”Laivan lähtöön on vielä muutama tunti joten voimme käyttää sen syömiseen tai lepäämiseen.” Ruffe sanoi Hertecille joka seisoi hänen vieressään. Tämä ei vastannut. ”Minä aion mennä syömään tuonne kapakkaan. Ethän karkaa minnekään?”
Hertec vilkaisi häntä sivusilmällä. Ruffesta pisti ensimmäisenä aina esiin tämän pieni koko. Hän oli Herteciä rintaan asti. Hänen tummanruskeat hiukset, melkein mustat kaartuivat luonnostaan kiharoiksi. Hänen kasvonsa olivat poikamaisen kauniit ja kaiken kruunasi ruskeat nappisilmät jotka tulvivat viattomuutta ja hänen pieni kokonsa vielä korosti tätä kuvitelmaa. Se olikin ainoa hyve mitä hänellä ei ollut oikeutta vaatia itselleen.
Vaikka ensimmäinen asia mikä Ruffesta tulisi mieleen, oli tämän koko ja poikamaiset kasvot, se ei ollut hänessä erikoisinta. Hän piti päällä matkaviittaa joka peitti hänen selkänsä ja hänen suurimman salaisuutensa. Pitkän karvaisen hännän.
Hertec katsoi häntä hetken, muttei sanonut sanaakaan.
He seisoivat keskellä vilkasta satama-aluetta jossa monia erikokoisia laivoja ja veneitä oli ankkurissa. Heidän edessään oli sininen meri ja takana kultainen autiomaa. He olivat löytäneet tiensä autiomaan keskelle pieneen satamakaupunkiin jonka kautta kauppa kulki enemmän sisämaassa sijaitseviin kaupunkeihin ja kyliin. Talot olivat yksinkertaisia kuutioita jotka oli tehty savesta.
Laivoihin lastattiin kaikkea viljasta orjiin ja jalokivistä eksoottisiin eläimiin. Monet eriliput koristivat laivojen salkoja. Hertec tunnisti ainakin Utrican, Tatrabanin ja Ruffe käveli pois hiljaisin askelin jotka peittyivät taustamelun alle.
Hertec piti katseensa laivassa johon he kohta nousisivat. Sininen kahle. Hän piti silmänsä tiukasti laivassa kuten peläten sen katoavan näkyvistä…


Hertec raotti silmiään varovasti. Hänen silmänsä yrittivät tottua hämärään valoon joka täytti huoneen. Hän katsoi ympärilleen. Heti hänen vieressään oli lautanen jossa oli monta outoa purkkia ja sideharsokääreitä. Samalla hän huomasi että hänen toinen silmänsä ei nähnyt mitään. Hän kosketti kasvojaan vaistomaisesti kädellään mutta rauhoittui kun hän tunnisti siteiden karhean pinnan. Ne tuntuivat peittävän puolet kasvoista. Hän keskittyi uudestaan tutkimaan ympäristöään.
Itse huoneen hän tunnisti.
Olen kotona. Hän huomasi ja nielaisi. Muistot tulvivat hänen mieleensä samassa. Ojanpohja, Ruffe, Marui, kuu. Kaikki. Yhdellä sekunnilla että hänen päätään alkoi särkeä. Hän hieraisi päätään ja huomasi että se oli siteissä. Hän yritti liikuttaa toista kättään mutta äkillinen kivunaalto esti häntä. Hän taivutti niskaansa nähdäkseen paremmin. Se oli lastoitettu. Samalla hän huomasi että koko hänen vartalonsa oli siteiden ja lastojen suojaama.
Hitaasti hän nousi istumaan kivusta välittämättä. Hän tarttui terveellä kädellään siteisiin jotka peittivät hänen katsettaan ja repäisi ne irti. Hitaasti hänen toinenkin silmänsä alkoi tottua valoon. Kuinkahan pahasti minut on paikattu? Hän tuumi ja repäisi samalla siteet ruumiinsa ympäriltä ja samalla hetkellä toivoi että ei olisi.
