Kolmas luku: Ystävät monet
Kun Hertec viimein heräsi, oli jo yö. Ensin kirottu oli luullut tulleensa sokeaksi ennen kuin oli tajunnut auringon laskeneen. Se viimeisin isku oli tainnut tulla todella lujaa. Hän makasi selällään maassa.
Hän tähyili ympärilleen silmillään. Oliko kukaan lähettyvillä?
"Jaa, olet sittenkin elossa." Joku huhuili. Suo! Varpuspöllö istui oksalla aivan Hertecin yllä. Hän levitti siipensä ja lensi Hertecin rinnalle. Suon kynnet raapaisivat inhottavasti.
"Kiitos tiedosta." Hertec mutisi. Hän maistoi veren suussaan.
"Minua kiinnostaa miten sait itsesi noin hyvää kuntoon vain hetkeä myöhemmin kun oli jättänyt minut?" Varpuspöllö kysyi käännellen päätään.
"Orso ja ystävät." Hertec mutisi vihaisena. "Mual-Nef yllätti minut."
Suo nyökytti päätään tietävän näköisenä.
"Minun pitää päästä pois."Hertec sanoi ja yritti koukistaa jalkaansa. Kipu vihlaisi tappavasti. Hän yritti nostaa itseään kyljelleen. Mutta tällä kertaa vain käden liikutus tuntui kauhealta. Hertec yritti vilkaista sitä. Siihen oli viilletty kauhea haava, josta veren vuoto ei ollut vielä kokonaan loppunut.
"Taisit loukata kätesi." Suo hymähti.
Hertec katsoi pöllöä. "Et ole tosissasi?!" Hän huudahti vihaisena.
Suo ei välittänyt. "Miten luulet pääseväsi ylös?"
Hertec yritti kohauttaa olkiaan. Viimein hän tajusi että kaikki liike tuotti kipua. Orso oli varmaan rikkonut hänen ruumiinsa kaikki luut. "Kuuntelen ehdotuksia."
"Voit vaikka huutaa apua." Suo ehdotti.
"Oikein neronleimaus!" Hertec karjui niin kovaa kuin keuhkoista lähti.
"Oikein hyvä... mutta sanavalintaa voisit vähän miettiä." Suo sanoi rauhallisesti.
Hertec huokaisi. Se tuntui repivän keuhkot hajalle. Hän sylkäisi verta rinnuksilleen.
"No huuda pois." Suo kehotti.
"Kuolen pois mieluummin." Hertec sanoi verta hyytävällä äänellä.
"Niin käy mitä todennäköisimmin jos et huuda." Suo muistutti. Hertecin silmiä alkoi kuumottaa.
"Sitten käy." Hertec karjaisi. Kipu tuntui hellittävän hetkeksi. "En ole ennenkään huutanut apua enkä huuda nytkään."
"Hah!" Suo huudahti.
Hertec makasi siinä maassa, yrittäen nostaa itseään ylös. Mutta hän oli liian heikko verenhukasta, eikä siis pystynyt liikkumaan. Kun mitään ei ollut tehtävissä, hän kirosi mielessään.
"Hertec?" Suo sanoi odottavasti.
"Älä luule!" Hertec karjaisi vihaisena.
Suo huokaisi. Hänen ystävänsä huonoimpia puolia oli hänen itsehillintänsä. Tai sen puute.
"Voin auttaa. Mutta miten? Jos et ole vielä huomannut minä olen varpuspöllö. Enkä edes suurikokoinen."
"Sinä kuitenkin voit liikkua ja minä en." Hertec huomautti. Äskeisen vihanpurkaus oli auttanut unohtamaan kivun, mutta se palasi kahta kauheampana.
"Voin hakea apua jos se kelpaisi." Suo ehdotti.
"No hae!"
Suo levitti pienet siipensä ja antoi maailman tuulien kantaa hänet näkyvistä. Hertec mietti sillä välin mitä oli tapahtunut. Haavoista päätellen hänet oli löylytetty oikein kunnolla. Vain koska se valtava apina pääsi yllättämään.
Mual-Nef oli lähetetty orpokotiin Bukat Tamanasta. Hän oli jäänyt orvoksi sotilaiden tapettua hänen vanhempansa. He olivat olleet pahamaineisen rosvokillan päälliköt. Ja ennen kuin ensimmäinen päivä oli laskeutunut, Orso oli saavuttanut hänen ystävällisyytensä. Itedit pystyivät kiipeämään. Eivät kuten ihmiset tai edes kuten puolituiset. He kiipesivät pystysuoraa seinämää vaikka siinä ei olisi halkeamia.
