Afrac katseli kuinka puheenjohtaja iski omalla kepillään marmorilattiaan. Liktorit seurasivat perästä. Ukkonen kaikui salissa vielä neljä kertaa ennen kuin edustajat pystyivät rauhoittumaan. "Puhuuko kukaan esityksen puolesta tai vastaan?" Hiiskumaton hiljaisuus lankesi saliin.
"Herra puheenjohtaja, haluaisin puheenvuoron." Afrac nielaisi. Jaffira itse oli nostanut kätensä ja noussut pystyyn.
"Puheenvuoro konsuli Jaffiralla." Puheenjohtaja nyökkäsi.
Jaffira kiitti taivuttamalla päätään kunnioittavasti. "Kiitos." Hän astui hitaasti ja arvokkaasti alas korokkeelta. Hänen häntänsä nousi pystyyn terävästi. Se oli täysi vastakohta äskeiselle veltolle karvaiselle ulokkeelle. Hän käveli hitaasti ja kunnioittavasti keskelle salia. Afrac saattoi vannoa että Jaffira nautti hiljaisuudesta.
"Ystävät, te tunnette minut." Hän aloitti vakaalla äänellä. "Tänään puhutaan tärkeistä asioista. Mutta ei minusta. Tänään ei puhuta minun vallastani. Ei diktatuurista. Tänään puhutaan huomisesta." Hän piti tauon katsoakseen jokaista edustajaa kerran silmiin. "Minä tiedän miksi teitä pelottaa. Yli kaksikymmentä vuotta sitten kenraali Armiles kokosi joukkonsa ja jätti itäisen rintaman auki lohikäärmelapsille. Hän marssi kaupunkiin ja julisti itsensä tyranniksi." Monen silmät venyivät viiruiksi. Sana: tyranni oli erittäin kielletty Kolmen Kuun Salissa. Liian moni oli kuollut tyrannien yrittäessä takaisin valtaan. Ja viimeisin tyranni, Armiles oli melkein teurastanut kaikki silloiset edustajat koska nämä eivät olleet suostuneet hänen vaatimuksiinsa.
"Mutta oikeus voitti ja hänet surmattiin. Juuri tässä." Hän levitti kätensä. "Sinä päivänä kunnioitettu Afrac LaMiss, varatribuuni LaMiksen isoisä iski miekkansa miehen rintaan. Sinä päivänä tyrannia kuoli. Sinä päivänä viimeinen tyranni kuoli.
Minä tiedän. Te pelkäätte minun olevan seuraava Armiles. Mutta minä kysyn, olenko uhannut teitä? Olenko vaatinut teiltä kohtuuttomuuksia? Olenko marssittanut sotilaani kaupunkiin, teidän koteihinne? Koska Armiles teki näistä jokaisen. Minä muistan. Hän uhkaili meitä julistamaan itsensä kuninkaaksi. Hän hyökkäsi avoimesti tasavallan tukijoita vastaan väittäen heitä maanpettureiksi.
Mutta teenkö minä niin? Odotatteko te minun tekevän tuollaisia hirviötekoja?" Hiljaisuus lankesi saliin. "Minä voisin käyttää konsulin veto-oikeuttani mutta en. Haluan osoittaa kansalle että minulla on senaatin pettämätön tuki."
Muuta sanomatta, vanha itedi istuutui takaisin korotetulle tuolilleen kasvot yhtä ilmeettöminä kuin aina.
"Vanha kala saa yli yhdeksän ääntä kymmenestä." Varasnik virnisti. "Kansa kuulee hänen puheensa samalla kun senaatti kuulee hänen uhkauksensa."
"Äänestys alkakoon." Puheenjohtaja huusi painavalla äänellä. Sali hiljeni. "Esitystä puolustavat nouskoot seisomaan!"
Sarkfi nousi ensimmäisenä. Hänen mukanaan, aallon lailla koko vasen kolmannes.