Hänen rintansa yli oli yhä punainen ja vuoti useasta kohtaa tikeistä huolimatta. ”Tuo kestää parantua.”
Hän katseli hetken aikaa ympärilleen kunnes hänen silmänsä pysähtyivät tiettyyn kohtaan.
Hänen miekkoihinsa. Kaksi miekkaa jotka nojasivat vierekkäin huoneen toisella puolella seinään. Toisella oli pikimusta huotra ja kahva. Huotraan oli kaiverrettu riimu kullalla. Toinen oli tavallisen kävelykepin näköinen eikä sitä erottanut miekasta. Ruskea huotra ja kahva johon ei oltu edes raapustettu mitään.
Hertec laski jalkansa vaivalloisesti lattialle ja nousi pystyyn. Kivusta välittämättä hän jatkoi kohti miekkojaan. Hitaasti hän nosti kätensä ja tarttui puunvärisen miekan kahvaan. Hitaasti hän veti miekan huotrasta. Kuului vain kolahdus kun huotra kaatui lattialle kopisten.
”Sinä olet rikki.” Hertec kuiskasi nielaisten tyhjää. ”Marui.” Hertec katseli surullisena kuinka terä tippui lattialle. Hänen kädessään oli vain pieni tynkä. Hän tiputti miekan lattialle kopisten.
Sitten hän tarttui toiseen miekkaan. ”Yorichi.” Hän veti miekan huotrastaan. Pikimusta terä ilmestyi näkyviin. Se oli yhtä huonossa kunnossa kuin edellinenkin. Vain pieni tynkä jäljellä.
”Molemmat.” Hän mutisi surullisena. ”Te molemmat.”
Miekat ovat yhtä vahvoja kuin heidän isäntänsäkin! Muista se! Ääni kuiskasi hänen mielessään.
”Anteeksi.” Hän kuiskasi ja Yorichi tippui lattialle Maruin viereen. Hän rojahti istumaan surullisena. ”Minun takiani. Aruane…” Hän kuiskasi murtuneella äänellä. ”Anteeksi.” Hän nielaisi tyhjää ja tiukensi ilmeensä. ”Kauanko olin tajuttomana?” Hän kysyi.
”Viikon.” Ruffe vastasi ja astui sisään ovesta.
”Mitä kaupungissa tapahtuu?”
Ruffe istahti tuolille sängyn viereen. Hertec näki että hänen kätensä oli kantositeessä mutta muuten hän vaikutti olevan kunnossa. ”Musta Yö tiukentaa otettaan kaupungista. Nyt he kulkevat jo päivänvalossa.”
”Mitään muuta?” Hertec kysyi.
Ruffe kohautti olkapäitään. ”Kaikki yhteyteni ovat kadonneet. Ja kun viimein löysin yhden hän ei tiennyt mitään.”
”He pelkäävät.” Hertec mutisi. ”Entä Jonas?”
”Kadonnut.” Ruffe vastasi yksinkertaisesti.
”Surami?”
”Kadonnut.”
”Roma-Wi?”
”Kuollut.”
”Miten?” Hertec ihmetteli.
”Joko Housekia tappoi hänet… tai hän joi päänsä täyteen, kompastui kissaan ja löi päänsä kiveen.” Ruffe vastasi. ”Tarinat vaihtelevat.”
”Varsin sopiva kuolema hänelle… Lekuri?”
”Pysyy yhteydessä mutta jos et ole hengenvaarassa hän toivoo jätettävän rauhaan.”
”Guiro?”
”Ei ole vieläkään palannut. Oletetaan kuolleen.”
”Kaevan?”
”Sama juttu.”
”Tiara?”
”Kadonnut.” Ruffe vastasi hitaasti.
Hertec mietti hetken aikaa. ”Entä Legun?”
”Putsaa Housekin kenkiä.” Ruffe vastasi nielaisten tyhjää.
Hertec puristi kätensä nyrkkiin. Turhautuneena purki sen lyömällä toiseen käsivarteensa. Kipu levisi hänen kädessään. ”Kaikki…” Hän murisi. ”Minä tapan heidät kaikki.”
