Mies juoksi kadulla. Yö oli laskeutunut. Hän hengitti raskaasti. Jokainen askel painoi aina vain enemmän. Mutta hänen piti jatkaa. Hänen piti. Yksinkertaista. Jos hän ei jatkaisi, hän kuolisi. Hän ei halunnut kuolla. Hän tunsi hien tippuvan otsaansa pitkin. Hänen sandaalinsa kalahtivat katukivetykselle nopeammin. Kuolemanpelko antoi hänelle lisää voimia.
Hän ei ollut parhaassa kunnossa. Itseasiassa, hän oli päästänyt itsensä rapakuntoon vuosina darhana. Hän johti yhtä kahdeksannetta Tatrabanin kaduista. Toisin sanoen, hän oli alamaailman pomo.
Hän oli ajatellut lähtiessään turvapaikastaan, Bean-joen rannan kapakasta, hän oli halunnut viettää aikaa keskustan teatterissa tai vastaavassa. Hänellä ei ollut mitään pelättävää. Hän saattoi vapaasti kulkea kaupungissa. Hän oli yksi 'mahtavasta kahdeksasta'. Hän oli juuri voittanut jengisodassa pahimman kilpailijansa ja hänen valta-alueensa oli kasvanut huomattavasti. Yksinkertaisesti, hän oli koskematon.
Lähtiessään matkaan hän oli kuitenkin ottanut mukaansa henkivartijansa. Koskaan ei voinut olla liian varma. Joku hullu saattaisi yrittää kostaa sukulaisensa tai jotain. Hän oli kuitenkin nauranut ajatukselle. Kukaan ei koskaan pääsisi hänen vartijoidensa läpi.
He olivat juuri jättäneet hänen alueensa taakseen ja saapuneet hiljaisen kadunkulmaan kun se oli tapahtunut.
Keskellä tietä seisoi tummahahmo.
"Kuka siellä!" Yasra, hänen paras miehensä oli huutanut. "Väisty!"
"Oletko sinä Ismao A Lanko?" Ääni oli kysynyt.
Yasra oli alkanut nauraa. "Väärä hälyytys pomo! Se on vain yksi poika joka haluaa kuolla."
"Toteuta hänen toiveensa sitten." Ismao oli huokaissut. "Ja nopeasti. Haluan nähdä ensimmäisen esityksen kokonaan."
Yasra oli hymyillyt ilkeästi ja vetänyt miekkansa. "Kuten herra tahtoo."
Mutta jotain oli mennyt pieleen. Juuri kun Yasran miekan olisi pitänyt leikata pojan pää sijoiltaan, hänen päästään oli pistänyt esiin miekan terä.
Ennen kuin Ismao oli päässyt selvyyteen tapahtuneesta, poika oli hypännyt hänen kuolleen miehensä yli ääntä päästämättä. Kuului vain kun veri lensi kivetykselle hän heilautti miekkaansa ja outo tömähdys kun Yasran ruumis oli kaatunut maahan.
Ismao katsoi hahmoa. Yksi hänen miehistään piti lyhtyä käsissään. Sen lyhyen hetken kun hän näki hahmon, pelko levisi hänen luihinsa. Poika oli pukeutunut mustaan kokonaan peittävään pukuun jossa ei ollut aukkoja. Hänen kasvonsa oli peitetty mustalla huivilla jossa oli kaksi rakoa silmille. Ja raoista heijastivat kylmimmät silmät mitä hän oli ikinä nähnyt. Ne hohtivat murhanhimoa. Ja ne olivat nauliintuneet häneen kiinni.
Muuta ajattelematta hän oli kääntynyt ja juossut pakoon. Hänen miehensä voisivat pidätellä häntä hetken. Hän oli juossut seuraavan kulman taakse ja uudestaan ja uudestaan, kunnes hän oli varmasti eksyttänyt murhaajan.
