Viides luku: Lohikäärmeiden tanssia et halua menettää.

Hertec, Ruffe ja Suo elivät seuraavan viikon yrittäen järjestää elämänsä yhteensopivaksi Hertecin katsellessa vierestä toipilaana. Hänen oli vaikea tottua siihen että hänen huoneessaan nukkui joku muukin kuin hän itse. Päivinä jolloin hänen ruumiinsa oli vielä arkana, Hertec käytti aikansa tutkien itedin varastamia koruja.
Mikään ei tuntunut sopivan. Joku oli liian kiiltävä, jokin oli liian halpa, joku oli rihkamaa. Mikään ei yksinkertaisesti tuntunut sopivan orpokodin kaunottarelle.
"Valitse jo!" Ruffe parkaisi yhtenä päivänä turhautuneena.
"Minä valitsen kun löydän jonkin sopivan." Hertec ärisi ja laski katselemansa nilkkarenkaan takaisin sängylle. "Mutta sinun varastosi näyttää huonoa valoa sille mitä minä ajattelin."
Itedi kauhoi korut takaisin pussiin. "Minunkin mittani tulee joskus täyteen." Hän mutisi. "Jos haluat kunnon koruja niin anna minun mennä tekemään työni!"
"Sinä et varasta mitään niin kauaa kun asut tässä talossa." Hertec sanoi ärtyneenä.
Ruffe ei vastannut ja antoi asian olla.
Hän oli käynyt varastetuntavaranvälittäjänsä luona eilen ja tiedustellut kirjasta, jonka oli löytänyt Johtajattaren toimistosta. Hän oli halunnut tietää riimuista ja niiden tarkoituksen. Hänellä oli ollut monia taikakoruja ja uskoi löytäneensä yhden nyt. Vain taivas tietäisi mikä sen arvo olisi.
Ruffella oli kuitenkin vaikeuksia.
"Nämä ovat todella vaikeita tulkita." Välittäjä oli sanonut. "Se vie aikaa. Mutta jos hinnasta sovitaan, lupaan hoitaa asian."
Joten Ruffen oli pitänyt punnita asiaa kunnolla. Lopulta hän maksoi olennolle ja jäi odottamaan uutisia.
Hertec taas vietti suurimman osan ajastaan verrytellen nopeasti paranevia jäseniään. Hän tiesi ettei voisi olla ullakolla enää kauaa kunnes joku tulisi vaatimaan häntä alas ja Orso odottaisi häntä aivan varmasti. Häntä ihmetytti, miksei Orso ollut vielä lähettänyt apinaansa asialle. Hän ei kuitenkaan valittanut vaan odotti kärsivällisesti. Hän ei halunnut lähteä pakoon Orsoa vain koska hänellä oli vammoja.
Suo kierteli orpokodin ulkopuolella ja kertoi Hertecille uutisia mitä oli nähnyt. Orso oli lähtenyt käymään asialla Bukait Tamanassa erään kyläpäällikön kanssa. Se selitti Hertecille, miksei häntä ollut näkynyt vähään aikaan.
"Hän haluaa hoitaa minut itse. Niin kauan kuin hän on poissa, minulla ei ole hätää. Eikä ole hänen idiooteillakaan." Hertec oli virnistänyt kuullessaan uutisen.
Suo oli myös ottanut tehtäväkseen haukkua korkkiruuvia mahdollisimman usein. Hertecin onneksi tämä ei osannut puhua eläimille.
"Valitse nyt se koru!" Ruffe parahti uudestaan kun Hertec tutki jo viidettä kertaan yhtä rautaista, mutta erittäin taidokkaasti taottua sormusta.
"Miksi sinä edes yrität löytää jotain 'kaunista' Tinarille?" Suo kysyi yhtä turhautuneena itsekin.
"Se on minun asiani." Hertec mutisi samalla kun hän laittoi korun takaisin pussiin.
"Nooooh?" Ruffe haukotteli "Löytyykö mitään?"
"Hullua." Suo huhuili ja lensi ulos ikkunasta mutta palasi vielä sanoakseen. "Hän ei ole niin kaunis sisältään kuin on ulkoa." Ja katosi taivaalle.
"Mitä tuokin tarkoitti?" Hertec kysyi itsekseen vihaisena. "Antaa olla tällä kertaa." Hän huokaisi. "Ei se löydy tällä menolla."
