Tämä on oikoluetuMPI versio tarinan uudesta versiosta (en ole vielä kokonaan lukenut sitä). Olen jättänyt sen vähän lyhyeksi ja hypännyt tiettyjen kohtien yli koska haluan säästää aikaa. Toivon että tämä olisi parempi (tai edes hyvä). Minusta itsestäni tämä vain tuntuu paremmalta ja jotenkin luontevammalta kuin tuo vanha versio.
Kerro mitä pidät?
ps. Kaikki kursivoinnit ovat jääneet pois. Blogin kirjoitus ohjelma poistaa ne itsestään. Luen tämän pian uudestaan läpi ja lisään ne sitä mukaa sitten.

Prologi


Aamusumu peitti metsätietä. Jalankulkija käveli hitaasti sauvaansa nojaten. Hänen tummanvihreä viittansa oli likainen ja rei'illä. Hänen kasvonsa olivat hupun peitossa. Hänen olallaan oli matkanyytti. Siinä keinui hänen omaisuutensa. Hänen elämänsä.
Mies kuuli äänen. Marssiaskelia. Mitään odottamatta hän hyppäsi puun taakse piiloon.
Hetkeä myöhemmin partio sotilaita marssi hänen ohitseen. Verenpunaiset viitat heiluen perässä. He olivat varustautuneet keihäin ja suorakulmaisin kilvin. Heitä johti ratsastaja. He näyttivät erittäin ärtyisiltä ja väsyneiltä.
Mies ei ollut piiloutunut koska olisi ollut etsitty rikollinen tai pelännyt sotilaita. Hän vain halusi olla rauhassa. Hupun suojista siniset silmät katselivat sotilaiden marssia.
Hän kuuli puhetta takaansa. "Mitä ajattelit tehdä?" Mies ei kääntynyt. Hän tiesi tarkalleen kuka oli puhunut.
"Eikö sinun pitänyt jäädä nukkumaan?"
Pieni poika seisoi miehen takana. Tai poika se oli koosta päätellen. Puhe oli kuulostanut paljon vahvemmalta kuin lapselle sopi. Pojan kasvot olivat vaalean ruskeat. Hänen silmänsä olivat tumman ruskeat ja hänen hiuksensa olivat tummanruskeat kiharat. Melkein mustat. Kolme haaleaa, ohutta arpea leikkasivat hänen otsaansa korvasta korvaan.
"Ei nukuta enää." Poika vastasi yksinkertaisesti.
Mies katseli pienen sotilaspartion katoamista metsätietä pitkin. "Oletko varma?"
"Että olenko väsynyt?" Poika kysyi. "Kyllä, kyllä olen varma."
Mies ei vastannut.
Poika kohautti olkiaan. "Niin varma kuin voin olla. Näillä tiedoilla. Tiedonjuojien mestarin pitäisi olla tässä kylässä. Ainakin minun mielestäni."
"Sekös minua lohduttaa." Mies astui takaisin polulle ja jatkoi kävelyään.
Poika juoksi hänen peräänsä lyhyin jaloin mutta vauhdilla. He kävelivät yhtä matkaa tallaten kovaa maata sandaaliensa alle. Viimesyksyn lehdet koristivat polun ruskeaksi samalla, kun kevään ensimmäiset lehdet ja kukat värjäsivät sen vihreäksi ja keltaiseksi.
Heidän kävellessään rinnakkain, poika katseli toveriaan ylöspäin. Tämän käytös vaikutti oudolta. Tosin, viimeviikkojen tapahtumat olivat vain toistaan oudompia.
He astuivat metsästä peltojen väliselle tielle. Näköpiirissä oli pieni kaupunki puisten muurien suojassa.
"Tuoko se on?" Poika kysyi innoissaan.
Huputettu mies nyökkäsi. Ennen kuin hän jatkoi, hän kääntyi poikaan päin. "Ruffe, muista, tämän on parasta olla vaivan arvoista."
Poika katsoi miestä ylös. "Älä huoli! Olen aivan varma että tämä on "vaivan arvoista"." Poika nauroi. Sitten hän katsoi miestä silmiin. Ne näkyivät juuri ja juuri hupun alta. "Miksi piilotat kasvosi? Se ei ole tapaistasi."
Mies ei vastannut. Hän jatkoi kävelyään.
Ruffe huokaisi. "Typerys." Hän vastasi vihaisena ja seurasi perästä.
Aamuaurinko nousi nopeasti itäisellä taivaalla. Monia talonpoikia käveli heitä vastaan matkalla peloille. He kantoivat mukanaan kuokkia ja lapioita. Heidän keskinäinen jutustelunsa ei keskeytynyt vaikka parivaljakko käveli nopeasti ohi. Kaksikko käveli jälkiä jättämättä.
He lähestyivät kaupunkia hitaasti, kunnes he tulivat tienharaan joka muistutti Y kirjainta. Toinen johti suoraan kaupunkiin, toinen johti kukkulalle kaupungin vieressä.
