Kimin kodissa oli harvoin näin hermostunutta tunnelmaa. Talon pienen keittiön ruokapöydän ääressä istuva perheen jäsenet katselivat Kimiä herkeämättä. Hän söi ruokaansa mahdollisimman tavalliseen tapaansa. Hän yritti olla välittämättä muiden tuijotuksesta. Lopulta hän luovutti ja heitti puulusikan pöydälle puuron viereen. "Puhutaan siitä sitten!" Hän huudahti turhautuneena ja katsoi äitiään ensimmäisenä.
"Liityit legioonaan?" Assira huudahti kauhuissaan. Assira, Kimin äiti, Kimagrinin puoliso.
"Itarkiin!" Kim ilmoitti ylpeänä. "Minä, Ropec, Mekik ja jopa Murrah liityimme. Kaikki yhdessä!"
Assira rojahti ruokapöytäänsä tyrmistyneenä. Jokainen pöydässä oli aivan yhtä tyrmistynyt. Nasai, kolmetoistavuotias tytär. Hän oli lähes yhtä pitkä kuin veljensä. Hänen pitkät vaaleat hiuksensa oli kammattu taakse. Saluai, toinen yksitoistavuotiastytär. Hän oli kuuluisa huilunsa soitosta. Ihmiset maksoivat jotta hän puhaltaisi sävelmän huiluunsa. Sekä Kammok, kahdeksanvuotias poika, ja viisivuotias tytär, Sammai. Kaikki paitsi Isalai, kaksivuotias tyttövauva joka enemmän kiinnostunut sottaamaan ruuallaan ympäriinsä. Ja Kimagrin, Kimin isä. Tämän huulilla oli harvinainen näky. Hymy.
"Kuulostaa ihan kuin minä ja pojat liityimme legioonaan!" Hän huudahti ja nojautui taaksepäin. "En uskonut että teistä olisi moiseen." Hän löi poikaansa ylpeänä selkään. "Koska te lähdette?"
Kim muisteli hetken. Päivän tapahtumat olivat aivan sekaisin. "Kuukauden päästä." Hän ilmoitti. "Kokoonnumme varuskuntaan joka on rakennettu tuohon Tagirgin viereen."
Assira peitti suunsa kädellään. "Kuukausi? Niin vähän?"
Kimagrin tuhahti. "Älä hätäile! Kimok pärjää! Ja kun hänellä on ystävänsä mukana ja kukaties, voi vaikka nousta upseeriksi."
"Miksi te liityitte?" Nasai kysyi heikolla äänellä. Hän oli aina ollut ylpeä isoveljestään. Kim oli aina paikalla kun häntä kaivattiin. Ehkä vähän liian hurskas mutta… kukaan ei ole täydellinen.
Kim kohautti olkiaan. "En ole aivan varma. Viimeisin asia minkä muistan, on kuinka kävimme tuopillisilla Katkenneessa ruusussa. Seuraava asia minkä muista on että vannoimme legioonalaisen valat tunnuksen alla."
Nasai katsoi muihin. "Siinäs näitte! Kun nuo ottavat viinaa yhdessä, seurauksena on jotain kauheaa! Vaikka tämä kyllä peittoaa kaiken mitä te olette ikinä tehneet! Ikinä!"
Kim punastui mutta hänen isänsä löi uudestaan selkään. "Se on oikein! Pikkuiset ryypyt pitävät sotilaan tiellä!" Kim punastui vielä leveämmin mutta hymyili nyt leveästi.
Kim nousi pöydästä. "Minun pitää mennä. Kaverit odottavat minua Kalliolla. Kiitos ruuasta." Hän heilutti pienimmälle sisarelleen ja pörrötti veljensä tukkaa ohimennen.
Ennen kuin kukaan ehti sanoa sanakaan, hän kaappasi takkinsa ja astui ulos ovesta viileään iltaan. Aurinko oli juuri laskemassa. Se paistoi lämpimästi Kimin silmille tämän vetäessä takkiaan niskaansa. Kirkkaanpunaiset säteet kiilsivät punaisesta pallosta joka laskeutui kokoajan.
