Hertec oli oikeastaan tyytyväinen kun saattoi vedota että hänellä oli paljon mietittävää eikä siksi voinut nyt olla seuraksi. Hänen piti tutkia tunteitaan ja tarkasti.
"Sinulla taitaa olla ongelma." Ruffe kieppui katossa kun Hertec astui ylös ja sulki luukun.
Hertec hätkähti. "Voisit vähän varoittaa." Hän mutisi.
Ruffe kohautti olkiaan. "Tai sitten en."
Hertec huokaisi. Hän käveli sängylleen. Hän kieputti rautaista sormusta sormessaan. Hän tunsi sen pinnan sormiaan vasten. Hän katseli ikkunaa. Ilta-aurinko valaisi eteläpään ikkunaa viistosti. Hän nousi pystyyn ja käveli ikkunaan. Hän istahti ikkunakarmille ja katseli ulos. Hänen silmänsä eivät osuneet mihinkään. Ne katsoivat tyhjyyteen.
Migra Viimeinen Lohikäärmelapsiruhtinas. Hän mietti. Sinä olit isäni. Miksi sitten synnyin ihmisnaiselle? Miksi asun orpokodissa? Miksi minä asun ihmisten luona jotka vihaavat minua ja haluavat tappaa minut? Miksi hylkäsit minut? Hän nielaisi hiljaa. Minun isästäni on tehty tuhansia lauluja ja tarinoita. Hertec osasi niistä muutaman.
Hertec naurahti hiljaa ajatukselle. Source oli aina vältellyt lohikäärmelapsia erityisesti viimeisimpiä ruhtinaita. Nyt hän ymmärsi syyn. Hän luuli voivansa piilottaa totuuden minulta jos hän ei olisi kertonut siitä, hän mietti. Hertec oli oppinut tarinat kaupungissa. Hän naurahti toisen kerran. Hän halusi minun oppivan noukkimaan tietoa ihmisiltä salaa, hän nauroi mielessään ajatukselle. Eli tavallaan hän kertoi minulle tarinat.
Hertec muisti nuo ajat. Source oli juoksuttanut häntä ympäri orpokodin metsää. Opettanut häntä liikkumaan jättämättä jälkiä. Pistänyt hänet hiiviskelemään kaupungilla kuuntelemaan salaa tarinoita. Hertec oli oppinut suurimman osan tiedoistaan salakuuntelemalla. Source oli jopa pistänyt hänet pihistämään jotain muutaman kerran. "Opettaa sinua liikkumaan nopeasti. Jonain päivänä henkesi riippuu siitä. Kiität silloin minua siitä. Ja muistakin palauttaa kaikki varastamasi esineet ennen iltaa. Muista, heidän pitää nähdä sinun varastavan mutta ei palauttavan! Mene!"
Hertec huokaisi. Minä luulin että hän teki minusta seuraajaansa. Mutta nyt… Itialnan papittaret eivät ikinä hyväksy hänen valaansa. Hertec tunsi itsensä äkkiä erittäin petetyksi. Hän katsoi ikkunasta ja näki Sourcen teltan. "Hyvästi!" Hän ärähti hiljaa. Hänen silmänsä tuntuivat hehkuvan. Suorastaan palavan. Minä luotin sinuun! Hän kirosi mielessään. Minä luulin sinun näkevän minussa tulevaisuuden! Sinä annoit minun elätellä turhia toiveita! Hän puristi sormusta nyrkkiinsä niin kovaa että se hajotti ihon ja veri alkoi valua pitkin hänen kämmentään.
"Hertec?" Ruffe kysyi varovasti. "Oletko kunnossa?"
Hertec ei kääntynyt. Tiputti verisen sormuksen lattialle.
Ruffe nielaisi. "Minun pitää tästä mennä…" Hän sanoi hitaasti. "Käymään välittäjäni luona! Tulen käymään pian uudestaan! Joskus kun olet… tuota noin… rauhoittunut."
"Ruffe!" Hertec huusi vihaisesti ja kääntyi ikkunasta.
"Niin?" Itedi kysyi pelokkaasti.
"Mitä voit tehdä?" Puolilohikäärme kysyi.
"Minkä suhteen?"
"Lähtömme suhteen."