"Mene kaupunkiin." Mies vastasi.
"Entä sinä?" Ruffe kysyi ihmeissään.
Miehen silmät paljastuivat hupun alta. Katse sai pojan tottelemaan. "Hyvä on! Hyvä on! Aina minä..." Sadatellen poika juoksi vasempaan haaraan. Kohti kaupunkia. Mies jatkoi oikeaan. Varovasti astellen hitaasti kohti kukkulaa, ja sen yksinäistä taloa.
Kukkula oli pieni ja paljas mutta siitä oli hyvä tarkkailla kaupunkia.
Päästyään viimein kukkulan huipulle, mies katseli hiljaa taloa. Se oli pieni ränsistynyt tönö joka ei kelvannut muuhun kuin matkalaisten suojaksi. Tosin, se ei ollut tyhjä. Mies tiesi sen. Tunsi sen. Hän veti syvään henkeä ja käveli lähemmäs.
Hän käveli etuoven eteen. Mutta kun hän oli aikeissa koputtaa, hän huomasi puun oven vieressä. Sen tummanpunaiset lehdet olivat kauniita. Mies polvistui puun viereen. Se ei ollut korkea. Ainoastaan metrin korkeintaan. Hän nosti toisen kätensä ja veti huivin kätensä ympäriltä pois. Se oli estänyt rakkoja muodostumasta matkan aikana. Hän ojensi kätensä ja kosketti hellästi yhtä pienen puun lehteä.
"Kaunis, eikö olekin?" Mies ei kääntynyt taaskaan. Hän oli tuntenut äänen.
"On. En ole nähnyt samanlaista vuosiin." Mies vastasi hiljaa.
"Punasakurat ovat harvinaisia kaikkialla." Vanha harmaahiuksinen vanhus käveli hänen taakseen. Miehen siniset silmät olivat vaaleat. Hän oli sokea. "Pitkästä aikaa, Hertec."
Mies nousi seisomaan ja kääntyi. Hän laski huppunsa alas. Nuoren miehen kasvot paljastuivat alta. Jäänsiniset silmät ja valkoiset, pitkät hiukset jotka oli sidottu poninhännällä. Kaksi haaleaa arpea halkoi hänen vasenta poskeaan. Ne muodostivat V kirjaimen pojan leuasta korvaan ja otsaan.
"Pitkästä aikaa, Source." Poika kumarsi etiketin mukaisesti.

Ensimmäinen luku: Alussa on aina vaikeaa


Hertec käveli kadulla kasvot taas peitettyinä. Hän oli juuri saapunut Tagrigin kylään, jonne Ruffe oli saapunut edeltä. Hän oli jättänyt Sourcen puhuttuaan vanhuksen kanssa vähän aikaa. Keskustelu oli päättynyt samoin kuin viimeksi.
Hertec huokaisi. Mitä hän oli odottanut? Source oli pyytänyt häntä jatkamaan opintojaan suojelijana. Hertec kirosi mielessään. Source luulee, että koska palasin, minä vain jatkan elämääni siitä mihin se jäi! Kaikkien helvettien nimeen! Ei se ole mahdollista ja luulisi jopa seniilin vanhuksen tietävän sen!
Hertec oli ollut niin ajatuksissaan, ettei ollut huomannut väkijoukkoa joka tungeksi hänen edessään. Kaikki katselivat jotakin... Hertec kohotti huppuaan hiljaa ja katseli ihmisten olkien yli.
Katuteatteria. Pari pelleä jotka tanssivat musiikin tahtiin. Hertec tuhahti ja jatkoi matkaansa. Hän ohitti ihmiset ja käveli hitaasti eteenpäin.
"Odota! Nessan! Odota!" Hertec tunsi kuinka jokin törmäsi hänen selkäänsä. "Anteeksi!" Pieni punaposkinen poika huusi ja jatkoi matkaansa ennen kuin Hertec ehti edes vastata. Ja kun hän aikoi jatkaa matkaansa, toinen kakara törmäsi häneen. Tyttö pyysi yhtä nopeasti anteeksi ja juoksi pojan perään.
Hertec seisoi paikoillaan katsellen lapsien perään. Nuo kaksi viatonta lasta toivat muistoja Hertecin mieleen. Muistoja hänen elämästään ennen...
"Ostaako herra kalaa? Herra matkalainen ostaa hyvää kalaa!" Hertec hätkähti ja katsoi eteensä. Vanha kalakauppias oli kävellyt hänen eteensä ja heristi vonkaletta hännästä. "Ostaa! Ostaa!"
Hertec ei vastannut. Hän vain käveli kauppiaan ohi hiljaa jättäen tämän huutelemaan loukkauksia ja tinkauksia yksin. Kun muukalainen ei ollut ostanut, mies alkoi etsiä uutta uhria.
Hertec käveli hiljaisena kaupungin läpi. Ahtaat kadut täyttyivät asukkaista jotka kiiruhtivat asioilleen. Asioilleen kuten ostamaan ruokaa. Tekemään rahaa. Tai muuten vain olemaan.