”No älä nyt sentään tapa kaikkia ystäväsi.” Ruffe huomautti hieman särkyneellä äänellä.
Hertec mulkaisi itediä, muttei sanonut mitään. Hän nousi hitaasti seisomaan ja käveli sängylleen ja jäi makaamaan. ”Ruffe, missä hän on?”
Itedi katsoi ystäväänsä jonka katse osui kattoon. ”Vierashuoneessa.” Hän vastasi. ”Pyysin Lekuria jäähdyttämään hänet jotta…”
”Voisin haudata hänet?” Hertec kysyi.
Ruffe nyökkäsi.
Hertec katsoi kattoon. ”Ruffe, haluaisin sinun tekevän jotain. Viimeinen palvelus luutnanttinani.”
Ruffe nosti päätään ihmeissään.
Sinä yönä Hertec istui kuistillaan hiljaisin mielin. Ajatukset juoksivat hänen päässään. Vain kaksi viikkoa sitten hän oli istunut siinä samaisella paikalla auringon loisteessa ja nauranut ystäviensä kanssa. Hän ei olisi silloin uskonut joutuvansa tähän.
Hän hymähti surullisesti. Vale. Tiesin täysin hyvin että näin voisi käydä. Hän ajatteli.
Hänen talonsa oli pieni kuutiomainen hökkeli jonka hän oli löytänyt hylättynä vuosia sitten. Vaikka silloin se oli näyttänyt palatsilta heidän silmissään. Seinät olivat täynnä reikiä joita hän oli yrittänyt paikkailla parhaansa mukaan. Hän erotti yhä kohdan jonka hän oli naulannut umpeen kymmenellä naulalla.
”Minusta se on hieno! Se on meidän kotimme! En välitä paremmasta!” Muisto kantoi hänen mieleensä äänen. ”Kunhan sinä olet täällä, minä olen tyytyväinen. Mutta jos voisit edes yrittää säästää nauloja.”
Hertec hymyili hiljaa. Sitten hänen surunsa uusiutui ja hänen hymynsä katosi. Hän katsoi ympärilleen.
Puutarha. Kauniit kukkaset olivat sulkeutuneet yönajaksi. Talon takana olisi pieni yrttitarha ja puutarha. Ne olivat tarjonneet kaiken ruuan mitä he olivat tarvinneet.
Talo itse oli rakennettu vihreälle kukkulalle rannikon läheisyyteen Tatrabanin pohjoispuolelle. Kaupungin valot näkyivät pieninä tähtinä pimeydessä hänen kuistilleen. Hän ei kuitenkaan katsonut kaupunkia. Hän ei pystynyt. Niin paljon oli tapahtunut. Kaukaisuudessa kuului meren pauhaus kun aallot nousivat rantaan ja laskeutuivat takaisin mereen.
”Kävimme joskus kalassakin.” Hertec mutisi hiljaa. Hän sai kerran valtavan vonkaleen. Ja se veti meidät molemmat veteen. Ihme että selvisimme hengissä mutta saimme kalankin. Siitä riitti ruokaa melkein kahdeksi viikoksi.
Hertec nousi vaivoin pystyyn ja käveli pois. Hän käveli pihatietä pitkin pois talolta kohti pientä lyhtyä joka lepäsi tukinvarassa. Hertec katsoi lyhtyä.Hän oli pystyttänyt sen.
”Jos joskus eksyt tämä valo näyttää tien kotiin!” Muisto kuiskasi hiljaa. Hän toi oikean kätensä lyhdyn päälle ja sulki silmänsä. Hän keskittyi. Hikipisarat ilmestyivät hänen otsalleen. Hän tunsi kuinka voima liikkui hänen kädessään. Se työntyi kohti sormia hakien tietä ulos. Hän salli sen. ”Ha!” Hän huusi ja pieni liekki ilmestyi hänen kämmenelleen. Se oli juuri kynttilänliekkiä isompi.
