Kävellen rennosti joenreunaa pitkin, Hertec saapui puutarhaa vastapäätä. Hertec päätti käydä katsomassa paikkaa jossa Suon koti oli ollut. Paikkaa jonka ne juopuneet miehet olivat polttaneet.
Äkkiä hän huomasi sotilaita kiertelevän vilkkaasti ympäriinsä. Hän laskeutui maahan polvilleen muka korjaamaan kenkäänsä mutta vilkuili ympärilleen. Sotilas oli tulossa häntä kohti tuima ilme kasvoillaan. Hertec päätti kääntäi ja lähteä. Hän ei haluaisi tapella. Vielä.
Kun Hertec oli alkanut kävellä reippaasti poispäin, sotilas pysähtyi tyytyväisenä pelottelun onnistuneisuudesta ja kääntyi takaisin vartio paikalleen.
Heti kun sotilas oli selin Herteciin nähden, hän hyppäsi polulta maahaan ja ryömi tuhkassa ettei häntä näkyisi. Hänen vaatteensa ja ihonsa värjäytyivät mustaksi mutta Hertec ei välittänyt. Hertec nosti päätään joka oli myös värjääntynyt ihan nokiseksi ja tähyili aukiolle. Tuo sotilas oli vartioinut tuota aukiota eikä hän ollut yksin. Ainakin viisi sotilasta seisoi ympäriinsä ja hätystelivät liian lähelle tulevia ihmisä. Salamurhaajien kaupungin velhot kyykkivät maassa vähän matkan päässä osoitellen jotain. Se oli enemmän kuin tarpeeksi herättämään Hertecin mielenkiinnon.
Hän ryömi maassa ja saapui yhden maassa makaavan tukin luo. Tuo puu oli selvinnyt tarpeeksi jotta sen takaa saattoi katsella rauhassa.
Aukiolla seisoivat velhot jotka puhuivat hiljaisella äänellä. Toisella oli käsissään kaksi kristallia jotka säteilivät kauniisti kun toinen valaisi kynttilällä niiden välissä ja mumisi silmät kiinni. Toinen näytti epäuskoiselta loitsun suhteen.
Hertec ei ymmärtänyt mitään näkemästään. Hänelle, taikuus oli jotain mistä hän ei ollut kiinnostunut.
Kun loitsu näytti pääsevän vauhtiin ja pallot alkoivat luoda kerääntyvää usvaa velhojen ympärille. Usvasta alkoi tiivistyä ja muodostua jotain näkyvää. Se kerääntyi heidän väliinsä, kristallipallojen ylle. Kynttilää pitävä velho nauroi onnistuneesti ja virnisti. Mutta hymy katosi kun syntyi vain peilikuva kynttilän pitäjästä.
Toinen velho purskahti nauruun pilkallisesti. "Tiesin ettet onnistu!" Mies nauroi, "Tuo loitsu vaatii taitoa. Kyky joka sinulta puuttuu. Katso vaikka. Pitele näitä." Velho ojensi toiselle pallot ja itse otti kynttilän ja alkoi mumista samaa loitsua. Ensimmäinen tuhahti.
"Jos minä en onnistu niin et varmasti sinäkään." Hän mutisi. "Et ilman sauvaa."
Velhot ovat kyllä omituista väkeä, Hertec ajatteli itsekseen.
Loitsu oli päässyt siihen kohtaan jossa pallojen ylle alkoi kerääntyä usvaa. Hertec odotti taas pelkkää hentoa pilveä mutta ei. Usva alkoi tiivistyä. Sen väri muuttui sankemmaksi. Kynttilää pitävä velho hymyili onnistuneesti. Nyt usvasta alkoi muodostua jotain tummaa. Sille muodostui pitkät siivet selkään ja sarvet päähän. Sen kasvot venyivät pitkiksi, koiramaiseksi. Kasvojen suusta ilmestyi hampaat, pitkät terävät raateluhampaat. Siipien väliin ilmestyi häntä joka ylsi helposti kaksi kertaa olennon koko pituuden. Sille oli ilmestynyt kaksi jalkaa jotka muistuttivat petolinnun koipia. Kun kaikki muu oli valmis, olennolle ilmestyi vielä kaksi kättä joissa oli valtavat esiin työntyvät kynnet.
Kynttilää pitävä velho hyppi innostuksesta tasajalkaa. "Minähän sanoin! Minähän sanoin! Se oli Arkli! Ja kuka sen selvitti? Minä! Minä!" Velho hyppi iloisena kumppaninsa ympärillä ja huusi kovalla äänellä.
Sitten äkkiä velho sai itsensä takaisin ja nyökkäsi toiselle. Pallot ja kynttilä katosivat leimahduksessa. Demonin kuva haihtui savuna ilmaan. He poistuivat aukiolta yhdessä keskustellen kiihkeästi mitä olivat juuri nähneet. Sotilaat ympäröivät heidät ja saattoivat velhot pois näkyvistä.
Kun velhot saattajineen olivat kadonneet, Hertec nousi piilostaan. Häntä ei kiinnostanut nämä todennäköisesti demonin kuvat. Hän oli tullut jättämään hyvästit metsälle ja kaikille siinä eläneille.
"Mikähän se kuvajainen oli?" Kysyi surullinen ääni pojan takaa. Hertec kääntyi äkisti. Suo seisoi jäykkänä samalla kannolla jonka takana hän itse oli piilotellut. "Se kuvajainen jota ne kutsuivat Arkliiksi?"