"Viisi vuotta..." Hertec mutisi itsekseen. "Viisi vuotta eikä mikään ole muuttunut."
Hertecin tie johti pois vilkkaasta keskustasta kohti asuintaloja. Keskustassa asuivat vain kauppiaat ja ne joilla oli varaa isoihin taloihin. Pieniin huoneistoihin kauppojen ja liikkeiden yllä asuttivat ainoastaan nuoret miehet jotka jättivät perheensä asuakseen "omillaan".
Keskustassa asuivat vain kiireiset ja typerät. Hertec suuntasi askeleensa kohti tiettyä taloa. Siinä oli vihreä ovi ja siniset karmit. Sen kahva oli yksinkertainen keppi ovessa. Se oli ohut mutta luotettava. Talon katto oli ruskea ja seudun ainoa kaareva katto (HUOM!!!! En tiedä miten sen kuvailisin joten sanon suoraan: se on japanilaistyylinen katto ja roomalaistyyliset seinät ja keskiaikainen ovi. Vähän sekainen tiedän mutta itse pidän siitä. Sen ympäri kiertää sellainen valkoinen aita... kivestä joka on rapattu valkoiseksi. Sellainen... metrin korkea. Selitän sen näin koska en tiedä miten, käyttämättä näitä termejä. Sori). Sen pieni pyöreä savupiippu oli maalattu riimu joka suojasi kulkutaudeilta.
Hertec seisoi tuon talon edessä hiljaa.
"Hän on kuollut." Source kertoi Hertecille. He istuivat puun varjossa selät vastakkain. "Kuoli viime talvena."
"Miten?" Hertec kysyi sävyttömällä äänellä.
"Keuhkotautiin. Siinä iässä se on varmaksi kuolemaksi." Source silitti pientä varpuspöllöä kämmenellään.
Hertec katseli ylös. Taivas näkyi lehtien takaa kirkkaana. "Minä petin hänet." Hän kuiskasi.
"Kyllä." Source myönsi. "Ja et."
He istuivat hetken hiljaa.
"Et ehkä halua kertoa missä olet ollut. Enkä sitä vaadi. Mutta jos aiot jatkaa elämässäsi, sinun on jätettävä menneisyys taaksesi." Source selitti hänelle hiljaa. "Äitisi tiesi sinun palaavan lopulta. Hän tiesi."
"Ceria ei ollut äitini." Hertec vastasi värittömästi.
Source huokaisi. "Ottoäitisi jos se tekee sinut onnelliseksi. Mutta sinä olit hänen poikansa."
"Miten niin?" Poika väitti vastaan katsellen kaukaisuuteen.
"Koska hän antoi sinulle kolme asiaa päivänä jona lähdit." Source nosti kätensä kolme sormea. "Halauksen." Hän laski yhden sormen. "Lupauksen että sinä palaisit." Hän laski toisen sormen. "Ja Maruin."
Hertec pysyi hiljaa ja puristi nyyttinsä kantokeppiä. "Kai olet harjoitellut? Hän ei antaisi anteeksi jos tietäisi antaneensa rakkaan ikiansa jollekin joka ei edes käytä sitä."
"Kyllä olen harjoitellut." Hertec kuiskasi. "Äiti."
Hertec seisoi hiljaisena vanhan kotinsa edessä. Hän muisti kuinka oli istunut aidalla ja heilutellut jalkojaan ilmassa rennosti ja katsellut ohikulkevia ihmisiä. Hän hieroi varovasti muurin laastia. Siitä oli niin pitkä aika kun hän oli seissyt tässä. Se tuntui ikuisuudelta. Silloin hänestä oli tuntunut erilaiselta. Pelokkaalta ja pieneltä. Kuin hänellä ei olisi tulevaisuutta lainkaan.
"Olen niin pahoillani, Hertec!" Vanha nainen itki samalla kun sitoi hänen matkaviittansa nyörejä kiinni. Hänellä oli harmahtavat silmät ja valkeat hiukset. Niihin alkoi ilmestyä harmaita hiuksia mutta niitä ei erottanut helposti. Oli kuuton yö. He seisoivat pimeässä metsässä hevosen vieressä. "Mutta en voi enempää. Sinun on lähdettävä. Älä vihaa minua sen takia. Pyydän."
Nuori Hertec puristi päätään. "En vihaa. Sinä olet aina tehnyt minun vuokseni kaikkesi." Hertec niiskaisi. "En minä vihaa."
"Älä itke." Ceria kuiskasi hiljaa. "Kuka olet?"
"Hertec Torpei." Hän virnisti. "Kirotun hiljainen ääni."
"Ole rohkea kuin Torpei." Torpei oli Hertecin suosikki sankari tarinoissa. Hän halasi poikaa. "Tässä." Hän ojensi ikian Hertecille. Se oli soitin jossa oli viisi kieltä pitkittäin kiinni keppiä myöten. Sen yläpäässä oli pyöreä tuki ja alapäässä isompi pyöreä tuki. Hertec katsoi naista uskomatta silmiään. "En voi ottaa sitä! Se-se..."