Ruffe hihkaisi ilosta ja hyppäsi sängylle. Hän otti kumpaankin kouraansa koruja ja heitti ne ilmaan. "Elämä on ihanaa!" Hän hihkui, kun korut tippuivat hänen päälleen.
"Hei korkkiruuvi? Minne laitoit ruuan?" Kirottu vilkuili ympärilleen.
Itedi heitti juuri toiset kouralliset ilmaan. "Tuonne!" Hän huusi osoittaen päin seinää.
"Siis minne?"
Ruffe otti viimeisen korun kiinni suullaan ja sylkäisi sen ilmaan takaisin. Hän otti korun vielä ilmasta kiinni.
"Viehättävää." Hertec mutisi.
Ruffe ei kuunnellut vaan piti korua huuliensa välissä ja hyppäsi ilmaan, teki voltin ja laskeutui pehmeästi kattoparrulle. Sitten hän pudottautui häntänsä varaan, tehden kokonaisia kierroksia sen varassa. Sitten hän päästi irti hännällään ja liisi ullakon halki eteläpään ikkunalaudalle ja hyppäsi rojukasan taakse. Hetken kuluttua nahkainen pussi lensi ilman halki suoraan Hertec syliin.
"Kiitos." Kirottu aukaisi laukun ja tarttui yhteen leivistä. "Tarjoaisin sinulle mutta arvaan sinun vieneen jo valmiiksi osuuteesi." Hän virnisti itedille.
Ruffe hymähti takaisin lelujensa luo.
Hertec oli juuri nielaisemassa ensimmäistä suullistaan kun luukkuun koputettiin.
"Hertec, oletko siellä?" Tinarin ääni kuului vaimeana.
Hertec oli niin yllättynyt että oli tukehtua. Hätäisesti hän viittoi Ruffelle. Tämä oli jo melkein napannut kaikki korunsa kun hän sai henkensä taas kulkemaan. "Piiloon!" Hän ähkäisi. Ruffe hyppäsi pois näkyvistä mutta unohti korunsa. "Korut!" Hertec kivahti.
Ollenkaan Ruffen tapaisesti, itedi nappasi pussin mukaansa, muttei huomannut yhtä pientä rautasormusta joka tippui lattialle.
"Kuulen äänesi!" Tinar huusi luukun läpi. "Tulen ylös." Ruffe heitteli vielä viimeisiä koruja paitansa sisään hätäisesti, huomaamatta rautasormusta sängyn vieressä. Luukun auetessa Ruffe katosi.
Hertec piilotti ruokatavaransa selkänsä taakse.
"Todella viisasta." Kuului Ruffen ääni. Hän saattoi kuvitella miltä tämän naama näytti nyt.
"Koppi." Hän kuiskasi ja heitti pussin ilmaan juuri kun Tinar nousi seisomaan. Hän sulki luukun takanaan.
"Siinähän sinä olet!" Tinar naurahti. ja ilmestyi kori käsissään hänen luokseen. Platinanvalkoiset hiukset heiluivat vapaina. Hänen kauniit lämpimän siniset silmät välkkyivät onnesta. Hertec tunsi jotenkin levolliselta ja rauhattomalta samaan aikaan.
Hän ryhdistäytyi. "Tässähän minä."
Seurasi kiusaantunut hiljaisuus.
"Kuulin sinun päässeen sairastamasta jo lauantaina, mutta Orso suuttui niin paljon, etten viitsinyt tulla silloin…" Hän käveli aivan Hertecin eteen. Siinä oli korkeintaan kaksi tuumaa väliä. "Ja minulla on ollut niin paljon työtä tässä, etten ole oikein kerinnyt."
"Eihän tuo haittaa." Kirottu vastasi niin asiallisesti kuin pystyi. Tinarin rinnat koskettivat jo häntä. Sitten yhtäkkiä Tinar heitti korin Hertecin taakse sängylle ja halasi tätä oikein kunnolla.
"Kuka sinut hakkasi." Hän kuiskasi pelokkaasti. "Olin niin huolissani sinusta."
Oli Hertecin onni että Tinar oli lyhyempi, sillä hän saattoi katsella kattoon huomaamatta. Hertecin aivot eivät selittäneet sitä kunnolla mutta hän irrotti Tinarin halauksesta ja otti askeleen väliä.
"Kaaduin haravaan." Hän vastasi hiljaa.