Nyt hän juoksi niin kovaa kuin jaloistaan pääsi kohti Bean-jokea. Jos hän pääsisi takaisin elossa, mikään ei voisi koskea häntä talon sisällä. Mutta kun hän pääsisi turvaan, hän kokoaisi kaikki miehensä ja etsisi tuon kakaran kolostaan ja panisi tämän muistamaan kenen kanssa oli tekemisissä. Hän ristiinnaulitsisi pojan keskelle kaupunkia muistuttaakseen voimastaan.
Pelastus häämötti. Hän tunnistti piilopaikkansa oven. Se oli aivan edessä. Tumma ovi.
Hän rojahti ovea vasten ja paiskasi sen auki.
"Hyökkäys!" Hän huusi saadakseen kaikki hereille.
Hänen miehensä olivat nauttineet kunnon juhlat eivätkä olleet täysin hereillä huudon kaikuessa ruokasalissa.
"Hereille paskat! Yasra on tapettu!" Hän huusi.
Se toimi kuin salama. Kaikki hänen miehensä olivat ylhäällä yhdessä hetkessä. Jokainen tavoitteli aseitaan, juoksi asemiinsa täysimittaisen hyökkäyksen varalta.
Ismao oli seissyt oven suussa ja huokaisi. Turvassa. Hän rukoili kiitoksensa. Hän aikoi astua sisään mutta jokin esti häntä. Hän katsoi miehiään ihmeissään. Näiden katse kuvasti puhdasta kauhua. Mistä oli kyse? Samassa hän huomasi miekan terän mikä pisti esiin hänen rinnastaan.
"Tämä ei ole mahdollista!" Hän yritti huutaa mutta hänen suustaan lensi vain verta. Hitaasti terä katosi ja kaatui maahan. Hän kuuli vielä miestensä huudot. Joku tarttui häntä päästä ja kannatteli häntä. Kaikki sumeni.

Tapahtumaa seurasi tumma hahmo läheisen talon katolta. "Hän taisi olla nopea jaloistaan." Hän  hymyili iloisesti. "Kun pääsi sinulta karkuun."
Hänen takanaan poika istui varjossa. Kuu oli pistänyt esiin pilven takaa. "Ei nopea. Vain jääräpäinen." Poika vastasi hiljaa. Hän puhdisti miekkaansa valkoiseen liinaan. Se oli lähes yhtä musta kuin omistajansa vaatteet. Pian se kiilsi taas mustana. Poika nousi pystyyn ja työnsi miekan huotraansa.
"Ei väliä." Mies jatkoi hymyillen ja käveli pojan eteen. "Nyt kun Ismao on hoidettu hänen miehensä tuhoavat itsensä. Kahdeksasta tulee seitsemän."
Poika poisti naamionsa. "Onko ruumiit hoidettu?" Hän kysyi.
"Ruffe hoitaa niitä parasta aikaa." Mies nyökkäsi. "Sinusta ei ole mitään jälkeä."
Poika hieraisi päätään. Valkoiset hiukset hohtivat kuunvalossa.
Äkkiä mies tarttui poikaa olkapäästä. "Hertec, tiedät kai että olen erittäin ylpeä sinusta."
Hertec nosti katseensa ja hymyili. "Kiitos."
"Mene nyt." Mies sanoi. "Ja muista harjoitella sarhamia, varjoaskelta. Muista salamurhaaja tappaa ilman todistajia."
Hertec katsoi alas kadulle. Ismaon entiset miehet juokselivat ympyrää aset kourissa etsien syyllistä. "Anteeksi."
Mies puristi poikaa olkapäästä. "He eivät nähneet sinua. Se on tärkeintä."
"Mutta jos sana alkaa kulkea kohteet alkavat koota aina vain enemmän ja enemmän vartijoita ympärilleen." Hertec väitti vastaan.
Mies katsoi kadulle. "Tämä on sinun kolmas isonluokan kohde. Sinulla on jo lempinimi kaduilla. Tämä lisää nimesi kauhua aina lisää."
"Mutta eikö se sodi salamurhaajan periaatetta vastaan?" Hertec katsoi miestä epäilevästi. "Salamurhaaja ei ole salamurhaaja, jos joku tietää hänen olevan salamurhaaja."
Mies nauroi.