Afrac tiesi että hänen äänensä ratkaisi tämän. Sydämessään hän halusi nousta ylös ja vetää mukanaan koko oma kolmanneksensa Sarkfin tueksi. Mutta järki käski häntä pysymään aloillaan. Jos ei uskollisuus isää kohtaan, niin itsesuojeluvaisto piti hänet kylmässä marmorissa kiinni. Hän katsoi tyhjää konsulin tuolia. Niin, hän ajatteli, itsesuojeluvaisto jos ei muu.
"Esitys hylätään." Puheenjohtaja ilmoitti. "Lievällä vähemmistöllä. Istunto on päättynyt. Kiitos edustajille."
Loputkin edustajat nousivat seisomaan ja alkoivat laskeutua portaita alas. Jaffira ei noussut vielä. Hän katseli jokaista ohimenevää edustajaa ilmeettömillä silmillään.
"Afrac, jäisitkö hetkeksi?" Hän kysyi hitaasti nuoren edustajan kävellessä ohi.
Afrac katseli ympärilleen. Varasnik katsoi heitä hetken huolestuneena, muttei jäänyt katselemaan. "Tietenkin, konsuli." Hän vastasi ja jäi seisomaan.
Muut edustajat astuivat ulos hopeisista ovista jotka oli avattu. Niiden takana paistoi iltapäivän aurinko. Oviaukosta näkyi Kolmen Kuun Salin foorumi. Afrac näki vielä edustajien katoavan näkyvistä kun he astelivat senaatin portaita alas. Sitten ovi sulkeutui liktorien työntäessä ne kiinni.
Puheenjohtaja, augrari ja grarit poistuivat salista kiireesti. Jopa konsulin omat henkivartijat poistuivat salista jättäen konsulin ja tribuunin yksin.
Afrac seisoi pitkänä ja ylväänä odottaen. Hän katseli kuinka vanha itedi nousi pystyyn ja venytteli kunnolla. Mitään kiirettä ei vaikuttanut olevan.
"Nämä istunnot. Saavat minut melkein nukahtamaan. Joskus toivoisin olevani vielä legioonassa. Vaikka vain turvaamassa läntistä rajaa. Demonikuninkaalla on hyvä tapa hyökkäillä sinne tänne pitäen meidät aina valppaina hänen suhteensa." Jaffira käveli hitaasti kohti arkistoihin vievää tietä. "Tule."
Afrac seurasi hitaasti.
He tulivat huoneeseen johon oli levitetty kartta. Se oli valtava ja täytti kokonaisen seinän. Siihen oli merkitty koko Kolmen Kuun Salin imperium. "Tiesitkö että pelkästään Kuoleman Laaksoa meillä on turvaamassa kymmenen legioonaa. Demonikuninkaalla ei ole muuta tietä itään. Ja hän tietää sen." Itedi otti pitkän kepin käsiinsä ja osoitti kartalta ympyrän kaukana Kaupungista. "Tämä sota tulee näkemään lopun pian. Tunnen sen luissani. Demonikuningas yrittää vielä viimeistä epätoivoista isku. Jos ja kun se torjutaan, voimme marssia hänen kaupunkiinsa tänne," Hän siirsi pitkää keppiä vähän matkaa. "ja julistaa rauhan Kuoleman Laaksoon. Siihen mennessä Demonikuningas on jo jättänyt valtakuntansa ja paennut."
Afrac ei tiennyt mitä tarkoitusta tällä puheella oli mutta piti kysymykset omana tietonaan.
Jaffira siirsi keppiä itään. Kaupungin itäpuolelle. "Farseralassa on ollut erittäin kuiva kausi. Suuri osa sadosta on pilalla. Etelässä on alkanut sota. Pohjoisessa huhutaan kapinasta. Minun pitää asettaa ainakin kaksi legioonaa tukahduttamaan kaikki mahdolliset levottomuudet. Ja sitten on vielä tämä." Hän siirsi kepin keskelle karttaa. Kolmen Kuun Salin päälle.