"Hertec mikä sinun on?" Tinar hämmästyi tämän käytöstä. Vain harva oli koskaan ottanut itse väliä häneen. Itse asiassa eräs tietty kultahiuksinen poika samasta orpokodista oli ainoa.
"Mitä sinulla on korissa?" Hertec kysyi tavallisella asiallisella äänellään.
"Ajattelin että kun sinä et ole käynyt syömässä pariin päivään, ajattelin pihistää vähän keittiöstä."
Kirotun kasvot eivät sitä kertoneet mutta hänen mielensä nauroi kovaa. Kiitos Ruffen.
"No voimme kai sitten syödä." Hertec hymyili ja istuutui sängylle. Tinar otti korin käteensä ja laittoi kätensä sinne. Hän otti sieltä kipon lämmintä keittoa.
He söivät päivällistä pienen rupattelun merkeissä.
"Miten Mestari Source?" Tinar kysyi yllättäen "Sinähän olit hänen teltassaan hoidettavana, etkö?"
Hertec nyökkäsi. "Ihan hyvin. Sokea mutta silti yhtä ärsyttävä – anteeksi tarkoitan iloinen vaikka menetti toisen jalkansa."
Nuori nainen nyökkäsi surullisena. "Niin minäkin kuulin siitä. On se niin väärin että kaikki hyvät ihmiset kärsivät tästä tulipalosta."
Hertec ei voinut olla hymähtämättä. Erityisen hyvät ihmiset.
"Älä taas aloita sitä 'maailma vihaa minua' kohtausta." Tinar ähkäisi ja hieroi päätään. Hänen nokiset vaatteensa ja kasvot korostivat hiusten puhtautta. Ne tuntuivat pysyvän puhtaina vaikka mitä tapahtuisi.
"Minä en koskaan tee siitä kohtausta." Hertec vastasi. "Se olet aina sinä joka alkaa väittää, ettei maailma minua vihaa."
"No eihän se vihakaan."
Hertec osoitti yhtä arpea silmäkulmassaan. "Sillä on sitten erittäin outo huumorintaju kun jättää haravoita tielleni." Hän siirsi kättään ja hieroi vanhaa arpea kaulalla jota ei nähnyt, ellei sitä osannut katsoa. Hän tarttui Tinarin tarjoamaan kauhaan ja maisteli keittoa.
Tinar pyöritti silmiään ja jätti asian sikseen. "Mikä tuo on?" Hän kysyi yhtäkkiä.
Hertec kuunteli vain puolella korvallaan. "Niin mikä?"
"Tuo sormus."
Hertec nosti katseensa äkkiä "Mikä sormus?" Hän kysyi.
"No tuo tuossa." Tinar noukki maasta rautaisen sormuksen.
Niitä korkkiruuvin koruja! Hertec kauhistui.
"Näytähän tänne sitä." Hän kysyi ja ojensi kätensä. Tinar tiputti sormuksen ja hän sulki sen nyrkkiinsä.
Hertec tunsi ilman katsomista että se oli rautainen sormus, jonka pintaan oli raapustettu kaksi riimua. Hän tunsi riimujen kourut sormensa alla.
"No?" Tinar kysyi kärsimättömänä. "Aiotko katsoa sitä?"
"Tämä on vain yksi minun koruni. Oli kadottanut sen viikkoja sitten mutta nyt löysit sen." Hertec sepitti tarinan päästään. "Kiitos."
Tinar katseli Hertecin suljettua nyrkkiä.
"Mistä sait sen?" Hän kysyi.
"Löysin." Hertec vastasi nopeasti.
"Mistä?"
"Tuolta noin." Hertec taivutti niskaansa ja kirosi omaa hidasjärkisyyttään.
Tinar nosti katseensa kohdatakseen hänen katseensa. "Niin mistä?" Hänen sävynsä oli selvästi kylmentynyt.
"Kuule älä vaivaa sillä päätäsi. Tuskin sitä edes löytyy." Hän toivoi että korkkiruuvi kuuntelisi nyt. Hän laittoi sormuksen Tinarin selän taakse. Tinar vilkaisi ensin korua sitten häntä yllättyneenä. "Laitan se tähän. Ja lyön vaikka vetoa että se katoaa siitä ennen kuin lasken kymmeneen."
"Miksi?" Tinar kurkotti sormusta kohti mutta Hertec esti sen ottamalla tätä kiinni ranteesta.
"Niin?" Hänen sävynsä oli kylmeni hetkessä kuin talvipakkanen.
