HEI. Täällä taas. Sori myöhäsestä päivityksestä mutta minulla on ilmoitus luontoinen asia. Aion aloittaa tairnan TAAS uudestaan. Viides kerta toden sanoo. Kuitenkin, otin tässä eräänä päivänä sivuprjoketin ja aloin kirjoittaa NarutoFanficiä. Ihan vain tietääkseni osaanko kirjoitaa oikeasti. Ja lukiessani muiden harrastelija kirjalilijoiden tarinoita, ymmärrän pian oman kirjani viat, kuten oikeinkirjoitus, kerronta, henkilöt. Yhden asian tiedän. Juoni on hyvä. Ainakin minä näen sen niin. Mutta kun tätä kirjoitan huomaan kuinka paljon viittauksia tulee Hertecin lapsuuteen, ymmärrän etten enää voi vain odottaa tulevaa kirjaa ja sitten kertoa tarinan vähän kuin: 4,5,6,7,1,2,3,8. Ymmärrätekö? Se oli perusidea. Mutta nyt aion kirjoittaa tarinan loogisemmin mutta toivon teidän yhä nauttivan siitä. Kiitos ja nauttikaa tästä luvusta.
Viides luku: Myrskylinnun haaste
Hertec saapui ystäviensä leiriin sinä iltana. Ruffe oli johdattanut Srealin metsän pimeyteen varmuuden vuoksi. Sotilaat saattaisivat ihan hyvin jahdata heitä vielä.
Sreal katsoi häntä kylmästi kun hän saapui leiriin.
Mutta hän ei siitä välittänyt. ”Haluatko oppia taistelemaan?”
Nainen kääntyi äkkiä kysyvä ilme katseellaan.
”Haluatko oppia taistelemaan tavalla joka tappaa vihollisen?” Hertec toisti kysymyksen tarkentaen osia.
”Mitä tarkoitat?” Sreal ihmetteli. ”Tarkoitatko sitä sitomistekniikkaa mitä esitit tänään?”
”En. Se tekniikka kuuluu Srakima Ren Bua tyyliin. Etkä sinä sitä oppisikaan.” Hertec selitti. ”Minä opettaisin sinut taistelemaan sinun tyylilläsi.”
”Minun tyylilläni?” Nainen ihmetteli.
”Tyylillä mikä on osa sinua. Mikä näkyy sinun kävelystäsi. Aseella mikä on vain kätesi jatke.” Hertec katsoi häntä silmiin. ”Tyylillä mikä tappaa vihollisen.”
Sreal ei tiennyt mitä sanoa. Hän katsoi Ruffelta neuvoa mutta tämä vain puristi päätään.
”Tämä on sinun ongelmasi, kulta.” Hän haukotteli. ”Sinun pitää löytää oma tiesi.”
Sreal ei osannut vastata mitään. Miten hän voisi? Hän taisteli jo omalla tyylillään. Mutta kun hän oli nähnyt Hertecin taistelevan tänään. Se oli vienyt häneltä jalat alta. Hän oli liikahtanut nopeammin kuin yhdenkään näkijän silmä. Hän oli hämmentynyt.
Hänellä oli oma tyylinsä. Häntä oli kutsuttu ase-ekspertiksi. Hän oli opiskellut kaikkia asetyylejä ja tapoja. Mutta totta se oli. Hänellä ei ollut samanlaisia aseita kuin Hertecillä. Hän katsoi nopeasti pienempään joka nuokkui jo. Hän oli pari kertaa nähnyt Ruffen tikarit jotka oli kiinnitetty hänen ranteisiinsa. Ne olivat kauniit vaikka vanhoilta näyttivätkin. Mutta hänen yllätyksekseen, Ruffe oli sanonut niiden olevan vain korvaajia. Hänen oikeat aseensa olivat tällä hetkellä rikki.
Jopa pienellä kiharapäällä oli omat aseensa. Mutta silti he molemmat osasivat käyttää kaikkia mahdollisia aseita myös. Hän muisti Hertecin ja Ruffen kerran harjoitelleen pitkillä puusauvoilla. He olivat molemmat taistelleet ruumiin rakenteisiinsa sopivilla tavoilla tasaisesti.
Ruffe oli pieni joten hän luotti sauvan yhteen päähän enemmän ja käytti sitä keihäsmäisesti. Kun taas Hertec käytti sauvaa perinteisemmin pidellen sitä puolesta välistä kiinni.
Mutta tapa jolla he molemmat olivat taistelleet. Oli kaunista. Kuin tanssia. He olivat hyppineet, ottaneet puista tukia ja iskeneet kepit maahan, liikkuneet ruumiillaan tavalla joka sai kepin todella muistuttamaan osaa ruumiista. Hänkin haluaisi oppia taistelemaan niin. Hänkin halusi löytää ’perheen’.