Afrac nyökkäsi mielessään. Nyt tultiin asiaan.
"Minä en pysty puolustamaan kaupunkia, imperiumia, ruokkimaan kansaa ja ajamaan tasavallan etua, jos minun selkäni takana luodaan salaliittoja minun pääni menoksi!" Jaffira astui pois kartan luota. Hänen ilmeensä oli tiukka ja silmistä leiskui tulta.
Afrac katseli ympärilleen hätääntyneenä. Odottiko häntä joku salamurhaaja varjoissa?
"Älä pelkää poika!" Jaffira naurahti äkkiä rentoutuneena. "Jos haluaisin tappaa sinut, tekisin sen itse paljain käsin." Hän tiputti kepin maahan ja kohotti kätensä. "Näetkö nämä kädet poika? Nämä kädet rakensivat tämän salin kun edellinen paloi! Nämä kädet johdattivat sotilaita Forsanikiassa! Nämä kädet valittiin johtamaan tätä kaupunkia sen suurimmalla hädän hetkellä."
Afracin teki mieli perääntyä, kääntyä ja juosta pakoon, hyökätä hulluna vanhuksen kimppuun. Jotain, mitä tahansa. Mutta hän pysyi paikoillaan. Jaffira astui eteenpäin. "En ymmärrä mitä tarkoitatte, arvon konsuli."
"Tiedät varsin hyvin, arvon tribuuni. Sinun sydämesi haluaa seurata Sarkfin ideologiaa ja vapauttaa tämä kaupunki minun tyranniastani."
Afrac ei vastannut, Ei hän sitä kieltääkään voinut.
"Mutta silti äänestit minua. Saaden näin ratkaisevat äänet minun puolelleni." Hän laski kätensä. "Se sinun kihlattusi on kuulemma kaunis tumma tyttö." Hän kääntyi ympäri ja käveli pois huoneesta. "Jos mietit vielä syitä puolustaa minua, muista että olet varatribuuni tarkalleen niin kauan kun isäsi näkee sen tarpeelliseksi!" Hän huusi ennen kuin Afrac kuuli pääovien aukeavan ja sulkeutuvan.
Viimein Afrac uskalsi huokaista. Hän nojautui seinään ja tunsi voimien valahtavan pois. Miten hän oli tullut tähän? Miten hän oli joutunut tavallisista asianajajan opinnoista kiinni politiikkaan? Kuinka hän oli noussut niin korkeaan asemaan nuorimpana koko senaatin historiassa? Miten hän oli joutunut uhkailujen ja vihan kohteeksi?
"Kaikki on sinun syytäsi." Hän kuiskasi ylös ja katsoi sinettisormusta sormessaan. Siinä oli haukka jonka siivet oli vedetty kiinni sen ruumiissa. Se oli kopio LaMiss suvun perillisen sormuksesta. Hänen isänsä entinen sormus. Aidon kunnioitettu Afroc oli kadottanut vuosia sitten.
Eikä hän ollut edes saanut sitä isältään. Hänen äitinsä oli vaatinut sitä isältä vuosia. Lopulta kun hänen oli täytynyt jättää opintonsa ja astua politiikkaan, hänen isänsä oli viimein heltynyt. Hän muisti sen päivän tarkalleen. Kolme vuotta sitten…


Kaksitoistavuotias Afrac istui parvekkeella kirjoittaen samalla savitauluihin muistiinpanoja kääröistä. Keskipäivän aurinko paistoi kirkkaasti niskassa Kolmen Kuun Salin kaupungissa. Pöydällä oli sikin sokin pergamentteja.
LaMiss huoneen talo oli keskellä kaupunkia, kaupungin puiston varrella. Muurien takaa näkyi vilauksia ihmisistä jotka kulkivat levollisesti puistossa. Kauniit talot saartoivat heidän kotinsa. Kellertävästi rapatut muurit peittivät suurimman osan näkymästä mutta jokainen ohikulkija tiesi talojen olevan kauneimpia kuin kuvitella saattoi.