"Lähtömme?" Ruffe toisti hämmentyneenä.
Hertec katsoi itediä. "Me lähdemme täältä. Ja jos haluat ruokaa ja katon päällesi, saat auttaa minua."
Ruffe kohautti olkiaan. "En minä ennenkään ole tarvinnut ketään ruokaa tekemään. Ja mitä taivasalle joutumiseen tulee." Hän vilkuili ympärilleen. "Tänne tuskin kukaan tulee asumaan joten minä voin rentoutua täällä."
Hertec huomasi maassa ruokakipponsa jonka pohjalla oli kovettunutta puuroa. Hän potkaisi sen ilmaan ja heitti sen suoraan itedin naamaan. Itedi kaatui lattialle tajuttomana.
Ruffe räpytti silmiään ja huomasi Hertecin kasvot.
"Mistä hyvästä tuo oli?" Ruffe mutisi ja hieroi päätään. Hän tunsi puisia sirpaleita tippuvan kasvoiltaan. Kippo oli särkynyt osumasta.
"Minä en ole tuulella sarkasmille." Hän ärähti.
Ruffe irvisti kivulle. Tuo on hullu! hän ajatteli mutta nyökkäsi. Kun Hertec käveli pois, Ruffe katseli tämän perään. Heti kun Hertec oli astunut ullakolle, hän oli vaikuttanut vihaiselta. Eikä tavalliselta itseltään. Ruffe näki pojan katseessa jotain outoa vihaa. Ja kun Hertec kääntyi, se oli ollut hänen elämänsä yksi pelottavimmista hetkistä.
Lopun iltaa Hertec istui ikkunassa vihaisen näköisenä. Ruffen mahaa kurni mutta hän ei uskaltanut mainita asiasta. Hän istui pojan yläpuolella hiljaa yrittäen olla häiritsemästä häntä.
Seuraavan aamuna, Ruffe heräsi auringon valon paistaessa hänen silmiinsä. Hän oli nukkunut Hertecin sängyllä mukavasti sinä yönä. Hertec hengitti rauhallisesti ikkunassa, toinen jalka ulkona heiluen vapaasti.
"Mitä te kaksi teette?" Itedi hätkähti kun varpuspöllö liihotti hänen ylitseen huhuillen.
Ruffe näki kuinka Suo laskeutui Hertecin olkapäälle.
Hertec silitti varpuspöllö päätä. "Mitä minä teen?" Hän puhui ennemmin itsekseen kuin kellekään muulle.
"No ensimmäiseksi voisit käydä tuolla alhaalla." Suo ehdotti. "Se ori joka kantoi sinut tänne kaksi viikkoa sitten odottaa sinua nyt."
Hertec kirosi hiljaa mielessään. "Mitä hän tekee täällä vielä?"
"Koska hänen entinen orjuuttajansa odottaa raipan kanssa ja kiertelee ympäriinsä. Hän menetti kaikki muut paitsi tämän joten hän ei aio luopua siitä helpolla." Suo oli tavannut orin ja he olivat puhuneet hetken aikaa.
"Ellei se typerä kakara tule alas ja maksa velkaansa, minä tallaan hänet alleni seuraavan kerran kun näen hänet!" Se oli hirnunut vihaisesti.
"Upeaa." Hertec mutisi. Hän aukaisi luukun ja katosi.
Ruffe ei edes kiinnittänyt huomiotaan häneen. Hän ei edes yrittänyt keksiä mistä oli kyse. Eläinten kieli. Hän tuhahti. Minulla on jotain tärkeää työtä.
Hänellä oli tapaaminen varastetuntavaranvälittäjän kanssa. Hän oli kuulemma kääntänyt sen kirjan, jonka oli löytänyt Johtajattaren huoneesta viikkoja sitten. Ruffea syyhytti tietää mitä kaikkea rikkauden avaimia se sisältäisi.
Hän vilkaisi sivusilmällä kuinka luukku sulkeutui ja juoksi erään rojukasan taakse. Sen takana oli löysä lauta. Sen takana oli rako joka johti orpokodin seinän sisään. Se taas johti kaikkialle. Hän loikkasi ketterästi sisään ja kiipesi alaspäin. Ensimmäisenä hän potkaisi sandaalinsa pois. Niistä oli vain haittaa kiipeillessä. Hän heilutti pitkiä varpaankynsiään. Sitten hän katsoi seinien väliin jäävää rakoa. "Tätä varten minä synnyin." Hän kuiskasi ja hyppäsi sisään.