Ceria työnsi sen pojan syliin. "Meillä ei ole aikaa. He tulevat pian! Ota se ja mene!"
Hertec katsoi naista joka oli hoitanut häntä kahdeksan vuotta. Naista joka oli aina puolustanut häntä ja rakastanut häntä. "Anteeksi."
Ceria hymyili surullisesti. "Teit mitä sinun piti. Me kaikki olemme tehneet asioita mitä tulemme katumaan lopunelämäämme. "Minä annan sinulle vielä yhden asian." Hän hymyili. "Lupaa minulle että palaat kotiin."
Hertec katseli ympärilleen. Hän kuuli jo ihmisten äänet. "Lupaan." Hän kääntyi hevosen puoleen ja sitoi ikian kiinni satulalaukkuun. Hän kääntyi vielä nopeasti ja halasi Ceriaa. "Hyvästi, äiti." Hän nyyhkytti.
Ceria työnsi pojan pois ja tämä hyppäsi hevosen selkään. Hän oli kokenut ratsastaja vaikka olikin nuori. Hänellä oli aina omanlaisensa side kaikkiin eläimiin.
"Juokse Villi." Hertec kuiskasi. "Hyvästi." Hän sanoi hiljaa. "Hyvästi!"
"Anteeksi? Mutta voinko auttaa?"
Hertec hätkähti. Hänen edessään seisoin ryhmä naisia. Heistä jokainen kantoi savista ruukkua jossa
oli vettä. Nainen, tai enneminkin tyttö, oli valkeahiuksinen ja harmaasilmäinen, kaunis naisenalku joka katsoi Herteciä tuimasti.
"No? Mitä haluat?" Tyttö tiuskasi uudestaan. "Täältä on turha kerjätä."
Hertec nyökkäsi ja kääntyi. Hän käveli mitään sanomatta pois.
"Tinar on kasvanut naiseksi." Source selitti Hertecille. "Ja kauniiksi sellaiseksi. Mutta käyttäytyy yhtä kylmästi kuin ennekin."
"Miten voit tietää että hän kaunis? Sinä olet sokea?" Hertec kysyi hiljaa.
Source hymyili. "Jotka näkevät ainoastaan silmillään ovat enemmän sokeita kuin minä. Siskosi huolehtii nykyään äitinsä työstä. Hän soittaa ikiaa parhaiten koko Etelä-Utricassa. Tosin... se ei ole mitään verrattuna siihen mitä Beninzakra Gaza Tatrabonista pystyy."
Hertec katseli omaa ikiaansa. Maruita. Hänen äitinsä tekemää. Ceria oli ollut Tagrigin soittaja ja kuuluisa sellainen. Hän oli soittanut kerran jopa Kolmen Kuun Salissa. Hän oli opettanut lapsiaan, Tinaria ja ottopoikaansa Herteciä.
Hertec istui torinreunalla. Samalla paikalla jossa oli leikkinyt ystäviensä kanssa. Hän joi vettä pullostaan. Muistot tulvivat hänen mieleensä tutuista kasvoista. Source, Tinar ja hänen seurassaan oli ollut toinenkin nainen jonka hän oli nähnyt vain vilaukselta. Mutta se oli riittänyt...
"Aaah!" Hertec väisti juuri ajoissa kun hänen takaansa lensi miehen ruumis tippuen kovaa mätkähtäen katuun. Ihmiset pysähtyivät paikoilleen katsomaan mitä tapahtui. Se ähki ja tärisi. Miehen kaulassa oli punainen hiertymä. Hännästä... Ruffe... Hertec huokaisi ja kääntyi katsomaan taakseen. Hänen takanaan oli ravintola jonka ovi oli selällään ja sisällä…


Ruffe käveli reippain askelin tietä pitkin askelin kohti Tagrigia. Hänen askeliaan varjosti muisto Hertecin käytöksestä. Hertec oli vaatinut häntä lähtemään yksin - mikä sinänsä ei ollut outoa - mutta jokin hänen äänessään oli saanut Ruffe varovaiseksi. Ensinnäkin kasvojen peittäminen. Se oli niin... väärin! Hertec oli aina ollut ylpeä kalpeista kasvoistaan ja valkoisista hiuksistaan. Vaikka ruma olikin.
Ruffe tuhahti. Maitonaama suorastaan pelkäsi tätä kylää. Sen saattoi vaistota. Hänen oli pakko nauraa ääneen. Koska hän oli nähnyt Hertecin peloissaan? Hän oli tuntenut pojan kohta viisi vuotta. Eikä kertaakaan Hertec ollut näyttänyt että olisi edes tuntenut moista tunnetta. Hän oli vain nauranut ja kohauttanut olkiaan vaikean paikan edessä. Se oli Hertec jonka hän tunsi. Rento, mukava, ylisuojeleva vitsaileva ja loistava muusikko. Hiljainen mutta luotettava.