Pieni liekki valaisi pimeää yötä. Hän liikautti kättään ja katkaisi liekin voimanlähteen. Pieni tuikku lensi hänen kädestään ja laskeutui lyhtyyn. Lyhdyn sisällä paloöljy syttyi nopeasti ja iso valo liekki lensi ilmoille. Hertec kääntyi ja käveli pois.
”Arvasin.” Hän mutisi heikosti. ”Tuo käyttää yhä liikaa voimiani.” Hän tuupertui keskelle pihatietä kukkapenkkien väliin.
Seuraavana aamuna Ruffe juoksi kohti taloa välittämättä kivusta jonka tunsi ruumissaan. Hän oli poistanut kantositeensä yön jälkeen.
Hertec seisoi kuistillaan pitäen sylissään miekkojaan. Hänen vierellään oli reppu joka pullotti. Kun Ruffe astui hänen eteensä, hän nosti katseensa miekoistaan. ”Onnistuiko?”
”Kyllä.” Ruffe vastasi ja veti paitansa sisältä käärön.
Hertec tarttui siihen epäröimättä ja katsoi taivaalle. ”Koitapa unohtaa minut nyt.” Hän kuiskasi. Hän laittoi käärön paitansa sisään ja otti maasta kaksi lautaselta näyttävää palaa. Hertec asetti palaset Maruin päälle ja napsautti ne kiinni. Sitten hän veti hihastaan viisi siimanpätkää ja sitoi ne kiinni lautasiin rinnakkain. ”Valmis.” Hänellä oli käsissään ikia, jousisoitin joka oli kuulunut hänen äidilleen. Maruin huotra toimi ikian tukena.
”Hertec, mitä aioit tehdä?” Ruffe kysyi huolestuneena kun hänen ystävänsä heitti soittimen selkäänsä, peitti Yorichin kuluneella kankaalla ja tunki sen reppuun ja veti repun selkäänsä.
Hertec ei vastannut heti. ”Ehkä… palaan Tagrigiin.” Hän vastasi.
”Miksi ihmeessä?” Ruffe ihmetteli.
”Haluaisin nähdä äitini. Vielä kerran. Siitä on jo kauan kun näin hänet viimeksi. Ja Tinarin.” Hertec katsoi taloaan. ”Ja tämä paikka… haluan päästä mahdollisimman kauas siitä.” Hän nielaisi tyhjää. ”Muta ensin minun pitää löytää joku joka paikkaa miekkani. Ja sitten… kuka tietää.”
Ruffe huokaisi ja juoksi sisälle. Hän palasi hetkessä takaisin reppu selässään. ”Tästä tulee pitkä reissu.” Hän mutisi vihaisena.
Hertec katsoi ystäväänsä hetken. ”En muista kutsuneeni sinua mukaan?”
”Kuka sanoi että kutsuit?” Itedi kivahti. ”Luuletko todella että anna sinun mennä ja juosta vapaana ja pitää kaiken hauskan itselläsi? Ja enkä varmasti aio antaa sinulle tekosyytä tappaa minua.”
Hertec katsoi häntä kylmästi. ”Mitä tarkoitat?”
”Minä tiedän mitä mietit. Tuosta murhanhimosta ei voi erehtyä.” Ruffen silmät kiilsivät.
Hertec käänsi katseensa taloon. Hitaasti hän nosti kätensä. ”Hyvästi.” Hän sulki silmänsä ja keskittyi.
Ruffe huomasi että jokin kimalsi hänen ystävänsä silmäkulmassa. ”Eikö hänet… pitäisi haudata… tai jotain…?”
”Tai jotain?” Hertec nielaisi surunsa. Hän ojensi kätensä avattua taloa kohti ja keskittyi. ”Ha!” Hän karjaisi ja hänen kädestään irtosi pieni tulipallo. Se lensi huoneen poikki ja putosi lattialle. Samassa liekki levisi vauhdilla koko huoneen poikki.
”Koko talo?” Ruffe nielaisi ja perääntyi pari askelta. ”Mutta – mutta – mutta…”
Hertec kääntyi ja käveli pois. ”Hän rakasti tuota taloa.” Hänen äänensä särkyi. ”Mutta minulle sillä ei ole mitään merkitystä.”
