Koska päätarinan kanssa on ongelmia ja haluan pitää blogin mielenkiintoa yllä, aion päivitellä silloin tällöin lyhyitä tarinoita. Tarinat liittyvät Herteciin ja muihin tavalla tai toisella. Tämäkin tarina on oikeastaan tulevaisuudesta. Aion kirjoittaa sen kirjaan kun tulen siihen kohtaan. Tämä on kokonaan uusi kohtaus.


Hertec luki tylsää raporttia hiljaisuudessa. Ruffek kuorsasi vieressä. Ulkona satoi hiljakseen.
Puolilohikäärme huokaisi ja luovutti. Afroc oli käskenyt hänen tutkia ruokaraportteja. Legioonan ruokavarat olivat vähentyneet liian nopeasti aikaan nähden ja se huolestutti ylempiä. Afroc oli kuitenkin vain hymyillyt hänelle ja sanonut "Kapinalliset eivät ole liikkuneet viikkoon eikä muutoksia ole odotettavissa. Etkä voi harjoitella tuossa kunnossa. Se on käsky!" Hän oli osoittanut Hertecin kättä joka lepäsi siteissä. "Ja koska et voi harjoitella, en voi sallia että istut päivät pitkät mulkoilemassa harjoittelevia alokkaita." Hertec oli halunnut väittää vastaan mutta Afroc oli nostanut kätensä. Se oli lopetuksen merkki. Joten nyt hän istui teltassaan tutkien tylsää raporttia ja kuunnellen kuinka Ruffe kuorsasi. Hän huokaisi. Melkein jokaisen sanan kohdalla hänen silmänsä hakeutuivat hänen sängylleen. Hänen miekkansa lepäsivät siinä. Tavallinen glaudius, legioonalaisen miekka lepäsi huotrassa ja Marui. Katana joka oli oman puuhuotransa sisällä.
Hertec vilkaisi Ruffea. Nukkui kuin tukki. Hän nousi hitaasti ja käveli kohti sänkyä. Hän voisi harjoittaa oikeaa kättään. Muutama liike glaudiuksella riittäisi. Ja jos se menisi hyvin... hän kohotti kätensä ja tarttui glaudiukseen. Kuului metallin kilahdus kun Hertecin miekka lensi sängyltä lattialle.
"Sinä olet toipilas." Ruffe huomautti huvittuneena. "Afrocin käsky oli suhteellisen selvä. Minä käyttäisin kynää merkintöjen tekemiseen. En miekkaa."
Hertec kääntyi ja näki kuinka Ruffe virnuili.
"Minä kiroan päivää jolloin päätin antaa nuo renkaat sinulle." Hertec mutisi.
"Ai nämä?" Itedi kysyi kiinnostuneena ja levitti käsiään. Kaksi metallista rengasta joista kummastakin lähti ketju. Ketjujen päissä oli miekat. Toinen oli suora jonka toinen pää oli teroitettu. Ja toinen oli kaareva. Kuin sirppi. Ruffe heilautti rannettaan pikkuisen ja ketjut liikahtivat. Miekat hyppäsivät ilmaan ja lensivät hänen käsiensä ulottuville. Hän koppasi ne käsiinsä ja hymyili. "Tuossa tilassa, jopa minä pystyn voittamaan sinut."
Hertec mulkaisi Ruffea ja käveli pakkauksensa luo. Hän veti esiin piippunsa ja tupakkapakkauksensa.
Ruffe mietti, pitäisikö hänen halkaista Hertecin piippu.
Mutta hän antoi tupakan mennä. Se oli ainoa asia mikä piti Hertecin rauhallisena. Kun Hertec oli lopettanut soittamisen ja liittynyt legioonaan, miekkailusta oli tullut uutta soittamista. Hänen tapansa rentoutua. Ja kun tilanne oli tukala, kuten ennenkin hän veti esiin piippunsa. Tosin se oli yleistynyt huomattavasti viime aikoina.
"Kai tiedät että tuo vie hengen?" Hän kysyi.
Hertec imi myrkyllistä savua keuhkoihinsa ja puhalsi ulos savurenkaan. "Elämä yleensä on." Hän tuhahti. (HUOM!!! Itse en polta enkä kannata polttamista. Se on typerä tapa mutta jokainen joka haluaa polttaa, polttakoon. Hertec polttaa koska halusin antaa hänelle jonkin 'pahan tavan'. Liian ärsyttävää että nykyään kaikki päähenkilöt ovat sankareita jotka kannattavat terveellisiä elämäntapoja. Ainoastaan tarpeettomat sivuhenkilöt polttavat. Tämän takia, Hertec polttaa tupakkia)