Ruffe kaapi hiuksiaan. Se oli ennen. Nyt... Hertec oli muuttunut. Se sai riittää - toistaiseksi.
Ruffe katseli ympärilleen kuinka ihmiset kävelivät hänen ylitseen melkein kirjaimellisesti. Hän oli pienikokoinen ollakseen jo melkein viisitoistavuotias. Hän oli itedi. Se tarkoitti ihmistä jolla oli pitkä karvainen häntä jota he saattoivat hallita täysin.

(selvennykseksi, ihminen voi tarkoittaa joko IHMISTÄ tai kaikkia lajeja jotka ovat ihmismäisiä. Ja olen muuten karsinut lajien määrää tarinasta. Tarina tuntuu vähän heittelevän jo muutenkin ja lukijalle on parempi jos ei tarvitse opetella paljoa heti alussa)

Ruffe oli pienikokoinen. Ei pitkää puolituista pitempi (n. jotain 70 cm:n paikkeilla).
Hän katseli ympärilleen. Hän ei odottanut näkevänsä mitään erityistä. Tagrig oli pieni kylä verrattuna heidän lähtöpaikkaansa. Missä se 'kaveri' mahtaa olla? Ruffe mietti turhautuneena. Darmia oli sanonut että täällä. Mutta en voi alkaa vain kysellä ympäriinsä. Voinko? Se tuntuisi hullulta. "Hei, tiedättekö ketään joka liikkuu puisen miekan kanssa? Hänellä on kuulemma mustat silmät ja pukeutuu perinteisesti. Ai niin! Hän on hiisi ja tottelee nimeä Gatai-Name? Onko tuttu? Ei, en tarkoita sitä massamurhaaja hiittä, entistä lohikäärmelasten armeijan kenraalia vaan ihan muuta!" En voi mennä kyselemään mitään sellaista! Mutta sitten Ruffe muisti heidän johtolankansa. Hänen pitäisi tietää. Onko Hertec hullu? Korjaan, KUINKA hullu Hertec oikein on?
Ruffe huokaisi. Nälkäkin tässä alkaa tulla miettiessä.
Hän käveli tien sivussa katsellen ympärilleen kun sattumalta osui yhden ravintolan eteen. Oven yllä luki: Ruokaa halvalla täältä!
Ruffe kohautti olkiaan ja astui sisään liukuovesta.
Tunnelma sisällä oli raikas. Matalilla pöydillä oli ruukkuja joissa oli kukkia ja kauniita hiirenkorvaisia oksia. Ruffe katsoi ympärilleen. Ravintolassa oli kuusi pöytää kahdella puisella korokkeella. Lattia kulki niiden välistä keittiöön joka oli verhon takana. Ravintola oli jo puolillaan joten Ruffe riisui sandaalinsa istuutui yhteen pöytään. Katse keittiöön päin. Ravintolassa ei ollut tuoleja. Hän istui korokkeella jalat ristissä. (voisin kuvainnonlistaa tätä tilannetta vaikka yhden luvun mutta jätän sen lyhyeen. haluan päästä juonessa eteenpäin).
Hän huomasi että aivan viereisessä pöydässä oli jotain kiinnostavaa. Nimittäin ryhmä palkkamiekkoja. Miehiä jotka myivät taitojaan eniten tarjoavalle. Heissä ei ollut mitään erikoista mutta heidän käyttämissään paidoissa oli. Niissä oli heille neuvottu "Timanttisilmä" tunnus. Heistä voisi olla apua...
"Mitä saa olla?" Kysyi iloinen tarjoilija. Tytön hymy oli melkein ylitsevuotava.
Ruffe mietti hetken. "Viiniä ja... kanariisiä. Kiitos."
"Tulee heti!" Tyttö katosi keittiöön.
Ruffe hymyili tytön kävellessä pois. Hän kaipasi tätä. Istumista ja ruuasta nauttimista. Hän oli viimeksi syönyt tällaisessa paikassa... hän ei ollut varma. Ei kai sentään kolmea kuukautta voinut olla? Ei kai... Ruffe puristi kätensä nyrkkiin. He olivat juosseet koko talven eteenpäin eikä hän ollut edes huomannut sitä. No, nyt hän saattoi levätä hetken aikaa. Ja syödä kunnolla.
"Olkaa hyvä!" Tyttö laski tarjottimen itedin eteen.
"Kiitos." Ruffe hymyili ja iski silmää. Tyttö katosi keittiöön kikattaen. Myös tätä hän kaipasi. Naisia. Hyvä kun oli huorissa ehtinyt käydä. Ruffe tarttui ruokaansa ja syömäpuikkoihin. Hän inhosi syödä niillä joten hän laski ne pois ja otti taskustaan haarukan.
"Kiinnostava aksentti teillä, herra." Ruffe ei nostanut katsettaan. Puhuja oli ollut viereisestä pöydästä. Vanha mies. Lievästi tummempi ihon sävy. Haalea arpi halkoi hänen kasvojaan viistossa ja puhui lievällä korostuksella. Voisiko hän olla... "Mistä päin te olette?"