Kim astui puisille portaille jotka kiemurtelivat pitkin rinnettä. Aamulla hän oli lähtenyt alas kohti kaupunkia, nyt hän lähtisi ylös kohti Kalliota. Hän käveli reippaasti ylös natisevia portaita.
"Hei Kim! Kimok! Terve! Minne matka sotilas?" Samanlaisia huutoja seurasi häntä hänen matkansa ylös. Joskus hän vastasi ja joskus vain hymyili. Useat tänään liittyneet legioonalaiset olivat juuri ikään Kallion asukkeja. Tieto ketkä olivat liittyneet, oli yleisessä tiedossa.
Kim astui viimeiselle portaalle kun huomaisi tutun selän. "Mekik!" Hän huudahti iloisesti ja juoksi ystävänsä luokse. Mekik nojasi yhteen patsaaseen, pää painalluksissa.
"Kerroitko jo?" Mekik kuiskasi hiljaa. Hän näytti siltä kuin olisi juuri oksentanut.
"Kerroin. Isä oli ylpeä? Sinä?"
"Mitäs luulet?" Mekik vastasi ja päästi samalla suullisen mahanestettä ja käynyttä olutta suustaan. "Inhottava olo."
Kim irvisti ja kääntyi selätysten. "Voisit rukoilla vähän? Se auttaa yleensä." Hän ehdotti hiljaa hymyillen.
"Painu helvettiin!" Mekik huusi ja oksensi.
Kim huokaisi ja tarttui ystäväänsä kädestä. "Tämä menee aina tähän. Minä kannan sinun oksentelevaa takamustasi ympäriinsä. Missä Ropec on kun sitä läskiä tarvitaan?"
Samalla kuului kirkunaa ja ryhmä piikoja juoksi Kimiä kohti yhden talon takaa. He näyttivät olevan erittäin kauhuissaan. Heidän hameensa vilistivät jaloissa.
"Mitä nuo säikkyivät?" Mekik mutisi hiljaa.
"Hei! Se oli leikkiä! En minä mitään pahaa tarkoittanut! Anteeksi!" Ropecin valtava hahmo tuli esiin nurkan takaa.
"Painu helvettiin!" Yksi tytöistä huusi takaisin.
"Sitä ennen edes…" Ropec huusi yrittäen vaikuttaa hurmaavalta.
"Ulkhauh!" Tyttö huusi ja katosi portaisiin.
"Kun ei hyvä kerran kelpaa." Ropec tuhahti. Nyt vasta hän huomasi ystävänsä. "Kerroitteko te jo!" Hän tervehti heitä.
Kim korjasi vähän otettaan Mekikistä. "Minä kerroin mutta tämä viinapää unohti."
"Joitko sinä taas sen kapakanpitäjän erikoisen?" Ropec huudahti ja astui edemmäs. "Minähän olen sanonut että ellet paina yli kahdeksaakymmentä kiloa, se paukku kääntää mahan ympäri."
Vastaukseksi Mekik oksensi aivan Ropecin jalkojen juureen.
"Auta nyt vähän!" Kim huudahti. "Mekik painaa aika paljon!"
"Ai juu!" Ropec riensi auttamaan hölmistyneen näköisenä.
"Onko Muria näkynyt?" Kim kysyi heidän kävellessä pitkin Kallion katuja.
"Ei." Ropec vastasi. "Hänen isänsä varmaan paasaa omista päivistään armeijassa. Niin ainakin minun isäni teki kun kerroin."
"Sama täällä." Kim vastasi ja katsoi eteensä. Ylös Itäiseen Vahtitorniin joka kohosi korkealle Bukait Tamanan horisontin yli. Se kohosi yli sadan ja viidenkymmenen metrin korkeuteen yhtenä neljästä neulasta kaupungista. Mutta muut tornit ylettyivät vain viiteenkymmeneen metriin. Itäinen vahti torni oli korkean Kallion korkeimmalla kohdalla.
Ja kallion korkein kohta oli, minne he olivat menossa. Itäinen Vahtitorni ei nimittäin enää ollut käytössä ja siellä asusti enää vain joku erakkovelho joka ei halunnut muita lähelleen.