Hertec kohautti olkiaan.
"Luuletko sen olevan vastuussa tulipalosta?"
Toinen olan kohautus.
"Niin, velhot itse voisivat tietää mutta tuskin kertovat." Suon valtavista silmistä alkoi tippua kyyneliä. Hän peitti kasvonsa toisella siivellään.
Hertec mietti päivää jolloin kaikki oli tapahtunut. Hän muisti että kaikki olivat juopuneet. Hänet huomatessaan olivat aikoneet polttaa hänen jalkansa. Sitten joku oli lyönyt häntä halolla päähän. Siihen loppui Hertecin muistikuvat. Paisi että miehet olivat antaneet palon riehuta vapaasti eivätkä edes olleet yrittäneet hillitä sitä.
Suon nyyhkyttäessä, Hertec kääntyi jättääkseen perhettään surevan itsekseen. "Suo?" Hän mutisi hiljaa. "Tiedän että haluat olla yksin mutta jos haluat mitään, niin voit vain kysyä ja teen kaiken mitä voin."
Suo taisi mutista jotain vastaukseksi mutta Hertec ei ymmärtänyt. Hertec nyökkäsi ja lähti kävelemään suuntaa josta oli tullut.
Hertec käveli hitaasti kädet taskuissa ja oli noin puolimatkassa kun hän kuuli jonkun kutsuvan häntä nimeltä.
"Hertec! Tämäpä iloinen yllätys!" Puhuja oli Orso. Eikä hän ollut yksin.
"Mikä yllätys!" Ran ilmestyi Orson takaa.
"Niin todellinen." Nekor mutisi käveltyään Orson taakse.
"Mutta pakollinen." Puhuja oli Uran. Velhonalku, lahjakas ja orpo sellainen. Yksi Orson läheisimmistä ystävistä. Kun Nekor ja Ran olivat Orson kädet, Uran oli hänen selkänsä.
"Ei väistettävä." Nyt se oli Dirrk. Rohto. Vedenasukki Raktirin mereltä. Rohto olivat kuin isoja sammakoiden ja sisiliskojen sekoituksia jotka osaavat kävellä kahdella jalalla. Dirrk oli orpo kuten kaikki muutkin paikalla. Rohtoilla oli tapana elää koko elämänsä veden alla mutta jotkut nousivat, syystä tai toisesta maalle. Tämä yksilö oli niiden jälkeläinen. Ja viisas kuin mikä.
"Ikinä." Viimeisenä ilmestyi Neon. Neoon oli ares eli sisilisko jolla oli siiventyngät selässään. Neon pystyi rotunsa mukaisesti lentämään yllättävänkin pitkiä matkoja, aina kolmenkymmenen metrin korkeuteen.
Hertec tiesi ettei tästä seuraisi hyvä. "Mistä minä olen saanut kunnian?" Hän kysyi katsellen kuusikkoa. "Kunnian katsella kuutta idioottia."
Kaikki muut kuin Orso näyttivät suuttuvan kommentista mutta hän itse nauroi kuin hyvälle vitsille. "Oikein hyvä! Mutta tosiasiassa me kuulimme velhojen yrittävän selvittää mikä se olento oli ollut joka poltti kauniin metsämme."
"Miten se minuun liittyy?" Hertec kysyi mulkoillen jokaista kerrallaan.
"Kyllä sinä sen tiedät." Orso käveli hänen luokseen kädet ojennettuina eteen. "Sinä olit aukiolla ja näit mikä se oli. Me olemme uteliaita kuulemaan olennosta."
"Miksi?" Hertec pysyi paikallaan.
"Koska olemme uteliaita." Orso naurahti.
"Se saattaa olla pahasta joskus." Hertec varoitti.
Orso tuijotti Herteciä miettivän näköisenä. "Miksi sinä olet noin vihainen?"
"Kun kuusi idioottia ilmestyy eteeni tavalla josta en pidä suutun hyvinkin helposti."
Orso huokaisi. "Hyvä on. Jos et kerro, niin kai tieto on hakattava sinusta ulos."
"Sopii yrittää." Hertec tuhahti halveksuvasti.
Kaikki viisi kävivät yhteen hyökkäykseen. Orso katseli sivusta kun kaksi ihmistä, velho, rohto ja ares kävivät yhden pojan kimppuun. Nekor ensimmäisenä yritti suoraa hyökkäystä mutta sai palkakseen murtuneen nenän. Hertec oli käynyt puolustus asemistaan omaan hyökkäykseen. Tuo nyrkin isku oli antanut hänelle hetken lisäaikaa.
Orso katseli vihaisena maassa makaavaa ystäväänsä. Nekorilta oli lähtenyt taju iskussa ja nyt makasi hiljaa selällään, veren valuessa nenästä. Hän hoitaisi ystäväänsä pian mutta nyt hänen piti hoitaa toinen ongelma.
"Tuota sinun ei olisi pitänyt tehdä." Orso mutisi.
Kun Hertec valmistautui uuteen hyökkäykseen, kun jokin iski lujasti häntä takaraivoon. Mual-Nef! Hertecin viimeisiä ajatuksia. Itedi, kuin ihminen jolla oli karvainen häntä. Orson seitsemäs ystävä. Ja sitten Herteciltä meni taju.



Siihen loppuu toinen osa. Kolmas alkaa pian. Antakaa palautetta. Kiitos kaikille jotka jatksavat lukea tähån asti.

Ares88