Kirottu Vaeltaja: Orjasataman Safiiri
Olen viimeinen, olen nimetön, olen yksinäinen. Tämä on tarina paikasta jota ei teidän kuunne suojele, ei teidän tähtenne katsele tai teidän aurinkonne valaise.
Poika oli väsynyt. Hänen oli kuuma. Hänen oli jano ja nälkä. Käsivarsia särki. Selkä tuntui pettävän minä hetkenä hyvänsä. Hiki valui hänen ruumistaan pitkin alas maahan. Hänen korviinsa teki kipeää kuulla kuinka ruoska halkoi ilmaa. Kuinka ihmiset valittivat tuskiaan. Kuinka yhä uudestaan ja uudestaan lapiot ja hakut tunkeutuivat kovaan maakuoreen ja lohkaisivat siitä palasen. Poika katseli ympärilleen nopeasti. Hänen silmiinsä ei näkynyt muita kuin kolme erilaista asiaa. Tuhansia ja tuhansia orjia tonkimassa maata. Miehiä ruoskien kanssa hoputtaen tielleen osuvia. Ja kuivan louhoksen jossa savu ja tuhka peittivät maan. Tämä oli helvetti. Hänelle ainakin.
Ruoska viuhahti ja iski hänen vieressä seisovaa miestä selkään kaataen tämän maahan ähkien.
Hän olisi itkenyt mutta kyyneleissä oli tärkeää kosteutta mikä piti säästää. Poika nielaisi sylkensä jatkoi työtä. Hän iski hakkunsa yhä uudestaan kovettuneeseen maahan siirtyen aina vähän eteenpäin antaen hiekan kerääjien tehdä työnsä. Hän jatkaisi maan rikkomista kunnes lopulta saisi luvan lopettaa.
Hänen ohitseen kulki toinen orja joka vilkaisi häneen nopeasti. Mies oli iso kokoinen ja vahva. Monet muut kunnioittivat häntä. Mies vilkaisi nopeasti ympärilleen ja kumartui muka hakkaamaan kiveä pojan lähellä vaikka oikeasti syventyi keskusteluun äsken ruoskitun miehen kanssa.
"Kaikki on valmista." Ruoskittu mies kuiskasi.
"Hyvä. Me teemme sen tänä yönä." Iso mies vastasi iskien lapionsa syvälle irrottaen valtavan määrän hiekkaa ja maa-ainesta.
"Minä jaan tiedon." Ruoskittu mies vastasi.
Poika kuunteli nälkäisesti tätä. Voisiko kyseessä oli se mistä oli huhuttu jo kauan? Kapina? Pääsisikö hän viimeinkin vapaaksi? Hän mulkaisi sivulle. Yksi esimiehistä ruoski yhtä nais parkaa voimiensa takaa kunnes nainen lopetti liikkumisen kokonaan.
"Anna olla jo!" Joku toinen huusi. "Se on jo kuollut! Irrota kahleet!" Ensimmäinen nyökkäsi ja veti avaimet vyöltään.
Kaksi orjaa hänen vieressään mulkoilivat näkyä vihaisina. "Tänä yönä." Isompi heistä kuiskasi.
"Tänä yönä." Toinen vastasi.
Poika seisoi keskellä orjaleiriä pidellen kaunista katanaa. Se oli punainen verestä. Yhtä punainen kuin hänen kasvonsa ja vaatteensa. Hänen valkoiset hiuksensa olivat värjäytyneet verestä punaiseksi ja loistivat pelottavasti kuunvalossa.
"Isoveli…" Ääni kuiskasi takaa arasti. Poika kääntyi hitaasti ympäri. Pieni tyttö jolla oli mustat hiukset ja samanlainen orjan mekko katseli häntä hiljaa.
Poika hymyili. "Ei mitään hätää." Hän hymyili ja poimi maasta miekan huotran, puisen soittimen, ikian joka oli toiminut suojana.
"Sattuuko sinuun?" Tyttö kuiskasi hänen kävellessään ruumiiden ohi.
"Ei yhtään." Hän valehteli. Hänen oikeassa kädessään oli selvästi kivulias viilto haava joka vuoti kamalasti. Hän kuitenkin vain hymyili ja ojensi kätensä. "Mennään."
Tyttö ei epäröinyt hetkeäkään vaan tarttui tarjottuun käteen iloisesti. "Minne mennään?" Hän innostui.
"Kotiin." Poika vastasi heidän kävellessään pois satojen ruumiiden luota. Useimmat olivat orjia jotka olivat yrittäneet paeta. Aiemmin päivällä puhunut kaksikko makasi jossain heidän joukossaan. Kaikkialla heidän ympärillään oli taisteluita elämästä ja kuolemasta. Orjia juoksi villisti ympäriinsä etsien pakokeinoa esimiesten yrittäessä saada heitä takaisin järjestykseen.
"Missä se on?" Tyttö kysyi uudestaan.
"En tiedä vielä." Poika katseli eteenpäin. Heidän edessään oli avoin portti. Ruumiita makasi ympäriinsä. "Mutta eiköhän se noiden toisella puolella ole:"
"Selvä." Tyttö käveli reippaasti vetäen 'isoveljeään' eteenpäin. "Minä varaan isomman makuuhuoneen!"
"Selvä." Poika vastasi hymyillen kantaen soitinta olallaan. Hän nappasi maassa makaavalta esimiehiltä viitat ja puki toisen tytön päälle ja toisen itselleen. Samalla hän etsi muutaman kolikon miehen taskuista.
He jatkoivat portista läpi. Kohti kotia.
Loppu
Aloitin uudestaan. Syy on yksinkertainen. Tarina tuntui liian helpolta. Kaikki meni kuin piti. Ja kiinnostus laantui. Tuntui että kukaan ei pääse mukaan Herteciin tällä menolla. Päätin aloittaa koko tarinana alusta eli lapsuudesta. Ehkä voin käyttää v.1 4 johonkin mutta nyt se saa jäädä nukkumaan ellette halua tietää mitä seuraaaksi tapahtuu.
Toivon että tämä on oikeasti kiinnostavaa luettaa. Ja joku oikeasti lukee tätä.
Ares88
]]>Hertec saapui ystäviensä leiriin sinä iltana. Ruffe oli johdattanut Srealin metsän pimeyteen varmuuden vuoksi. Sotilaat saattaisivat ihan hyvin jahdata heitä vielä.
Sreal katsoi häntä kylmästi kun hän saapui leiriin.
Mutta hän ei siitä välittänyt. ”Haluatko oppia taistelemaan?”
Nainen kääntyi äkkiä kysyvä ilme katseellaan.
”Haluatko oppia taistelemaan tavalla joka tappaa vihollisen?” Hertec toisti kysymyksen tarkentaen osia.
”Mitä tarkoitat?” Sreal ihmetteli. ”Tarkoitatko sitä sitomistekniikkaa mitä esitit tänään?”
”En. Se tekniikka kuuluu Srakima Ren Bua tyyliin. Etkä sinä sitä oppisikaan.” Hertec selitti. ”Minä opettaisin sinut taistelemaan sinun tyylilläsi.”
”Minun tyylilläni?” Nainen ihmetteli.
”Tyylillä mikä on osa sinua. Mikä näkyy sinun kävelystäsi. Aseella mikä on vain kätesi jatke.” Hertec katsoi häntä silmiin. ”Tyylillä mikä tappaa vihollisen.”
Sreal ei tiennyt mitä sanoa. Hän katsoi Ruffelta neuvoa mutta tämä vain puristi päätään.
