Yritin korjata modeemia mutten ole onnistunut. Ja muistitikut eivät kiinnosta. Joten päätin että kirjoitan KKS:n alun uuden version itse uudetaan.

Huom! Tämä on erittäin raakaversio ja moni asia voi muuttua huomiseksi jo.
Ja kirjoitan tämän niin hyvin kuin osaan.
Kiitos.

Aamusumu peitti metsätietä. Jalankulkija käveli hitaasti sauvaansa nojaten. Hänen tummanvihreä viittansa oli likainen ja reijillä. Hänen kasvonsa olivat hupun peitossa. Hänen olallaan oli matkanyytti. Siinä keinui hänen omaisuutensa. Hänen elämänsä.
Mies kuuli äänen. Marssiaskelia. Mitään odottamatta hän hyppäsi puun taakse piilooon.
Hetkeä myöhemmin partio sotilaita marssi hänen ohitseen. Verenpunaiset viitat heiluen perässä. He olivat varustautuneet keihäin ja suorakulmaisin kilvin. Heitä johti ratsastaja. He näyttivät erittäin ärtysiltä ja väsyneiltä.
Mies ei ollut piiloutunut koska olisi ollut etsitty rikollinen tai pelännyt sotilaita. Hän vain halusi olla rauhassa. Hupun suojista siniset silmät katselivat sotilaiden marssia.
Hän kuuli puhetta takaansa. "Mitä ajattelit tehdä?" Mies ei kääntynyt. Hän tiesi tarkalleen kuka oli puhunut.
"Eikö sinun pitänyt jäädä nukkumaan?"
Pieni poika seisoi miehen takana. Tai poika se oli koosta päätellen. Puhe oli kuulostanut paljon vahvemmalta kuin lapselle sopi. Pojan kasvot olivat vaalean ruskeat. Hänen silmänsä olivat tumman ruskeat ja hänen hiuksensa olivat tummanruskeat kiharat. Melkein mustat. Kolme haaleaa, ohutta arpea leikkasivat hänen otsaansa korvasta korvaan.
"Ei nukuta enää." Poika sanoi vastasi yksinkertaisesti.
Mies katseli pienen sotilaspartion katoamista metsätietä pitkin. "Oletko varma?"
Poika kohautti olkiaan. "Niin varma kuin voin olla. Näillä tiedoilla."
"Sekös minua lohduttaa." Mies astui takaisin polulle ja jatkoi kävelyään.
Poika juoksi hänen peräänsä lyhyin jaloin mutta vauhdilla. He kävelivät yhtä matkaa tallaten kovaa maata sandaaliensa alle. Viimesyksyn lehdet koristivat polun ruskeaksi samalla, kun kevään ensimmäiset lehdet ja kukat värjäsivät sen vihreäksi ja keltaiseksi.
Heidän kävellessään rinnakain, poika katseli toveriaan ylöspäin. Tämän käytös vaikutti oudolta. Tosin, viimeviikkojen tapahtumat olivat vain toistaan oudompia.
He astuivat metsästä peltojen väliselle tielle. Näköpiirissä oli pieni kaupunki puisten muurien suojassa.
"Tuoko se on?" Poika kysyi innoissaan.
Huputettu mies nyökkäsi. Ennen kuin hän jatkoi, hän kääntyi poikaan päin. "Ruffe, muista, tämän on parasta olla vaivan arvoista."
Poika katsoi miestä ylös. "Älä huoli! Olen aivan varma että tämä on "vaivan arvoista"." Poika nauroi. Sitten hän katsoi miestä silmiin. Ne näkyivät juuri ja juuri hupun alta. "Miksi piilotat kasvosi? Se ei ole tapaistasi."
Mies ei vastannut. Hän jatkoi kävelyään.
Ruffe huokaisi. "Typerys." Hän vastasi vihaisena ja seurasi perästä.
Aamuaurinko nousi nopeasti itäisellä taivaalla. Monia talonpoikia käveli heitä vastaan matkalla peloille. He kantoivat mukanaan kuokkia ja lapioita. Heidän keskenäinen jutustelunsa ei keskeytynyt vaikka parivaljakko käveli nopeasti ohi. Kaksikko käveli jälkiä jättämättä.
He lähestyivät kaupunkia hitaasti, kunnes he tulivat tienharaan joka muistutti Y kirjainta. Toinen johti suoraan kaupunkiin, toinen johti kukkulalle kaupungin vieressä.
"Mene kaupunkiin." Mies vastasi.
"Entä sinä?" Ruffe kysyi ihmeissään.
Miehen silmät paljastuivat hupun alta. Katse sai pojan tottelemaan. "Hyvä on! Hyvä on! Aina minä..." Sadatellen poika juoksi vasempaan haaraan. Kohti kaupunkia. Mies jatkoi oikeaan. Varovasti astellen hitaasti kohti kukkulaa, ja sen yksinäistä taloa.
Kukkula oli pieni ja paljas mutta siitä oli hyvä tarkkailla kaupunkia.
Päästyään viimein kukkulan huipulle, mies katseli hiljaa taloa. Se oli pieni ränsistynyt tönö joka ei kelvannut muuhun kuin matkalaisten suojaksi. Tosin, se ei ollut tyhjä. Mies tiesi sen. Tunsi sen. Hän veti syvään henkeä ja käveli lähemmäs.
Hän käveli etuoven eteen. Mutta kun hän oli aikeissa koputtaa, hän huomasi puun oven vieressä. Sen tummanpunaiset lehdet olivat kauniita. Mies polvistui puun viereen. Se ei ollut korkea. Ainoastaan metrin korkeintaan. Hän ojensi nosti toisen kätensä ja veti huivun kätensä ympäriltä pois. Se oli estänyt rakkoja muodostumasta matkan aikana. Hän ojensi kätensä ja kosketti hellästi yhtä pienen puun lehteä.
"Kaunis, eikö olekin?" Mies ei kääntynyt taaskaan. Hän oli tuntenut äänen.
"On. En olen nähnyt samanlaista vuosiin." Mies vastasi hiljaa.
"Punasakurat ovat harvinaisia kaikkialla." Vanha harmaahiuksinen vanhus käveli hänen taakseen. Miehen siniset silmät olivat vaaleat. Hän oli sokea. "Pitkästä aikaa, Hertec."
Mies nousi seisomaan ja kääntyi. Hän laski huppunsa alas. Nuoren miehen kasvot paljastuivat alta. Jäänsiniset silmät ja valkoiset, pitkät hiukset jotka oli sidottu poninhännällä. Kaksi haaleaa arpea halkoi hänen vasenta poskeaan. Ne muodostivat V kirjaimen pojan leuvasta korvaan ja otsaan.
"Pitkästä aikaa, Source." Poika kumarsi etiketin mukaisesti.



No? Mitä piditte?
Toimiikohan tarina näin? Jatkanko vanhaa vai tätä?
Kertokaa jos voitte.


Ares88