”Haluan.” Hän nyökkäsi.
”Sitten aloitetaan.” Hertec sanoi ja osoitti nuokkuvaa Ruffea. ”Hän opettaa sinua.”
”Mitä? Minä luulin että sinä!” Sreal nousi pystyyn ja tunsi tulleensa pilkatuksi.
Hertec katsoi häntä kylmästi. ”Minä opetan sinulle kun osaat oppia minulta.” Hän sanoi tylysti. ”Sinun mestarisi nyt on Ruffe. Hän näyttää sinulle tien minun luokseni.”
”Mitä?” Sreal huusi ihmeissään.
”Onko jotain valittamista?” Hän kysyi Ruffelta, ei häneltä itseltään. Tämä vain heilautti kättään väsyneesti. ”Kunhan hän osaa käyttää asettaan edes jotenkin, emmeköhän me pärjää.”
Hertec paneutui makuulle. ”Onnea matkaan.” Hän mutisi ja haukotteli.
Ruffe ja Sreal katselivat toisiaan.
”No?” Nainen kysyi. ”Aiotko opettaa jotain jotta pääsen eteenpäin?”
Itedi naurahti väsyneesti. ”Jos luulet pääseväsi yhtään nopeammin eteenpäin hoputtamalla minua, olet väärässä heti aluksi. Se olkoon ensimmäinen oppituntisi. Sinä odotat.”
”Mitä?” Sreal ihmetteli turhautuneena. Pitikö hänen todella totella kaikkia mahdollisia puuskia mitä tämä poika keksisi.
”Ensin lopetat miettimästä minua poikana.” Ruffe nousi pystyyn. ”Yllän ehkä juuri ja juuri sinua napaan asti mutta usko kun sanon, kaikki ei ole sitä miltä näyttää.”
”Ai jaa? Käytätkö korkokenkiä?” Sreal ehdotti.
Hertec alkoi äkkiä nauraa niin kovaa että koko metsä kaikui.
Ruffe punastui äkisti. Hänen pituutensa oli erittäin kova paikka hänelle. ”Tuosta saat palkinnon.” Hän mutisi vihaisena ja käveli ojensi kolme vesileiliä. Ne olivat tarpeeksi suuria jotta niistä pystyi juottamaan hevosia. ”Täytä tämä tuolla purossa.” Hän osoitti alas. ”Niin paljon kuin pystyt ja varokin läikyttämästä pisaraakaan.”
Sreal ihmetteli mitä itedi aikoi kun palasi leiriin pitäen leilejä sylissään. ”Niin?”
”Ota yksi leili vasempaan käteen ja yksi oikeaan. Kolmannen laita leukojesi väliin.” Ruffe käski häntä hymyillen pirullisesti. ”Ja sitten otat sen kolmannen ja tunget sen huuliesi väliin.”
Sreal seisoi huojuen keskellä leiriä kannatellen kolmea vesileiliä. Paino alkoi tuntua hänen olkapäissään.
”Nyt kannattelet niitä läpi yön.” Itedi virnisti. Sreal katsoi häntä kauhistuneena. Hän yritti sanoa jotain mutta ruskeahiuksinen kääpiö nosti kätensä.
”Yksikään säkeistä ei saa tippua tai tiputtaa sisältöään maahan.” Hän virnisti. ”Jos tiputat yhdenkin, kannat loppu yön kahta jokaisessa kädessä.”
Itedi paneutui makuulle. ”Tästä tulee hauskaa.”
Seuraavana päivänä Sreal nukkui melkein pystyssä. Yö oli ollut haastava. Hänen leukansa tuntuivat kuolleilta. Käsissä ei ollut enää tuntoa. Ja hänellä oli väsy.
Seuraavat viikot kuluivat Srealin harjoitusten parissa. Ruffesta paljastui aivan uusia ulottuvuuksia kun hän keksi uusia ja sadistisempia harjoitusmenetelmiä. Kerran hän heitti kaikki tavaransa nuoren naisen selkään, käski tämän ottaa kaikki omat tavaransa selkään ja käski häntä kävelemään. Toisena päivänä Srealin piti etsiä kymmenen neliapilaa tienvarresta tai joutuisi punnertamaan nuotion yllä. Se oli kolmas mitä hän oli keksinyt. Nuotion viereen laitettiin kaksi tukea ja Sreal punnersi niiden varassa. Jos hänen vartalonsa taittui liikaa alas… sen saattoi arvata. Ja vain pirullisuuttaan, Ruffe istui hänen päällään tätä tehdessä.