”Tämä on sinun ongelmasi, kulta.” Hän haukotteli. ”Sinun pitää löytää oma tiesi.”
Sreal ei osannut vastata mitään. Miten hän voisi? Hän taisteli jo omalla tyylillään. Mutta kun hän oli nähnyt Hertecin taistelevan tänään. Se oli vienyt häneltä jalat alta. Hän oli liikahtanut nopeammin kuin yhdenkään näkijän silmä. Hän oli hämmentynyt.
Hänellä oli oma tyylinsä. Häntä oli kutsuttu ase-ekspertiksi. Hän oli opiskellut kaikkia asetyylejä ja tapoja. Mutta totta se oli. Hänellä ei ollut samanlaisia aseita kuin Hertecillä. Hän katsoi nopeasti pienempään joka nuokkui jo. Hän oli pari kertaa nähnyt Ruffen tikarit jotka oli kiinnitetty hänen ranteisiinsa. Ne olivat kauniit vaikka vanhoilta näyttivätkin. Mutta hänen yllätyksekseen, Ruffe oli sanonut niiden olevan vain korvaajia. Hänen oikeat aseensa olivat tällä hetkellä rikki.
Jopa pienellä kiharapäällä oli omat aseensa. Mutta silti he molemmat osasivat käyttää kaikkia mahdollisia aseita myös. Hän muisti Hertecin ja Ruffen kerran harjoitelleen pitkillä puusauvoilla. He olivat molemmat taistelleet ruumiin rakenteisiinsa sopivilla tavoilla tasaisesti.
Ruffe oli pieni joten hän luotti sauvan yhteen päähän enemmän ja käytti sitä keihäsmäisesti. Kun taas Hertec käytti sauvaa perinteisemmin pidellen sitä puolesta välistä kiinni.
Mutta tapa jolla he molemmat olivat taistelleet. Oli kaunista. Kuin tanssia. He olivat hyppineet, ottaneet puista tukia ja iskeneet kepit maahan, liikkuneet ruumiillaan tavalla joka sai kepin todella muistuttamaan osaa ruumiista. Hänkin haluaisi oppia taistelemaan niin. Hänkin halusi löytää ’perheen’.
”Haluan.” Hän nyökkäsi.
”Sitten aloitetaan.” Hertec sanoi ja osoitti nuokkuvaa Ruffea. ”Hän opettaa sinua.”
”Mitä? Minä luulin että sinä!” Sreal nousi pystyyn ja tunsi tulleensa pilkatuksi.
Hertec katsoi häntä kylmästi. ”Minä opetan sinulle kun osaat oppia minulta.” Hän sanoi tylysti. ”Sinun mestarisi nyt on Ruffe. Hän näyttää sinulle tien minun luokseni.”
”Mitä?” Sreal huusi ihmeissään.
”Onko jotain valittamista?” Hän kysyi Ruffelta, ei häneltä itseltään. Tämä vain heilautti kättään väsyneesti. ”Kunhan hän osaa käyttää asettaan edes jotenkin, emmeköhän me pärjää.”
Hertec paneutui makuulle. ”Onnea matkaan.” Hän mutisi ja haukotteli.
Ruffe ja Sreal katselivat toisiaan.
”No?” Nainen kysyi. ”Aiotko opettaa jotain jotta pääsen eteenpäin?”
Itedi naurahti väsyneesti. ”Jos luulet pääseväsi yhtään nopeammin eteenpäin hoputtamalla minua, olet väärässä heti aluksi. Se olkoon ensimmäinen oppituntisi. Sinä odotat.”
”Mitä?” Sreal ihmetteli turhautuneena. Pitikö hänen todella totella kaikkia mahdollisia puuskia mitä tämä poika keksisi.
”Ensin lopetat miettimästä minua poikana.” Ruffe nousi pystyyn. ”Yllän ehkä juuri ja juuri sinua napaan asti mutta usko kun sanon, kaikki ei ole sitä miltä näyttää.”
”Ai jaa? Käytätkö korkokenkiä?” Sreal ehdotti.
Hertec alkoi äkkiä nauraa niin kovaa että koko metsä kaikui.
Ruffe punastui äkisti. Hänen pituutensa oli erittäin kova paikka hänelle. ”Tuosta saat palkinnon.” Hän mutisi vihaisena ja käveli ojensi kolme vesileiliä. Ne olivat tarpeeksi suuria jotta niistä pystyi juottamaan hevosia. ”Täytä tämä tuolla purossa.” Hän osoitti alas. ”Niin paljon kuin pystyt ja varokin läikyttämästä pisaraakaan.”
Sreal ihmetteli mitä itedi aikoi kun palasi leiriin pitäen leilejä sylissään. ”Niin?”
”Ota yksi leili vasempaan käteen ja yksi oikeaan. Kolmannen laita leukojesi väliin.” Ruffe käski häntä hymyillen pirullisesti. ”Ja sitten otat sen kolmannen ja tunget sen huuliesi väliin.”
Sreal seisoi huojuen keskellä leiriä kannatellen kolmea vesileiliä. Paino alkoi tuntua hänen olkapäissään.
”Nyt kannattelet niitä läpi yön.” Itedi virnisti. Sreal katsoi häntä kauhistuneena. Hän yritti sanoa jotain mutta ruskeahiuksinen kääpiö nosti kätensä.
”Yksikään säkeistä ei saa tippua tai tiputtaa sisältöään maahan.” Hän virnisti. ”Jos tiputat yhdenkin, kannat loppu yön kahta jokaisessa kädessä.”
Itedi paneutui makuulle. ”Tästä tulee hauskaa.”
Seuraavana päivänä Sreal nukkui melkein pystyssä. Yö oli ollut haastava. Hänen leukansa tuntuivat kuolleilta. Käsissä ei ollut enää tuntoa. Ja hänellä oli väsy.
Seuraavat viikot kuluivat Srealin harjoitusten parissa. Ruffesta paljastui aivan uusia ulottuvuuksia kun hän keksi uusia ja sadistisempia harjoitusmenetelmiä. Kerran hän heitti kaikki tavaransa nuoren naisen selkään, käski tämän ottaa kaikki omat tavaransa selkään ja käski häntä kävelemään. Toisena päivänä Srealin piti etsiä kymmenen neliapilaa tienvarresta tai joutuisi punnertamaan nuotion yllä. Se oli kolmas mitä hän oli keksinyt. Nuotion viereen laitettiin kaksi tukea ja Sreal punnersi niiden varassa. Jos hänen vartalonsa taittui liikaa alas… sen saattoi arvata. Ja vain pirullisuuttaan, Ruffe istui hänen päällään tätä tehdessä.
Hertec seurasi kiinnostuneena tätä vierestä, muttei puuttunut asiaan mitenkään. Hän muisteli kuinka vaikeaa Ruffella oli ollut tämän mestarin kanssa. Mestari Ara. Yhdeksännen ryhmän kolmas istuin. Ja lempinimeltään ’Sadisti’. Ja hän jos kuka ansaitsi sen.
Ruffen taistelutyyli vaati ruumiilta paljon. Niin henkisiä kykyjä kuin fyysistä voimaa. Mestari Ara oli kuuluisa muiden ryhmien keskuudesta omasta tyylistään. Vastahakoisesti hän oli hyväksynyt itedin oppilaakseen.
Hertec muisteli sitä aikaa katsellen kuinka Ruffe lisäsi Srealin kantamuksia. Hän muisti nähneensä saman kauan sitten.
