Kuudes luku: Rummut, sodan rummut, ne soivat jo.

Ulkona oli yllättävän paljon liikettä. Hertec näki että hänen entisen puutarhansa ja joenpenkereen päällä seisoi yli viisisataa nuorukaista matkustusvarusteissa. Joillakin oli miekka ja kilpi mukanaan. Joillakin oli jopa alkeelliset suojukset. Mutta useimmat olivat vain tavallisten maanviljelijöiden poikia. Heillä ei ollut varaa aseisiin.
Kutsunnat. Hertec tuhahti. Hän istui yksinään joenrannassa liotellen jalkojaan vedessä. Kaikki lähikylien nuorukaiset ja maanviljelijöiden pojat ovat tulleet tänne kunnian ja ryöstösaaliiden toivossa. Jotkut olivat entisten legioonalaisten poikia ja heidät oli kutsuttu. Ja nyt, Tagrigin orpokoti toimi kutsuntojen toimistona. Koska se oli lähiseudun suurin asutuskeskus mutta sillä ei ollut omaa preatorin toimistoa. Preatori toimi kaupungeissa ja suuremmissa kylissä Kolmen Kuun Salin kätenä jossa kerättiin verot, luettiin syytteet, asetettiin tuomiot ja nuoret pojat saattoivat liittyä armeijaan. Mutta Tagrig ei ollut tarpeeksi iso jotta siellä tarvittaisiin moista. Salamurhaajien kaupunki oli aivan kulman takana.
Mutta nyt oli kutsunnat.
Hertec havahtui mietteistään. Orpokodin ruokasalin ovesta tuli ulos yksi sotilaista. Miehen katse oli vakaa mutta silti virnuileva. Hän näytti nauttivan tilanteesta täysin rinnoin. Monetkaan nuorukaiset eivät olleet huomanneet häntä vielä. He vain jatkoivat puheluaan ja makaamistaan leppoisasti kuin tähänkin asti.
"HILJAA!" luutnantti karjaisi yllättävän kuuluvalla ja vihaisella äänellä. Jokainen totteli. Hän piti tauon. Hänen punainen viittansa hulmusi äkillisessä tuulessa joka puhalsi.
Hertec huokaisi. Tuollaisiako koko armeijako oli täynnä?
"Jotta tämä onnistuisi mahdollisimman nopeasti teemme tämän seuraavalla tavalla: Jokainen teistä tulee vuorollaan tästä ovesta sisään. Kun hän on sisällä, te odotatte kunnes annan luvan tulla. Ja silloin seuraava tulee. Teemme tämän nopeasti ja tehokkaasti!"
Ympäriltä kuului myöntävää mutinaa.
"ONKO SELVÄ?!?!" luutnantti toisti kovemmalla äänellä.
"ON!" kuului yhtenä äänenä.
Luutnantti nyökkäsi hyväksyttävästi. Hertec saattoi vannoa että mies nauraisi kun pääsisi sisälle. Hän kääntyi ja astui sisään ja ovi sulkeutui. Se aukeni taas nopeasti ja luutnantti katsoi ympärilleen. "Sinä!" Hän osoitti lähintä poikaa. "Tule!"
Poika näytti kuolevan kauhusta mutta nyökkäsi. Hän oli lihava mutta myös lihaksikkaan näköinen.
"Anna mennä, Marras!" Joku huusi ja poika virnisti. Hän nosti peukalonsa kun astui sisään.
Hertec haukotteli ja kääntyi takaisin joelle päin. Kestäisi ainakin pari tuntia ennen kuin orpokodin lapsia alettaisiin kutsua koolle joten hän voisi levätä sen aikaa. Hän nosti jalkansa vedestä ja otti sandaalinsa. Hänen kenkänsä olivat kuluneet puhki, joten hän oli veistellyt aikansa kuluksi yksinkertaiset puusandaalit. Hän asetti jalkansa hihnojen väliin ja kääntyi myllätylle maalle. Hän asteli rentona lörpöttelevien ihmisten ohi vajansa luo ja avasi sen. Sisällä oli pimeää ja haisi kostealle niin kuin aina. Hän sulki oven perässään.