LaMiss suvun talo oli Kaupungin rikkaimmista perheistä. Afracin parvekkeelta oli hyvät näkymät kaupunkiin. Sen hienoihin teattereihin, marmorisena hohtavaan senaattiin, temppeleihin. Jos hän olisi noussut seisomaan ja kurkotellut vähän, hän olisi nähnyt vilauksen foorumista.
Puistossa, ylimysten pojat kilpailivat kaikista mahdollisista lajeista. Jotkut ratsastivat kilpaa, jotkut painivat, jotkut miekkailivat puumiekoilla. Afrac ei välittänyt heistä. Hän ei koskaan ollut välittänyt tuollaisesta. Hänestä ratkaisu maailman ongelmiin löytyi kirjoista. Ei lihaksista.
Nyt hän etsi pergamenteista erään oikeustapauksen esikäsittelyä. Hänen olisi saatava kunnon kuva tapauksesta huomiseen mennessä.
"Sinä se jaksat ruuhkia!" Afrac nosti päänsä. "Luulisi sinunkin ymmärtävän levon päälle."
"Äiti." Afrac tervehti naista joka oli astunut parvekkeelle. Hän kierteli ympäriinsä parvekkeella hiljaisena. Loctease oli pukeutunut punaisen harsoon jossa oli hopeisia tähtiä. Hänen hameensa oli sinistä silkkiä. Erittäin tyylikäs. Hänen tummanpunaiset hiuksensa oli kammattu takaraivolle koholle. "Miinulla on paljon töitä. Oliko sinulla asiaa?"
Loctease kääntyi hymyillen. "Luulisi sinun olevan iloinen. Sinun jos kenen pitäisi olla."
"Mitä on tapahtunut?" Afrac kysyi laskien piirtopuikkonsa pöydälle.
Loctease hymyili. "Opiea!" Hän kutsui orjaansa joka astui parvekkeelle hiljaa. Nuori tyttö oli ottanut paikkansa äidin vanhan seuraneidin kuoltua. Vanha kerttu oli vaikuttanut elävän ikuisesti kunnes oli yhtenä päivänä vain kaatunut. Ei edes sanonut mitään. Oli vain seurannut emäntäänsä kunnes oli kaatunut siihen paikkaan. Vanhuus oli tehnyt tehtävänsä. Ja sen takia, tämä nuori tyttö oli saanut tehtäväkseen seurata Locteasea joka paikkaan ja toimia hänen suunaan ja korvinaan talon palvelusväen välillä.
Opiea kantoi tavallista puulaatikkoa jossa oli vain yksi kiinnostava kohta. Se oli sinetöity LaMiss suvun tunnuksella. Haukka joka suojeli kolmea kuuta. Tyttö laski laatikon pöydälle Afracin eteen.
"Mitä siinä on?" Afroc kysyi epäilevänä. "Keltä se on? Isältä?"
Loctease hymyili. "Hän lähetti sen varta vasten sinulle. Avaa se!"
Afrac tarttui laatikkoon ja nosti sen kantta. Se nousi kevyesti paljastaen vain kaksi asiaa. Sinettisormuksen ja paperilapun. Hän nosti sormuksen ja otti paperilapun käsiinsä.
"No?" Loctease kysyi innokkaasti. "Mitä hän kirjoittaa?"
Afrac nyrpisti nenäänsä ja rypisti lapun. "Ei mitään tärkeää." Hän sanoi kireästi ja heitti paperilapun lattialle.
Loctease kumartui nostamaan lapun maasta. "Jos haluat olla hyödyksi?"


Piti keskittyä enemmän Afraciin mutta tarina vähän venähti. Toivottavasti ei haittaa.


Ares88