Tässä se viimein on. Joululoman aikana kirjoitettu ja toivottavasti selkeä ja oikein kirjoitettu. Tässä kohtaa eroamme Hertecistä ja matkaamme läheiseen kaupunkiin...

Kuudes luku: Kauas ja takaisin.


"Herää jo! Kim! Herää jo!" Pitkä poika hätkähti hereille ja nosti päätään punkastaan. "Mekik on täällä!" Tyttö huusi huoneen toiselta puolelta. Pitkä poika katseli ympärilleen väsyneen näköisenä. "On luvannut tappaa itsensä jos et pian nouse!" Tytön ääni huusi vielä.
Silloin Kimiin tuli eloa. Hän hyppäsi pystyyn ja huusi. "Olen hereillä! Älä päästä häntä silmistäsi!"
Poika tarttui vaatteisiinsa ja yritti pukea niitä matkalla. Hän hyppi tasajalkaa yrittäen pukea housuja jalkoihinsa. Portaissa hän kaatui ja tippui alas kovaa rämisten.
Kun hän aukaisi silmänsä ne pyörivät mutta keskittyivät virnuileviin kasvoihin.
"Tuo oli huono vitsi." Kim mutisi kun Mekik auttoi hänet pystyyn.
"Ei sitä koskaan tiedä." Mekik virnuili kovaa. Lyhyempi kuin Kim ja ruskeat hiukset. "Sinun heräämisesi kestää niin kauan että voisin kuolla – vanhuuteen en omaan käteeni."
Kim mutisi itsekseen jotain mitä Mekik ei edes yrittänyt ymmärtää. Hän nousi hitaasti pystyyn. "Nasai! Kerrotko äidille että lähdin kaupungille!"
Nasain pää ilmestyi keittiöstä ja nyökkäsi. "Sitä uutta papitartako tiirailemaan?"
Kim punastui lievästi, muttei myöntänyt mitään. Mekik naurahti vitsailevasti. "Se valkoinen kaapu saa hänet näyttämään suorastaan alastomalta." Hän huomautti virnuillen.
Kim punastui vieläkin syvemmin ja ryntäsi ulos ovesta. Mekik seurasi nauraen perästä jättäen Nasain yksin keittiöön.
Kim harppoi korkealta rinteellä alas kaupunkia kohti. Kapeat talot näyttivät olevan rakennettu heikoin puutapein kiinni kallioon mutta ne pysyivät tukevammin kuin kallion omat kivet. Kapeat polut kiemurtelivat alas ja ylös rinnettä.
Edessä kaupunki. Sen kapeat kadut, komeat talot, kauniit temppelit ja tyylikkäät vahtitornit antoivat illuusion puhtaudesta. Kim tiesi että lähempää katsoen kadut olivat täynnä saastaa, kerjäläisiä, rikollisjengejä, varkaita, kiltoja… värikkäitä joukkoa. Monen kunniallisen kansalaisen mielestä oli onni että he asuivat tällä rinteellä vaikka vaara olikin tippua alas ja taittaa niskansa. Mutta mistään muusta täällä ei juuri ollut.
Mutta vaikka kaupunki olikin täynnä ihmiskunnan pohjasakka, se kuvaus sopi vain syvimpiin ja kapeimpiin kujiin. Juuri siihen osaan kaupunkia mikä läpi Kimin piti mennä päästäkseen kauppakaduille. Foruumille. Kaupungin keskustaan. Paikkaan jossa kaikki tapahtui. Tuolla aukealla kaikki kauniit temppelit ja muut rakennukset oli rakennettu. Ja sinne Kim ja Mekik olivat matkalla.
Mutta eivät ihan, vielä piti käydä muutamassa paikassa ensin.
"Käydään Rautakujalla." Kim sanoi Mekikille joka saavutti hänet hetkessä.