"Viimeinkin!" Ruffe huusi vihaisena. Hän ilmestyi jostain haravoiden alta vihaisen näköisenä. Suo liiti sisään jostain raosta.
"Mitä nyt?`" Hertec haukotteli ja istuutui maahan.
"Ensinnäkin saat kertoa mitä sen lohikäärmeen kanssa tapahtui?" itedi murisi ja alkoi näplätä riipustaan. "Miksei se syönyt sinua?"
"Se ei ole mitään, mistä teidän ei kannata kiinnostua." Hertec murahti kireästi.
"Me olemme ystäviäsi." Suo huhuili hiljaa ja lensi hänen olalleen.
"Mitä tuo varpunen sanoi." Ruffe osoitti lintua tiettävästi.
"Varpuspöllö!" Suo huhuili vihaisena.
"Varpuspöllö." Hertec käänsi.
"Kyllä minä sen tiedän." Hän hyppäsi voltin ilmassa ja jäi lahon vajan kattoon roikkumaan kuin lepakko. "En ole tyhmä."
"Hyvin kyllä esität." Suo puristeli päätään.
"Olet oikeassa." Hertec myönsi.
"Kiitos." Ruffe nyökkäsi.
"Et sinä!"
"Jaa." Hän tiputti itsensä ja teki taitavan voltin ja laskeutui lattialle välittämättä äskeisestä.
"Varpunen on todennäköisesti oikeassa." Hän sanoi äkkiä.
"Varpuspöllö!" Suo suuttui ja teki äkkinäisen syöksyn ja viillon Korkkiruuvin käteen.
"Aih!" Hän parkaisi. "Miksi sinä noin teit?"
"Koska sinä kutsuit sitä varpuseksi." Hertec haukotteli uudestaan. "Oliko muuta? Haluaisin nukkua vähän."
"Kun ne lohikäärmeet kiertelivät ympärillä, sinä olit alkanut laulaa jotain laulua josta en ymmärtänyt sanaakaan." Itedi osoitti syyttävästi. "Mitä sinä lauloit?"
"En mitään!" Hän tuhahti. "En ainakaan mitään mitä teidän kannattaisi miettiä. Oliko muuta?"
Kumpikaan ystävyksistä eivät halunneet painostaa asiassa, joten he pysyivät hiljaa.
Seurasi hiljaisuus. Suo oli äkännyt jonkin hiiren ja käynyt sen kimppuun kun Ruffe taas leikki itsekseen koruillaan. Silloin Hertec muisti oman korunsa. Sen rautaisen renkaan jonka oli vaatinut maksuksi Ruffelta.
Hän piti sitä vasemmassa etusormessaan. Hän vei kätensä kauemmaksi jotta näkisi millaiselta se näytti.
"Oikein sievältä, prinsessa." Ruffe naurahti.
"Siitä tulee upea painauma kun se osuu otsalohkoon." Hertec varoitti. Se oli totta. Sormukseen oli painettu riimu. Se vaikutti kahdelta käärmeeltä jotka olivat kietoutuneet kiinni hännistään ja toinen puri toista kaulaan. Ne muodostivat ympyrän yhdessä.
Ruffe hyppäsi ilmaan ja katosi.
"Mitä laulua minä lauloin?" Hertec rikkoi uuden hiljaisuuden.
Suo mietti. "En muista koskaan kuulleeni mitään niin outoa laulua." Hän mutisi. "Se tuntui jotenkin tutulta mutta niin kaukaiselta."
"Miten se meni sitten?"
"Ei hajuakaan." Suo kohautti olkiaan. "Mutta niiden kaartelu oli pelottavaa. Se kun ne lentelivät ensin kauas ilmaan ja pudottautuivat tuhkaan."
"Puhutko tanssista?" Hertec varmisti.
"Öö, tanssista?" Suo kysyi.
"Niin." Hertec nyökkäsi ja istuutui maahan.
"Missä välissä ne muka tanssivat?"
Hertec tuhahti. "Kyllä sinä näit, kun ne kaarsivat ilmassa ja tekivät laajoja nopeita syöksyjä."
