Neljäs luku: Tien risteyksessä
Hertec veti savua keuhkoihinsa.
Paimentyttö katsoi häntä kauhuissaan pitäen kättään suunsa edessä. Ruffe istui nuotion toisella puolen miettien tilannetta hitaasti. "Entä sitten?" Hän kysyi välinpitämättömällä äänellä. Hän oli kietonut häntänsä kerälle syliinsä.
"Minä heräsin ja juoksin pois. Tapasin äitini juuri tämän puun juurella." Hertec katsoi ympärilleen. "Taisi olla juuri tässä kohtaa missä hän halasi minua ja käski minua pakenemaan. Sitten minä pakenin."
Paimentyttö ei näyttänyt tietävän mitä ajatella. Hertec naurahti hiljaa. "En välitä siitä mitä olet mieltä minusta nyt." Hän sanoi yksikertaisesti. "Kerroin totuuden äitini muiston kunniaksi. En koska pyysit kauniisti."
"Anteeksi." Paimentyttö kumarsi päänsä nopeasti. "En tiennyt että te olitte Tagrigin lohikäärme."
Hertec virnisti. "Minulla on lempinimi täälläkin."
Ruffe nauroi leppoisasti. "Tuntuu kuin kodilta."
"Ennen kuin äitini löysi minut, minä kohtasin Orson tuolla kukkulan laella. Hän oli hävinnyt kivi-paperit-saksissa joten hänellä oli reikäkolikko. Hän haastoi minut eikä minulla ollut luovuttamisen mahdollisuutta." Hän puhalsi savurenkaan leppoisasti. "Se oli pahin taisteluni siihen asti. Orso oli muuttunut kokonaan yhdessä tunnissa ja hän käytti kaikkia oppimiaan tekniikoita minua vastaan. Nyt kun ajattelen sitä, ihmettelen miten pystyin voittamaan hänet siinä kunnossa ja vain tavallisella harjoitusmiekalla."
"Ehkä hän pyörtyi hengityksesi hajusta." Ruffe ehdotti virnistellen. "Tiedän kuinka pahalta sinun henkesi haisee joskus ja todellinen ihme on miten itse et pyörry."
"Voitettuani Orson Sarali ilmestyi paikalle. Hän oli pelottava ja minä oli muutenkin puolikuollut. En uskonut mahdollisuuksiini selviytyä mutta valmistauduin kuitenkin. Sitten äitini ilmestyi kuin tyhjästä ja astui meidän kahden väliin. Silloin minä näin sen." Hänen silmiinsä ilmestyi outo kiilto. "Kymmenen enkelin viimeinen tekniikka." Hertec nielaisi. "Anio vouya. Näkymätön laulu."
Ruffe kääntyi äkkiä Herteciin päin. "Tarkoitatko…"
"Kyllä. Syy miksi tulimme Tagrigiin, oli että ios äitini olisi ollut elossa vielä, hän olisi saanut opettaa minulle viimeisen tekniikan." Hertec huokaisi. "Mutta hän on kuollut eikä ketään muuta joka tietää tekniikan ole."
Ruffe katsoi taivaalle. Tähdet loistivat kirkkaasti. "Luuletko oppivasi mitään Bukat Tamanasta?" Hän kysyi hiljaa.
Hertec kohautti olkapäitään hieman. "Näemme sen sitten kun pääsemme sinne."
"Miksi haluat oppia lisää miekkailusta?" Paimentyttö kysyi yllättäen. "Jos pärjäät demoneille ja ruareille, teidän on oltava erittäin voimakas. Ettekö olekin? Miksi siis tulla voimakkaammaksi enää?"
Hertec kääntyi hitaasti tytön puoleen. "Koska haluan tappaa miehen."
Ruffe nousi nopeasti pystyyn. "On aika ruveta nukkumaan! En usko että meitä häiritään tänä yönä mutta varmuuden vuoksi minä valvon vähän aikaa. Te voitte ruveta nukkumaan."
Hertec ei sanonut mitään. Otti vain piippunsa suustaan ja tyhjäsi sen sisällön nuotioon. Hän riisui vaatteensa ja rupesi nukkumaan.