Hertec seurasi kiinnostuneena tätä vierestä, muttei puuttunut asiaan mitenkään. Hän muisteli kuinka vaikeaa Ruffella oli ollut tämän mestarin kanssa. Mestari Ara. Yhdeksännen ryhmän kolmas istuin. Ja lempinimeltään ’Sadisti’. Ja hän jos kuka ansaitsi sen.
Ruffen taistelutyyli vaati ruumiilta paljon. Niin henkisiä kykyjä kuin fyysistä voimaa. Mestari Ara oli kuuluisa muiden ryhmien keskuudesta omasta tyylistään. Vastahakoisesti hän oli hyväksynyt itedin oppilaakseen.
Hertec muisteli sitä aikaa katsellen kuinka Ruffe lisäsi Srealin kantamuksia. Hän muisti nähneensä saman kauan sitten.
”Et ole tosissasi, paskiainen!” Lapsi Ruffe huusi vihaisena miehelle jolla oli todella arpiset kasvot. ”Kanna itse!” <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
”Ai jaa?” Ara oli hymyillyt pirullista hymyään. Hän veti esiin ruoskansa. Musta valtava nahkainen häntä. Hän viilsi sillä ilmaa ja kuului napsahteleva ääni. ”Tuollaisella pikkupaska demonilla ei ole mitään oikeutta edes puhua takaisin! Painu helvettiin!”
Hertec katseli kauhuissaan kuinka ruoskan pää raapaisi Ruffen päätä. Veri roiskui kaikkialle.
”Tuo on pakollista.” Hänen vieressään seisova mies sanoi. Joaripi katseli tilannetta hiljaa. ”Aran taistelutyyli, Myrskyn linnut vaatii paljon. Niin ruumiilta kuin mieleltä. Jos toinenkin pettää edes hitusen, koko tyyli osoittautuu kuolemaksi.”
”Mutta tuo-”
”Ruffesta ei tule koskaan vahvempaa ellei hän itse halua.” Nuori mies sanoi tiukasti. Hänellä oli vaaleat hiukset. Eivät yhtä vaaleat kuin Hertecillä ja vihertävät silmät. ”Ellei hänestä tule vahvempaa, hän johtaa sinut kuolemaan.”
Lohikäärme nyökkäsi voimattomana. Hän oli pukeutunut harmaaseen harjoitteluasuun.
”Eikä sinulla ole edes varaa huolehtia muista.” Joaripi virnisti ja kohotti puumiekkansa. ”Tule!”
Mitä Ruffe nyt teki, oli kopioitu täysin hänen omalta mestariltaan. No… ei nyt ihan onneksi. Heiltä puuttui se ruoska… vielä.
”Onko sinulla mitään paksua hihnaa?” Ruffe kysyi virnuillen pelottavan sadistisesti.
Hertec pudisti vain päätään.
Tämä järjestely jatkui seuraavat viikot kunnes lopulta:
”En kestä enää!” Sreal karjaisi ja tarttui keihääseensä. Hän heitti sen suoraan kohti Ruffen naaman joka torjui sen laiskasti kädellään. ”Tätä kidutusta on jatkunut jo kohta kuukauden! Kuukauden! Ymmärrätkö sinä lainkaan käsitettä!? Jos aiot opettaa minua joskus voit sanoa sen! Mutta älä haaskaa minun aikaani turhilla lupauksilla jos et tee muuta kuin kiduta minua!”
Vastaukseksi Ruffe syöksyi häntä kohti potkaisten häntä mahaan. Hän lensi monta metriä pellolle erään talonpojan päälle.
”Tuon täytyi sattua.” Hertec sanoi itsekseen.
Vaivalloisesti Sreal nousi pystyyn. Talonpojan ystävät riensivät auttamaan ystäväänsä. He mulkoilivat Srealille ja Ruffelle mutta nämä eivät välittäneet.
”Mikä leikki tämä on?” Hän kysyi huohotuksien välissä. ”Onko voittaja se joka potkaisee kuin mummo?”
Ruffe käveli tiellä kunnes vastaan tuli kiven murikka. Se ei ollut suuri, korkeintaan hänen jalkansa kokoinen mutta se riitti havainnointi esitykseen. Hän talloi sen alleen. Tuhansia siruja lensi ympäriinsä jättäen tilalle vain soraa.
”Minä potkaisin tuolla voimalla sinua.” Itedi selitti hämmästyneelle Srealille. ”Ensimmäinen taso suoritettu.”
”Ensimmäinen taso?” Ruskeahiuksinen nainen kysyi kömpiessään pelolta. ”Mitä tarkoitat?”