Ruffe katsoi silmät selällään kuinka liekit valtasivat talon ja nousivat korkealle taivaalle. Hän kumarsi hitaasti. ”Hyvästi. Odota!” Hän juoksi ystävänsä perään.
”Isoveli! Odota!” Hertec pysähtyi ja kääntyi katsomaan liekkejä. ”Tule pian kotiin, jookos?” Hän olisi voinut vannoa että Aruane seisoi lyhdyn luona ja heilutti kättään. ”Minä pidän lampun päällä jotta osaat takaisin. Nähdään isoveli!”
Äkkiä Hertec tajusi tuijottavansa vain tyhjää pihatietä ja tuhahti. ”Älä minusta huolehdi.” Hän kuitenkin kuiskasi. ”Minä pärjään kyllä.”
Yön pimeys nielaisi Hertecin ja Ruffen.

Hertec hätkähti kun tajusi torkahtaneensa. Hän istui jonkun laatikon päällä. Hänen edessään kauppalaiva oli melkein valmis lähtöön. Aurinko oli jo korkealla.
”Hertec!” Ruffe huusi iloisesti. ”Mitä mietit?”
”Ruoka näytti maistuvan.” Hertec mutisi hiljaa.
Pienikokoinen itedi taputti vatsaansa. ”Mikään ei tee elämästä parempaa kuin täysi vatsa.”
Hertec ei vastannut.
”Mikä on?” Ruffe ihmetteli. ”Tuo katse?”
”Nyt on kulunut täysi vuosi.” Hertec vastasi ja hieroi silmiään.
”Laiva lähtee pian.” Ruffe huomautti. ”Oletko aivan varma? Meidän ei ole pakko, tiedäthän?”
Hertec mulkaisi itediä. ”Minä en käskenyt sinua mukaan.” Hän murisi.
”Asia sikseen.” Ruffe hyppäsi viereisen laatikon päälle ja hymyili. ”Oletko nyt varma että meidän on pakko kulkea Raktirin meren yli Utricaan? Muistan sinun kertoneen että olet haluttu rikollinen siellä. Minä en ole löytänyt vielä uusia kathceja etkä sinä ole vieläkään löytänyt ketään korjauttamaan miekkojasi.”
”Yhdelläkään sepällä koko saarella ole taitoa ja halua koskea minun miekkoihin. Siksi meidän pitää palata niiden syntymäkotiin. Bukat Tamanaan. Sieltä saat uudet katchit. Ja sitä paitsi –” .Hertec tuhahti. ”siitä on jo kuusi vuotta.” Hän tunki kätensä reppuunsa ja veti esiin pienen pussin. Hän veti pussista leivän palasen ja mursi siitä puolet. Loput hän laittoi takaisin reppuun. ”Tuskin kukaan enää edes muistaa häntä.”
”Kävelemme suoran leijonan kitaan. Sinuna en aliarvioisi ihmisten kostonhimoa, Bura.” Ruffe virnisti. Se tarkoitti lohikäärmeettä ja se oli Hertecin lempinimi.
Hertec tuhahti. ”Etkö sinä kasvanut ihmisten parissa kuten minä? Emmekö me siis ajattele kuten he?”
Ruffe hymähti. ”Sinunlaisesi orpo ei voi ymmärtää miltä tuntuu kasvaa oikeiden vanhempien kanssa?”
”Et sinäkään se enempää.” Hertec nosti toista kulmakarvaansa. ”Sinut hylättiin yhtälailla.”
Ruffe naurahti hermostuneesti ja istui vihaisena takaisin laatikolleen. ”He eivät hylänneet minua.”
”Eli orjaksi myyminen oli heidän outo hellyyden osoituksensa? Ei ihme etten ole ymmärtänyt sinua koskaan.” Hertec hymähti ja haukkasi leipäänsä. Hän huomasi että Ruffe irvisti samalla kun puristi karvaista häntäänsä. Oli harvinaista nähdä Ruffen häntä päivänvalossa. Normaalisti se pysyi piilossa tungettuna housuihin.