"Tatrabanista." Ruffe vastasi omaan, iloiseen sävyynsä.
"Tatrabanista." Mies nyökkäsi. "Tunnetaan myös nimellä: Orjapoukamasta, eikö? Yksinkö matkaatte?"
Ruffe puristi päätään. "Ystäväni kanssa."
"Mitä etsitte, jos saan kysyä."
"Erästä tuttavani halusi minun vievän viestin vanhalle ystävälleen. Poikkesimme reitiltämme sen takia." Ruffe kauhoi ruokaa suuhunsa samalla.
"Ja mikähän on hänen nimensä? Jos sattuisin tuntemaan hänet."
Ruffe hymyili. "Mies on Raksamen Da."
Ruffe kuuli kuinka palkkamiekkojen pöytä laski kuppinsa ja ruokansa alas yhtenä miehenä.
"Ja mitä te hänestä haluatte?" Mies kysyi miellyttävästi, kuin häntä ei haittaisi.
Ruffe laski kipponsa ja röyhtäisi. "Hyvää. Etsimme erästä henkilöä, hiittä tarkalleen, meille kerrottiin että Raksamen Da voisi tietää missä hän on. Tunnetteko?"
Mies hymyili nousi pöydästä. Hän viittoi miehille rauhoittavasti ja istahti itediä vastapäähän. "Mitä te haluatte Gatai-Namesta?" Hänen äänensä oli äkkiä vakava ja uhkaava.
Ruffe kohotti kuppiaan ja joi. "Mitäkö? Henkilökohtaisesti en mitään. Mutta ystävälläni on jotain asiaa hänelle."
Raksamen katsoi häntä tutkivasti. "Missä se "ystäväsi" on? Haluan nähdä hänet."
"Beninzakra on tällä hetkellä omilla asioillaan." Se oli nimi jolla Hertec tunnettiin Tatrabanissa. Vain harva tiesi nimen, Hertec Torpei. Ja vielä harvempi käytti sitä täyspäiväisesti. Hertec oli vaatinut että Tagrigin läheisyydessä, häntä pitäisi kutsua EHDOTTOMASTI Beninzakraksi. "Minä toimin sijaisena."
Mies naurahti. "Kerro ystävällesi, että minä voin tietää mutta vain jos hinnasta sovitaan."
Ruffe ei vastannut. Hän tunki kätensä oman paitansa sisään ja otti kourallisen kolikoita. "Kiitos erinomaisesta ruuasta!" Hän huusi keittiölle.
Raksamen kävi kärsimättömäksi. "Minun kanssani ei leikitä!" Hän huusi ja löi pöytää vihaisena. Ihmiset hätkähtivät.
"Harmillista... harmillista..." Ruffe hymyili viekkaasti.
"Mikä niin?" Raksamen tuhahti.
Ruffe nosti katseensa ja katsoi miestä silmiin. "Minulla ei ole rahaa. Joten minun pitää hakata tieto teistä ulos."


Nuori tyttö käveli kadulla. Hänen punaruskeat hiukset oli sidottu niskaan poninhännälle. Hänen kultaiset silmänsä valaisivat tietä kuin kaksi majakkaa. Hänellä oli yksinkertainen ruskea mekko joka oli sidottu vyöllä vyötäröltä. Valkoiseen esiliinaan oli kirjailtu punainen veitsi. Hän kantoi tuota tunnusta ylpeänä. Hänellä oli myös olkalaukku joka pullotti tavarasta jota se piti sisällään.
Hän oli matkalla kaupungin keskustaa. Hänen isänsä oli kutsunut hänet takaisin vastaanotolle. Ei potilaana. Vaan parantajana. Tuo tyttö oli parantaja. Tai ainakin opiskeleva sellainen.
Aurinko paistoi kirkkaasti hänen saapuessaan viimein torille. Hän oli ollut hoitamassa synnytystä kaupungin laidalla ja oli juuri saattanut maailmaan kauniin tyttövauvan. Mikään ei voisi pilata hänen päiväänsä. Edes törmäys jonkun selkään.
"Auh!" Tyttö huudahti ja hieroi nenäänsä. Hän oli kaatunut maahan. Joku oli seissyt keskellä tietä. Eikä joku vaan jotkut... Tyttö nousi seisomaan ja katsoi selkien riviä. Ne kaikki kurkottelivat toistensa yllä katsellen torille päin. "Onko sirkus tullut kaupunkiin?" Hän kysyi itseltään ja nousi. Hän pyyhi pölyä takamuksestaan. Hän kopautti yhden naisen selkää joka seisoi takarivissä.
"Anteeksi, mitä on tapahtunut?" Tyttö kysyi hiljaa.
"Joku hullu itedi tappelee Raksamenin miesten kanssa." Nainen kuiskasi kärsimättömästi ja kääntyi katsomaan toria.