Ruffe nosti kolme sormeaan pystyyn. ”Minulla on kolme vaihetta ennen kuin pääset oppilaakseni. Ensimmäinen ruumis, toinen mieli ja kolmas henki.”
Sreal näytti, ettei ymmärtänyt sanaakaan. Ruffe katsoi vetoavasti Herteciin jotta tämä tulkkaisi.
”Sreal, Ruffe tarkoittaa että Myrskyn linnut tyylissä on kolme esiastetta ennen harjoittelua. Ensin harjoittelet ruumiisi kestävyyttä.” Samalla Hertec heitti kunai veitsen suoraan itedin olkapäähän. Sreal huudahti hämmästyneenä mutta pienempi mies ei edes värähtänyt. ”Tyyli luo jatkuvaa rasitusta ruumiille ja kipu seuraa aina perästä. Ensimmäinen esiaste opettaa sinua kestämään kipua ja vahventamaan ruumista.”
Sreal näytti viimein ymmärtävän. ”Joten…”
”Joten sinä läpäisit juuri ensimmäisen esitason. Seuraavaksi käydään sinun mielesi kimppuun.” Hän virnisti pelottavasti. ”Tästä tulee vielä hauskempaa kuin äsken.”
Nainen mietti oliko edes mahdollista mutta Ruffe vaikutti pelottavammalta kuin Hertec.
Kaksi viikkoa myöhemmin kolmikko saapui kaupunkiin. Ei mihinkään tienvarsikylään vaan oikeaan kaupunkiin. Sreal ei tosin pystynyt nauttimaan ensimmäisestä kerrataan suuressa kaupungissa juuri lainkaan. Ohikulkijat sekoittivat hänet aaveeksi joka oli käveli elävien joukossa.
”Väsyttääkö?” Ruffe kysyi huolestuneena. Ensimmäisen vaiheen jälkeen hän oli muuttunut. Ihmisen mieli oli herkkä asia. Yksikin virhe ja se hajoaisi palasiksi. Sitä piti kohdella varovasti ja kunnioituksella.
”Ei lainkaan.” Sreal valehteli selvästi. Hänen silmiensä alla oli valtava mustat pussit. Hänen ihonsa oli kalpea ja hän oli ärtyinen aina.
Mielen harjoitukset olivat erilaisia kuin ruumisharjoitukset. Niissä keskityttiin luomaan uhrille (Srealille) illuusio ympärille yrittäen pakottaa tätä sitten näkemään totuus ja erottamaan valhe. Se oli yksi tapa. Toinen oli että Srelin nukkuessa, Ruffe oli astunut hänen uneensa ja häirinnyt häntä kunnes hän pystyisi häätämään hänet pois.
Kolmas tapa oli vaarallisin. Siinä Sreal nukutettiin tilapäisesti kooman kaltaiseen uneen ja langetettaisiin painajainen. Hänen pitäisi löytää tie pois painajaisesta omin avuin.
Ne kaikki vahvistivat Srealin mieltä ja ymmärrystä maailmasta. Mutta haittapuoleksi saattoi lukea…
”Varovasti.” Hertec sanoi laskien Srealin sängylle. Hän kuorsasi kovaäänisesti. Sreal alkoi kuukahdella kesken lauseen joskus.
”Miten hän pärjää?” Hertec kysyi katsellen nukkuvaa hahmoa.
”Hyvin.” Ruffe vastasi mutta naurahti surullisesti. ”Hän on surkea. Et uskokaan kuinka surkea. Miksi edes vaivaudun?”
”Muista että mestari Ara ja sinä olitte molemmat demoneita.” Hertec huomautti katsoen häntä silmiin. ”Ehkä jokin muu tyyli-”
”Hän on tuleva Myrskylinnun mestari. Kyllä sinä tiedät.” Ruffe sanoi tiukasti. ”Hän ei ehkä täytä kaikkia vaatimuksia mutta kyllä hän vielä pärjää.”
Lohikäärme huokaisi. Totta se oli. Alusta alkaen hän oli osoittanut lahjoja juuri tälle tyylille. Tosin hän tahtoi epäillä oliko se hyväksi ihmiselle.
”Minä menen käymään kaupungilla.” Hertec vastasi tiputtaen tavaransa kasaan. ”Anna hänen nukkua tänään. Hän on ansainnut sen.”
Ruffe nyökkäsi ja paneutui itsekin nukkumaan. ”Tuo minulle jotain makeaa. En ole saanut mitään pitkään aikaan.”
Hertec heilautti kättään ymmärtämisen merkiksi ja sulki oven perässään.