"Se oli pelottavinta mitä olin ikinä nähnyt! Ei mitään tanssia!" Suo huusi. "Luulin kokoajan että yksi niistä kaartaa minun kimppuuni."
Hertec ei vastannut. Hän tiesi nähneensä tanssia ja tanssia se oli.
"Totta se on." Suo sanoi yhtäkkiä, hän räpytteli taas siipiään. "Olen kuullut tuosta 'tanssista' se on lohikäärmeiden tapa ilmoittaa että ne ovat juuri voittaneet. Jokainen joka on siitä kertonut, on väittänyt että heitä pelotti joka hetki, olivat he sitten aivan vieressä tai pimeässä luolassa kaukana. Ja vain harva tässä maailmassa on nähnyt 'lohikäärmeiden tanssia'. Ne tappavat armotta kaikki jotka niitä häiritsevät."
"Minua ei pelottanut vaikka ne olivat aivan minun vieressäni." Hertec tuhahti.
"Noo onneksi et ainakaan joutunut yhdenkään niistä katsekontaktiin. Se olisi ollut sinun loppusi." Ruffen ääni kuului jostain pimeydestä.
"Mutta minä katsoin niitä kaikkia silmästä silmään enkä tuntenut mitään!" Hertec murahti.
Sekä itedi että varpupöllö hätkähtivät kauhusta.
"Oletko tosissasi!?" Korkkiruuvi kirkaisi. Hertec ryntäsi hänen luokseen ja tukki hänen suunsa. Ulkona, meteli vain jatkui. Kukaan ei ollut huomannut, vielä.
"Shhs!" Kirottu vie sormen huuliensa eteen.
"Oletko tosissasi?" Ruffe kuiskasi hiljaa.
"Olen. Niillä kaikilla oli tulenpalavan, punaiset silmät. Sillä punaisella oli erityisen kirkkaat. Ne tuntuivat olevan suorastaan tulessa."
Hertecin unelmoidessa, Suolle tuli äkkinäinen tarve lähteä. Se räpytteli siipiään ja lensi pois. Se oli elämän ja kuoleman kysymys.
Hertec oli niin tarinansa lumoissa, ettei edes huomannut kunnolla että hänen ystävänsä lähtivät. Ruffea oli alkanut pelottaa. Itedi oli epäillyt jotain Hertecistä, mutta nyt hän oli varma. Mitä nyt tehtäisiin, hänen täytyi miettiä asia perin pohjin.
Hertecistä ei uskoisi heti kun häntä katsoisi. Hän oli töykeä ja vihainen mutta muuten hänen edessään ei ollut kuvaukseen sopiva yksilö. Aivan. Hertec oli niitä. Hän oli epäillyt sitä hetkestä kun hän oli nähnyt tämän puhumassa varpupöllölle viikkoja sitten. Silloin hän oli vain epäillyt mutta se mitä hän näki joenrannalla, todisti kaiken. Hertecissä oli yhtä paljon lohikäärmeenverta kuin kenessä tahansa vain saattoi olla. Siinä saattoi olla syy miksi lohikäärmeiden silmät olleet vaikuttaneet häneen. Vaikka se ei selittänyt, miksi lohikäärmeet eivät tappaneet häntä. Ne tappoivat toisiaan tämän tästä.
Hertec uneksi nojaten vajan seinään vasten. Hän kuuli ulkona kuuluvat huudot vain puoliksi. Uudet tulokkaat – monet eivät olleet häntä vanhempia – kertoivat toisistaan. Jotkut olivat lapsuuden tovereita. Jotkut eivät olleet koskaan nähneet niin montaa ihmistä kerralla. Hän ei kiinnostunut heistä. Hän ajatteli vain lohikäärmeitä. Niiden muotoja. Valtavia siipiä. Sarvia päässä. Niiden tulenhenkäykset. Ja silmät. Erityisesti silmät.
"Mitä mietit?" Kysyi Ruffe äkkiä.
Hertec hätkähti hereille. "Mitä äsken tapahtui."
"Sinä nukuit." Ruffe vastasi.
Hertec katseli ympärilleen. Hän oli yhä siinä samassa vajassa. Äänet ulkona eivät olleet hiljentyneet. Jos jotain, niin ne olivat koventuneet. Riehakkaiden nuortenmiesten äänet täyttivät hänen korvansa.