Paimentyttö ei ymmärtänyt tilannetta täysin, muttei halunnut pahentaa sitä enää. Hän painui nukkumaan myös. Kun Hertec riisui vaatteitaan, hän katseli sivusilmällä puolirivoista syistä. Päivällä he olivat menneet suoraan asiaan eikä hän ollut ehtinyt paljoa keskittyä parinsa vartalon yksityiskohtiin. Hänen sydämensä hyppäsi kurkkuun. Pelkkä miehen selkä oli täynnä haaleita arpia ja ommeltuja tikkien jälkiä. Mitä kaikkea hän on joutunut kärsimään elämänsä aikana? Paimentyttö nielaisi tyhjää.
Seuraavana päivänä Paimentyttö päätti lähteä yksin.
"Olen pahoillani mutta muistin juuri että…" Hän oli aloittanut selityksensä mutta Ruffe oli keskeyttänyt hänet.
"Älä välitä." Hän oli nauranut. "Kumpikaan meistä emme välitä seurasta pahemmin. Ja meidän matkamme käy kokoajan vaarallisemmaksi joten on ehkä parempi jos et seuraa meitä."
Paimentyttö oli kävellyt pois lampaat ja uskollinen koiransa seurana.
"Mitäs nyt?" Ruffe kysyi Herteciltä tytön kadottua näköpiiristä. "Odotammeko takaa-ajajia tässä vai jatkammeko matkaa?"
Hertec istui petinsä päällä ja mietti. "Eilen muistellessani tapahtumia mieleeni tuli muutama asia mitä meidän pitää tehdä." Hän katsoi itediä joka huokaisi. "Ensinnäkin sinä tarvitset uudet karachit." Karachit olivat ranteisiin renkailla kiinnitetyt ketjutetut aseet. Ketjun päässä oli yleensä pieni miekka tai vastaava jota voitiin käyttää välimatkan päästä. Ne olivat harvinainen asetyyppi ja vaikeat hallita. Kuitenkin jostain syystä Ruffe oli rakastanut niihin.
"Niin." Hän huokaisi surullisesti. "Omani hajosivat sen demonin kanssa taistellessa."
"Ja myös miekkani." Hertec mutisi ottaen nyyttinsä esiin. Hän veti sieltä esiin kankaalla suojatun putkilon. Hän heitti kankaan sivuun ja veti esiin kokonaan mustan miekan.
"Tuo saa minut aina voimaan huonosti." Ruffe mutisi. "Yorichi, Enkelisurma."
Hertec ei vetänyt terää esiin. "Se on turmeltu todella pahasti." Hän muisteli demonin hyökkäystä. Demoni oli astunut esiin samana päivänä kun Hertec ja Ruffe olivat saapuneet Punarannikolle. Pieni laiva miehistöineen taisteli demonia vastaan kaikin voimin mutta turhaan. Hertec oli päättänyt auttaa miehistöä – koska hänen täytyi päästä nopeasti meren yli. Ei koska hänellä olisi ollut mitään asiaa demonin ja laivan väliseen kiistaan.
Mutta demoni oli ollut yllättävän voimakas ja Hertecin miekka oli särkynyt. Sen palaset olivat lentäneet laivan kannelle jättäen vain kahvan kuntoon. Samassa rytäkässä Ruffe oli menettänyt karachinsa. Nyt he siis kumpikin olivat aseettomia ja haavoittuvaisia.
No, tuskin sentään haavoittuvaisia.
Hertec otti huotran käteensä. "Bukat Tamana on kuuluisa asesepistään. Se on paras paikka korjauttaa aseita." Hän asetti miekan takaisin kankaan sisään ja nousi pystyyn. "Mennäänkö?"
Ruffe nyökkäsi hymyillen ja hyppäsi seisomaan.
He kävelivät auringon paistaessa kevään lämpimästi tietä pitkin. He ohittivat monia kyliä ja maataloja. Pellot täyttyivät päivän edetessä talonpojista.
"Utrica on aika eloista paikka. Etkö sanoisi?" Ruffe sanoi katsellen ympärilleen. "Ja niin vihreä."
Hertec tuhahti. "Verrattuna Tatrabanin pölyn hallitsemiin katuihin ja hiekan ruskeuteen tietenkin voit sanoa tätä 'eloisaksi'."
"Mutta sinä et?"
Hertec katseli hetken aikaa ympärilleen. Vanhempi poika ja nuori tyttö kävelivät heitä vastaan. Tyttö ratsasti pojan olkapäillä nauraen.
"Isoveli! Isoveli! Mennään jo! Muut odottavat!" Tyttö huusi innoissaan.