Pian Hertec kuuli kavion ääniä. Joku oli tulossa! Suo onnistui, ja näin nopeasti.
"Toin mitä löysin." Suo selitti kiertäessään aukion ja Hertecin näköpiiriin.
Hertec oli kiittämässä kun tavallinen musta orivarsa asteli hänen eteensä. Hevosella ei ratsastanut ketään.
"Tuoko on minun pelastajani?" Hertec sanoi epäuskoisena.
"Tuo on hevonen ja ainoa joka suostui auttamaan minua." Suo katsoi mulkosilmillään loukkaantuneena. "Sitä paitsi, olen pöllö. Kaikki eivät ymmärrä eläinten puhetta niin kuin sinä."
"Ihan mielenkiinnosta kysyisin, miten aiotte saada minut joen yli takaisin orpokotiin?" Hertec muutti vähän asentoa parempaan.
Suo kohautti olkiaan. "Sinä se pulassa olet. Minä hain vain apua."
Hertec aikoi vastata mutta hevonen ennätti ensin. "Jos autan sinut pois täältä, lupaatko auttaa minut vapaaksi?"
"Mikä sinua estää lähtemästä?" Hertec ihmetteli.
"Orjapiiskuri joka varasti minut laumaltani." Hevonen murahti. "Lupaatko?"
"Miten sinä sitten olet täällä?"
"Pakenin talleista kun ne syttyivät tuleen. Orjapiiskuri on etsinyt minua ja kaikkia muita paenneita. Hän saa heidät kinni yksi kerrallaan. Ja minut jos en pääse pakoon."
Hertec nyökkäsi hiljaa. "Minä lupaan tehdä kaikkeni jotta sinä pääset laumasi luo. Jos sinä taas saat minut orpokotiin ennen kuin kuolen."
"Sovittu." Hevonen nyökkäsi. Kovakouraisesti orivarsa otti hampaillaan kiinni Herteciä olkapäästä ja nosti hänet läheistä puuta vasten.
"Nyt vain kaadut selkääni." Se hirnahti.
"Se ei ole ongelma." Hertec parahti, kipu oli lisääntynyt jumalattomasti liikutuksesta. Hertec kaatui lähes tajuttomana hevosen selkään.
"Ovelaa." Suo myönsi.
Hevonen lähti astelemaan takaisin polkua joka oli Hertecille likaa. Hän menetti tajuntansa.
Suo katseli tajutonta Herteciä. Poika näytti yleensä niin rauhattomalta ja vihaiselta mutta tajuttomana, niin rauhalliselta.
Varsa ratsasti joen rantaa pitkin.
"Missä se silta on?" Ori kysyi heidän ratsastettua lautan ohi. Lautta ei liikkunut näin myöhään eikä kukaan edes vartioinut sitä. Ketään ei näkynyt joen tällä puolen.
"Mikä silta? Ei täällä ole mitään siltaa." Suo ihmetteli.
"Miten hän sitten pääsi joen yli?"
"Hän käytti tuollaista lauttaa tai ui."
"Uimalla sitten." Ori murahti ja laskeutui joenuomaan.
Suo jähmettyi hetkeksi hätäännyksestä. "Hei! Ihan totta! Entä jos hän hukkuu!"
"Sitten hukkuu. Hän halusi orpokotiin ja minä vien hänet orpokotiin."
Hertecin pää upposi veden alle. Suo luuli hetken, ettei hän enää nousisi. Äkkiä poika nosti päänsä ja haukkoi henkeä. "Haah!" Hän huusi kun hän sai happea keuhkoihinsa. Hän yski vettä keuhkoistaan.
"Onneksi heräsit. Pelkäsin että olit kuollut." Suo henkäisi.
Hertecillä oli vaikeuksia pitää kasvojaan pinnan yläpuolella. Jokainen liike vaati voimaa ja tuotti kipua mutta kipu oli siedettävämpää kuin veden tukkimat keuhkot.
Ori astui rantakivikkoon joen toisella puolella. Hertec oli kylmissään ja oli lähellä menettää tajuntaansa uudestaan.
"No, mihin minä jätän sinut?" Ori kysyi.
Hertec ei pystynyt puhumaan joten Suo vastasi hänen puolesta. "Jätä hänet tuon kulman taakse. Siellä on liikettä joten Hertecin pitäisi näkyä."
