Runantagra ei ajatellut noita aikoja. Hänellä oli tarpeeksi huolia ihan omasta takaa. Hänen piti järjestää sota Kolmen Kuun Salia vastaan. Hän aloittaisi Uudesta Salista. Sitten hän etenisi pohjoiseen eikä lopettaisi ennen kuin koko Natsallia olisi tyhjennetty pohjoisen barbaareista. Ja jos sota onnistuisi odotetusti, hän hyökkäisi Rantakilven toiselle puolelle.
He kävelivät rennosti metsäpolkuja pitkin kohti leiriä. Nuoret puhuivat leppoisasti heille sopivista asioista. Parhaimmista saaleista. Kuka oli selättänyt kauneimman naisen. Kuka lähtisi pian pohjoiseen ryöstöretkille. Vanhempien sotureiden puheet eivät eronneet paljoa. Paitsi naisten selätykset olivat muuttuneet ennemminkin haaveiksi.
Renantagra ja Runantagra puhuivat juuri nyt sotavalloituksista.
"Aiotko antaa Ratagralle joukkoa johdettavaksi? Nyt kun hänellä on oma heimo?" Renantagra kysyi.
Runantagra mietti hetken. "En ole varma. Hän saa nauttia ainakin hetken aikaa uudesta heimostaan. Ehkä ensivuonna."
Tavallisesti yksi päällikkö johti yhtä heimoa, joka käsitti yleensä joukon perheitä. Kun heimon päällikkö kuoli, hänen valtansa siirtyi vanhimmalle pojalle.
Jos poikia oli enemmän tai vanhin poika halusi oman heimon nopeammin, he tarvitsivat neljä asiaa. Odottavan vaimon, joka toisi poikia. Metsästäjän jolla oli perhe, jotka kasvattaisivat heimoa. Hevosen, joka kantaisi häntä tarpeen tullen ja shamaanineuvoston siunauksen. Heillä piti myös olla lahja shamaaneille ja jokaiselle perheelle joka lähtisi hänen kanssaan. Vaimottomat miehet eivät kelvanneet. Heillä piti olla vähintään yksi vaimo jotta heimo voisi kasvaa vahvemmaksi.
Kuten Ratagran heimo, he lähtisivät omille teilleen elämään omaa elämäänsä. Ratagra oli vahva nuori mies ja hänen vaimonsa oli osoittanut selviä raskauden merkkejä, hän oli ryöstänyt hevosen eräästä valloitetusta kylästä. Ja hänen mukanaan lähtisi viisi hänen lähintä toveriaan perheineen. Hän lähtisi pian, kuten isänsäkin oli lähtenyt poikana oman heimonsa kanssa. Paitsi nyt.
Joukko ylitti viimeisen rinteen ja jäi katselemaan näkyä. Havumetsäinen laakso oli täynnä telttoja ja vilinää. Ne peittivät melkein koko laajan laakson minkä halki virtasi joki. Valtava määrä ihmisiä käveli edestakaisin kokoajan. Runantagra erotti ryhmän metsästäjiä marssivan riistanhaku matkalle leirin toisella puolella. Ja joukon naisia palaavan kantokorit täynnä. Kaukaa näytti, ettei kukaan pysynyt hetkeäkään paikoillaan.
Runantagra oli koonnut lännen heimot yhteen. Soturit lähtisivät pian liikkeelle. Kymmenen tuhatta Riskan soturia. Ja se käsitti vain reilun viidenneksen Runantagran koko armeijasta.
"Vaikuttava näky." Renantagra nyökkäsi hiljaa vaikuttuneena. Runantagra ei vastannut. " Harva pääsee elinaikanaan todistamaan moista yhteen kerääntymistä. Vaikka näin ison joukon luulisi olevan helpompi maali Kolmen Kuun Salin barbaareille."
Se oli totta. Yli sata heimoa yhdessä. Ja pian ilman metsästäjiä. Kun soturit lähtisivät liikkeelle, lähes kolmannes leiristä tyhjentyisi. Ruoka täytyisi hankkia kaikille, ja suojata heitä hiisien rötöksiltä. Ja hänen pitäisi voittaa sotakin. Tuntui kuin sotureita olisi yksinkertaisesti liian vähän.
Ratagra ja muut nuoret juoksivat kovaa vauhtia alas rinnettä laaksoon intoa täynnä. Hänen pitäisi kertoa vaimolleen hyvät uutiset.
Miehet seurasivat perästä hiljempaa keskustellen sodasta ja sen etenemisestä.
"Minusta meidän pitäisi antaa rannikko Karthigalle." Renantagra huomautti. "Hän voisi jatkaa ryöstelyä ja pitää Jassaralin ruhtinaat varpaillaan." Jassaral, yksi neljästä Natsallian ruhtinaskunnasta.