"Mennään mennään." Poika hymyili iloisesti ja tervehti kaksikkoa ohimennen.
"En." Hertec vastasi hiljaa lasten mentyä. Hän veti hupun kasvoilleen ja jatkoi matkaa.
He pysähtyivät puolenpäivän maissa lepäämään pieneen tienvarsiravintolaan. Hertec ei ollut sanonut sanakaan aamun jälkeen. Hän joi teetä hiljaisena Ruffen viihdyttäessä eräitä naispuolisia asiakkaita hymyllä ja kauniilla sanoilla vieden heiltä samalla heidän lompakkonsa.
"Tiedätkö mikä ongelmasi on?" Ruffe kysyi Herteciltä kun hän palasi takaisin pussi täydempänä. Kun Hertec ei vastannut hän jatkoi: "Koska sinä ajattelet liikaa monimutkikkaita asioista. Minä taas tyydyn yksinkertaisuuksiin."
"Kuten nuoret naiset ja heidän lompakkonsa vai?" Hertec kysyi hiljaa.
Ruffe nauroi. "Se on yksi asioista joista voi nauttia. Mutta se on yksinkertaista. Tapaat naisen. Hurmaat hänet. Otat hänet. Lähdet pois. Viet hänen sydämensä. Viet hänen rahansa. Yksinkertaista."
"Sinä joudut helvettiin vielä." Hertec tuhahti.
"Tietenkin. Mutta älä luule että sinä pääset yhtään sen parempaan paikkaan, Kaoryzan." Ruffe katsoi ystäväänsä sivusilmällä.
Tämä katsoi Ruffea vihaisesti. "Enkö kieltänyt käyttämästä sitä nimeä enää ikinä?!"
Muut asiakkaat pelästyivät Hertecin kovaa ääntä. Tarjoilija pudotti juuri tarjottimensa särkien kantamansa mukit.
"Älä herätä huomiota enempää kuin jo saamme!" Ruffe kivahti vihaisesti. Hän kääntyi hymyillen tarjoilijan puoleen. "Olen pahoillani ystäväni puolesta. Hän on vähän huonolla tuulella. Hänen rakkaansa jätti hänet."
Samassa Ruffen päähän osui teekuppi joka särkyi palasiksi.
"Anteeksi. Käteni lipsahti." Hertec mutisi.
Ruffe hieroi päätään. "Sattuuhan niitä." Samalla hänen kuppinsa sisältö lensi Hertecin paidalle. "Anteeksi. Käteni lipsahti."
"Ei mitään." Hertec mutisi hampaat irvessä. Hän laski tarjottimen päälle kolikon. "Mukista."
"Kiitos." Tarjoilija hymyili iloisena ja pisti kolikon parempaan talteen. Vanha nainen tunsi kolikon painon taskunsa pohjalla.
"Kiitos teestä." Ruffe hymyili ja jätti maksun tarjottimelle. "Ja anteeksi häiriöstä."
"Ei mitään." Tarjoilija hymyili leveämmin. "Tämä on pieni vaatimaton teekauppa mutta tarjoilemme parasta teetä koko Etelä-Utricassa. Mutta harvoin tänne eksyy näinkin rikkaita asiakkaita. Kauppiaitako te olette?"
"Muusikoita." Ruffe vastasi iloisesti ja veti huilunsa esiin.
"Tietenkin." Tarjoilija nyökytteli päätään. "Olette matkalla markkinoille."
"Markkinoille?" Ruffe ihmetteli.
"Kerran vuodessa kuningaspari juhlii vuosipäiväänsä." Hertec selitti hiljaa. "Ihmiset kaikkialta Etelä-Utricasta tulevat juhlimaan ja kuluttumaan rahojaan."
Tarjoilija nyökkäsi. "Niin se oli ennen."
"Ennen?" Hertec kysyi.
"Ettekö muka tiedä? Minkä kiven alta te olette ryömineet?" Nainen henkäisi.
"Olemme matkanneet rannikolta niin kovalla kiireellä ettemme ole paljoa ehtineet keskittyä uutisiin." Ruffe selitti.
"Mitä on tapahtunut?" Hertec keskeytti ennen kuin keskustelun aihe katoaisi kokonaan.
"Kuningasperhe on kuollut." Tarjoilija kuiskasi. Hän sulki silmänsä ja rukoili nopeasti.