”Et ole tosissasi, paskiainen!” Lapsi Ruffe huusi vihaisena miehelle jolla oli todella arpiset kasvot. ”Kanna itse!” <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
”Ai jaa?” Ara oli hymyillyt pirullista hymyään. Hän veti esiin ruoskansa. Musta valtava nahkainen häntä. Hän viilsi sillä ilmaa ja kuului napsahteleva ääni. ”Tuollaisella pikkupaska demonilla ei ole mitään oikeutta edes puhua takaisin! Painu helvettiin!”
Hertec katseli kauhuissaan kuinka ruoskan pää raapaisi Ruffen päätä. Veri roiskui kaikkialle.
”Tuo on pakollista.” Hänen vieressään seisova mies sanoi. Joaripi katseli tilannetta hiljaa. ”Aran taistelutyyli, Myrskyn linnut vaatii paljon. Niin ruumiilta kuin mieleltä. Jos toinenkin pettää edes hitusen, koko tyyli osoittautuu kuolemaksi.”
”Mutta tuo-”
”Ruffesta ei tule koskaan vahvempaa ellei hän itse halua.” Nuori mies sanoi tiukasti. Hänellä oli vaaleat hiukset. Eivät yhtä vaaleat kuin Hertecillä ja vihertävät silmät. ”Ellei hänestä tule vahvempaa, hän johtaa sinut kuolemaan.”
Lohikäärme nyökkäsi voimattomana. Hän oli pukeutunut harmaaseen harjoitteluasuun.
”Eikä sinulla ole edes varaa huolehtia muista.” Joaripi virnisti ja kohotti puumiekkansa. ”Tule!”
Mitä Ruffe nyt teki, oli kopioitu täysin hänen omalta mestariltaan. No… ei nyt ihan onneksi. Heiltä puuttui se ruoska… vielä.
”Onko sinulla mitään paksua hihnaa?” Ruffe kysyi virnuillen pelottavan sadistisesti.
Hertec pudisti vain päätään.
Tämä järjestely jatkui seuraavat viikot kunnes lopulta:
”En kestä enää!” Sreal karjaisi ja tarttui keihääseensä. Hän heitti sen suoraan kohti Ruffen naaman joka torjui sen laiskasti kädellään. ”Tätä kidutusta on jatkunut jo kohta kuukauden! Kuukauden! Ymmärrätkö sinä lainkaan käsitettä!? Jos aiot opettaa minua joskus voit sanoa sen! Mutta älä haaskaa minun aikaani turhilla lupauksilla jos et tee muuta kuin kiduta minua!”
Vastaukseksi Ruffe syöksyi häntä kohti potkaisten häntä mahaan. Hän lensi monta metriä pellolle erään talonpojan päälle.
”Tuon täytyi sattua.” Hertec sanoi itsekseen.
Vaivalloisesti Sreal nousi pystyyn. Talonpojan ystävät riensivät auttamaan ystäväänsä. He mulkoilivat Srealille ja Ruffelle mutta nämä eivät välittäneet.
”Mikä leikki tämä on?” Hän kysyi huohotuksien välissä. ”Onko voittaja se joka potkaisee kuin mummo?”
Ruffe käveli tiellä kunnes vastaan tuli kiven murikka. Se ei ollut suuri, korkeintaan hänen jalkansa kokoinen mutta se riitti havainnointi esitykseen. Hän talloi sen alleen. Tuhansia siruja lensi ympäriinsä jättäen tilalle vain soraa.
”Minä potkaisin tuolla voimalla sinua.” Itedi selitti hämmästyneelle Srealille. ”Ensimmäinen taso suoritettu.”
”Ensimmäinen taso?” Ruskeahiuksinen nainen kysyi kömpiessään pelolta. ”Mitä tarkoitat?”
Ruffe nosti kolme sormeaan pystyyn. ”Minulla on kolme vaihetta ennen kuin pääset oppilaakseni. Ensimmäinen ruumis, toinen mieli ja kolmas henki.”
Sreal näytti, ettei ymmärtänyt sanaakaan. Ruffe katsoi vetoavasti Herteciin jotta tämä tulkkaisi.
”Sreal, Ruffe tarkoittaa että Myrskyn linnut tyylissä on kolme esiastetta ennen harjoittelua. Ensin harjoittelet ruumiisi kestävyyttä.” Samalla Hertec heitti kunai veitsen suoraan itedin olkapäähän. Sreal huudahti hämmästyneenä mutta pienempi mies ei edes värähtänyt. ”Tyyli luo jatkuvaa rasitusta ruumiille ja kipu seuraa aina perästä. Ensimmäinen esiaste opettaa sinua kestämään kipua ja vahventamaan ruumista.”
Sreal näytti viimein ymmärtävän. ”Joten…”
”Joten sinä läpäisit juuri ensimmäisen esitason. Seuraavaksi käydään sinun mielesi kimppuun.” Hän virnisti pelottavasti. ”Tästä tulee vielä hauskempaa kuin äsken.”
Nainen mietti oliko edes mahdollista mutta Ruffe vaikutti pelottavammalta kuin Hertec.
Kaksi viikkoa myöhemmin kolmikko saapui kaupunkiin. Ei mihinkään tienvarsikylään vaan oikeaan kaupunkiin. Sreal ei tosin pystynyt nauttimaan ensimmäisestä kerrataan suuressa kaupungissa juuri lainkaan. Ohikulkijat sekoittivat hänet aaveeksi joka oli käveli elävien joukossa.
”Väsyttääkö?” Ruffe kysyi huolestuneena. Ensimmäisen vaiheen jälkeen hän oli muuttunut. Ihmisen mieli oli herkkä asia. Yksikin virhe ja se hajoaisi palasiksi. Sitä piti kohdella varovasti ja kunnioituksella.
”Ei lainkaan.” Sreal valehteli selvästi. Hänen silmiensä alla oli valtava mustat pussit. Hänen ihonsa oli kalpea ja hän oli ärtyinen aina.
Mielen harjoitukset olivat erilaisia kuin ruumisharjoitukset. Niissä keskityttiin luomaan uhrille (Srealille) illuusio ympärille yrittäen pakottaa tätä sitten näkemään totuus ja erottamaan valhe. Se oli yksi tapa. Toinen oli että Srelin nukkuessa, Ruffe oli astunut hänen uneensa ja häirinnyt häntä kunnes hän pystyisi häätämään hänet pois.
Kolmas tapa oli vaarallisin. Siinä Sreal nukutettiin tilapäisesti kooman kaltaiseen uneen ja langetettaisiin painajainen. Hänen pitäisi löytää tie pois painajaisesta omin avuin.
Ne kaikki vahvistivat Srealin mieltä ja ymmärrystä maailmasta. Mutta haittapuoleksi saattoi lukea…
”Varovasti.” Hertec sanoi laskien Srealin sängylle. Hän kuorsasi kovaäänisesti. Sreal alkoi kuukahdella kesken lauseen joskus.
”Miten hän pärjää?” Hertec kysyi katsellen nukkuvaa hahmoa.
”Hyvin.” Ruffe vastasi mutta naurahti surullisesti. ”Hän on surkea. Et uskokaan kuinka surkea. Miksi edes vaivaudun?”
”Muista että mestari Ara ja sinä olitte molemmat demoneita.” Hertec huomautti katsoen häntä silmiin. ”Ehkä jokin muu tyyli-”
”Hän on tuleva Myrskylinnun mestari. Kyllä sinä tiedät.” Ruffe sanoi tiukasti. ”Hän ei ehkä täytä kaikkia vaatimuksia mutta kyllä hän vielä pärjää.”