Lohikäärme astui vilkkaalle kadulle katsellen ympäriinsä ensin. Tämä kaupunki oli pieni – verrattuna Tatrabaniin. Mutta se sai hänet aivan yhtä vauhkoksi kuin aina ennenkin. Hän puristi päätään yrittäen päästä eroon tunteistaan.
Ristiriitaisin tuntein Hertec käveli kadulla. Hän oli tavallaan kaivannut näitä vilkkaita katuja. Niiden hajuja ja ääniä. Kerjäläisten rukouksia. Eri uskontojen kannattajien voivottelua. Tappeluita. Hädän ääniä. Jossain sivukadulla joku ryöstettiin juuri. Hän ei välittänyt vaan jatkoi eteenpäin.
Mutta väkijoukko. Se oli aina ollut jotain mitä Hertec oli kaikonnut. Kun äkkiä hänet ympäröi lauma kerjääviä lapsia kädet ojossa, hänen teki mieli ottaa veitsi ja viiltää heidän kätensä. Hän ei ollut koskaan kerjännyt. Eikä ollut sietänyt heitä.
”Jos haluatte jotain, teidän pitää ottaa se.” Hän katsoi heitä silmillään pelottavasti. Hän vaihtoi niiden väriä hetkeksi ja lapset kaikkosivat.
”Demoni! Demoni!” Lapset kirkuivat ja pakenivat. Hertec vaihtoi silmiensä väriä uudestaan ja jatkoi matkaansa. Hän ohitti monta liikettä joiden sisältö vaihteli. Jotkut myivät tavallista kuten ruokaa ja raaka-aineita. Muutama vaatekauppa joiden myyjät puhelivat toisilleen tuttavallisesti. Ja tietenkin huoratalot. Toisen kerroksen ikkunasta naiset ja tytöt vinkkasivat ja hymyilivät alhaalla kulkeville miehille – joilla oli varaa.
Hertec oli siis tyytyväinen että vaikutti köyhältä hajonneessa takissaan ja lompakko visusti taskussa.
Mutta oli jotain mitä hän oli aina kaivannut kaupungissa ja nyt hän oli löytänyt sen. Aseseppä.
”Tervetuloa! Miten voin palvella herraa?” Kauppias kysyi katsellen häntä tutkivasti.
”Tarvitsen heittotähtiä, -puukkoja ja kunaita.” Sitten hän katseli ympärilleen. ”Nuo.” Hän osoitti erästä hyllyä. Kaksi kiintoisaa esinettä pistivät esiin.
Myyjä virnisti. ”Näen että on ammattilainen asialla.” Hän nyökytti päätään ja alkoi esitellä tarjontaansa. ”Nämä veitset on tehty Lohikäärmeteräksestä. Erittäin vahvaa mutta kevyttä.” Hän ojensi näytekappaleen Hertecille joka kokeili sen painoa. Sitten hän heitti sen yllättäen takaseinällä olevaan maalitauluun. Se osui napakympin rajalle.
”Liian kevyitä.” Hän vastasi. ”Tarvitsen Punaisesta teräksestä tehtyjä veitsiä. Onko teillä niitä?”
”Onhan meillä täällä jossain…” Myyjä kääntyi ympäri ja käveli hyllyjen välissä. ”Ne ovat erittäin harvinaisia. Täkäläiset käyttävät joko Lohikäärmeterästä tai sitten tavallista. Punaisesta teräksestä tehdyt ovat suosittuja… meren toisella puolen.” Myyjä nosti laatikon korkealta ja laski sen tiskille.
Myyjä ojensi Hertecille näytekappaleen. Se oli musta jossa kiilsi heikko punainen sävy. Hän painotteli niitä hetken. Ainakin ne tuntuivat oikean painoisilta. Hän heitti yhtä kokeeksi. Se osui paljon lähemmäs keskipistettä kuin edeltäjänsä.
”Otan nämä.” Hän sanoi vetäen veitsen maalista.
”Ne ovat viisi pronssipalaa kappale. Yhteensä kuusikymmentä pronssipalaa.” Myyjä laski nopeasti. Hän laski Hertecin eteen kahdentoista veitsen sarjan.
”Kuusikymmentä tusinasta puukkoja? Oletko hullu?” Hertec huudahti. ”Halusin Punateräksisiä, en kultaisia!”
”Nämä veitset on tehty hyvästä punaisesta teräksestä. Paras seppä Tatrabanissa on itse takonut nämä.”
Hertecin oli pakko naurahtaa. Hän oli käyttänyt tähän asti juuri niitä puukkoja. Hänen seppäystävänsä, Fuura oli paras seppä Tatrabanissa. Mutta hän valmisti vain vähän puukkoja harvoille käytettäväksi.