Hänen taitavat sormensa hapuilivat jokaista koloa ja homeista lankkua joka oli hänen kätensä ulottuvilla. Hänen häntänsä seurasi perässä etsien melkein alitajunnallisesti rakoja joista ottaa kiinni jos hänen sormensa pettäisivät. Itedin jalat liukuivat yhtä ketterästi kuin kädet, karvaiset varpaat ja niiden pitkät kynnet pureutuivat puuhun kuin voihin. Hän kiipesi alaspäin.
Hän saavutti perustukset hetkessä. Sieltä hän oli löytänyt erään toisen löysän laudan. Hän työnsi sen sivuun ja pisti päänsä ulos.
Ruffe oli saapunut joenpuoleiselle seinälle. Hän katseli inhoissaan kuinka ihmisiä käveli ympäriinsä. Hänellä oli kiire, eikä hän löytänyt piilopaikkoja tarpeeksi tiheästi.
Minä inhoan tätä! Hän ajatteli tuskastuneena kun riisui päällysvaatteensa. Ruskean paidan ja harmaat polvihousut joissa oli reikä takana hännälle. Niiden alta paljastui yksinkertainen vaaleanharmaa tunika. Samanlainen mitä orjat käyttivät yleensä.
Hän oli varastanut sen joskus valepuvukseen. Hän käytti sitä ainoastaan kun hänen piti kulkea näkyvillä. Jos hän kipittäisi kiireesti eteenpäin, kukaan ei pysäyttäisi häntä. Hän tunki vaatteensa tunikan sisään, ja veti syvään henkeä.
Ruffe astui ulos aamu-auringon lämmittäessä hänen poskiaan ja paistaen kirkkaasti.
Hän katseli keskusaukiota. Orpokodin edustalle linnoitettua telttakylää. Hänen välittäjänsä asui aivan orpokotia vastapäätä. Hänen pitäisi päästä tuon telttakaupungin läpi. Ihmisiä tungeksi telttojen välissä. Krapulaisia alokkaita, surevia perheitä, kerjääviä uhreja. Inhottavan paljon väkeä.
Ruffe nyrpisti nokkaansa juostessaan ihmisten välissä. Oli pari syytä miksi hän inhosi kulkea ihmisten seassa. Ensimmäinen oli, hän oli taskuvaras. Ja jokaisella varkaalle olisi aina parempi pysyä näkymättömissä. Toinen oli huomattavasti painavampi. Kun hän kulki väkijoukossa, hän joutui katselemaan ylöspäin. Hän oli viisitoistavuotias! Ja hänen piti katsoa samanikäisiään ylöspäin! Helvetti!
Kun hän oli lapsena kävellyt pitkin Bukat Tamanan katuja, hän oli inhonnut sitä. Muut olivat kasvaneet ja kasvaneet mutta hän pysyi pätkänä. Vuosien kadulla asumisen jälkeen, hän oli paennut Tagrigiin. Jostain syystä pikkukylä oli viehättänyt häntä.
Ruffe puristi päätään. Nyt ei pidä menettää keskittymistä! Hän kirosi itselleen.
Hän riensi yhdelle teltalle. Katsoi kulman taakse ja riensi seuraavalle. Hän varoi jäämästä kenenkään katseeseen pitkäksi aikaa.
Pian hän saavutti kylän toisen laidan. Siellä hän suuntasi synkälle sivukujalle. Siellä oli erittäin kutsumattoman näköinen ovi (johtui välittäjän hankkimasta loitsusta) ja sen yllä oli puinen kyltti johon oli maalattu kultakolikko. Muuta ovea tai ikkunaa kovassa tiilitalossa ei ollut. Erittäin harvat olento tiesi liikkeen sijainnista. Ruffe astui sisään tuttavallisesti koputtamatta.
Huone oli tyhjä. Siellä ei ollut muuta kuin puinen tiski ja kankaalla peitetty ovi jonnekin takahuoneeseen.
"Haloo?" Hän huhuili pimeyteen.