Lohikäärme huokaisi. Totta se oli. Alusta alkaen hän oli osoittanut lahjoja juuri tälle tyylille. Tosin hän tahtoi epäillä oliko se hyväksi ihmiselle.
”Minä menen käymään kaupungilla.” Hertec vastasi tiputtaen tavaransa kasaan. ”Anna hänen nukkua tänään. Hän on ansainnut sen.”
Ruffe nyökkäsi ja paneutui itsekin nukkumaan. ”Tuo minulle jotain makeaa. En ole saanut mitään pitkään aikaan.”
Hertec heilautti kättään ymmärtämisen merkiksi ja sulki oven perässään.
Lohikäärme astui vilkkaalle kadulle katsellen ympäriinsä ensin. Tämä kaupunki oli pieni – verrattuna Tatrabaniin. Mutta se sai hänet aivan yhtä vauhkoksi kuin aina ennenkin. Hän puristi päätään yrittäen päästä eroon tunteistaan.
Ristiriitaisin tuntein Hertec käveli kadulla. Hän oli tavallaan kaivannut näitä vilkkaita katuja. Niiden hajuja ja ääniä. Kerjäläisten rukouksia. Eri uskontojen kannattajien voivottelua. Tappeluita. Hädän ääniä. Jossain sivukadulla joku ryöstettiin juuri. Hän ei välittänyt vaan jatkoi eteenpäin.
Mutta väkijoukko. Se oli aina ollut jotain mitä Hertec oli kaikonnut. Kun äkkiä hänet ympäröi lauma kerjääviä lapsia kädet ojossa, hänen teki mieli ottaa veitsi ja viiltää heidän kätensä. Hän ei ollut koskaan kerjännyt. Eikä ollut sietänyt heitä.
”Jos haluatte jotain, teidän pitää ottaa se.” Hän katsoi heitä silmillään pelottavasti. Hän vaihtoi niiden väriä hetkeksi ja lapset kaikkosivat.
”Demoni! Demoni!” Lapset kirkuivat ja pakenivat. Hertec vaihtoi silmiensä väriä uudestaan ja jatkoi matkaansa. Hän ohitti monta liikettä joiden sisältö vaihteli. Jotkut myivät tavallista kuten ruokaa ja raaka-aineita. Muutama vaatekauppa joiden myyjät puhelivat toisilleen tuttavallisesti. Ja tietenkin huoratalot. Toisen kerroksen ikkunasta naiset ja tytöt vinkkasivat ja hymyilivät alhaalla kulkeville miehille – joilla oli varaa.
Hertec oli siis tyytyväinen että vaikutti köyhältä hajonneessa takissaan ja lompakko visusti taskussa.
Mutta oli jotain mitä hän oli aina kaivannut kaupungissa ja nyt hän oli löytänyt sen. Aseseppä.
”Tervetuloa! Miten voin palvella herraa?” Kauppias kysyi katsellen häntä tutkivasti.
”Tarvitsen heittotähtiä, -puukkoja ja kunaita.” Sitten hän katseli ympärilleen. ”Nuo.” Hän osoitti erästä hyllyä. Kaksi kiintoisaa esinettä pistivät esiin.
Myyjä virnisti. ”Näen että on ammattilainen asialla.” Hän nyökytti päätään ja alkoi esitellä tarjontaansa. ”Nämä veitset on tehty Lohikäärmeteräksestä. Erittäin vahvaa mutta kevyttä.” Hän ojensi näytekappaleen Hertecille joka kokeili sen painoa. Sitten hän heitti sen yllättäen takaseinällä olevaan maalitauluun. Se osui napakympin rajalle.
”Liian kevyitä.” Hän vastasi. ”Tarvitsen Punaisesta teräksestä tehtyjä veitsiä. Onko teillä niitä?”
”Onhan meillä täällä jossain…” Myyjä kääntyi ympäri ja käveli hyllyjen välissä. ”Ne ovat erittäin harvinaisia. Täkäläiset käyttävät joko Lohikäärmeterästä tai sitten tavallista. Punaisesta teräksestä tehdyt ovat suosittuja… meren toisella puolen.” Myyjä nosti laatikon korkealta ja laski sen tiskille.
Myyjä ojensi Hertecille näytekappaleen. Se oli musta jossa kiilsi heikko punainen sävy. Hän painotteli niitä hetken. Ainakin ne tuntuivat oikean painoisilta. Hän heitti yhtä kokeeksi. Se osui paljon lähemmäs keskipistettä kuin edeltäjänsä.
”Otan nämä.” Hän sanoi vetäen veitsen maalista.
”Ne ovat viisi pronssipalaa kappale. Yhteensä kuusikymmentä pronssipalaa.” Myyjä laski nopeasti. Hän laski Hertecin eteen kahdentoista veitsen sarjan.
”Kuusikymmentä tusinasta puukkoja? Oletko hullu?” Hertec huudahti. ”Halusin Punateräksisiä, en kultaisia!”
”Nämä veitset on tehty hyvästä punaisesta teräksestä. Paras seppä Tatrabanissa on itse takonut nämä.”
Hertecin oli pakko naurahtaa. Hän oli käyttänyt tähän asti juuri niitä puukkoja. Hänen seppäystävänsä, Fuura oli paras seppä Tatrabanissa. Mutta hän valmisti vain vähän puukkoja harvoille käytettäväksi.
”Saat kaksi palaa kappaleelta.” Hertec sanoi kylmästi. Hän katsoi kunaita. ”Haluan myös kolme tusinaa kunaita.” Hän osoitti yhtä hyllyä. ”Ja nuo kolme pakettia heittotähtiä. Sekä nuo kaksi asetta.” Hän istuutui mukavasti tiskin eteen myyjän asettaessa ostokset hänen eteensä. Sitten myyjäkin istuutui ja he aloittivat.
”Kaksikymmentä hopeapalaa.” Myyjä aloitti.
”Saat viisi bukattaa niistä ja olla kiitollinen.”
”Se on vähemmän kuin kolme hopeapalaa! Painu helvettiin!” Myyjä huudahti.
Ja niin he jatkoivat kinastelua kunnes olivat saaneet hinnan viilattua pilkulleen. Hinnaksi päätyi lopulta kolmetoista hopeapalaa, kahdeksan pronssipalaa ja yksi puolipala. Ja Hertec sai kaupanpäällisiksi aseöljyä pienen pullollisen.
”Mitä ostit? Toivottavasti jotain syötävää. Minun on karmea nälkä.” Ruffe hymyili mutta synkistyi huomatessaan laatikoiden sisällön.
”Toivottavasti pidät raudasta.” Hertec mutisi ja alkoi puhdistaa juuri ostettuja aseitaan. ”Miten hän jaksaa?”
”Ei muutosta. Hänen pitää ehkä nukkua huomiseen asti.”
”Se ei käy.” Lohikäärme huomautti. ”Jos hän aikoo ikinä saavuttaa myrskylinnun mestaruuden, hänen pitää selvitä viimeisestä haasteesta tämän viikon loppuun mennessä.”
Ruffe nielaisi. ”Mutta yhtään enemmän painetta hänen mielelleen tässä tilassa tarkoittaisi-”
”Ihan miten vain.” Hertec huokaisi. ”Sinä olet hänen mestarinsa. Sinä päätät.”