Ruffe katsoi Herteciä joka kohautti olkiaan. "Miten onnetonta." Hän myönsi hiljaa ja käveli pois.
"Bukat Tamana on vaarallinen nykyään!" Tarjoilija huudahti heidän peräänsä. "Koska kuningasperhe on kuollut eikä selvää perijää ole nimetty, neljä huonetta taistelevat valtaistuimesta. Salamurhaajien kaupunki on valmis räjähtämään oikeasta kipinästä!"
Ruffe heilautti kättään ymmärtämisen merkiksi.
"Vai että sisällissota." Hertec tuhahti heidän jatkaessaan matkaa. "Piristävää."
"Sodat tietävät taisteluita. Taistelut uhreja. Uhrit kostoja. Kostot murhia. Murhat tietävät töitä." Ruffe lausui runon hilpeällä äänellä. "Työt kunnon ruokaa, naisia kainaloon ja katon päälle."
"Johdatteletko asiaa johonkin?" Hertec kysyi.
"Minä? En…" Ruffe huudahti. "Löydämme varmasti jonkun ylimyksen täyttämään mahamme soittoa vastaan. Täytyy myöntää että kyllä se edellisen työn voittaa."
"Me emme etsi mitään ylimystä." Hertec vastasi.
"Tiedän tiedän." Ruffe huokaisi. "Etsimme jonkun opettamaan sinulle miekkailua."
Äkkiä Hertec pysähtyi. Ruffe ei huomannut sitä heti. "Mitä nyt?"
"Opettaja näyttää perusteet. Mestari näyttää tekniikat." Hertec mutisi. "Oppilas hioo itse itsensä."
"Mitä?" Ruffe ihmetteli.
"Äiti sanoi tuon kerran." Hän katsoi itediä silmiin. "Olen ollut lapsellinen ja typerä."
Ruffen silmät levisivät. "Todella typerä jos olet valmis myöntämään sen." Hän vihelsi. "Käännyimmekö väärässä risteyksessä?"
"Minä luulin että jos äiti vain opettaisi viimeisen tekniikan, voisin… mutta se oli typerä idea." Hertec selitti. "Mitä minä tarvitsen ei ole uusi tekniikka vaan kokemusta." Hän jatkoi kävelemistä. Ruffe seurasi perästä.
Kun he saapuivat äkkiä risteykseen Hertec pysähtyi uudestaan. "Tuo tie vie Bukat Tamanaan." Hän osoitti tietä suoraan edessä. "Tuo tie vie etelään ja tuo pohjoiseen."
Ruffe katseli ympärilleen. "Kylä etelässä, peltoja pohjoisessa ja kaupunki idässä."
Hertec istahti keskelle tietä risti-istuntaan. "Ideoita?"
"Jokaisella pelolla on ongelmansa ja pulaa työvoimasta." Ruffea puistatti. "Minä en koske enää ikinä kuokkaan."
"Ei siis pohjoiseen." Hertec katsoi itään. "Bukat Tamanassa on varmasti monikin ylimys joka haluaa viihdyttää itseään merentakaisilla soittajilla."
"He maksaisivat hyvin." Ruffe huomautti vihjailevasti.
"Minä en soita enää kenellekään muulle kuin itselleni." Hertec huokaisi. "Sitä paitsi tunti kaupungissa ja sinä varmaan aloitat sisällissodan."
"Minä vai?!" Ruffe huudahti. Hän tuhahti ja kääntyi pois. "Itä on poissa pelistä."
"Jokaisessa kylässä on demoni joka pitää hävittää." Hertec mietti ääneen.
"Mutta kumpikaan meistä ei ole pappi tai suojelija." Ruffe huomautti.
"Ja sekä Yorichi että Kaksoset on hyödyttömiä." Hertec nojasi käteensä. "Eikä meitä varmaan palkattaisikaan."
"Niin se on. Kukaan ei palkkaisi demonia tuhoamaan toista demonia." Ruffe nauraa kihersi.
"Olen lohikäärme." Hertec murisi varoittavasti.
"Lohikäärmeet lasketaan demoneiksi siinä missä iteditkin." Ruffe huomautti. "Tosin meillä on rauhallisempi maine ihmisten keskuudessa. Yllättävän harva ei edes tiedä että me olemme demoneita – auh!" Hän huudahti. Hertec oli lyönyt häntä vatsaan.
"Lohikäärme on lohikäärme. Demoni on demoni." Hertec sanoi varoittavalla äänellä.