Viimein, jyrkkien kiviportaiden jälkeen he istuttivat Mekikin vahtitornia vasten ja kävelivät Kallion reunalle.
"Kaunis näky." Kim mutisi katsellen hiljaa itään. Sadat ja taas sadat kauppalaivat seilasivat pitkin Lik Namiraa. Mekikin isä omisti todennäköisesti niistä kolme. Hän oli laivan varustaja ja hyvä sellainen.
"Antakaa pullo!" Mekik karjaisi töykeästi ojentaen kätensä valmiiksi. Vahinko vain että Mekikistä ei näyttänyt olevan samaan.
Ropec katsoi Kimiä huolestuneesti. "Pitäisikö antaa?"
Kim ei tiennyt. "Jumalat meitä auttakoon." Hän mutisi
"Jumalaakin pienemmät voimat kelpaisivat tähän hätään!" Ropec tuhahti huolestuneena.
Mekik oli tällä välin noussut seisomaan kiroillen ja kömpi kohti yksinäistä kiveä. Hänen askeleensa huojui niin että hän kaatui jo toisella askeleella. Hän ryömi lopun matkaa.
"Pitäisikö auttaa häntä?" Kim kysyi.
Ropec katsoi hetken aikaa ryömivää Mekikiä. "Ei."
Joten he istahtivat tornin kylkeen ja seurasivat Mekikin ryömintää kivelle. Kun hän viimein sai otteen kivestä hän nykäisi. Mitään ei tapahtunut. Hän nykäisi toisen kerran. Vieläkään ei mitään. Hän riuhtaisi kiveä kaikin voimin ja se siirtyi paikoiltaan.
Alta paljastui puukansi jonka Mekik yritti nostaa ylös. Hän ei kuitenkaan saanut sormiaan työnnettyä rakoihin ja turhaan yritti nostaa kantta.
"Minä menen auttamaan häntä." Kim myöntyi viimein. Hän nosti puukannen ja otti…
"Anna minulle tuota Niklianista tuotua." Mekik osoitti sormellaan yhtä pulloa himoitsevan näköisenä.
"Tuo minullekin pullo kun kerran olet siellä!" Ropec huusi.
"Onko laadulla väliä?"
"Kunhan siinä on alkoholia."
Kim noukki kaksi pulloa ja ojensi toisen Mekikille ja heitti toisen Ropecille.
"Varo vähän!" Ropec huudahti kun melkein pudotti pullon.
Kim auttoi tällä välin Mekikin tornin seinälle.
He istuivat siinä kolmistaan kun Murrah viimein saapui pimeyden viimein laskeuduttua kaupunkiin. He tyhjensivät pulloa hyvään tahtiin kun hän istuutui Mekikin viereen. Tämä oli änkyrä kännissä ja siinä vaiheessa jossa kaikki oli väärin.
"Miksi hän jätti minut?" Hän nyyhkytti kuin lapsi Murrahin olkaa vasten. "Minä niin rakastin häntä! Enkö rakastanutkin?"
"Rakastit. Aivan mahdottomasti." Murrah vastasi vaivautuneena.
"Miksei hän sitten rakastanut minua? Miksei hän suostunut kosintaani?"
"En tiedä."
"Mitä sillä toisella on mitä minulla ei ole?"
Rahaa, hyvä perhe, ystävien suostumus, vanhempien hyväksyntä… näin aluksi, luettelivat pojat mielessään.
"Minä niin rakastin häntä." Mekik kuiskasi ja alkoi suorastaan itkeä Murrahin olkaa vasten. Tämä vaikutti erittäin vaivautuneelta.
"Kerroitko vanhemmillesi?" Kim kysyi yrittäen vaikuttaa luonnolliselta.
Murrah nyökkäsi. "Isäni raivosi koko päivän siitä kun menin liittymään. legioonaan ilman hänen lupaansa."
Kim katsoi häneen kummissaan. "Niinkö? Miksi?"