He kävelivät alas rinteeltä ja suuntasivat vasemmalle. Pois kaupungin keskustasta ja kohti Rautakujaa. He kävelivät sisään kujansuusta tungokseen. He katselivat kuinka kaupungin paras metallintyöstö tapahtui heidän ympärillään. Kymmenet ihmis- maahis- ja kääpiösepät takoivat kauniista metalleista mitä kuvitella saattoi. Koruja, aseita, työkaluja, suojuksia, kenkiä hevosille, kettinkiä... lista oli loputon. Ja jokaisella oli oma tapansa.
Tämä oli Kimin toisiksi paras paikka mitä hän saattoi kuvitella. Hän katseli kuinka yksi maahisseppä oli ottanut käsiinsä pienen vasaran jolla hän paukutti nopeammin kuin silmä näki. Äkkiä maahinen lopetti ja otti moukaroidun metallinpalan ylös. Siinä oli täydellinen kuppi jonka kauneudessa muiden oli kilpailtava.
"Tule jo!" Mekik tarttui Kimiä käsivarresta ja veti hänet pois ihailemasta. Hän retuutti Kimiä aina kadun vilkkaimmalle osuudelle. Siellä Mekik koputti kovaa yhteen oveen joka oli suljettu.
Ovi avautui hitaasti ja sieltä pisti päänsä nainen. "Ai! Kimok ja Mekikro! Asropeciako hakemassa?"
Pojat nyökkäsivät hiljaisina. Nainen avasi oven ja astui syrjään. "Hän nukkuu vielä mutta minä herätän hänet."
"Kiitos, rouva." Pojat vastasivat yhteen ääneen. He olivat aikamoisia pojankoltiaisia jotka joutuivat useammin pulaan jos toiseen mutta he osasivat olla siististi kun sitä vaadittiin. Seppämestari Korpecin vaimo oli aina tarkka tällaisista pikkuasioista eikä häntä kannattanut suututtaa. Korpec oli yksi kaupungin parhaista sepistä mutta karski ihmiseksi. Kuten poikansakin. Asropec ja hänen nuorempi veljensä, Sarapic.
Pojat seisoivat liikkeen pienessä toimistossa. He tuntuivat seisseen siinä melkein puolituntia kun lihava poika astui sisään huoneeseen. Hän näytti erittäin ärtyneeltä. "Huomenta." Hän mutisi. "Mitä te?"
Ennen kuin Kim ehti vastata, Mekik virnuili. "Kim menee rukoilemaan temppeliin. Ajattelin mennä pitämään seuraa."
Asropec näytti hetken aikaa suuttuvan. Sitten Mekikin virne paljasti hänelle jotain. Hän korotti ääntään ja vastasi. "Se onkin hyvä ajatus! Minusta tuntuu että sieltä voisi saada apua minun päänsärkyyni! Mennään!"
He astuivat ulos ovesta sanomatta sanakaan ja juoksivat Rautakujaa pitkin ulos.
Kim ja Mekik pyrähtivät kujalta ulos. "Ropec! Tule jo! Olemme myöhässä!"
"Mistä?" Hän läähätti heidän perässään. "Murihan on ollut liikkeellä jo pimeästä asti."
He juoksivat katujen lomassa kohti hienoimpia taloja. Tämä alue oli kaupungin toisella puolella. Tänne asettuivat vain ihmiset joilla oli varaa.
He juoksivat leveiden katujen välissä. He pysähtyivät viimein yhden talon eteen jonka rautaportti ja kivimuuri suojasivat sisäpihaa. Portin takana kaksi aseistettua vartijaa seisoi tanassa tuimat ilmeet kasvoillaan. Muurin ja sotilaiden takaa näkyi vaikuttava palatsin kokoinen talo. Siinä oli
Pojat katselivat toisiaan hetken. "Kuka koputtaa?" Mekik kysyi katsoen muihin.
"Lääh – en – uuh – minä – hooh – ainak.aa.haa..n." Ropec kaatui maahan väsyneenä.