"Tervetuloa." Vastasi ääni. "Ostatko vai myytkö?"
Takahuoneesta käveli olento jonka näkeminen oli useimmille todellinen urhoollisuuskoe. Sillä oli rohton korvapyrstöt, itedin häntä, haltian pitkät hiukset, kääpiön pitkä tuuhea parta, hiiden torahampaat ja keijun siivet. Oli myös monia rotuja joita ei nähnyt päältäpäin. Sitten sillä oli vielä lohikäärmeen kynnet. Tuossa oli monirotu. Lajinsa ainoa. Huhuttiin että hänen suvussaan oli jokaista mahdollista ihmisrotua. Joten kun he kohtasivat, syntyi olento mikä ei, kestänyt auringonvaloa muttei pysynyt elossa ilman sitä. Olento joka elää todella pitkään mutta elo oli todella haurasta. Ja jolla oli todella ketterät puolituisen sormet mutta samalla lohikäärmeen raatelevat kynnet. Tuota olento ei voinut syrjiä kukaan. Tai sitten kaikki saattoivat.
"No?" Olento kähisi. Ruffe oli kuullut että välittäjä oli jo viisisataavuotias. Mutta kuuleman mukaan oli aina kähissyt.
"Olet saanut jo tarpeeksi aikaa sen kirjan kanssa." Ruffe hyppäsi pöydälle.
Sekaveri hieroi partaista leukaansa. "Minähän sanoin, ettei se ole valmis ennen ensiviikkoa." Hän nojasi kävelykeppiinsä.
"Älä valehtele!" Ruffe sanoi. "Sinä lupasit että se olisi tänään valmis!"
Välittäjä kohautti olkiaan. "Se on yllättävän vaikeaa." Hän siirsi painoaan toiselle jalalle. "Siihen tarvitaan enemmän kultaa kuin oli tarkoitus."
Itedi mietti tuskaisena. Hänen uteliaisuutensa kirjaa kohtaa oli kauhea. Mutta oli myös rakkaus hänen hankkimilleen kultakolikoille. "Hyvä on." Uteliaisuus voitti.
Olento ojensi kyntensä. "Se tavallinen."
"Kiskuri." Ruffe mutisi ja tunki kätensä paidan sisään.
Hän heitti hänelle olennolle pienen pussin. Hän oli valmistautunut tähän jo aamulla.
Olento tunnusteli pussien painoa. "Kiitos." Hän otti hihastaan käärön ja heitti sen itedille. "Tekstattu tavalla jotta typerys kuin sinä ymmärrät sen."
"Muista että tämä typerys on sinun toimittajasi." Hän vilkaisi ulos. "Ainoa toimittajasi. Kuulin että Rare joukkioineen oli Niklianissa tulipalon saavuttaessa sen."
Olento murahti. "Oletko jo varma ettet halua kaupata sitä koruasi."
Ruffe puristi päätään. "Ehkä sitten kun tiedän mitä olen myymässä." Hän käveli ovelle.
Hän kurkotti jo ovenkahvaa mutta kääntyi. "Muuten. Se kirja."
"Mikä kirja?"
Ruffe mulkaisi. "Siitä minä en maksa."
Olento huokaisi. Hän otti toisesta hihastaan sen mustakantinen opuksen. "Kun sitä yrittää olla toisille mieliksi niin ei muuta kuin haukuta ja isketä maahan."
Korkkiruuvi kaappasi kirjan hännällään. Hän otti sen käsiinsä ja aukaisi sen. Hopeinen riipus oli keskellä kirjaa painaumassa. "Onko tämä aito?"
"Etkö luota minuun?" Välittäjä huudahti loukkaantuneena.
Ruffen tuijotuksessa oli vastausta tarpeeksi.
"Kunniasanallani." Olento nosti turhautuneena kättään.
Ruffe kumarsi lievästi ja katosi ovesta yhdessä hetkessä.


Tässä tämä on. Tässä menee nyt vähän kauemmin. Minun pitää kirjoittaa melkein kaikki osat uudestaan. Melkein koko kirja tästä lähin. Kun muuttaa menneisyyttä, muuttaa tulevaisuutta monta kertaa enemmän.
Toivottavasti kelpaa.


Ares88