"Muistuta häntä ettei aloita sotaa heitä vastaan. En halua vihaisia piraatteja niskaani hengittämään samalla kun tapan barbaareja. Vielä." Runantagra huomautti tuimasti. (!!! Huomatkaa että Runantagra kutsuu Utrican ja Kolmen Kuun Salin asukkeja barbaareiksi. Ja Utricassa puhutaan Riskan heimolaisista barbaareina. Pieni selvennys varmuuden vuoksi!!!)
Muutamat muut barbaarikuninkaan asettamat johtajat, jotka olivat olleet mukana hänen poikansa päällikkörituaalissa, ehdottelivat kukin samanlaisia asioita, tuoden oman kortensa kekoon.
Äkkiä kuului kirkaisu ja joukko naisia juoksi kovaa vauhtia karkuun.
"Juoskaa senkin huorat! Teistä ei olisi edes tyydyttämään kiimaista oria!" Yksi barbaari karjui ja heitteli solvauksia naisten perään. Hänen askeleensa huojui lähes yhtä paljon kuin hänen askeleensa. Kukaan ei kiinnittänyt häneen huomiota. Ei siksi, etteikö miehen käytös ollut häpeällistä ja typerää mutta koska hän oli…
"Ranantagra." Renantagra huokaisi. "Hän on ottanut taas yhden liikaa."
"Hän on ottanut liikaa jo kohta viisi vuotta." Runantagra tuhahti ja sylkäisi maahan. Hän käveli veljensä luo vihaisena.
"Kattos! Se on itse kunkku! Oletko tullut seuraamaan alamaistesi toimintaa?" Juopunut soturi karjui. Kaunis sudenpään muotoinen kirves heilui hänen vyöllään.
Runantagra ei halunnut tehdä tätä mutta jotain oli tehtävä ennen kuin hänen veljensä nolaisi itsensä vielä pahemmin. Hän löi nuorinta veljeään suoraan naamaan nyrkillä ja kaatoi tämän mudaksi tallaantuneeseen maahan. Hän jäi makaamaan raskaasti hengittäen.
"Kantakaa hänet pois." Runantagra murahti vihaisena. "Ja varmistakaa että kun hän herää, hän ei löydä ensimmäisenä viinaa."
Kukaan ei katsellut kuinka Ranantagran velttoa ruumista vedettiin pois näkyvistä kohti tämän veljen telttaa. He tiesivät että heidän kuninkaansa ei sallisi pilkata perhettään. Hän oli tappanut yhden miehen joka oli tehnyt niin puolivahingossa. Miehen pää oli saanut uuden jakauksen karhunpääkirveestä.
Mutta todellisuudessa kukaan ei voinut syyttää Ranantagraa tämän käytöksestä. Kaikki tiesivät syyn siihen.
Viisi vuotta sitten, talvella yksi hänen tyttäristään oli kävellyt heikoille jäille ja jää oli rikkunut hänen altaan. Tytön äiti, Ranantagra vaimo oli syöksynyt pelastamaan tämän. Tytär oli pelastanut mutta äiti ei. Hän oli uhrannut henkensä tyttärensä takia. Kymmenet kasvot – Ranantagran kaksi muuta tytärtä mukaan lukien – ja Ranantagra itse näkivät kuinka Arltan heitti tyttärensä jäisen järven poikki. Tytär oli liukunut heidän luokseen turvallisesti mutta Arltan katosi jäihin. Aivan heidän edessään.
Ranantagra ei ollut kestänyt surua. Hän turvautui samaan keinoon kuin niin monet ennen häntä. Pulloon. Hänen ei uskottu nähneen selvää päivää sen jälkeen.
Juuri kun Runantagra oli jatkamassa matkaa, pitkä vihellys täytti aukion. Nuori nainen käveli telttojen väliin jäävää 'katua' pitkin suoraan kohti häntä.
Runantagra katseli naista tämän kävellessä. Tällä oli vaaleat hiukset ja kaunis sileä iho. Hänen kauniit kasvonsa jotka ennen usein olivat kaareutuneet valloittaan hymyyn, olivat nyt vakavana. Hänen vartalonsa oli pitkä ja jänteikäs. Kauniit pitkät sääret jotka astuivat näkyviin joka askeleella. Totta, hän oli jokaisen miehen unelma. Hän oli jopa pukeutunut viekoittelevasti. Hame oli sopivan väljä yhdeltä kohtaa ja sopivan tiukka toiselta. Hänen kauniissa kasvoissaan oli sopivan verran meikkejä että ne korostivat hänen kauneuttaan eivätkä peittäneet sitä.
"Löitkö sinä taas Ranantagran tajuttomaksi?" Tyttö kysyi vakavana. "Näin kun häntä raahattiin teltalle."