Itedi katsoi nukkuvaa naista. Sitten hän huomasi isoimman paketin mitä hänen ystävänsä oli tuonut. Yhdellä liikkeellä hän aukaisi sen ja katsoi sisälle. Hän henkäisi.
”Kun ensikertaa näin hänet se valtava Naginata kädessään, ajattelin että hänellä on väärä ase käytössään. Kun käveli liikkeeseen, nämä huusivat hänen nimeään.” Hän katsoi naista. ”Toivon että hänkin kuulee sen.”
Ruffe nyökkäsi. ”Tänään on kai ihan yhtä hyvä kuin seuraavanakin päivänä.” Hän mutisi ja istuutui nukkuvan naisen viereen. ”Tässä kohtaa selviää, oletko myrskylintu vai et. HA!”
Hän viittoi nopeasti merkit ja laski usvapeitteen Srealin kasvojen päälle. ”Anteeksi.” Hän mutisi ja sulki silmänsä. ”Myrskylintu… toinen vaihe… viimeinen haaste!”
Usva imeytyi Srealin kasvoihin. Hänen silmänsä lehahtivat auki mutta ne eivät nähneet mitään.
Sreal näki unta. Hän tiesi sen. Hän näki unta äidistään. Isästään. Kodistaan. Monista hyvistä asioista. Sitten valtava pyörre ilmestyi ja imi sen kaiken pois. Jäljelle jäi vain hän ja tyhjyys. Se oli väsyttävä. Pelottava. Loputon.
”Sreal.” Ääni kuiskasi. Hän kääntyi ympäri. Pimeydessä seisoi olento. Sen takaa loisti valoa.
”Kuka olet?” Nainen kysyi yrittäen tunnistaa puhujan.
”Mestarisi.” Mies vastasi. Ääni oli tuttu. Mutta ruumista hän ei ollut nähnyt koskaan. Se oli iso, karvainen ja sillä oli apinan häntä. Hän ei erottanut kasvoja. ”Tiedätkö mikä sinä olet?”
”Minä?” Sreal ihmetteli. ”Nainen. Raktirin meren prinsessa.”
”Et ole.” Hahmo pudisti päätään. ”Et enää. Olet vain yksinäinen hahmo pimeydessä.”
”Mitä tarkoitat?” Ruskeahiuksinen nainen kysyi apinalta, joksi hän oletti sitä.
”Kun tämä valopilkku takanani sulkeutuu, sinä jäät tänne ikuisuudeksi. Yksin. Pimeyteen.” Hänelle selitettiin. ”Et enää ikinä näe päivän valoa.”
Sreal tunsi pelon kertyvän sisällään. ”Miksi teet tämän? Mitä minä olen tehnyt sinulle?”
Hän erotti hahmon hampaat. ”Sinä suostuit oppilaakseni. Ainoa keino täältä pois voittamalla itsesi.”
”Mitä tarkoitat?” Sreal ihmetteli mutta hahmo kääntyi ympäri ja käveli valoa kohti. ”Minne menet?”
”Sinä taistelet ja jos voitat, pääset pois. Jos häviät, jäät ikuisesti pimeyteen menettäen kaiken rakkaan sinulle.” Hahmo katosi.
”Odota! Odota! Pyydän!” Sreal huusi mutta hän oli yksin pimeydessä.
Äkkiä hän tunsi maailmansa pyörivän. Se muuttui äkisti. Se pyöri, teki hänet huonovointiseksi. Hän tunsi kuinka hänen ruumiinsa liikkui pyörteen mukana. Äkisti hänet heitettiin lattiaa vasten.
”Auh.” Hän mutisi ja nousi vaivoin seisomaan. ”Tämä on…”
”Vanha harjoitussali.” Ääni toisti hänen takanaan. Hän kääntyi ympäri ja haukkoi henkeä. Hän itse… ei… ei voinut olla. Hän itse seisoi hänen edessään.
”Kuka olet, demoni?” Sreal kysyi vihaisena.
”Eikö se ole selvää?” ’Demoni’-Sreal vastasi. ”Minä olen sinun vastustajasi.” Hän kohotti aseensa. Se oli sapeli. Yksi hänen parhaistaan. ”Kun sinä kuolet, minä vien ruumiisi ja sinä jäät yksin pimeyteen!” Hän ryntäsi eteenpäin kohti aseetonta Srealia.
Hän katseli ympärilleen. Kaikki ovet oli suljettu ja hän epäili pääsevänsä pois niistä muutenkaan. Mutta kaikki aseet olivat yhä vanhoilla paikoillaan seinien vierellä.
”Yritä vain. Jos saat otettua edes kahta askelta.” Demoni-Sreal virnisti ja ryntäsi eteenpäin.
Sreal mietti sekunnin mitä tehdä. Sitten hän ryntäsi eteenpäin. Hän näki kuinka Demoni kohotti sapelinsa ja yritti viiltää hänet kahtia ylhäältä alas. Hän väisti terän juuri ja juuri ajoissa ja astui askeleen taaksepäin. Välimatkan saatuaan, hän potkaisi vastustajaansa käteen.
Miekka lensi seinustalle. Nyt he molemmat olivat aseettomia.
He ryntäsivät molemmat eri suuntiin, kohti seiniä.
Demoni Sreal saavutti seinän ensin ja otti käsiinsä heittokeihään ja lennätti sen huoneen poikki. Sreal tarttui itse ensimmäisenä naginataan ja torjui keihään.
”Yritäpä tulla nyt.” Sreal huusi vastustajalleen.
”Pelkkä ylikasvanut tikku.” Demoni vastasi virnuillen.
”Tule!” Sreal huusi vihaisena.
Demoni otti takaansa toisen naginatan.
He hyökkäsivät toistensa kimppuun. Sreal astui sivuun ja iski vastustajansa terän maahan. Sitten hän siirtyi eteenpäin vauhdilla yrittäen lopettaa hyökkäyksen yhdellä viillolla. Mutta demoni päästi irti aseestaan ja hyppäsi hänen ylitseen, potkaisten häntä selkään.
Sreal nosti aseensa tylpän pään iskien sillä demonilta ilmat pihalle. Mutta kun hän yritti kääntyä ja lopettaa sarja viiltämällä, demoni oli tippunut maahan ja potkaissut häneltä jalat alta. He painivat hetken aikaa kunnes hänen onnistui iskeä kopionsa toiselle seinälle.
Hän tavoitteli asetta. Mitä tahansa. Demoni oli jo vetänyt valtavan tapparan jota hän pyöritteli heppoisesti käsissään. Hän kätensä löysi miekan kahvan.
Hän ei pitänyt miekoista. Ne olivat tylsiä ja hyödyttömiä. Mutta demoni hyökkäsi jo joten hän torjui iskun nostamalla miekan ylös ja potkaisemalla tämän jalat alta vuorostaan. Hänen kätensä tavoittivat heittopuukon ja hän lennätti sen suoraan kohti. Mutta se ei koskaan saavuttanut kohdettaan. Demoni tarttui puukkoon sormillaan ja potkaisi häntä nivusiin.
Vaikka häneltä puuttui eräs tärkeä osa ruumiista iskun ollakseen toimiva mutta se lennätti hänet maahan.
Kirves iskeytyi hänen korvansa viereen, leikaten osan hänen hiuksistaan. Sreal viilsi katanallaan naisen kasvoja mutta tämä väisti virnuillen.