"Muista sitten mitä lupasit!" Hevonen murahti ja tiputti Hertecin kovaotteisesti selästään. Hertec ähkäisi kivusta.
"Odotan joen toisella puolella. Tule kun pystyt kävelemään." Hevonen mutisi.
"Minä lupaan..." Hertec puhui maata vasten.
Hevonen lähti uimaan takaisin. Kirottu kuuli kuinka se eteni vedessä.
Viimein kipu vei taas voiton ja Hertec menetti tajunsa mutta vasta kun hän kuuli jonkun kirkaisevan.
Sitten hän putosi takaisin siunattuun tiedottomaan tilaan.
Sitten hän muisti että huone ei välttämättä (oikeastaan todennäköisesti) oli täynnä ihmisiä jotka eivät pitäisi hänestä. Joten hän päätti kuunnella ensin hetken mitä tapahtui.
Hertec kuunteli. Hänen ympärillään liikkui paljon ihmisiä. Hän kuuli puulattian kopisevan. Tuulta ei tuntunut eikä savu haissut kovin. Hän oli sisällä jossain rakennuksessa. Hän kuuli parkaisuja, tuskan huutoja, surun itkua. Hänen oli siis oltava jossain missä hoidettiin sairaita.
Kirotun oli pakko hymähtää. Hän oli päässyt todella mukavaan paikkaan.
Sitten Hertec muisti miksi hän itse oli täällä! Hän yritti liikauttaa kättään. Mutta hän tunsi heti valtavan vihlaisun. Häneltä pääsi pieni kivunirvistys.
"Onko tuo jo herännyt.?"
"Ei ole ei."
Hertec tunnisti ensimmäisen äänen helposti. Se oli Johtajatattaren. Hän oli siis orpokodissa. Upeaa… hän tuumi.
"Kun hän herää niin lähetä sana minulle." Vanha akka marisi hiljaa. Sitten ovi avautui ja tuli taas hiljaista. Siis jos sitä nyt voi pitää hiljaisena että ympärillä kävellään ja yritetään hoitaa loukkaantuneita ja voivottelevia ihmisiä.
Joku tarttuu häntä kädestä. "Missä tämäkin on rypenyt?" Ääni kysyy. Tytön ääni. Hertec tunsi kuinka tyttö liikutti hänen kättään varovasti ilmeisesti tutkien haavoja.
"Todennäköisesti tapellut ja saanut ansionsa mukaan." Toinen vastaa. "En yllättyisi jos puolet kaikista tappelun uhreista eivät olisi hänen tekosiaan."
"Äiti!" Ensimmäinen toruu
"Totta se on!" 'Äiti' huusi. "Olen sanonut Nimsialle että tuosta pojasta ei ole muuta kuin harmia! Olen sanonut siitä asti kun hän otti sen tähän orpokotiin."
Tytön ääni mutisi jotain vieressä.
"Sinä et tiedä mistä puhut senkin..." Ensimmäinen ääni nurisi hiljaa.
"Mitä sanoit?" 'äiti' tiukkasi.
"En mitään." Tyttö huudahti.
Seurasi hiljaisuus. Sen rikkoi vain uhrien voihkaisut ja surevien itkut.
"Vieraat lähtekää! Kuolleet tuodaan teidän mukananne mutta elävät tarvitsevat voimia ja tätä huonetta." Saman naisen ääni huusi.
Kuului vastalauseita mutta naisen kanta tuntui vankalta eikä sallinut poikkeuksia.
Yksi toisensa jälkeen sotilaat kantoivat kuolleet pois ja auttoivat surevat läheiset pois huoneesta mukanaan.
Nainen taisi kuitenkin olla liian kova pala heille sillä hekin poistuivat ja jäljelle jäivät vain hän itse, hänen tyttärensä ja muutama hoitaja.
Olisinpa minä vielä unessa, Kirottu mietti itsekseen kuunnellessaan kuinka sairaat kiistelivät keskenään.
"Minä menetin kotini ja venevajani! Menetin kaiken mitä omistin!" Joku mies huusi aivan Hertecin vierestä.
"Entä sitten?!" Toinen, nainen vastasi huoneen perältä. "Tuo kirottu tulipalo vei poikani ja mieheni! He olivat metsästämässä palon syttyessä!"
"Minä menetin koko perheeni!" Joku lapsi huusi poru kurkussa.
"Hiljaa kakara!" ensimmäinen riita pukari huusi.