"Minulla on kihlattu." Murrah vastasi melkein yhtä vetistävällä äänellä kun Mekik joka itki kokoajan.
Ropec ja Kim katsoivat toisiaan hiukan yllättyneinä.
"Onneksi olkoon?" Ropec kysyi varovasti.
Murrah vajosi kokoon. "Sain tietää siitä hetkeä ennen kuin kerroin isälleni."
Assur AlAnki. Murrahin isä ja Salamurhaajien kaupungin louhosten pääosakas. Hänen kerrottiin olevan joku entinen ruhtinas etelästä, Natsalliasta tai joistain, joka oli eräässä taistelussa haavoittunut liikaa voidakseen jatkaa taistelua. Legioonan eversti oli parantanut jalkaansa kaikessa hiljaisuudessa ja oli tavannut jonkun ylimyksen tyttären. Seuraavassa kuussa Assur oli viettänyt pieniä häitä ja vuoden päästä oli syntynyt…
"Murrah! Oletko hereillä?"
Murrah hätkähti. "Mitä nyt?"
"Mitä nyt tapahtuu? Olemme vannoneet legioonan valan. Sitä ei voi rikkoa. Jopa sinun isäsi pitäisi tajuta se."
Murrah nyökkäsi. "Hän keskusteli sen tytön perheen kanssa velhojen välityksellä. He todennäköisesti purkavat kihlauksen pian."
"Mikä tässä sitten on?" Kim huudahti. "Jos et olisi koskaan saanut tietää kihlauksesta, et nyt itkisi Mekikin päätä vasten."
Murrah katsoi Mekikiä joka oli myös lopettanut itkemisen. He erkanivat kuin salamat.
Äkkiä Mekik nousi pystyyn huojuvin askelin. "Hyvät herrat!" Hän sanoi kuuluvalla äänellä. "Minulla on teille uutinen!"
"Olet kännissä?" Ropec ehdotti.
"Ei! Tai siis olen mutta se ei ole se uutinen. Uutinen on se että minä lopetan juomisen!" Hän otti puolitäyden pullon ja heitti sen Kalliolta alas."
"Eii!" Ropec huusi kauhuissaan ja katsoi kuinka pullo katosi reunan taa. Putoamismatka oli niin korkea, ettei sen hajoamista enää kuullut. "Se oli paras pullomme!" Hän nyyhkytti hiljaa.
Kim katsoi Mekikiä. "Oletko tosissasi?"
Mekik nyökkäsi. "Minä menen nyt kotiin, kerron perheelleni uutisen, nukun pääni selväksi ja lähden lenkille Kallion ympäri aamulla. Aion hankkia teräskunnon ennen lähtöä! Tuleeko kukaan muu?"
Ropec oli lopettanut nyyhkyttämisen ja katsoi Mekikiä. "Minä tulen, mutta vain koska haluan varmistaa että pysyt ulkona kapakoista. Se oli paras pullo!"
Kim katsoi muita. "Minä en pääse. Isällä on paljon töitä louhoksella."
"Minulla on oppitunnit huomenna aamulla." Murrah vastasi. "Mestari Urtka on päättänyt tiukentaa tahtia liittymiseni takia."
Mekik katsoi Ropecia. "Se on sitten me kaksi! Ystävykset loppuun asti! Kuolemaan saakka! Niin kauan kun pysymme pystyssä." Ja tämän puheen päätökseksi, hän kaatui sammaloituneelle kalliolle. Seurasi korvia huumaava kuorsaus.
Ropec, Kim ja Murrah katsoivat toisiaan. Ropec kohotti nyrkkinsä. "Kivi, paperi ja sakset?"
Epäonninen Murrah joutui kantamaan Mekikin tämän kotiin. Muut olivat jo lähteneet koteihinsa.
Ja kun hän saapui kotiinsa, epäonni jatkui. Kihlausta ei oltu purettu…


Tässä se jatkuu, tarina meinaan. Vielä reilut kaksi osaa. Sitten takaisin Tagirgiin.
Toivottavasti kelpasi. Yritin kuvailla maailmaa mahdollisimman hyvin. Hyvä jos kelpas.