Ajattele nopeasti! Ajattele nopeasti! Hertec hymyili niin miellyttävästi kuin osasi.
"Tinar…" Hän aloitti hiljaa, Ruffe käveli rennosti nuoren naisen takana. Hän otti korun ja kohotti sen hänen eteensä ja kysyi äänettömästi huulillaan: Tämäkö? Hertec hymyili hetken entistä kovemmin. "Minä… tuota…" Oli keksittävä jotain ja nyt!
"Niin?" Tinar kääntyi nyt kokonaan häneen päin ja vastasi hänen hymyynsä.
"Minä… minä pidän sinusta kovasti." Hän katui sanoja samalla hetkellä kun lausui sanat. "Mutta emme voi olla paljoa yhdessä." Hän vilkaisi sivusilmällä mitä Ruffe puuhaili. Korkkiruuvi ulkhauh! Tämä oli alkanut tyhjentää Tinarin taskuja esineistä. Hän puri juuri yhtä kolikkoa tarkistaakseen oliko se aito. Sitten hän teki peukalostaan ja etusormestaan nollan ja hymyili leveästi.
Hertec teki dramaattisen irtautumisen ja kääntyi kohti ikkunaa. Ruffen työt saivat loppua tähän paikkaan.
"Miksemme?" Tinar kysyi surullisella äänellä. Ja jotenkin Hertecistä tuntui, ettei tuo ääni ollut ensimmäistä kertaa tulossa tuosta suusta.
"Ajattele. Sinä olet kaunis ja suosittu. Minä olen vain… minä." Hertecin ideat alkoivat käydä vähiin.
"Ei sillä ole väliä!" Tinar huudahti. "Sinä olet sinä ja minä olen minä! Me olemme keitä me olemme emmekä muutu vaikka kuinka haluaisimme."
Hertec kääntyi katsomaan kaunista nuorta naista ihmeissään. Tuohon hän ei ollut varautunut. Hän aikoi juuri vastata kun alhaalta huudettiin. "Tinar! Tinar tule nyt esiin! Johtajatar haluaa kaikki puheilleen."
"Minun pitää mennä." Tinar antoi nopean suukon Hertecin poskelle ja suorastaan hyppäsi tikkaat alas.
Hertec vilkaisi alas käytävään. Ketään ei ollut näkyvissä joten hän sulki luukun ja laittoi sen hakaan.
Hän kääntyi ja näki kuinka Suo ja Ruffe taputtivat käsiään.
"Bravo." Suo nauroi.
"Bravo." Ruffe toisi tietämättään. "Minä en ole nähnyt moista esitystä pitkään aikaan."
"Kiitos!" Kirottu murahti ja ojensi kätensä. "Anna se takaisin."
"Mikä?" Ruffe kysyi viattomasti.
"Se koru."
"Minä poimin monta korua ennen kuin tuo" Hänen sävynsä muuttui hetkesi vietteleväksi "tuo naisen alku – erittäin kaunis sellainen tuli huoneeseen."
Hertec ei ollut vitsi tuulella vaan otti Tinarin tuomasta pussista jälkiruuaksi tarkoitetut omenat käsiinsä. Ennen kuin kukaan ehti edes kysyä mitään, Hertec heitti toisella niistä Ruffea.
Itedi tippui lattialle päätään puristellen. "Miksi sinä noin teit?!" Hän parkui.
Suo nauroi niin että oli itsekin tippua. "Ja ne sanovat että kissat tippuvat aina jaloilleen."
"Mikset voinut antaa sitä korua saman tien?"
"No haahaa!" Korkkiruuvin sarkastinen nauru kuulosti lähes aidolta.
"Se koru." Hertec murisi.
"Hyvä on, hyvä on." Ja Ruffe heitti korun Hertecille, joka koppasi sen ilmasta.
"Kiitos" hän mutisi. Hän kääntyi mutta päättikin lisätä: "Etkö tiedä että omena päivässä pitää parantajat loitolla."
Jopa Ruffe naurahti hiljaa lausutulle vitsille. Suo taas nauroi jo lattialla. "O- o- omena! Hahhaaa!" Se huhuili "Parantajan loitolla!"
Sitten Itedi ryhdistäytyi ja hyppäsi takaisin parrulle. "Ollaanpa nyt sitä niin hauskoja."