”Saat kaksi palaa kappaleelta.” Hertec sanoi kylmästi. Hän katsoi kunaita. ”Haluan myös kolme tusinaa kunaita.” Hän osoitti yhtä hyllyä. ”Ja nuo kolme pakettia heittotähtiä. Sekä nuo kaksi asetta.” Hän istuutui mukavasti tiskin eteen myyjän asettaessa ostokset hänen eteensä. Sitten myyjäkin istuutui ja he aloittivat.
”Kaksikymmentä hopeapalaa.” Myyjä aloitti.
”Saat viisi bukattaa niistä ja olla kiitollinen.”
”Se on vähemmän kuin kolme hopeapalaa! Painu helvettiin!” Myyjä huudahti.
Ja niin he jatkoivat kinastelua kunnes olivat saaneet hinnan viilattua pilkulleen. Hinnaksi päätyi lopulta kolmetoista hopeapalaa, kahdeksan pronssipalaa ja yksi puolipala. Ja Hertec sai kaupanpäällisiksi aseöljyä pienen pullollisen.
”Mitä ostit? Toivottavasti jotain syötävää. Minun on karmea nälkä.” Ruffe hymyili mutta synkistyi huomatessaan laatikoiden sisällön.
”Toivottavasti pidät raudasta.” Hertec mutisi ja alkoi puhdistaa juuri ostettuja aseitaan. ”Miten hän jaksaa?”
”Ei muutosta. Hänen pitää ehkä nukkua huomiseen asti.”
”Se ei käy.” Lohikäärme huomautti. ”Jos hän aikoo ikinä saavuttaa myrskylinnun mestaruuden, hänen pitää selvitä viimeisestä haasteesta tämän viikon loppuun mennessä.”
Ruffe nielaisi. ”Mutta yhtään enemmän painetta hänen mielelleen tässä tilassa tarkoittaisi-”
”Ihan miten vain.” Hertec huokaisi. ”Sinä olet hänen mestarinsa. Sinä päätät.”
Itedi katsoi nukkuvaa naista. Sitten hän huomasi isoimman paketin mitä hänen ystävänsä oli tuonut. Yhdellä liikkeellä hän aukaisi sen ja katsoi sisälle. Hän henkäisi.
”Kun ensikertaa näin hänet se valtava Naginata kädessään, ajattelin että hänellä on väärä ase käytössään. Kun käveli liikkeeseen, nämä huusivat hänen nimeään.” Hän katsoi naista. ”Toivon että hänkin kuulee sen.”
Ruffe nyökkäsi. ”Tänään on kai ihan yhtä hyvä kuin seuraavanakin päivänä.” Hän mutisi ja istuutui nukkuvan naisen viereen. ”Tässä kohtaa selviää, oletko myrskylintu vai et. HA!”
Hän viittoi nopeasti merkit ja laski usvapeitteen Srealin kasvojen päälle. ”Anteeksi.” Hän mutisi ja sulki silmänsä. ”Myrskylintu… toinen vaihe… viimeinen haaste!”
Usva imeytyi Srealin kasvoihin. Hänen silmänsä lehahtivat auki mutta ne eivät nähneet mitään.
Sreal näki unta. Hän tiesi sen. Hän näki unta äidistään. Isästään. Kodistaan. Monista hyvistä asioista. Sitten valtava pyörre ilmestyi ja imi sen kaiken pois. Jäljelle jäi vain hän ja tyhjyys. Se oli väsyttävä. Pelottava. Loputon.
”Sreal.” Ääni kuiskasi. Hän kääntyi ympäri. Pimeydessä seisoi olento. Sen takaa loisti valoa.
”Kuka olet?” Nainen kysyi yrittäen tunnistaa puhujan.
”Mestarisi.” Mies vastasi. Ääni oli tuttu. Mutta ruumista hän ei ollut nähnyt koskaan. Se oli iso, karvainen ja sillä oli apinan häntä. Hän ei erottanut kasvoja. ”Tiedätkö mikä sinä olet?”
”Minä?” Sreal ihmetteli. ”Nainen. Raktirin meren prinsessa.”
”Et ole.” Hahmo pudisti päätään. ”Et enää. Olet vain yksinäinen hahmo pimeydessä.”
”Mitä tarkoitat?” Ruskeahiuksinen nainen kysyi apinalta, joksi hän oletti sitä.
”Kun tämä valopilkku takanani sulkeutuu, sinä jäät tänne ikuisuudeksi. Yksin. Pimeyteen.” Hänelle selitettiin. ”Et enää ikinä näe päivän valoa.”
Sreal tunsi pelon kertyvän sisällään. ”Miksi teet tämän? Mitä minä olen tehnyt sinulle?”