Kim kohautti olkiaan ja asteli rohkeasti portille. Vartijat eivät edes vilkaisseet häneen. "Onko Muri kotona?"
Sotilaat eivät vastanneet.
"Hei! Pottapää! Vastaa kun kysytään!" Mekik huusi taaempaa. Vartijat eivät edes värähtäneet.
Kim huokaisi. "Onko Murrah AlAnki kotona?" Sotilaat eivät vieläkään värähtäneet.
Ropec nousi viimein pystyyn. "Murrah! Tuletko sinä kirjaan juuttunut äpärä!?"
Kim ja Mekik katsoivat kauhistuneina kun vartijoihin tuli viimein eloa. Komeat miekat lensivät huotrasta.
"Miekat tuppiin." Kuului heikko käsky vartijoiden takaa ja miekat katosivat yhtä nopeasti kuin olivat tulleet esiin. Hiljaa esiin astui myös hiljaisen näköinen poika. Hänen hienot vaatteensa ja siistit hiukset suorastaan huusivat hänen yhteydestään doriaan. Etelä-Utrican ylimyksiin. Murrah astui portille ja vartijat aukaisivat sen melkein yhtä sulavasti kuin olivat käyttäneet miekkoja.
"Hei Muri!" Mekik virnisti kun Murrah astui kadulle. "Mennäänkö?"
Murrah nyökkäsi hiljaa. " Minne menemme?"
"Torille." Kim vastasi ja kääntyi kohti kaupunkia.
Toverukset kävelivät viimein kohti kaupungin keskustaa.
Mekik katsoi taivaalle. "Olemme myöhässä. Uhraus tapahtuu aivan pian."
"Oikaistaan Saastan läpi." Ropec sanoi hiljaa virnuillen. "Nyt kun 'hänen mahtavuutensa' on mukana, ei meilläkään ole mitään hätää."
Murrah nyökkäsi vaivautuneena. Hänen isänsä oli kaupungin prokonsuli. Jo viidettä kautta perättäin ja muutenkin yksi kaupungin mahtavimmista miehistä. Saastan, eli Sracan kaupunginosassa ei ollut katua jossa Murrahia ja hänen isäänsä ei tunnettaisi. Eikä yksikään kilta, jengi tai edes puolihullu nostanut asettaan häntä vastaan. Jopa kilpailevat valtahuoneet pysyivät kaukana hänestä. Huoneiden jälkeläisiin ei koskettu. Se oli säännöissä. Koska Murrah – kuten kaikki ystävänsäkin – oli vasta viisitoistavuotias eikä ollut minkäänlaisissa yhteyksissä isänsä liiketoimiin, häneen ei saanut koskea.
He pitivät kiinni nenistään kävellessään ripeästi Saastan läpi. Mekik melkein oksensi kun tallasi hiiden ruumiin päältä. Murrah ei ollut yhtä onnekas. Hän astui jonkun olennon jätöksiin jota ei halunnut tietää ja oksensi kulman taakse. "Tule jo! Myöhästymme kohta" He huusivat häntä kun hän oli oksennellut hetken.
He kiiruhtivat kaupungin saastaisimmasta osasta kirkkaalle ja vilkkaalle foorumille. He saattoivat viimein hengittää vapaasti.
Kim katsoi ympärilleen. Yhden temppelin ääreen oli kerääntynyt erittäin suuri joukko ihmisiä. "Se on jo alkanut!" Hän huusi epätoivoisella äänellä ja ryntäsi pikaiseen juoksuun aukion toiselle puolelle.
He hyppivät väentungoksessa yrittäen päästä Chesiran, sodanjumalan temppelille. Foorumilla oli kolme temppeliä. Chesiran, Itialnanan ja Brakiran. Kullakin oli omat pappinsa ja papittarensa. Chesiralla oli mustiin pukeutuneet naiset ja verenpunaisiin pukeutuneet miehet. Itialnalla vain vihreisiin pukeutuneet papittaret ja Brakiralla ruskeisiin kaapuihin sonnustautuneet miehet. Brakira kun oli kiven ja maanjumala.