”Yrittäisit edes, prinsessa!” Hän nauroi ja iski uudestaan kirvellään. Srealin piti kieriä päästäkseen turvaan uudelta uhalta. ”Mitähän tekisin ensimmäisenä?” Hän mietti. ”Kun olen saanut sen ruumiisi!”
”Et ikinä saa sitä!” Sreal huusi yrittäen nousta nopeasti pystyyn mutta ilmaa leikkaava kirves esti häntä. Hän iski miekallaan naisen alta mutta tämä väisti ja iski kirvellään hänen miekkansa halki. Sirpaleet lensivät ilmassa.
”Ehkä minä rupean sen komean valkopään naiseksi.” Demoni virnisti. ”Niin voimakas demoni… lohikäärmelapset ovat harvinaisia.”
”Demoni…” Sreal juoksi huoneen seinälle ja valitsi nopeasti jousen ja ampui. ”Hertec ei ole demoni!”
”Etkö ole vieläkään tajunnut sitä?” Demoni nauroi. Koko sali kaikui hänen ääntään. Demoni väisti sen helposti ja heitti kirveensä. Se halkoi ilmaa pyörien ympäri yhä uudestaan ja uudestaan. Sreal yritti torjua sitä mutta puinen jousi ei kestänyt hetkeäkään. ”Hän on lohikäärmelapsi! Lähes sukupuuttoon kuolleen lajin edustaja! Demoni! Aivan kuten se pieni apinakin!”
”Hertec… Ruffe… valehtelet…” Sreal mutisi. ”Valehtelet!”
”Usko mitä haluat.” Demoni virnisti. ”Mutta ajattele hetki… se apina esimerkiksi. Hän on käyttänyt demonitaikoja alusta alkaen. Se tuuli. Tyypillinen temppu hänen kaltaiselleen mestarille. Ja se häntä! Etkö ole edes nähnyt hänen häntäänsä?”
”Häntää…” Sreal mutisi äkkiä voimattomana. ”Ei sellaista ole.”
Demoni virnisti ja käveli salin seinustalle. Hän valitsi taistelukeihään ja heitti sen suoraan kohti. ”Oletko koskaan nähnyt häntä ilman vaatteita?”
Sreal huomasi demonin olevan oikeassa. Ei edes Herteciä. Ainakaan ei muistanut. Mutta se ei voinut tarkoittaa että…
”Hän on itedi.” Hänen vastustajansa nauroi. ”Tyypillistä Tatrabanissa. Parasiitti saastuttaa syntymättömän lapsen ja muuntaa sitä ennen kuin se syntyy. Hänet hylättiin pian syntymänsä jälkeen. Heti kun hänen sairautensa tuli selväksi.”
Sreal muisteli kuinka Ruffe oli puhunut unelmista. Hänet oli hylätty… ”Miten tiedät tämän?!” Hän vaati vastustajaltaan.
”Minä olen demoni.” Nainen virnuili. ”Luuletko todella etten tunnistaisi lajitoveriani?”
”Se ei voi olla totta…” Sreal kuiskasi. Demoni veti esiin miekan. Tavallinen lyömämiekka ja ryntäsi kohti.
”Miten hän pärjää?” Hertec kysyi katsellen Ruffea.
”Hienosti.” Itedi mutisi hien valuessa hänen otsaansa pitkin. Sreal sätki ja rimpuili siteitään vastaan yrittäen päästä pakoon. Ruffen oli pitänyt langettaa hänen ympärilleen sidonta jotta hän ei ryntäisi valloilleen kaupungissa. ”Enää vain jos Saatana tulisi tänne ja ottamaan hänet vaimokseen kaikki olisi hyvin.”
”Ei tarvitse suuttua.” Hertec perääntyi tunnistaessaan itedin ärsyyntyneen sarkasmin.
”Hän on pahassa pulassa.” Ruffe jatkoi yrittäen pitää keskittymisensä yllä.
Hertec otti Yorichin esiin valmiiksi. ”Muista.” Hän mutisi.
Ruffen otsa kastui hiestä vielä enemmän. ”Odota. Pyydän.”
Hertec katsoi nukkuvaan hahmoa. ”Saat kaksi minuuttia.” Hän nosti terää peukalollaan päästäen viiltävän äänen valloilleen.
”Koita nyt Sreal! Tiedän että pystyt siihen! Koita nyt!” Ruffe rukoili että hänen ensimmäinen oppilaansa, ja ainoa mahdollisuutensa oikeaan ihmiskontaktiin ja että puolet hänen ystävistään selviytyisi hengissä.
Toivottavasti piditte. Kommentoikaa.
Ares88
]]>
Vene iskeytyi kivikkoon. Ensimmäisenä sieltä hyppäsi Ruffe. ”Vihdoinkin!” Hän huusi innoissaan. ”Vihdoinkin maalla! Kuivalla maalla!” Samassa aalto pyyhkäisi vettä hänen jaloilleen. Hän hyppi kivillä sulavasti. Kun hän oli aaltojen tavoittamattomissa, hän huusi uudestaan: ”Kuivalla maalla!”
Seuraavana astui Sreal. Hän hyppäsi liukkaille kiville tukevasti. Matasin taistelukeihäs oli sidottuna hänen selkäänsä. Hän oli ottanut sen aseekseen huomatessaan kuinka kätevä se oli – monessakin suhteessa.
Hän käveli haikein mielin. Hän oli jättänyt elämänsä taakseen seuratakseen kahta lähes tuntematonta miestä. Hän jättäisi merirosvon elämän ja jatkaisi maalla. Hän ei tiennyt miten selviäisi siitä. Hän ei ollut koskaan ollut paljoa poissa meriltä. Hän oli merirosvo henkeen ja vereen. Mutta… hän katsoi uusia ystäviään. Iloisesti hyppivää Ruffea joka oli liukastua kiveen. Sitten Herteciä joka nosteli viimeisiä tavaroitaan mukaansa. Hän huomasi ensikertaa että mies kantoi mukanaan soitinta. Hän mietti, miksei hän ollut koskaan soittanut sitä. Hän katseli hiljaa kuinka Hertec heitti viimeiset tavarat olalleen ja käveli reunalle. Hän jäi seisomaan paikoilleen yllättävän surullisen näköisenä.
Hertec ei tiennyt mitä tehdä. Se oli harvinainen tunne ja hän inhosi sitä. Osa hänestä halusi työntää veneen takaisin vesille ja matkustaa jonnekin muualle. Hän muisteli mitä oli tapahtunut melkein kuusi vuotta sitten.
”Hertec! Tule jo!” Sreal huusi innoissaan juostessaan Ruffen perässä. He pyrkivät ylemmäs rannikolle.
Hertec hieraisi hiuksensa silmien tieltä ja hyppäsi laidan yli.
He olivat rantautuneet lähelle kalastaja kylää. He eivät olleet rantautuneet kylän omaan satamaan etteivät herättäisi liikaa huomiota.
He kävelivät rantaa pitkin kohti kylää nähdessään vanhan pariskunnan selvittelevän verkkoja. He kohottivat katseensa nähdäkseen tulijat. ”Tervetuloa kulkijat.” Mies sanoi iloisesti ja loi heille hampaattoman hymyn. ”Miten voimme olla avuksi?”
Hertec astui ensimmäisenä. ”Rantauduimme juuri mutta emme ole varma missä päin olemme. Voitteko kertoa missä tämä kylä sijaitsee?”
Vanhus katsoi taakseen kylään. ”Tuo on Musta-ahvenan kylä. Olette tällä hetkellä Maurakein provinssissa.”