Hän erotti hahmon hampaat. ”Sinä suostuit oppilaakseni. Ainoa keino täältä pois voittamalla itsesi.”
”Mitä tarkoitat?” Sreal ihmetteli mutta hahmo kääntyi ympäri ja käveli valoa kohti. ”Minne menet?”
”Sinä taistelet ja jos voitat, pääset pois. Jos häviät, jäät ikuisesti pimeyteen menettäen kaiken rakkaan sinulle.” Hahmo katosi.
”Odota! Odota! Pyydän!” Sreal huusi mutta hän oli yksin pimeydessä.
Äkkiä hän tunsi maailmansa pyörivän. Se muuttui äkisti. Se pyöri, teki hänet huonovointiseksi. Hän tunsi kuinka hänen ruumiinsa liikkui pyörteen mukana. Äkisti hänet heitettiin lattiaa vasten.
”Auh.” Hän mutisi ja nousi vaivoin seisomaan. ”Tämä on…”
”Vanha harjoitussali.” Ääni toisti hänen takanaan. Hän kääntyi ympäri ja haukkoi henkeä. Hän itse… ei… ei voinut olla. Hän itse seisoi hänen edessään.
”Kuka olet, demoni?” Sreal kysyi vihaisena.
”Eikö se ole selvää?” ’Demoni’-Sreal vastasi. ”Minä olen sinun vastustajasi.” Hän kohotti aseensa. Se oli sapeli. Yksi hänen parhaistaan. ”Kun sinä kuolet, minä vien ruumiisi ja sinä jäät yksin pimeyteen!” Hän ryntäsi eteenpäin kohti aseetonta Srealia.
Hän katseli ympärilleen. Kaikki ovet oli suljettu ja hän epäili pääsevänsä pois niistä muutenkaan. Mutta kaikki aseet olivat yhä vanhoilla paikoillaan seinien vierellä.
”Yritä vain. Jos saat otettua edes kahta askelta.” Demoni-Sreal virnisti ja ryntäsi eteenpäin.
Sreal mietti sekunnin mitä tehdä. Sitten hän ryntäsi eteenpäin. Hän näki kuinka Demoni kohotti sapelinsa ja yritti viiltää hänet kahtia ylhäältä alas. Hän väisti terän juuri ja juuri ajoissa ja astui askeleen taaksepäin. Välimatkan saatuaan, hän potkaisi vastustajaansa käteen.
Miekka lensi seinustalle. Nyt he molemmat olivat aseettomia.
He ryntäsivät molemmat eri suuntiin, kohti seiniä.
Demoni Sreal saavutti seinän ensin ja otti käsiinsä heittokeihään ja lennätti sen huoneen poikki. Sreal tarttui itse ensimmäisenä naginataan ja torjui keihään.
”Yritäpä tulla nyt.” Sreal huusi vastustajalleen.
”Pelkkä ylikasvanut tikku.” Demoni vastasi virnuillen.
”Tule!” Sreal huusi vihaisena.
Demoni otti takaansa toisen naginatan.
He hyökkäsivät toistensa kimppuun. Sreal astui sivuun ja iski vastustajansa terän maahan. Sitten hän siirtyi eteenpäin vauhdilla yrittäen lopettaa hyökkäyksen yhdellä viillolla. Mutta demoni päästi irti aseestaan ja hyppäsi hänen ylitseen, potkaisten häntä selkään.
Sreal nosti aseensa tylpän pään iskien sillä demonilta ilmat pihalle. Mutta kun hän yritti kääntyä ja lopettaa sarja viiltämällä, demoni oli tippunut maahan ja potkaissut häneltä jalat alta. He painivat hetken aikaa kunnes hänen onnistui iskeä kopionsa toiselle seinälle.
Hän tavoitteli asetta. Mitä tahansa. Demoni oli jo vetänyt valtavan tapparan jota hän pyöritteli heppoisesti käsissään. Hän kätensä löysi miekan kahvan.
Hän ei pitänyt miekoista. Ne olivat tylsiä ja hyödyttömiä. Mutta demoni hyökkäsi jo joten hän torjui iskun nostamalla miekan ylös ja potkaisemalla tämän jalat alta vuorostaan. Hänen kätensä tavoittivat heittopuukon ja hän lennätti sen suoraan kohti. Mutta se ei koskaan saavuttanut kohdettaan. Demoni tarttui puukkoon sormillaan ja potkaisi häntä nivusiin.
Vaikka häneltä puuttui eräs tärkeä osa ruumiista iskun ollakseen toimiva mutta se lennätti hänet maahan.
Kirves iskeytyi hänen korvansa viereen, leikaten osan hänen hiuksistaan. Sreal viilsi katanallaan naisen kasvoja mutta tämä väisti virnuillen.