Tyttö tunkeutui väkijoukon sisään ja hakeutui eturiviin. Hän oli keskivertoa lyhyempi joten hänen oli vaikea nähdä väkijoukon yli.
Kun hän viimein pääsi väkijoukon läpi, hän henkäisi. Raksamen oli tunnettu Tagrigissa. Jos joku todella halusi tietää jotain, hänen kannattaa kysyä häneltä. Ja hänen henkivartijansa olivat parhaita taistelijoita mitä tyttö oli nähnyt.
Mutta nyt hän ei uskonut mitä näki. Kaikki neljä makasivat maassa. Tytön suosiman ravintolan ovet oli rikottu. Pieni itedi seisoi kadulla kädet puuskassa hymyillen leveästi. Tyttö ei muistanut nähneensä itediä Tagrigissa ennen.
"Ben!" Itedi huusi. "Löysin Raksamenin! Hän on tuo tuolla!"
Huputettu mies nousi torin reunalta pystyyn uhkaavasti. Miehen olemuksessa oli jotain pelottavaa.
Kun 'Ben' astui itedin rinnalle, Raksamenin hermot pettivät. Hänen henkivartijansa oli hakattu ja hän oli seuraava uhri. Hän lähti juoksuun.
Itedi ja mies puhuivat hetken aikaa keskenään. Itedi pyyhkäisi verta huulestaan ja nyökkäsi. Hän juoksi paenneen miehen perään.
"Odota! Senkin pikku paska!" Henkivartijat olivat keränneet itsensä tähän mennessä. Yksi heistä oli ottanut puumiekkansa esiin. "Te olette niin kuolleita!" Hän veti puumiekkansa kahvaa ja esiin ilmestyi terä. Se kiilsi auringossa.
"Mene." Ben murahti ja heitti nyyttinsä itedille. Itedi nyökkäsi ja painui juoksuun. "Ja muista pitää se mies tajuissaan! En halua joutua odottamaan!"
Tyttö ei ymmärtänyt. Miehen – tai pojan – äänessä oli jotain tuttua.
"Älä tapa heitä!" Itedi huusi. Tiedät että siitä seuraa vain harmia."
Ben ei näyttänyt välittävän. Hän piti katseensa seisoviin henkivartijoihin.
Tyttö ei ymmärtänyt. Miten tuo mies luuli voivansa pärjätä neljää miekkaa vastaan!? Ilman aseita. Ellei miehen kävelykeppiä laskettu mukaan. Hän ei kuitenkaan vaikuttanut lainkaan häiriintyneeltä asiasta.
Ensimmäinen henkivartijoista juoksi suoraan kohti, yrittäen pistää Beniä vatsaan. Tyttö henkäisi kauhusta. Mutta viime hetkellä Ben astui sivuun ja iski miekan pois.
"Talonpojat eivät saa kantaa aseita päivänvalossa." Ben mutisi hiljaa. "Vaikka… en ymmärrä sitä lakia lainkaan."

(Hyppään tappelun yli)

Ben astui askeleen taaksepäin ja kierähti. Mutta liian myöhään. Viimeisen henkivartijan terä iski häntä hunnutettuihin kasvoihin. Tyttö kirkui monen muun ohella kun terä ilmestyi pään takaa näkyviin.
Henkivartija hymyili voittaneesti mutta se muuttui irvistykseksi kun Benin nyrkki iski häntä palleaan.
"Mi-ten…?" Henkivartija ähki ennen kuin kaatui tajuttomana mahan.
Tyttö ja monet muut eivät uskoneet silmiään. Ben tarttui miekkaan ja repäisi sen pois. Verta ei näkynyt. Vain kankaan paloja.
"Tietenkin…" Tyttö henkäisi. "Hän käänsi päätään niin että terä vain hieroi lappeella puolella kasvoja." Hän rohkaisi itsensä ja erkani väkijoukosta. Hän oli parantaja. Joku saattaisi tarvita hänen apuaan.
"Anteeksi!" Hän huusi ja juoksi miehen eteen. "Oletteko kunnossa! En halua udella! Olen parantaja ja hoidan mielelläni teidän…" Hänen äänensä katosi kuin joku olisi varastanut.
Hertec katsoi tyttöä silmät hämmästyksestä suurina. "Soora."
"Hertec?" Soora kysyi melkein itkien. "Oletko se todella sinä?" Hän astui askeleen eteenpäin. Hertec otti askeleen väliä.
Hertec kääntyi nopeasti ja tarttui kävelykeppiinsä siitä, mihin se oli tippunut. Sitten hän repäisi viittansa ja käveli pois.
"Hertec!" Soora huusi hänen peräänsä. Hän alkoi juosta mutta jokin tarttui häntä kädestä.
"Minne olet menossa?" Kysyi hänen äitinsä kylmästi. "Meillä on potilaita!"
Soora katseli äitiään. Neljä henkivartijaa makasivat maassa tajuttomina. "Mut-"
"Ei mitään muttia! Tuo hullu saa mennä." Hänen äitinsä otti esiliinastaan sidetarpeita ja kyyristyi pahiten loukkaantuneen viereen. "Te neljä siinä! Viekää heidät vastaanotolle! Nyt!" Hän huusi väkijoukkoon ja ihmisiä riensi auttamaan häntä.