”Maurakein.” Hertec toisti hiljaa. ”Kuinka pitkä matka täältä on Bukat Tamanaan?”
Mies kohautti olkapäitään. ”Mistä minä sen tietäisin. En ole koskaan lähtenyt kylästä.”
Hertec huokaisi. ”Kiitos.” Ja kumarsi.
He olivat juuri lähdössä kun eukko alkoi puhua. ”Ei teidän sinne kannata edes mennäkään.” Hän sanoi kuin ohimennen.
”Miksei muka?” Sreal kysyi epäluuloisesti.
”Sisällissodan takia.” Eukko vastasi. ”Huhutaan että pian soditaan ja kunnolla. Täällä ihmisen on hyvä olla ja kalastaa. Yksinkertaista elämää se nolla pitää.”
”Sen olla pitää.” Mies nyökkäsi myöntävästi.
Hertec tuhahti ja jatkoi matkaansa. ”Taas? Minä luulin että se olisi jo alkanut mutta ei kai kuudessa vuodessa mitään voi tapahtua. Ihmiset.”
Ruffe hymähti ymmärtäen vitsin mutta Sreal katsoi häntä ymmärtämättä mistä oli kyse. ”Mennäänkö.” Itedi hymyili iloisesti naiselle joka nyökkäsi.
Kun he kävelivät tietä pitkin Srealia vaivasi kuinka Hertec oli sivuuttanut vanhusten uutiset. Hän oli kuullut samanlaisia uutisia ennen kuin oli lähtenyt isänsä linnoituksesta. ”Oletko varma että meidän on viisasta jatkaa? Kuulit kai mitä nuo vanhukset sanoivat.”
Hertec vilkaisi taakseen ja tuhahti. ”Nuo huhut ovat yhtä vanhoja kuin nuo vanhuksetkin. Sota ja vihanpito ovat aina vallinneet ylimysten välillä. Mutta ne loppuvat parin kahakan jälkeen. Sitten he taas vain murjottavat toisilleen ja odottavat hetken aikaa ennen kuin aloittavat uudestaan taistelun. Se on tämän paikan perinne.”
”Mistä sinä sen tiedät?” Nainen kysyi ihmeissään.
”Muuten vain.” Hertec mutisi ja jatkoi kävelyään.
He kävelivät tietä pitkin puhellen tyhjänpäiväisiä.
Ruffe hyppi innoissaan kuin lapsi tien puolelta toiselle. Hän katsoi ihmeissään tavallisia puskia ja puita joita hän ei tunnistanut. Hän katsoi ihmeissään heidän ohittaessaan tavallisen pajun jonka oksille oli juuri alkanut ilmestyä valkoisia karvapalloja. Sitten hän katsoi puita. Valkoista puuta jossa oli mustia raitoja. Tiheää ruskearunkoista puuta joka oli täynnä neulasia. Hän repäisi oksasta innoissaan osan irti ja heilutteli sitä innoissaan. Sitten hän virnisti ja heitti sen pahaa-aavistamattoman Srealin niskaan.
Kirkuen nainen raapi niskaansa ja nyppi vihreitä neulasia pois. Ruffe nauroi iloisesti näylle. Mutta paras oli vielä näkemättä. Hän huomasi maassa jotain valkoista. Se kimmelsi auringon valossa. Hän katsoi sitä ihmeissään. Hitaasti ja varovasti hän pökkäsi sitä sormellaan. Hänen sormensa upposi helposti pintakerroksen läpi. Hän tunsi äkillisen kylmän tunteen sormensa ympärillä. Hän kouraisi ainetta käsilleen ja tunsi sen valuttavan vettä hänen kädelleen.
”Hertec!” Hän huusi hänen ohitseen kävelleelle ystävälle. ”Mitä tämä on?”
”Lunta!” Hertec vastasi ärtyneesti. Tämä oli jo viides kerta kun itedi kysyi tyhmän kysymyksen.
”Se mistä kerroit silloin kauan sitten?” Itedi kysyi innoissaan ja juoksi lumikokkare kädessään heidän peräänsä.
”Kyllä. Aivan samaa ainetta.” Lohikäärme nyökkäsi.
”Sittenhän…” Ruffe kuiskasi ja hymyili leveästi. Hän vei kätensä taakseen ja heitti lumikimpaleen Hertecin niskaan.
Äkillinen kylmä tunne niskassa sai hänet hyppäämään ilmaan ja sätkimään inhottavasti. Hän tiputti kaikki tavaransa ja yritti kädellään kauhua lunta pois mutta turhaan. Se tippui hänen paitansa sisään ja housuihin.
Sreal nauroi kovaäänisesti katsellen huvittavaa tanssiesitystä.
”Nyt sinä kuolet.” Hertec kuiskasi kun oli lopulta lopettanut sätkimisen. Hän heilautti kättään ja kunai ilmestyi hänen käteensä.
”Anteeksi!” Ruffe huusi ja yritti samalla pitää naurua hallinnassa.
He kävelivät kevään herättämässä luonnossa. Matka sujui ongelmitta. Ellei ryhmän sisäisiä kinoja laskettu mukaan. He kulkivat suurimman osaa matkastaan sekaisin tuntein.
Ruffe katseli ihmeissään ympärilleen. Hän oli asunut koko ikänsä Tatrabanissa ja aavikolla. Siellä vihreys oli ainoastaan rikkaiden oikeus. Ruffe oli inhonnut sitä tunnetta soittaessaan palatsien puutarhoissa huiluaan ylimystön iloksi. Täällä hän näki niin aina vain uusia ja ihmeellisimpiä asioita. Ruskeat pellot. Puiden lehdet. Virtaavat joet ja purot. Ja mikä parasta ei hiekkaa kannattavaa tuulta. Hän tiesi nauttivansa elämästään nyt.
Sreal seurasi ryhmää iloisena. Ensikertaa elämässään hän tunsi olonsa aidosti onnelliseksi. Ei merirosvon elämässä mitään vikaa ollut mutta hänestä oli aina tuntunut kuin hän olisi ollut vanki omiensa joukossa. Ja niinhän hän olikin. Häntä oli käytetty pelinappulana hänen isänsä valtapelissä naittamalla hänet kilpailevan ruhtinaan pojalle. Hän vilkaisi nopeasti Herteciä. Tämä mies oli pelastanut hänet siltä kohtalolta. Ja oli vielä pelastanut hänet teloitukselta. Hankkinut hänelle lääkärin myrkkynuolen osuessa. Ja sitten oli vielä Ruffe. Kitukasvuinen mies joka tuntui pystyvän muodostamaan vitsin joka tilanteesta. Hän oli myös varma että hän oli ainoa joka todella tunsi Hertecin todella ja ainoa joka pystyi hillitsemään häntä.
Nämä kaksi olivat outo pari. Hertec, pitkä vaalea sinisilmäinen mies joka ei hymyillyt. Hän mietti oliko hän kertaakaan nähnyt miehen hymyilevän eikä keksinyt nyt yhtään tapausta. Ja Ruffe. Pieni ruskeahiuksinen ja –silmäinen poika joka ilmeisesti osasi taikoja. Hän oli huomannut että hymyilevän ja vitsailevan ulkokuoren alla oli yllättävän tosikko joka katsoi tilanteita yllättävän tarkasti. Kun taas Hertec… hänellä ei ollut hajuakaan mitä kulki Hertecin pään sisällä.