”Yrittäisit edes, prinsessa!” Hän nauroi ja iski uudestaan kirvellään. Srealin piti kieriä päästäkseen turvaan uudelta uhalta. ”Mitähän tekisin ensimmäisenä?” Hän mietti. ”Kun olen saanut sen ruumiisi!”
”Et ikinä saa sitä!” Sreal huusi yrittäen nousta nopeasti pystyyn mutta ilmaa leikkaava kirves esti häntä. Hän iski miekallaan naisen alta mutta tämä väisti ja iski kirvellään hänen miekkansa halki. Sirpaleet lensivät ilmassa.
”Ehkä minä rupean sen komean valkopään naiseksi.” Demoni virnisti. ”Niin voimakas demoni… lohikäärmelapset ovat harvinaisia.”
”Demoni…” Sreal juoksi huoneen seinälle ja valitsi nopeasti jousen ja ampui. ”Hertec ei ole demoni!”
”Etkö ole vieläkään tajunnut sitä?” Demoni nauroi. Koko sali kaikui hänen ääntään. Demoni väisti sen helposti ja heitti kirveensä. Se halkoi ilmaa pyörien ympäri yhä uudestaan ja uudestaan. Sreal yritti torjua sitä mutta puinen jousi ei kestänyt hetkeäkään. ”Hän on lohikäärmelapsi! Lähes sukupuuttoon kuolleen lajin edustaja! Demoni! Aivan kuten se pieni apinakin!”
”Hertec… Ruffe… valehtelet…” Sreal mutisi. ”Valehtelet!”
”Usko mitä haluat.” Demoni virnisti. ”Mutta ajattele hetki… se apina esimerkiksi. Hän on käyttänyt demonitaikoja alusta alkaen. Se tuuli. Tyypillinen temppu hänen kaltaiselleen mestarille. Ja se häntä! Etkö ole edes nähnyt hänen häntäänsä?”
”Häntää…” Sreal mutisi äkkiä voimattomana. ”Ei sellaista ole.”
Demoni virnisti ja käveli salin seinustalle. Hän valitsi taistelukeihään ja heitti sen suoraan kohti. ”Oletko koskaan nähnyt häntä ilman vaatteita?”
Sreal huomasi demonin olevan oikeassa. Ei edes Herteciä. Ainakaan ei muistanut. Mutta se ei voinut tarkoittaa että…
”Hän on itedi.” Hänen vastustajansa nauroi. ”Tyypillistä Tatrabanissa. Parasiitti saastuttaa syntymättömän lapsen ja muuntaa sitä ennen kuin se syntyy. Hänet hylättiin pian syntymänsä jälkeen. Heti kun hänen sairautensa tuli selväksi.”
Sreal muisteli kuinka Ruffe oli puhunut unelmista. Hänet oli hylätty… ”Miten tiedät tämän?!” Hän vaati vastustajaltaan.
”Minä olen demoni.” Nainen virnuili. ”Luuletko todella etten tunnistaisi lajitoveriani?”
”Se ei voi olla totta…” Sreal kuiskasi. Demoni veti esiin miekan. Tavallinen lyömämiekka ja ryntäsi kohti.
”Miten hän pärjää?” Hertec kysyi katsellen Ruffea.
”Hienosti.” Itedi mutisi hien valuessa hänen otsaansa pitkin. Sreal sätki ja rimpuili siteitään vastaan yrittäen päästä pakoon. Ruffen oli pitänyt langettaa hänen ympärilleen sidonta jotta hän ei ryntäisi valloilleen kaupungissa. ”Enää vain jos Saatana tulisi tänne ja ottamaan hänet vaimokseen kaikki olisi hyvin.”
”Ei tarvitse suuttua.” Hertec perääntyi tunnistaessaan itedin ärsyyntyneen sarkasmin.
”Hän on pahassa pulassa.” Ruffe jatkoi yrittäen pitää keskittymisensä yllä.
Hertec otti Yorichin esiin valmiiksi. ”Muista.” Hän mutisi.
Ruffen otsa kastui hiestä vielä enemmän. ”Odota. Pyydän.”
Hertec katsoi nukkuvaan hahmoa. ”Saat kaksi minuuttia.” Hän nosti terää peukalollaan päästäen viiltävän äänen valloilleen.
”Koita nyt Sreal! Tiedän että pystyt siihen! Koita nyt!” Ruffe rukoili että hänen ensimmäinen oppilaansa, ja ainoa mahdollisuutensa oikeaan ihmiskontaktiin ja että puolet hänen ystävistään selviytyisi hengissä.
Toivottavasti piditte. Kommentoikaa.
Ares88
Kommentit