He eivät puhuneet hetkeen mitään. Laivan lastaus oli loppuvaiheilla mutta minuutit tuntuivat venyvän erityisen pitkiksi.
”Millainen hän on? Äitisi?” Ruffe kysyi hiljaa.
Hertec katsoi häneen yllättyneenä. ”Miksi kysyt?”
Itedi mulkaisi ylös häneen. ”Unohda.”
Mutta kysymys sai Hertecin mielen liikkeelle. Siitä oli melkein kuusi vuotta kun hän oli paennut Tagrigista yön pimeydessä. Muistaako hän minut yhä? Onko hän terve? Onko hänellä uusi aviomies? Onko Tinar kasvanut? Kysymykset pyörivät hänen päässään. Vihaavatko Orso ja Soora yhä…
Samassa satama hiljeni hetkessä. Hertec nosti päätään katsoakseen syyn. Eikä hänen tarvinnut kauaa etsiä.
Kolme miestä jotka kaikki käyttivät mustaa päällysviittaa, kävelivät satamassa aseet avoimesti esillä. Keskimmäisellä oli käsivartensa ympärillä puinen laatta jossa oli punainen kahdeksikko.
”Kahdeksannesta ryhmästä.” Ruffe huomautti välinpitämättömästi. ”Soa Ain miehiä.” Itedin toinen kulmakarva nousi hieman. Hän huomasi punaisen kahdeksikon alla oli kolme mustaa viivaa. ”Kolmas istuin.” Hän mutisi. Kolmas istuin tarkoitti että ryhmää johtava mies oli kahdeksannen jaoksen kolmanneksi korkein upseeri. Korkein heti kapteenin ja luutnantin jälkeen. ”Se typerä vanha akka.” Ruffe huokaisi. ”Lähettää nyt kolmas istuin johtamaan jotain jumalten hylkäämä tuppukylää.”
”Oletko varma että hän on täällä johtamassa kylää?” Hertec huomautti hiljaa.
”Hän ei voi olla meidän perässämme.” Ruffe naurahti ja nojautui taaksepäin. ”He eivät voi tosissaan kuvitella kenenkään kolmannen istuimen voittavan entistä kapteenia ja luutnanttia. Sitä paitsi, mistä he muka tietäisivät meidän olevan tällä?”
Hertec kohautti olkiaan.
Mustan Yön joukko käveli hymyillen ylimielisesti keskellä katua. Upseeri keskellä kahden saattajan kanssa. Hänen lanteillaan oli leveät sapelit.
Ihmisten mulkoilevat katseet seurasivat heidän menoaan turvallisen välimatkan päästä. Heistä välittämättä joukko käveli suoraan yhden monista laivoista, Sinisen kahleen luo. Upseeri käveli kannelle välittämättä merimiesten vihaisista katseista ja polkaisi kantta jalallaan. Hänen seuraajansa jäivät maihin laivan viereen mahdollisimman uhkaavan näköisinä. ”Missä on kapteeni?”
Esiin astui pitkä mies joka käveli arvokkaasti eteenpäin kävelykeppiin nojaten. ”Minä olen tämän laivan kapteeni. Kimi Raok. Mitä te haluatte?”
”Olen Mustan Yön Kahdeksannen ryhmän Kolmas istuin, Itare Kouo. Suoraan asiaan? Hyvä niin, hyvä niin…” Mies mutisi ja katseli ympärilleen. ”Te olette matkalla Utricaan?”
Kapteeni nyökkäsi. ”Se ei ole salaisuus.”
”Pitäisikö sen olla?” Mustan Yön mies virnisti.
”Kysyn uudestaan, mitä Musta Yö haluaa minusta?” Kapteeni kysyi tiukentaen otettaan kävelykepistään. ”Olen vai tavallisen kauppalaivan kapteeni. Meillä ei ole mitään tekemistä Vapaakaupunkien sisäisten asioiden kanssa.
”Nyt olette väärässä.” Itare heristi sormeaan. kapteenille. ”Minun tietooni on saapunut että te otatte laivallanne matkustajia? Onko se totta?”