Pojat juoksivat aukion läpi ja tunkeutuivat sankkaan väkijoukkoon nähdäkseen edes vilkaisun menoista mitä kaikki olivat tulleet todistamaan.
Tästä oli puhuttu Bukait Tamanssa koko viikon. Kaikkien kolmen jumalan papit ja papittaret kokoontuisivat uhraamaan lohikäärmeen verta Chesiran patsaalle.
"Olemmeko myöhässä?" Kim kysyi hädissään kun katseli temppelivartijahaltioiden välistä tapahtumia. Hän ei aikonut yrittää heidän kärsivällisyyttään. Vartijoilla oli oikeus papeiltaan tappaa kaikki jotka uhkaavat heidän turvallisuuttaan. Vaikka haltiat olivat yleensä säyseää ja iloista kansaa, Kim suorastaan pelkäsi heitä kun heidän kasvonsa olivat ilmeettömiä. He näyttivät kuin aikoisivat tehdä jotain kamalaa.
Mekik kurkotti päätään jotta näkisi paremmin. "Sano sinä! Sinä olet pidempi!"
"Ei vielä." Murrah vastasi hiljaa. Väkijoukon meteli peitti sen melkein kokonaan alleen. "Papittaret eivät ole vielä alkaneet tanssiaan."
Muut huokaisivat yhteen ääneen. "Helpotus." Kim kuiskasi.
He katselivat kuinka kahden temppelin papittaret astelivat riviin. Mustiin pukeutuneet vasemmalle ja vihreisiin pukeutuneet oikealle. Jonojen päässä oli jotain outoa. Valkoiseen hameeseen sonnustautunut kaunis pitkähiuksinen nainen joka piti käsiään taivaalle.
"Hän on Lemianen valittu." Kim kuiskasi hämmästyksestä. Lemianen oli Kolmen Kuun Salin suojelija, ukkosen, voiton ja kaikkien muiden jumalien ylijumala. "Tämän uhrin pitää olla todella tärkeä."
"Ja kallis." Mekik sanoi happamasti. "Papit ja heidän huoransa." Hän tuhahti. "Ei muuta kuin velhoja ja noitia jotka asuvat temppeleissä."
Kukaan ei sanonut hänelle vastaan. Edes Kim joka piti moista puhetta pyhäinhäväistyksenä. Hän ei voinut sanoa Mekikille vastaan. Ei nyt. Ei tässä asiassa. Kaikki tiesivät miksi.
Ropec nojautui lähemmäs Murrahin korvaa ja kuiskasi. "Hänenhän oli pitänyt päästä Annista."
Murrah tönäisi häntä nopeasti kylkeen.
Äkkiä ontto humina täytti aukion ja se hiljeni nopeammin kuin salama välähtää. Papittaret aloittivat tanssin. He tanssivat riveissä rytmikkäästi. Ensin Chesiran papittaret, sitten Itialnan. He astuivat ensin eteen, sitten toisen tulessa eteen, astuivat taakse. Lemianen valittu seisoi yhä kädet pystyssä jonojen päässä. Äkkiä hän alkoi heiluttaa niitä hitaasti edestakaisin. Hitaasti ne halkoivat ilmaa. Eteen ja taakse luoden aaltoa. Hänen ruumiinsa seurasi perässä. Se heilui aaltojen tahdissa. Ylipapitar asteli rivien välistä keskelle Chesiran temppelin uhripöytää. Sinne oli tuotu jotain mikä sätki vielä.
Lemianen repäisi viitan pois sen päältä ja koko väkijoukko henkäisi yhteen ääneen. Siinä oli lohikäärmeen poikanen. Lohikäärmeen veri oli yksi asia mutta aito, elävä lohikäärme. Monet katsoivat varuillaan taivaalle, ettei sen vanhempia ollut näkyvissä. Sen silmät oli peitetty mustalla naamiolla mikä esti silmien näkemistä.
