nauroi mahdollisimman kovaan ääneen. "Hänestä saadaan hyvä kantojuhta armeijalle! Ja jos ruuasta tulee pulaa, hänet voidaan teurastaa ruuaksi!" Hertec nauroi sydämensä pohjasta.
Orso mulkaisi häntä. "Sinuna varoisin kieltäsi, kirottu."
Hertec ei vastannut. Otti vain paremman asennon ja suuntasi katseensa ovelle.
Tarkalleen viiden kuluttua Nekor astui ulos ovesta. Hän nyökkäsi ystävilleen ja poistui hitaasti kulman taakse. Hertec saattoi vannoa kuulevansa niiskutusta.
Uran oli seuraavana.
Hertec ja Orso luulivat, ettei hänen kohdallaan päästäisi koskaan sopuun. Oli kestänyt jo melkein puolituntia kun Uran viimein poistui masentuneempana kuin kukaan. "He tietävät." Hän mutisi Orso astuessaan hänen luokseen.
Orso mulkaisi erittäin vihaisesti Herteciä.
"Seuraava!" Luutnantin ääni kantautui ulos.
Orso astui sisään. Hertec oli ainoa jäljellä. Orso tuli ulos hetken kuluttua. Mutta hän piti päätään pystyssä ja käveli ylpeänä pois. Hän ei edes vilkaisutkaan Herteciin. Ei sanonut: seuraava.
Hertec odotti. Hänellä ei ollut kiirettä. Ja hän päätti istua rauhassa.
Hän havahtui huomatessaan oven avautuvan. Hertec nousi valmiiksi pystyyn mutta yllättyi nähdessään kolmen sotilaan astuvan ulos. Ensimmäinen oli se luutnantti. Hän kertoi jotain nauraen kovaan ääneen takanaan tulevalle. Tämä näytti olevan korkea-arvoisempi. Hänen partansa ja viiksensä sekoittuivat leuassa. "Ja sitten se nainen sanoi: tule jo! Minulla on kiire!" Ja luutnantti alkoi nauraa niin että joutui ottamaan tukea kapteenistaan.
"Mitä hauskaa tuossa oli?" Reakr murahti.
Narik huokaisi. "Sinulla ei ole huumorintajua."
Viimeisenä tuli arpinen vanhus. Ainakin hän näytti vanhemmalta kuin kumpikaan edellisistä yhteensä. Tosin hänen silmissään oli loiste. Loiste joka kertoi maailmalle, ettei hän ollut valmis jättämään sitä.
"Seuraava." Heidän takaansa huudettiin. Ääni oli rauhallisempi kuin luutnantin.
Hertec veti syvään henkeä ja nousi seisomaan. Hän käveli vahvoin askelin sisään ovesta ja astui sisään ruokasaliin.
Ruokasali oli tuttu ennestään Hertecille. Se oli pitkä Sali jonka pöydillä orpokodin lapset söivät ateriansa. Hänen katseensa asettui huoneen toisessa päässä istuvaa sotilasta. Tämä näytti odottavan häntä. Miehen edessä oli korkea pino pergamentteja. Miehen edestä oli raivattu pöytiä.
"Tervehdys." Sotilas nousi seisomaan.
Hertec nyökkäsi vain. Hän ei jaksanut leikkiä ystävällistä. Miehen kasvot olivat oudon rauhalliset. Mutta silmistä löytyi outoa tiukkuutta ja älykkyyttä. Hänen oli paha myöntää, mutta miestä oli vaikea katsoa kunnioittamatta. Sotilaan kypärä ja miekka olivat pöydällä. Miekan kahva oli muotoiltu haukaksi ja kypärän harjassa oli hopeisia sulkia. Tämä on varmaan joku tärkeä ihminen, Hertec ajatteli.
Afroc katseli Herteciä aivan yhtä tutkivasti. Hän on kuin ilmetty isänsä, kenraali ajatteli. Sama kylmä katse ja samanlaiset kasvot. Jopa hänen olemuksensa loistaa Migraa.