"Niin, onhan se kauheaa että menettää kasan puuta ja tiiliä! Eihän se ole mitään että menettää rakkaat ihmisensä!"
"Hiljaa senkin harvahammas akka!"
Kaiken kuitenkin keskeytti huuto ovelta: "HILJAA!!!"
Huone hiljeni, niin ettei edes lapsen itkua kuulunut.
Nainen käveli vakain askelin, Hertec saattoi kuulla sen. Askeleet lähestyivät hänen sänkyään. Varmaan sen riitapukarin luo. Hertec tunnisti askelteen ryhdin ja tiheyden. Johtajatar.
"Tämä siirretään muualle." Nainen huusi. Sisään asteli kaksi sotilasta (päätellen tavasta jolla saappaat iskivät lattiaa). He astelivat jämäkästi vuoteen viereen. Mutta kun Hertec odotti kuulevansa kuinka he nostaisivat jonkun ylös, hän tunsi kuinka hänet nostettiin ylös. "Nopeasti!" Johtajatar huusi. "Ennen kuin hän herää."
Hertecin olisi tehnyt mieli huutaa että mistä oli kyse. Mutta koska hänen ei haluttu heräävän, hän ei halunnut tuottaa ongelmia. Joten hän esitti nukkuvaa.
Hän tunsi kuinka hänet vietiin ulos. Ovi avautui ja aurinko paistoi hänen kasvoilleen. Hertec raoitti silmiään aivan hitusen. Kaupunki oli vasta heräämässä uuteen päivään. Äkkiä hän sulki silmänsä ja odotti. Hänet kannettiin johonkin telttaam.
Hänet laskettiin maahan ja hänet jätettiin yksin.
"Voit lopettaa teeskentelyn. He ovat menneet." Tuttu, käheä ääni huudahti.
Hertec aukaisi silmänsä ja näki ensimmäisenä tutut kasvot. "Source?" Hän hymähti.
"Minä." Vanhus naurahti. "Pyysin saada sinut telttaani. En halua ketään valittajaa tai juuri kuolevaa. He ovat mahdottomia marisijoita."
Hertec tutki vanhusta katseellaan. Hän ei näyttänyt mitenkään loukkaantuneelta.
"Et sinä kauheassa kunnossa voi olla." Hertec puhui sokeille silmille.
"Jaa, miten sen nyt ottaa." Source heitti peittonsa syrjään. Sieltä paljastui korrelle palanut jalka. "Loukkasin jalkani yrittäessäni auttaa erästä ystävääni."
"Source. En tiennyt." Hertec mumisi kun vanhus laittoi peiton takaisin suojaksi.
mistä olisit voinut?" Source naurahti ja huitaisi kädellään. "Minä tein kuten suojelijan tulee. Joku oli vaarassa ja minun piti auttaa. Vaikeaahan se oli kun tulipalo sokeutti muutkin aistit kuin vain näön. Oli muuten lähellä ettei koko ruumis mennyt. Jouduin käyttämään viimeisen loitsupulloni mutta kyllä minä elämääni sen arvoisena pidän."
"Mutta miten voit elää ilman oikeaa jalkaasi?" Hertec kuiskasi hiljaa.
Source vain heilautti kättään. "Olen jo vanha mies. Ei minusta paljoon ole ollut moneen vuoteen." Hertec ei voinut olla ajattelematta asiaa toiselta kannalta. "Siksi minä olen jo kouluttanut seuraajaani." Hän osoitti etusormellaan Herteciä.
"En minä sovi." Hertec ärähti ja kääntyi toiselle kyljelleen. Selkä kohti opettajaansa. "Me olemme puhuneet tästä jo kymmenen kertaa ja enemmän."
"Mutta joka kerta minä olen antanut uuden syyn puolesta kun taas sinä olet antanut aina saman vanhan vastaan."
"Mikähän on nyt se syy 'puolesta'" Hertec naurahti sarkastisesti.
"Että sinä juoksit metsään koska sinun ystäväsi tarvitsi apua." Source sanoi vakavana.
"Jotain mitä kuka tahansa olisi tehnyt." Kirottu mutisi.
"Olisiko? Jos kyseessä olisi ollut kuusi raavaa miestä ja vain varpuspöllö, hyvin harva hyökkäisi epäilyksettä."
"Mutta jos kyseessä olisi ollut ainoa ystävä niin melkein jokainen joka ymmärtää ystävyyden painon olisi tehnyt saman."
Source naurahti ja asettui makaamaan.