"Isäsi täytyy levätä." Kuningas vastasi hiljaa. "Hänen olisi parempi olla hetken aikaa ilman viinaa. Tianni, kutsu häntä isäksesi." Tianni, Ranantagran ja Arltanin tytär. Viisitoistakesäinen ja yksi kauneimmista naisista mitä leirissä oli.
"Ranantagra ei pysty olemaan erossa pullosta tuntia kauempaa." Tyttö tuhahti ja jatkoi matkaansa kylmän ylväästi. Vihellykset jatkuivat melkein heti.
Juuri kun Runantagra luuli voivansa jatkaa matkaa, toinen nainen käveli häntä vastaan. Tämä oli lähes täydellinen vastakohta edelliseen. Hänen tummanruskeat hiuksensa oli sidottu tiukasti nutturalle, kuten hyvän Riska-vaimon kuuluukin. Hänen vaatteensa olivat siistit ja piilottivat hänet niiden taakse.
Hänen seurassaan kulki valtava määrä naisia jotka kaikki olivat tulleet ruuanhaku matkalta. He kantoivat koreissaan marjoja, pieniä jyrsijöitä, jotain havumetsän hedelmiä. Kun naiset huomasivat metsästäjien joukon, he kumarsivat hiljaa kuninkaalleen ja kävelivät ohi. Joukon kärjessä seissyt nainen kuitenkin pysähtyi ja hänen huulilleen levisi kaunis hymy.
Runantagran takaa yksi hänen johtajistaan juoksi huolimattomasti kuninkaan ohitse ja kaappasi naisen syliinsä.
"Wurial! Lopeta! Ei keskelle päivää! Hillitse edes vähän itseäsi! Muut katsovat!" Nainen torui miestä, vaikkei näyttänytkään kovin pahastuneelta.
Mies laski vaimonsa maahan hellästi kuin kukkasen. Edes naisen kantamukset eivät olleet tippuneet. "Missä lapset?"
Nainen korjasi asuaan nopeasti yhdellä kädellä. "Jätin heidät Ratalin luokse. He viihtyvät hänen kanssaan paljon."
"Entäs miten sinä?" Mies kysyi hellästi ja kosketti naisen vatsaa. Se oli vain vähän pyöristynyt mutta pian se kasvaisi valtavasti. Uusi elämä oli jo alkanut.
"Toivottavasti sinua ei haittaa ettet pääse eroon melusta teltassa vieläkään." Nainen hymyili.
"Ei se ole minua ennenkään haitannut." Wurial vastasi naisen hymyyn. "Ja kolmas poika ei olisi lainkaan haitaksi."
"Minusta tuntuu että se on tyttö. Minusta olisi kiva saada kerrankin oma tyttö."
"Tarlan, elämäni tähti, jos haluat jotain, saat sen."
Tarlan hymyili ja suuteli miestään nopeasti. Hän oli Tiannin vanhempi sisko. Seitsemäntoistakesäinen ja kahden pojan äiti.
Äkkiä Wurial synkistyi. "Tarlan, näin isäsi äsken. Hän oli juonut taas."
Tarlan ei antanut tiedon synkistää. "Isällä on ollut vaikeaa. Kyllä hän siitä toipuu." Hän hymyili rohkaisevasti. "Missä hän on?"
Wurial huokaisi. Vaikka hänen vaimonsa oli kaunis, viisas, hyväntahtoinen ja kaikkea muuta mitä toivoa saattoi. Mutta niin sokea isänsä suhteen. Wurial oli varma, että Tarlan kieltäytyi myöntämästä tietämäänsä totuutta kellekään.
"Hän meni setäsi telttaan selvittämään päätään."
Tarlan nyökkäsi. "Minun pitää mennä. Meillä on paljon ruokaa lajiteltavana. Nähdään illalla." Vaimo antoi miehelleen suudelman poskelle ja suorastaan juoksi pois.
Wurial palasi muiden miesten luo ja keskustelu kääntyi pian taas sotaan.
Äkkiä kuului kauhea huuto. Yhdestä teltasta kuului tappelun ääniä. Kaikki kääntyivät äänen suuntaan. Teltan ovikangas heilahti sivuun ja eräs nuori nainen astui ulos vihaisen näköisenä. Hänen pitkät, ruskeat hiuksensa valuivat lievillä kiharoilla olkapäille. Hänellä oli kirkkaanvihreät silmät joissa oli aavistus ruskeaa. Niiden tuima tuike sai monet perääntymään askeleen.