"Minun pitää mennä ulos." Hertec raapi päätään ja haukotteli. "Nähdään ullakolla."
Hertec käveli ulos päivänpaisteeseen. Hän näki että muutkin olivat asettuneet mukavampaan asentoon. Useat makasivat maassa käyttäen reppujaan tyynyinä. Osa oli sytyttänyt jopa keittotulia joiden ääressä keittää teetä.
Orpokodin ruokasalinoven eteen oli muodostunut lyhyt jono. Kolme innokkaita istuivat oven vierellä olevissa penkissä.
Jotkut olivat tylsyyksissään aloittaneet noppapelin. Peli oli yksinkertainen vaikka Hertec ei koskaan ollut pelannut.
Yksi pelaaja otti nopat kuppiinsa ja heilutti niitä vähän aikaa. Sitten hän sanoi jonkun silmäluvun minkä kaksi noppaa yhdessä muodostaisivat. Ja jokainen muut sanoisi oman luvun ja asettaisi panoksen sille. Ja se joka oli oikeassa, voittaisi. Jos kukaan ei osuisi oikeaan, heittäjä saisi voitot. Yksinkertaista.
"Minä voitin!" Joku huusi kädet pystyssä. "Minä ostan itselleni tuopin näillä rahoilla." Hän virnisti.
Hertec ei ollut kiinnostunut moisesta. Hänen silmänsä löysivät jotain kiinnostavampaa. Pystyottelua. Se järjestettiin hänen puutarhansa yllä. Entisen puutarhan päällä. Puutarhasta ei ollut jäljellä paljoa muuta kuin säleaidan palanen ja Sourcen suosima istumakivi. Maahan oli piirretty kehä jalalla.
Se oli eräänlaista pystypainia mutta siinä sallittiin myös lyönnit ja potkut.
Nyt se sama poika joka oli ensimmäisenä astunut sisään, nosti yhtä ruipeloa lanteista ja heitti tämän komeassa kaaressa kehän ulkopuolelle.
"Hertec." Hän kääntyi ja katsoi Orsoa silmiin..
"Orso." Kirottu murahti. Kaikki se mielihyvä mitä lohikäärmeet olivat tuoneet, oli nyt vaahdottu pois.
Kultahiuksinen poika nyökkäsi ovea. "Mitä sinulla on sydämelläsi?"
Hertec ei vastannut. Hän vain mulkoili pahasti.
"Tämä sota pilaa meidän kaikkien suunnitelmat." Aurinkopoika jatkoi. "Minä tiedän että sinä hyödyt tästä yhtä vähän kuin minäkin."
"Mitä asiaa sinulla on?" Hertec murahti vihaisena.
Orso aloitti. "Uran on velhonalku, kuten tiedät – "
"Miten olisin voinut unohtaa." Hertec hieroi arpia paidan läpi. "Muistan sen oikein hyvin."
Orso naurahti eikä suostunut edes näyttelemään katuvaa. "Tarvitsen sinua."
Hertec kuuli tavallisen ylpeyden hänen äänestään. Mutta saattoiko myös olla… pieni pelko?
"No. Mitä tarvitset? Kerro että voin hylätä sen."
"Uran ei halua paljastua. Muistat kai sen yhden vanhemman pojan jolta löytyi kyky?" Orso kysyi ja Hertec nyökkäsi. "Näimme hänet tänään." Hän jatkoi ja osoitti joen toiselle puolelle jossa kaksi hahmoa käveli nopeasti. Toinen oli nuoripoika ja toinen vanhamies. Velhon tiedettiin olevan vähäpätöinen loitsija.
"Ihastuttavaa." Hertec mutisi.
"Hän ei halua samaa kohtaloa. Hän haluaa oppia joltain joka tietää näistä asioista. Hän on jo saavuttanut isomman voimatason kuin moni ikäloppuvelho." Hänen äänensä oli kiihkeä mutta Hertec kuuli siinä selvän epätoivon vivahduksen.
"Kerro minulle – " Hertec kääntyi kohtaaman Orson. "Miksei kukaan ole ikinä edes aavistanut hänen voimiaan, jos hän on saavuttanut suuremman kuin kukaan ikäisensä?"