"Kerropas poika jos sinä olisit hoitamassa minun jalkaani, noiden osaamattomien parantajiksi itseään kutsuviksi sijasta, miten sinä hoitaisit palavaa jalkaani?"
"Yksinkertaisesti minä leikkaisin sen pois ennen kuin se ehtii myrkyttämään koko ruumiin." Hertec kääntyi vaivalloisesti selälleen. "Mutta sinut tuntien se ei kelpaisi joten ensin ottaisin yksisarvisen häntäjouhen…" Hän antoi yksityiskohtaisen esitelmän miten hän hoitaisi pahoja palovammoja, Sourcen pommittaessa kysymyksillä.
Lopulta, Hertecin vastattua jokaiseen kysymykseen esimerkillisesti, vanhus ei voinut muuta kuin taputtaa hänen tiedoilleen.
"Jonka minä opin sinulta." Hertec tuhahti.
"Mutta minä en sitä oppinut. Ymmärrätkö?"
Hertec kohautti olkiaan kieltämisen merkiksi.
"Olethan sinä elossa!" Telttaan astui nuori nainen. Vähän Herteciä nuorempi, vuoden tai kaksi. "Minä luulin että sinä olit jo kuollut kun sinut kannettiin pois mutta sittenhän sinun mukanasi ei olisi viety sänkyä. Joten minä ajattelin uudestaan mutta äitini halusi minun tarkistavan potilaiden tilat ja sitten…" Tyttö puhui niin nopeasti ja niin paljon että jopa Sourcen pää oli mennä pyörälle. Sitten vanha suojelija lopetti kuuntelemisen ja sulki silmänsä (ihan kuin sokealle siitä olisi jotain hyötyä) ja antoi unen tulla.
"Onnekas pentele." Hertec mutisi huomatessaan opettajansa rauhallisen hengityksen.
"Ja sitten minä otin laukkun ja tulin luoksesi tarkistamaan olitko kunnossa…" Tyttö jatkoi puhettaan samalla kun tarkisti jokaisen siteen ja haavan vaikka Hertec itse tiesi kaiken jo. Hänellä oli täydellinen ruumiin hallinta ja Suojelija harjoitus oli auttanut eteenpäin.
"Olen Soora, hauska tavata." Tyttö esittäytyi yllättäen.
"Kiitos…" Hertec katsoi tyttöä varovasti. "Hertec."
"Kyllä minä sen tiedän. Olen minä kuullut sinusta. Koko kaupunki on kuullut orpokodin... Sinun haavasi parantuvat hyvää vauhtia. Voisi luulla että olet ollut sängyssä jo viikon. Mutta tietenkään et tiedä vielä että olet ollut vasta kaksi päivää tajuttomana, siis ihan hullua." Tyttö puhui niin nopeasti että Hertec alkoi voida pahoin.
"Voitko huonosti? Äitini sanoo että se on normaalia kun käynyt läpi jotain tuollaista kuin sinä. Mikä sinuun oikein osui? Muut uskovat sinun törmänneen johonkin vaeltavaan huppilaumaan mutta näen haavoista, ettei niitä tehty hampailla tai kynsillä. Mikä sinut hakkasi? Joku irtolainen? Se demoni?"
Hertec katsoi naista tutkivasti. Hänellä oli päällään likainen, tumman vihreä mekko ja punaine, verinen esiliina. Hän piti ruskeat hiuksensa sidottuina korkealle taakse nutturalle. Hänen ilmeestään saattoi vaistota jotain uutta.
Sitten hän naurahti kolkosti. "Olen kunnossa. Kiitos kysymästä. Voit mennä." Hän kääntyi takaisin kyljelleen, teltan seinää kohti ja sulki silmänsä.
Soora puristeli päätään uskomatta kuulemaansa. Hän oli suhteellisen kokenut parantaja. Hänen äitinsä oli kaupungin paras parantaja. Hän kyllä tunnisti nyrkin jäljet kynsistä. Varsinkin huppilauman kynsistä. Miksi tämä käyttäytyi niin kuin hänen kimppuunsa olisi hyökännyt huppilauma? Soora kohautti olkiaan itsekseen ja poistui teltasta. Häntä tarvittiin monessa paikassa eikä hän voinut jäädä valehtelevan orvon luo. Oli hän vaikka kuinka kiinnostava.
Siinä on. Kolmannen luvun eka osa. Anteeksi kirjoitusvirheistä jne. Antakaa palautetta jne. Toivottavasti mielenkiinto pysyy.
Ares88
Kommentit