Hertec ei kuitenkaan enää kuunnellut vaan keskittyi sormukseen jonka Tinar oli huomannut lattialla. Se oli valurautaa. Se oli täysin pyöreä ja siinä näytti olevan kaksi erilaista riimua. Ehkä Source tai joku muu voisi selvittää ne. "Minä otan tämän." Hän mutisi.
"Mitä?" Ruffe kysyi jähmettyneenä.
"Minä otan tämän korun maksuksi että saat asua täällä." Hertec selvensi.
Korkkiruuvi vilkaisi korua, sitten pussiaan, sitten uudestaan sormusta. "Sekö muka kelpaa?" Hän kysyi epäillen.
"Tämä kelpaa minulle." Hän myönsi hiljaa.
"Okei!" Ruffe huudahti ilosta ja kaatoi koko pussin sisällön Hertecin sängylle. Sitten hän sukelsi niiden sekaan kuin kala.
Hertec puristeli päätään. "Olet outo." Hän sanoi hiljaa.
"Kun nyt kerromme toisillemme tällaisia asioista, minä pyytäisin palvelusta."
"Niin?" Hertec kysyi hiljaa.
"Minä tahdon sängyn itselleni."
Hertec katsoi häntä hetken hiljaisen hämmentyneenä. "Sängyn?"
"Niin. Sellainen lava johon asetetaan patjoja ja peittoja jotta siinä voisi nukkua paremmin."
"Miksi sinä haluaisit sellaisen?"
"Enkö minä juuri selittänyt?" Ruffe ihmetteli.
"Mikset tee sellaista itse?"
"Koska minä en osaa käyttää vasaraa. Sinä olet ilmeisesti kätevä käsistäsi joten…"
Hertec tuhahti. "Olen ehkä vähän viherpeukalo mutten mikään timpuri
Suo laskeutui maahan ja alkoi nokkia leivän muruja.
Hertec katseli ympärilleen. "Voisit katsoa onko täällä mitään lavaa johon voit laittaa peitteesi mutta minusta ei ole muuta apua sen kanssa.
Hän katseli Suon ruokailua lattialla. "Palon jälkeen mistään ei löydy kunnon ruokaa." Suo mutisi. "Täytyy tyytyä tähän moskaan."
"No älä syö." Hertec otti pöllön hellästi käsiinsä. Hän silitti sen päätä samalla kun otti omenan maasta. "Tämän pitäisi kelvata."
"Kiitos." Pöllö kiitti.
Hertec laski hänet pöydälle.
"Kyllä sitä linnuille sitä ollaan parasta kaveria mutta kun palvelusta pyytää oikea henkilö niin heti kielletään kaikki." Ruffe mutisi.
"Suo on aito henkilö." Hertec murahti. "Useimmat ihmiset pitävät kaikkia muita olentoja itseään mitättömämpinä mutta eläimiä pidetään vain hyödykkeinä. Mutta he myös unohtavat että he myös ovat eläimiä yhtä lailla."
"Mutta etkö sinä voi nyt vähän jelpata kaveria?"
"Mikset itse varasta?"
"Voin varastaa vaikka kuninkaan taskusta kenenkään huomatta mutta fysiikan lakeja minä en voi rikkoa. Mikään sänky ei mahdu minun paitani sisään tai muutenkaan."
Hertec mietti. "Hyvä on. Minä katson mitä voin tehdä mutta en lupaa mitään. Ja sitä paitsi, voi olla vaikeaa saada puuta näihin aikoihin. Lähes kaikki tarvitaan uudelleen rakennukseen."
"Mutta voitko yrittää ainakin? Rankentaa sängyn?" Ruffe kysyi hymyillen.
"Yritän." Hertec haukotteli. Eteläpään ikkunasta näkyivät varjot. Varjot olivat jo laskeutunut heidän ympärilleen heidän puhuessa. "Hyvää yötä."
Ruffe ja Suo toivottivat kumpikin hyvää yötä ja katosivat. Suo tosin ei nukkunut vaan jäi orrelle seisomaan ja mulkosilmillään katseli ympärilleen. Ruffe kömpi koloonsa, hän oli hankkinut sinne vanhoja peittoja ja tukkinut niillä reiät ja tehnyt itselleen teltan tapaisen.


Siinä on viidennen luvun alku. Saattaa olla vähän tylsä mutta uskokaa, seuraavassa osassa alkaa tapahtua. Palautetta jne. Tarina jatkuu maanantaina.


Ares88