Orso kohautti olkiaan. "Kuka tietää. Olemme pystyneet salaamaan sen todella hyvin. Joku vaeltava velho on epäillyt asiaa mutta kukaan ei ole koskaan välittänyt hänestä."
"Mihin tarvitset minua?" Hertec kysyi viimein. Hänen katseensa painoi vastustajan omiin mutta tämä otti sen vastaan tyynesti.
"Sinun täytyy olla mahdollisimman lähellä häntä ja kun hän astuu sisään, kukaan ei huomaa muuta kuin nuoren miehen joka kävele sisään."
"Miksi minä kulkisin Uranin kanssa minnekään?" Hertec kysyi. "Meidät otetaan yksi kerrallaan vastaan."
"Sinun ei tarvitse kuin mennä keittiöön. Heidän Sarklaninsa ovat siinä päässä." Sarklan oli kivi joka imi taikuutta itseensä ja loisti kun niin kävi. Se toimi myös taikuuden mittarina tai sen tutkana. Se kertoi jos lähellä oli jotain jossa oli taikuutta.
"Mitä minä tästä sitten hyödyn?" Hertec nauroi koko ajatukselle.
Orso osoitti hänen rautasormustaan. "Kun olet vapaa, tarvitset jotain jolla elää. Eikä tuo kaunis, mutta arvoton sormus auta siihen."
"Maksatko muka minulle?"
"Ranilla on paljon kultaa ja hän voi mielellään antaa sinulle – ööö – sanotaanko kaksikymmentä kociaa."
Hertec hätkähti. Se oli paljon rahaa. Sillä hän voisi ostaa itselleen jopa talon. Mutta jokin ideassa ei tuntunut oikealta. Hän puristi vasenta kättään nyrkkiin, hän tunsi sormuksen kylmän pinnan kämmentään vasten.
"Ei." Hertec mutisi.
"Anteeksi?"
"Sanoin että ei!" Hertec toisti tällä kertaa kuuluvammin. Jotkut läheiset nuorukaiset katsoivat häntä ihmeissään. "Minä en auta ketään rahasta." Hän kuiskasi vihaisena. "Minä autan vain auttamisen halusta."
Orso näytti hetken siltä kuin aikoisi käydä hänen kimppuunsa. Hertecin yllätykseksi hän veti syvään henkeä ja nyökytti päätään.
"Suojelijan kolmas laki." Orso nyökytti päätään ymmärtävästi. "Sen vanhan jästipään opit eivät sittenkään menneet täysin hukkaan sinussa."
Hertec naurahti.
"Kiitän ajastasi ja jätän sinut itsesi seuraan." Orso nyökkäsi nopeasti ja lähti kävelemään kohti ystäviään. Nämä eivät näyttäneet yhtään iloisilta kuullessaan uutisen. Erityisesti Uran näytti valmiilta heittämään loitsun Hertecin niskaan.
Hertec ei jäänyt odottamaan vaan käveli vanhan puutarhansa luo. Tällä kertaa siinä taisteli itedi ja rohto. Tästä tulisi kiinnostava ottelu. Itedit olivat tunnettuja itsepuolustuslajien osaamisesta mutta rohtot? He olivat kuuluisia laskutaidostaan. Eivät tavastaan raapia vastustajaansa. Tai niin no… Hertec katsoi ottelijoita.
Itedi oli Hertecin kokoinen tummanruskeatukkainen miehenalku. Hän näytti entiseltä peltotyöläiseltä lihaksista päätellen ja tavasta jolla hän seisoi pystyssä. Siinä oli sitä vakautta jonka Hertec näki useilla talonpojilla. Tämä suojasi kasvojaan nyrkeillään. Hänen kyynärpäänsä olivat kiinni kyljissä.
"Siis nyrkkeilyä." Se sama poika joka oli voittanut oman ottelunsa, sanoi. "Vähän erikoista itedeille mutta ihan järkeenkäypää noilla käsivarsilla."


Seitsemännen luvun alku. Lisää seuraa. Toivottavasti piditte.

Ares88