"Missä se uusi papitar on?" Mekik kysyi turhautuneena kun tanssi loppui. "Nuo ovat kaikki vanhoja naamoja."
"Tuolla." Murrah vastasi. "Hän tuo Skerin tikaria." Sker oli jumala. Tarinan mukaan hänen rakastettunsa lohikäärme oli tappanut ja kostoksi hän oli takonut aseen itselleen, tikarin. Hän taisteli lohikäärmeen kanssa mutta joutui uhraamaan henkensä samalla. Nykyään hänen pappinsa olivat parhaimpia lohikäärmeen surmaajia. He käyttävät lumottuja tikareita. Täydellisiä kopioita tikarista jota Sker itse oli käyttänyt. Niiden kehuttiin läpäisevän lohikäärmeen suomut paremmin kuin mikään muu. Sker oli myös lohikäärmemetsästäjien, palkkasotureiden ja Bahrin ritareiden suojelija.
Pojat – ja koko muu miespuolinen yleisö (ja osa naisistakin) katsoivat silmät selällään uutta papitarta joka kantoi tikaria. Hänen kultaiset hiuksensa olivat kiharalla. Pään päällä oli vihreä seppele. Hän kulki puhtaan valkeassa, ohuessa hameessa.
"Hän on niin kaunis." Kim kuiskasi hiljaa kuin peläten rikkovansa lumouksen.
"Jos hän vain ei olisi papitar…" Mekik nielaisi tyhjää.
"Taidan nähdä hänen hameensa läpi." Ropec sanoi kovalla äänellä että monet päät kääntyivät katsomaan häntä. Hän vain katsoi papitarta häpeämättä.
"Onhan hän – hmm – sievä." Murrah nyökkäsi. "Mutta ei teidän tarvitse heti alkaa kuolata kuin seniili vanhus."
Muut katsoivat häntä vihaisina. "Äidin pikku poika on nyt vain hiljaa!" Mekik murahti. "Viimeksi kun sinä avasit suusi papitarten aikana, me munasimme itsemme kokonaan."
Murrah ei vastannut. Hän näytteli kiinnittävänsä kaiken huomion papittareen.
Rituaali oli edennyt jo viimeiseen vaiheeseen. Lemianen valittu otti tikarin uudelta papittarelta ja mumisi jotain. Tikari leimahti vihreisiin liekkeihin.
"Pahuuden puhdistus! Vaatii suuria tekoja!" Nainen huusi ja kohotti tikarin. Lohikäärmeen poikanen inisi ja ärisi yrittäen päästä pakoon. Se oli sidottu jaloista maahan kultaisilla ketjuilla. Lohikäärme oli niin pieni, ettei se pystynyt edes syöksemään tulta. Se vain muuttui punaisemmaksi. Sen tulipunaiset silmät hehkuivat naamion takaa. "Kuole peto! Kaikista synneistä mitä olet tehnyt!" Tikari sivalsi salamannopeudella lohikäärmeen kaulan auki.

"Aaah!" Hertec huudahti ja kaatui polvilleen.
"Hertec!" Soora huudahti kauhuissaan ja riensi auttamaan häntä. "Oletko kunnossa?"
Poika näytti hetken aikaa oudolta. Hän katseli ympärilleen kuin etsien jotain. "Ei mitään. Yllättävä kramppi."
Soora hymähti. "Vai niin!"


Muokkasin viidettä lukua pikkuisen. Tuo loppu tuli ihan sattumalta mieleen mutta ajattelin että olisi hyvä huomioida Hertecin ja lohikäärmeiden yhteys. En paljasta vielä kaikkea mutta pian sekin selviä...
Palautetta samaan malliin. Jos löydätte virheitä tai sekavuuksia kertokaa rohkeasti.

Tässä tuli tehtyä pieni virhe mutta paikkasin sen nopeasti.


Ares88