Uusi hahmo hyppäsi katolle. "Se on tehty." Ruffe vastasi äänettömään kysymykseen. "Paitsi Ismaon ruumis. Etkö voisi hoitaa kohteitasi edes vähän hiljaisemmissa paikoissa? Kuinka luulet minun siivoavan jälkesi nyt?"
"Löydät kyllä keinon." Hertec hymyili. "Koska muuten et olisi minun parini."
Ruffe huokaisi. "Joka tapauksessa, henkivartijat on hoidettu. Heidän haavansa on puhdistettu ja sen joukon johtaja makaa tällä hetkellä Bean-joen pohjalla." 
Mies nyökkäsi. "Voit poistua."
Itedi heilautti kättään tervehdykseksi ja katosi varjoihin.
"Sinulla on hyvä tiimi." Mies hymyili ja katsoi kuuta. "Minun pitää mennä. Otan yhteyttä kolmen päivän kuluttua."
"Minä odotan." Hertec vastasi.
Mies heitti pienen pussi hänelle. Se kilisi kauniisti. "Tuon pitäisi riittää vähäksi aikaa."
Hertec katsoi pussia inhoten. "Beninzakralla on aivan liian kallis maku."
"Sellaisia ne musikantit yleensä ovat." Miehen ääni kuiskasi hänen takaansa.
Hertec piilotti pussin paitansa sisään. Hän otti miekkansa ja laittoi sen huotraansa. 
Äkkiä hän kuuli äänen.
"Apuaa! Auttakaa!" Pojan ääni huusi jostain alhaalta. Pian Hertecin silmät tavoittivat äänen lähteen.
Pieni poika. Alle kymmenvuotias helposti. Juoksi henkensä edestä yhden Ismaon miesten jahdatessa tätä.
"Pysähdy paska! Kerro mitä näit!"
Hertec seurasi hetken aikaa esitystä kuinka poika juoksi henkensä edestä. Poika oli ehkä pieni mutta nopea jaloistaan. Mutta käytti voimaa ääneensä turhaan. Kukaan ei koskaan auttaisi häntä. Ei Tatrabanissa.
Hertec katseli ympärilleen. Kadut kusivat vartijoita. Vaikka hän pääsisi pakoon tätä yhtä hän jäisi lopulta jonkun vangiksi.
Hän harkitsi hetken puuttumista asiaan. Mutta Ruffe ehti jo lähteä. Hän mietti. Minun pitäisi itse puhdistaa ruumis. Hertec näki kuinka poika oli juossut umpikujaan. Eikä tuo poika liity minuun mitenkään.
Poika seisoi seinää vasten valmiinta itkemään.
"Paska!" Mies ärisi polvien varassa. "Panit minut juoksemaan aika pitkän matkan. Aika maksaa siitä."
Tyhjyydestä ilmetyi heittoveitsi. Se iskeytyi maahan pojan eteen. Sekä mies että poika hätkähtivät.
"Loppu on sinusta kiinni." Hertec kuiskasi pojan korvaan.
Poika kääntyi huutaen kauhusta mutta hän oli jo kadonnut.
Hertec seisoi katolla ja katseli kuuta. Hän kuuli askeleita alhaalta. Poika veren peitossa juoksi pitäen hänen heittämää heittoveistä käsissään.
Hertec hymyili. "Elä poika. Elä ja kasva isoksi. Jokainen päivä on sankaritarinan arvoinen tässä kaupungissa." Hän hymyili. Kuu katosi hitaasti pilveen. Hän nousi seisomaan ja peitti kasvonsa. "Harameki katoaa tälla kertaa."


Miltä kuulosti? Kun kerran menin koneelle, tällainen tarina ilmestyi päähäni kuin tyhjästä. Ajattelin, että olisi tarinan kannalta parempi aloittaa alusta. Siis kokonaan alusta. Uusilta lukijoilta olisi helpompi päästä mukaan tarinaan kiinni ja tarina olisi selvempi. Ja tulevaisuutta ei voi rakentaa ilman menneisyyttä.
Tämä tarina voisi olla sen kirjan prologi tai vastaava.


Ares88