Soora katseli Hertecin perään. Oliko se mahdollista? Jos oli? Mikset pysähtynyt? Miksi pakenit? Hän ajatteli kauhuissaan. Mutta sinä kutsuit minua minun niemelläni. Hän muisteli miehen kasvoja. Valkoiset hiukset. Siniset silmät. Ne olivat yhä samanlaiset kuin viisi vuotta sitten. Mutta kasvot… ne olivat muuttuneet. Hymy… se oli kadonnut. Pitkä V:n muotoinen arpi halkoi hänen poskeaan. Hän oli näyttänyt Herteciltä mutta silti… hän oli vaikuttanut kokonaan vieraalta ihmiseltä. Se oli hän! Hän muisti. Se oli Hertec joka seisoi Tinarin talon edessä. Mutta miksi? Miksi hän juoksi pois…?
Hän nielaisi surunsa ja kysymyksensä ja kumartui auttamaan äitiään. Tämä ei selvästikään ollut tunnistanut Herteciä. Eikä ihme. Viisi vuotta sitten Hertec oli ollut pieni lapsi. Nyt hän oli melkein mies. Hän kuitenkin karisti ajatukset pois mielestään ja kumartui auttamaan äitiään. Yhdessä heidän pitäisi hoitaa miehet kuntoon.


Hertec käveli hitaasti pieniä katuja pitkin seuraten ääntä. Huilun taidokasta soittoa. Vain yksi tunsi tuon sävelmän. Hän oli sitonut matkaviittansa takaisin hartioilleen ja repäissyt palan paitaansa sitoakseen kätensä viiltohaavan. Kipu ei ollut hänelle uutta. Mutta Sooran näkeminen oli hänelle jotain… jotain minkä hän olisi halunnut jättää väliin.
Hän seurasi sävelmää ahtaita ja likaisia katuja pitkin. Nämä kadut eivät olleet kovaksi painautunutta maata vaan likaisia ojia jotka haisivat yöastioilta.
Hertec löysi Ruffen soittamasta huiluaan katolta. Raksamenia ei näkynyt missään.
"No?" Hertec kysyi.
Ruffe lopetti soittamisen. Sitten hän puristi päätään. "Hän ei tiedä."
Hertec kirosi. "Oletko varma?"
Itedi nyökkäsi. Hän hyppäsi alas ottaen tukea seinästä ja pongahtaen maahan. Taitavasti kuin kissa.
"Oliko hänellä edes ajatuksia?"
Ruffe puristi päätään. "Gatai-Namea ei ole nähty vuosiin. Hänellä oli vain huhuja, joiden mukaan hän olisi pohjoisessa, etelässä ja idässä yhtä aikaa." Hän kohautti olkiaan. "Se oli ainoa johtolankamme."
Hertec rojahti istumaan murtuneena. Gatai-Name oli ollut hänen toivonsa. Hänen oljenkortensa. Lohikäärmelasten armeijan entinen kenraali ja myös taistelulajien mestari.
Ruffe istuutui hänen viereensä. "Ehkä se oli merkki." Hän aloitti varovasti. "Ehkä… meidän pitäisi luovuttaa. Ilman Gatai-Namea, et ikinä voi voittaa häntä."
Hertec nosti katseensa. Hänen ilmeensä oli kaikkea muuta kuin luovuttanut. "Minä jatkan. Jos haluat, voit tulla mukaan. Mutten pakota sinua siihen." Hertec katsoi kättään. Viiltohaavan arpi näkyi vielä selvänä punaisena viinana hänen kämmenessään. "Lupasin hänelle." Hän kuiskasi. "Lupasin vereni kautta."
Ruffe huokaisi. "Joten? Minne seuraavaksi?" Hän hyppäsi ylös katolla uudestaan ja tiputti heidän tavaransa Hertecille.
"Bukat Tamanaan. Sieltä luulisi löytyvän jotain."
Ruffe nyökkäsi.
Äkkiä Hertec kaatui maahan. "Hertec!" Ruffe huusi kauhuissaan. Hertec piteli käsillään päästään kiinni kivun aaltojen edetessä hänen ruumissaan. Ruffe katseli avuttomana vierestä kuinka Hertec puri hammasta, ettei huutaisi. Kipu näkyi hänen silmistään. Ja sitten se loppui. Niin nopeasti ja arvaamattomasti kuin se oli alkanutkin. Se loppui.
"Oletko kunnossa?" Itedi kysyi varovasti.
"Jossain on surmattu lohikäärmeenpoikanen." Hertec kuiskasi pyyhiessään hikeä otsaltaan.
"Oletko varma?" Ruffe kysyi peloissaan.
Hertec kääntyi. Hänen silmänsä hohtivat punaisina kuin hiilet. "Tunnen sen. Olenhan puoliksi sellainen."