Todellisuudessa hän oli vielä tyttö joka oli vasta astumassa naiseuteen. Hän erosi selvästi muista tytöistä. Hän ei ollut pukeutunut viekoittelevasti tai asiallisesti. Hänen nahkahameensa oli rikki monesta kohtaa. Kaikki näkivät että hänen vartalonsa oli vahva ja harjaantunut nuoresta iästä huolimatta. Hänellä ei ollut meikkiä eikä hän yrittänytkään näyttää naiselta. Runantagra näki että tytöstä oli kuitenkin kasvamassa kaunis nainen. Ei mikään sydäntensärkijä mutta kaunis joka tapauksessa. Ja suurin ero muihin naisiin, hän kantoi tikareita hameensa vyöllä. Riska-naiset eivät kantaneet aseita, paitsi todellisessa hädässä. Vain miehet ylpeilivät aseillaan.
"Itrial!" Wurial huusi ihmeissään. "Mitä ihmettä on tapahtunut?"
Mutta tyttö ei vastannut. Hän vain käveli heidän ohitseen edes vilkaisematta heihin. Runantagran kohdalla hän kuitenkin kääntyi ja kumarsi nopeasti. "Setä." Hän lausahti yksinkertaisesti ja juoksi pois ennen kuin kukaan ehti estää.
Heidän ei tarvinnut odottaa kauaa. Samasta teltasta astui nuori soturi jonka parta ei ollut vielä edes alkanut kunnolla kasvaa. Hän piti toista kättään mahansa päällä kun toisella haki tukea teltan seinästä. Hänen toista poskeaan korosti lievä musta läikkä joka tummeni hyvää vauhtia.
Kellekään ei tarvinnut selittää enää. Itrial, viimeinen Ranantagran ja Arltanin lapsista. Ja nuorin. Vasta kolmetoistakesäinen. Juuri hän oli kävellyt vahingossa jäille joka oli pettänyt hänen äitinsä alta. Jokainen tyttäristä oli perinyt jotain ilmeistä vanhemmiltaan. Tarlan äitinsä kuuliaisuuden ja isänsä järjenkäytön. Tianni äitinsä kauneuden ja isänsä naurun. Itrial oli saanut äitinsä tulisuuden ja isänsä henkisen voiman.
Ja Itrial todella oli tulinen. Sen tiesivät varsinkin miehet. Moni nuorimies oli yrittänyt saada häntä lämmittämään sänkyään mutta turhaan. Vaivan palkaksi mustelman tai pari saaneena.
"Grasto, oletko kunnossa?" Ratagra riensi auttamaan toveriaan. Hän kannatteli tätä toiselta puolelta kun toinen auttoi toiselta puolelta.
"Olen, olen." Hän kuiski. Kipu näkyi hänen silmistään. "Anteeksi etten päässyt juhlaasi. Luulin sen olevan aivan varma saalis."
Ratagra hymähti. "Siitäs sait. Sinun pitäisi tietää jos ettei serkkuni ole helppo saalis. Ei ikinä. Sattuiko isku pahastikin?"
Grasto yritti hymähtää mutta se kuulosti enneminkin henkäisyltä. "Pieni isku vain." Hän yritti nousta seisomaan omille jaloilleen mutta kaatui melkein heti. "Myönnetään." Hänet autettiin istumaan penkille. "Serkkusi potkaisee kovaa."
Ratagra nauroi ja muut yhtyivät siihen. Grasto punastui häpeästä kirkkaasti. Sotureille häpeä oli tappavampi kuin miekka. Mutta hän ei päässyt sitä pakoonkaan. Kipu oli liikaa. Hänen piti kestää kaikki nauru.
Naurua tosin himmensi tieto että kyse oli Itrialista. Tämä nuorukainen ei ollut ensimmäinen – eikä varmastikaan viimeinen.
Kun nauru viimein laantui, Ratagra löi toveriaan olalle toverillisesti. "Älä siitä välitä. Minä puhun hänen siskolleen. Hänen pitäisi saada hänet laantumaan."
"Mitä se enää auttaa?" Grasto murahti. Vahinko on jo tapahtunut."
"Mutta jos haluat saada kunniasi takaisin. Sinun täytyy onnistua valloituksessa." Hän kääntyi muiden puoleen ja nyökkäsi. "Lähdetään metsästämään huomenna varhain. Jos tuot jotain kaunista hänen siskolleen, hän auttaa sinua."
Runantagra seurasi tätä sananvaihtoa ylpeänä, vaikkei sitä näyttänytkään. Tuollainen sotureista välittäminen oli johtajan ensimmäinen tarve. Ratagrasta tulisi jonain päivänä hyvä kuningas. Antaa hänen nyt johtaa pientä joukkoaan ja omaa heimoaan. Ensivuonna hänelle voisi antaa ehkä oman sotilasjoukon.
Hän kuitenkin nyökkäsi veljelleen nopeasti ja veteraanit poistuivat hänen mukanaan.


Siinä se on. Neljäs osa. Minusta tämä osa tuo hyvin selville miten Riska soturit elävät. Jotain kohtia voisi vähän hioa mutta  
kiitos palautteesta etukäteen.