"Kuinka vanha olet?" Hän kysyi. Sävy oli Hertecille niin outo että tämä hätkähti. Niin outo että se sai hänet hämmentymään. Hyvin harva oli puhunut hänelle tuolla äänellä. Oikeastaan vain yksi. Vanha, sokea mies jolta oli juuri palanut jalka. Sävy oli ollut ystävällinen!
"Viisitoista." Hän vastasi kylmästi.
Afroc katsoi Herteciä hetken ennen kuin tajusi jotain. Mutta hän pyyhki ajatuksen pois nyt. Hän istuutui.
"Kauanko olet asunut orpokodissa?" Hän kysyi samalla.
"Niin kauan kuin jaksan muistaa."
"Muistatko mitään ajasta ennen orpokotia.?"
"Oletko kuuro? Minähän sanoin, että niin kauan kuin jaksan muistaa!" Hertec ärähti vihaisena.
Mies nauroi. "Mitään erikoistaitoja?"
Hertec joutui miettimään. Hän voisi kertoa että hän pystyi puhumaan eläimille. Tai että on saanut suojelijan koulutuksen. Tai että osasi tapella paremmin kuin hyvin. "Ei." Tai sitten ei.
Kenraali otti sulkakynän käteensä ja kirjoitti jotain. "Olen kuullut että eräällä vanhalla suojelijalla oli oppilas orpokodissa." Hän puhui hiljaa ja nosti katseensa. "Miksi minusta tuntuu että se olet sinä?"
Kiitos! Hän ajatteli. Kiitos, Orsolle ja muille!
"Source on antanut minulle muutaman neuvon vuosien varrella. Ei mitään hyödyllistä."
"Eli sinulla on erityistaito." Afroc nojautui taaksepäin. "Minulle on myös kerrottu että tämä Source on kehunut sinua parhaaksi oppilaakseen."
"Kuka muka sellaista väittää?" Hertec säpsähti.
"No, se velhonalku, häntä edeltävä lihava poika Nekor, ja se viimeisin Orsoko se oli? He kaikki kehuivat sinun parannustaitojasi."
Hertecin kasvot olivat kuin kivestä veistetyt. Orso oli kostanut omalla tavallaan. Mutta minulla on vielä yksi kortti hihassani. Ei mitään hätään.
"Entä sitten? Olen suojelijan oppilas? Suojelijoita ja heidän oppilaitaan ei voida liittää armeijaan?" Hän virnisti. "Eihän minusta olisi mitään hyötyä siellä."
"Päinvastoin." Afroc otti sulkakynän käteensä ja kirjoitti nopeasti. "Jokainen jolla on parannustaitoja omasta takaa, on aina mainio lisä armeijan riveihin. Ja suojelijalaki estää vain valanvannoneita suojelijoita ja heidän oppilaitaan. Oletko sinä vannonut valan Itianalle?"
Hertec tunsi itsensä tyhmäksi. Minä unohdin sen kokonaan!
Kenraali naurahti. "Minä arvasin." Hän kohotti sulkakynänsä ja kirjoitti pari riviä tekstiä. Sitten hän laittoi sulkakynän pois ja kohdisti katseensa takaisin Herteciin. "Olen kenraali Afroc LaMiss. Kolmen Kuun Salin IIX legioonan, Itarkin komentaja. Minun vastuulleni myös on laskettu vastuu Uudesta Salista. Minun ja niiden nuorten miesten jotka saavat kunnian seurata minua."
"Varsinainen kunnia." Hertec mutisi.
"Mitä vikaa siinä on?"
"Tämä kunnia on että tuhannet nuoret miehet uhraamaan henkensä teidän takianne koska Kolme Kuun Sali ei osaa puolustaa itseään."