Kapteeni nyökkäsi. ”Tietenkin. Jos he maksavat mitä pyydetään niin he saavat kyydin seuraavaan satamaan.”
”Hienoa.” Kolmas istuin nyökytti päätään ja katseli ympärilleen. ”Missähän nykyiset matkustajat mahtavat olla?”
”Mitä te heistä haluatte?” Kapteeni kysyi nopeasti.
”En mitään. En mitään.” Itare hymyili. ”Haluan vain tietää missä he ovat. Onko mahdollista nähdä heidät?”
Kapteeni puristi keppiään niin voimakkaasti että hänen kätensä verisuonet näkyivät läpi. ”Minä kysyn vielä että miksi?”
Mustan Yön upseeri huokaisi. ”Tulkitsenko tämän että te vastustatte Mustaa Yötä?”
”Mene sinä räkänokka pyyhkimään nenäsi äitisi helmoihin! Tämän laivan asiat eivät kuulu teille!” Kapteeni huusi varoittavasti.
”Haista paska, seniili vanhus.” Itare sylkäisi laivan kannelle.
Samassa kolme valtavan kokoista merimiestä hyppäsi hänen kimppuunsa. Näkyi vain häikäisevä välähdys ja kaikki kolme merimiestä makasivat kuolleina kannella. Itaren sapelit olivat hänen käsissään ja niiden teristä tippui verta. Hän virnisti. ”Haluatko harkita tilannettasi, seniili vanhus?”
Lisää laivan merimiehiä hyppäsi kannelle aseistautuen kepein ja puukoin.
”Seis!” Kapteeni huusi kovalla äänellä ja hän päästi kävelykeppinsä tippumaan. ”Tulkaa hyttiini, olkaa hyvät.” Hän ojensi kätensä laivan perälle ovelle. ”Voimme keskustella rauhassa siellä.”
Itare virnisti ja käveli rennosti ruumiiden yli kuin ne olivat vain kalojen ruotoja. ”Teidän kannattaisi siivota laivanne joskus.” Hän nauroi kovaan ääneen. ”Joku voi liukastua ja kuolla jos jätätte liikaa roskia kannelle.”
Mustan Yön miehet nauroivat kovaan ääneen. Kun taas merimiehet pihisivät kiukusta mutta eivät tehneet elettäkään heitä vastaan.
Heidän kadottua yksi merimiehistä käveli hiljaa kuolleiden tovereiden luo. ”Viedään heidät pois.” Hän mutisi.
Hiljakseen satama alkoi taas liikkua kun jännitys oli lauennut.
Hertec hymähti. Hän oli seurannut tapahtumaa alusta alkaen välinpitämättömällä asenteella. Ruffe oli kadonnut jonnekin.
”Hän todella oli seniili.” Joku mutisi hänen takanaan. ”Haastaa nyt Mustan Yön kolmas istuin. Hän ei välttämättä ole kuuluisa kapteeni mutta olen kuullut että Mustassa Yössä paikat jaetaan voiman ja taidon mukaan. Mitä korkeampi arvo sitä voimakkaampi.”
Hertec käänsi päätään. Nuori nainen joka oli pukeutunut kuluneeseen matkaviittaan seisoi hänen vieressään. Hänen ruskea ja kihara tukkansa heilui hänen käännellessään päätään puolelta toiselle. Tumman ruskeat silmät pistivät esiin ja näyttivät hymyilevän hurmaavasti. Hän kantoi selässään pitkää, keihään tapaista esinettä. Hertec ei kuitenkaan voinut olla varma koska se oli peitetty säkkikankaalla.
Hän ei liittynyt keskusteluun vaan sulki silmänsä hiljaa.
”Herra muusikko, voitteko auttaa?” Hertec aukaisi ärtyneesti silmänsä ja katsoi naista silmiin. Tämä oli istuutunut Ruffen paikalle. Tämä työnsi kasvonsa aivan Hertecin kasvojen eteen.
”Muusikko?” Hertec mutisi hiljaa.