"Olkoot vaikka lintuja mutta ihmiset eivät siltikään palkkaa meitä demonintorjujiksi." Ruffe kuiskasi pidellen vatsaansa.
"Entä sitten? Palataanko rannikolle?" Hertec kysyi.
"Ei missään nimessä!" Ruffe huusi kauhuissaan ja katsoi olkansa yli.
Hertec katsoi ystäväänsä viirusilmin. "Mitä sinä oikein teit sinä yönä kun minä olin keräämässä ruokaa?"
Ruffe ei vastannut. Hän oli lian keskittynyt ruohonkorsiin jotka työntyivät esiin maasta.
En taida haluta tietää. Hertec tuumi. "Joten, mitä tehdään?" Hän nousi seisomaan.
"Kysytään jumalilta." Ruffe vastasi.
Hertec katsoi itediä kummastuneena. "Odotammeko heidän kertovan mielipiteensä vai…?"
"Typerys!" Ruffe huusi ja otti esiin huilunsa. Hän pisti sen seisomaan maahan ja nosti kätensä. Huilu kaatui maahan osoittaen etelään. Ruffe osoitti tietä pitkin. "Etelään siis."
"Hyvä. Natsallian talvet ovat kuulemma kauniita." Hertec nousi seisomaan ja nosti nyyttinsä olalleen.
"Hienoa." Ruffe hymyili hämmentyneenä. Äkkiä hän jähmettyi. "Tuo tie vie pohjoiseen." Hän huomautti nauraen hermostuneesti.
Hertec kääntyi ystävänsä puoleen virnistäen. "Me lähdemme siis pohjoiseen."
Ruffe aikoi väittää vastaan mutta tiesi sen turhaksi. "Minä inhoan talvea." Hän mutisi heikkona.
"Ethän koskaan ole edes nähnyt talvea?" Hertec ihmetteli.
"En ennen kuin astuin laivasta maihin." Ruffe huomautti. "Pelkkä ajatus kylmyydestä antaa minulle kylmänväreitä."
Hertec puristi päätään ja lähti kävelemään. "Mutta älä hätäile. Kesä on vasta alkanut. Meillä on ainakin puoli vuotta ennen ensilumia."
"Jota seuraa puoli vuotta pelkkää lunta?!" Ruffe huudahti kauhuissaan.
Hertec ei vastannut.
He kävelivät iltaan asti kunnes Ruffe luovutti. Hän kaatoi itsensä tienpenkereelle silmät puoliummessa.
Hertec huokaisi ja laski nyyttinsä ystävänsä viereen. Härkävankkurit ohittivat heidät hitaasti.
"Väsyttää." Ruffe mutisi ja heitti oman nyyttinsä Hertecin oman päälle. "Miksemme voineet pummia kyytiä tai jotain?" Hän purnasi. "Pääsisimme ainakin seuraavaan kylään. Kylässä voisimme nukkua sängyssä. Ja ehkä meillä olisi ollut jokin vielä lämmittämässä sänkyä. Ja olisimme voineet syödä hyvin."
"Eikö päähäsi mahdu mitään muuta kuin naiset?" Hertec kysyi.
"Ruoka, uni, raha, onni… nämä perusjutut. Entä itse? Et koskaan ajattele muuta kuin taistelua ja taisteluun valmistautumista. Sinun pitäisi rentoutua joskus."
"Kuka sai viimeksi?" Hertec pisti väliin.
Ruffe mutisi jotain mistä Hertec ei saanut selvää.
Seuraavat päivät kuluivat rennon kävelyn merkeissä.
Kolmannen päivän aamuna Hertec ja Ruffe saapuivat pieneen kylään ja Ruffe oli vaatinut että he pysähtyisivät yöksi syömään kunnon ruokaa ja nukkumaan oikeaan sänkyyn.


Jotenkin tarina tuntuu sekavalta omasta mielestä. Mitä mieltä olette? Ongelmia ongelmia. Ensinnäkin minusta tuntuu että olen tehnyt Hertecistä liian voittamattoman heti alkuunsa. Sankareiden pitäisi olla heikkoja aluksi tai jotain vastaavaa. Enkä saa otetta tarinan kanssa. En keksi mitään muuta kuin tappeluita ja lisää tappeluita juonen täyttämiseksi. Turhauttavaa!!!


Ares88