Hertecin hämmästykseksi, Afrociksi itseään kutsunut mies naurahti. "Et tiedäkään kuinka oikeassa olet. Mutta huomaa, Kolmen Kuun Sali on vain kiveä ja marmoria. Loistelias kaupunki keskellä ei mitään. Enkä ole nähnyt vielä kiveä joka ei osaisi puolustaa itseään." Hän virnisti. "Tuhansia vuosia sitten tuollaisten nuorten veri rakensi tuon kaupungin. Jokaista muurin valkeaa kiveä kohden on kuollut yksi sotilas jossain." Hän hymyili yllättävän kaihoisasti.
Hertec ihmetteli.
"Olen palvellut jo kauan." Afroc selitti Hertecille. "Kun minä kauan sitten liityin armeijaan, ajattelin että se olisi kaikkein tyhmintä mitä minulta oli vaadittu. Mutta tein sen. Tiedätkö miksi?"
"En mutta kerro ihmeessä." Hertec huokaisi turhautuneena.
"Koska LaMiss suvun pojat ovat vuodattaneet verta kaupungin puolesta sukupolvesta toiseen. En koskaan ymmärtänyt sen merkitystä mutta ensimmäisen taistelun jälkeen…"
"Keksi jotain ihmeellistä ja ihanaa ja kunniakasta!" Hertec täydensi lauseen hänen puolestaan sarkastista ääntä käyttäen.
Afroc osoitti ympärilleen. "Se on minun elämääni." Hän myönsi. "Kun liityin palvelukseen minä löysin itsestäni henkilön jota en olisi uskonut näkeväni."
Poika tuhahti. "Ja kukahan se oli?"
"Miehen." Mies kuiskasi. "Miehen joka oli oma itsensä vain taistelukentällä. Mies joka tiesi tehtäväkseen johtaa uusia miehiä vuodattamaan verta kaupungin takia. Ei sen marmoristen rakennusten vaan sen ihmisten!"
Hertec naurahti kolkosti. "Olen kuullut ennenkin noita kannustuspuheita." Hän kääntyi lähteäkseen. "Ja tuo oli huonoin tähän mennessä.".
"Sillä ei ole väliä." Afroc sanoi. "Ainoa millä on väliä, on tämä: liitytkö legioonaan vai et?"
"Mitä?" Hertec huudahti. "Miten niin?"
Afroc laski sulkakynänsä ja hymyili. "Olen yllättynyt myönteisesti tähän päivään. Melkein viisisataa vapaaehtoista. Ja jos muihin raportteihin on uskomista meillä on jo puolet legioonan vahvuudesta odottamassa muualla Etelä-Utricaa. Toinen puoli saadaan kokoon aivan pian." Hänen katseensa oli huvittunut. "Jos minulla olisi senaatin lupa, voisin harkita toisen legioonan kokoamista. Niin monta halukasta jo." Hän rykäisi. "Kuten sanoin, olemme saavuttaneet tavoitteemme täällä. Lisämiehille ei ole käyttöä. Mutta vapaaehtoisille on aina tilaa." Hänen katseensa vakavoitui. "Jos haluat liittyä legioonaan, sano vain." Hän kääntyi poistuakseen.
"Miksi luulet minun liittyvän armeijaan vapaaehtoisesti? Tai edes pakolla?" Hertec kysyi.
Afroc pysähtyi. "Koska sydämessäsi, taisteleminen on yhtä paljon verissä kuin isälläsi oli." Afroc astui pois. "Viivyn tässä kylässä vielä kaksi päivää." Afrocin Ääni kantautui ruokasaliin. "Muut tulevat vasta kuukauden kuluttua. Jokainen saa mahdollisuuden hyvästellä rakkaansa rauhassa. Kun olet päättänyt, tule luokseni."
Hertec ei kuullut enää. "Minun… isäni…"


Mitä pidit? Oliko tuo loppu vähän yliampuva? Kerro jos jotain tuli mieleen.


Ares88