”Ai, anteeksi.” Nainen huudahti. ”Minä olin aivan varma kun te kannoitte tuota kaunista ikiaa.” Hän osoitti Maruita joka nojasi laatikkoon jolla Hertec istui.
”Olen lopettanut.” Hertec selitti ja sulki silmänsä uudestaan.
”Mutta jos voisin vaivata herra kulkijaa vielä hetken.”
”Niin?” Hertec huokaisi ja aukaisi silmänsä.
”Olin matkalla Utricaan siskoni luokse joka muutti sinne miehensä perässä. Hän kuitenkin unohti lempiluutavartensa,” Nainen taputti selässään olevaa keihään tapaista esinettä. ”ja minun piti toimittaa se hänelle mahdollisimman pian.”
”Niinkö?” Hertec kysyi välinpitämättömästi.
”Mutta meidän rakas äitimme sairastui äkillisesti enkä voikaan lähteä.” Nainen huokaisi surullisesti. ”Mutta tehän olette matkalla Utricaan eikö?”
Hertec katsoi häntä sivusilmällä. ”Niin?”
Nainen otti kepin selästään ja ojensi sitä hänelle. ”Voisitteko mitenkään harkita toimittavanne tätä hänelle? Se ei varmasti ole liikaa pyydetty.”
Hertec katseli ympärilleen hiljaa. ”Mistä minä tunnistan siskosi?”
Nainen hymyili. ”Kiitos. Voi kiitos!” Ja hän halasi Herteciä yllättäen. ”Tiesin heti kun näin teidät että teihin voi luottaa. Älkää huolestuko, kun saavutte satamaan hän löytää kyllä teidät. Hän odottaa teitä siellä jo.”
Hertec nyökkäsi hiljaa ja tarttui seipääseen. Nainen nousi ripeästi ja niiasi kauniisti. ”Ja jos mitenkään mahdollista, älkää katsoko kankaan alle. Siskoni on tarkka käyttöjäljistä.” Sitten hän kääntyi ja juoksi pois.
Heti kun nainen katosi näkyvistä Ruffe käveli esiin syöden samalla pullaa. ”Oliko kiinnostavakin keskustelu?”
”Sinä lähdit etsimään syötävää?” Hertec huokaisi. ”Etkö sinä syönyt juuri äsken?”
”Tässä auringon paisteessa tulee nälkä.” Ruffe mutisi suu täynnä pullaa. ”Mistä te puhuitte äsken?”
Hertec lyhensi äsken käydyn keskustelun Ruffelle.
Satama hiljeni uudestaan kun Mustan Yön upseeri astui maihin laivasta. Hän heilutti kättään tuttavallisesti kapteenille ja hymyili. ”Kuten sovittu.” Hän käveli pois. Hänen miehensä astuivat hänen rinnalleen kuuliaisesti.
”Kaikkea roskaa Soan akkakin nykyään palkkaa.” Ruffe huokaisi. Hän katsoi Herteciä. ”Näytätkö sitä luudanvartta?”
Hertec ojensi sen itedin ojennettuun. Tämä veti suojakankaan sivuun ja katseli keppiä hetken. Se oli alle kaksimetrinen ja näytti ihan tavalliselta mutta kuluneelta kepiltä. Siihen oli jopa raapusteltu koloja jonkin takia. ”Tämä todella näyttää vanhalta luudanvarrelta.”
”Mitä muutakaan se olisi?” Hertec kysyi yllättävän viattomasti. ”Kaunis nainen pyysi minua toimittamaan sen siskolleen. En näe siinä estettä.”
Ruffe tutki keppiä. ”Miksi ei.” Hän peitti sen uudestaan kankaalla ja heitti sen Hertecille. ”Minä en niinkään välitä.”
Hertec tuhahti. Samalla kello kolahti satamassa.
”Tuo on meidän lähtömme.” Hän sanoi ja noukki tavaransa mukaan. ”Tule.”
”Joo joo.” Ruffe mutisi.
He kävelivät hitaasti Sinisen kahleen eteen kokoontuvan ihmisjoukon luo.


Tällain tarina alkaisi kehittyä. Miltä kuulostaa?


Ares88