Se oli myös jotain mitä Sreal ei ymmärtänyt. Mistä nämä kaksi olivat oppineet taitonsa? Ja saaneet suojuksensa. Ja miksi hänestä tuntui etteivät he kertoneet kaikkea tarpeellista. Kysymykset vainosivat hänen mieltään.
Hertec tunsi olonsa vaikeaksi kävellessään pitkin Utrican teitä. Hän oli tappanut ruarin. Rikoksesta rangaistiin kuolemalla. Ja hän tiesi että jotkut doriat juoksivat sukunsa loukkaajien perässä vaikka maailman ääriin. Hän muisti eräänkin tapauksen ollessaan lapsi. Eräs vanhus oli raahattu toriaukiolle ja tältä oli katkaistu kaula. Syyksi oli kerrottu että vanhus oli nuoruudessaan kerran tappanut dorian veljen. Hän oli väittänyt sitä rehelliseksi kaksintaisteluksi mutta häntä ei oltu kuunneltu. Hänen päänsä oli koristanut Targirign länsiporttia viikkoja.
Mutta Utrican ’oikeus’ ei pelottanut Herteciä. Hänen huolen aiheensa oli Orso. Tatrabanissa hän oli voinut kulkea kadulla vapaasti tietäen, ettei ikinä kohtaisi häntä. Tosin oli monta muuta syytä miksi hän ei voinut kulkea kadulla vapaasti. Mutta nyt, Utricassa, oli olemassa pieni mahdollisuus että hän voisi nähdä lapsuudenystävänsä seuraavan kulman takana. Tai jonkun muun kylän lapsista. Eikä hän tiennyt miten suhtautua siihen.
Hän huokaisi. Se mitä tapahtuisi, tapahtuisi. Hänen ei kannattaisi murehtia sitä nyt.
Hänen ajatuksensa keskeytettiin kun Ruffe pökkäsi häntä nopeasti kylkeen. Hertec katsoi itediä joka nyökkäsi eteenpäin. Tielle oli muodostunut jono jota pidätteli sotilaiden pystyttämä este. Sotilaat olivat pukeutuneet aivan kuten Hertec muisti Utrican sotilaiden olevan. Nahka suojuksin pukeutuneet keihäsmiehet seisoivat puomin edessä tutkien jokaisen vaunun ja matkustajan tavarat.
”Mitä tehdään?” Sreal kuiskasi peloissaan piilotellen polttomerkkiään, heidän seistessä jonon vieressä katsellen tapahtumaa. ”He voivat huomata merkkini ja ottavat minut kiinni!”
”Älä huoli.” Hertec mutisi. ”Meillä on varmasti niin paljon laitonta tavaraa mukana, ettei sinun merkkisi enää paina yhtään.”
Sreal katsoi häntä kauhuissaan. ”Mitä tehdään?”
Hertec katseli sotilaita. He olivat pystyttäneet teltan puomin viereen jonka edessä seisoi ilmiselvästi joukon johtaja. Komeaan haarniskaan pukeutunut ruar. Hän oli laskenut maahan kaksi miekkaansa. Katanan ja wakizashin. Tyypilliset Utricalaiset aseet. Hän oli juuri riisunut kypäränsä josta pisti esiin kaksi sarvea. Hertec tiesi että sitä käytettiin vihollisten pelästyttämiseen. Miehen hiukset olivat siististi nutturalla jättäen sen molemmille puolin kaljun laikun (siis jos joku ei vielä ymmärrä, ruar on yhtä kuin samurai. En tiedä miten kertoisin sen paremmin mutta jos joku ei vielä ymmärrä niin nyt viimeistään).
Hän katseli kuinka ruar kaatoi riisiviinaa kurkustaan alas tylsistyneen näköisenä.
”Voisimme nurjetaa heidät helposti.” Ruffe ehdotti katsellen vartiota. He eivät vaikuttaneet erittäin valppailta. Kukaan ei olisi edes ehtinyt huomata mikä oli iskenyt.
”Entä todistajat?” Hertec huomautti. ”Tapetaanko heidätkin?”
Ruffe huokaisi. Valkohiuksinen lohikäärme puhui asiaa. ”Mitä ehdotat?”
”Yritetään kiertää vartio.” Sreal kuiskasi nopeasti. ”Jos kuljemme päivän pohjoiseen ja sitten taas itään he eivät huomaa mitään.”
”Hei! Te kolme siellä! Jonoon siitä!” Sotilas käveli heidän luokseen pitäen kättään miekkansa huotrassa. ”Kaikkien läpikulkijoiden pitää alistua tarkastukseen!”
”Miksi?” Hertec kysyi. ”Emme tahdo pahaa.”
Srealin oli vaikea pitää naamansa peruslukemilla. Tuota ei kukaan usko! Hän mietti.
Sotilas katseli ryhmää. Ruffea. Häntä. Ja lopulta Herteciä. ”Tehän olette pieni sirkus!”
Hertec hymyili lämpimästi. ”Mistä arvasitte. Olemme kiertävä perhesirkus. Tässä on siskoni ja tässä veljeni. Hauska tavata.”
Srealilta oli pyörtyä järkytyksestä. Hertecin huulet osoittivat ylös! Hän ei edes ollut uskonut sen olevan mahdollista. Ensikertaa Sreal huomasi kuinka komea Hertec todellisuudessa oli. Hän ihmetteli, miksei ollut huomannut sitä aikaisemmin.
”Perhe?” Sotilas kiersi heitä epäilevästi katsellen. ”Ja voitko todistaa sen.”
Hertec hymyili yhä pistäen kätensä paitansa sisään. ”Tässä ovat meidän todistuksemme.” Hän heitti kolme kolikko miehelle joka nappasi ne ilmasta.
Sotilas katseli heitä nopeasti ja arvioivasti. He eivät vaikuttaneet siltä että heistä saisi enempää rahaa puristettua joten hän nyökkäsi. ”Seuratkaa minua herrasväki.”
”Kiitos.” Hertec sanoi iloisesti. Heti kun sotilas oli kääntänyt selkänsä, hänen huulensa tippuivat suoraksi viivaksi kuten tavallisesti.
Silloin nainen huomasi jotain. Vaikka Hertecin huulet olivat hymyilleet lämpimästi, hänen silmissään oli yhä sama kylmyys kuin aina ennenkin. Hän katsoi Ruffea kysyvästi aikoen kysyä tarkennusta asiaan mutta perääntyi kun huomasi kuinka poika näytti olevan yllättävän vakava.
Heidät johdatettiin jonon ohi puomille. He saivat osakseen monia vihaisia mulkaisuja etuilun takia mutta eivät sanoneet mitään. Sotilas johdatti heidät puomin ohi. Ruar makasi selällään kuorsaten äänekkäästi. Hertec oli tyytyväinen. Jos mies olisi ollut hereillä hän olisi varmasti vaatinut oman osuutensa ’todistuksista’. Nyt hänen piti lahjoa vain yksi sotilas.
”Hei Rariki! Minne viet heitä?” Joku sotilas huusi heidän kuljettua puomin ohi.
”Päästän nämä läpi! He ovat vaarattomia!” Johdattava sotilas huusi takaisin ja pysähtyi. ”Olkaa hyvät. Mutta varoitan teitä, tällä tiellä on monta tarkistuspistettä vielä ennen Aolcaa.”
”Aolca?” Ruffe kysyi tietämättömänä.
”Maurakein pääkaupunki.” Sotilas selitti. ”Te ette ilmeisesti ole täältäpäin. Aivan sama.” Sotilas kohautti olkiaan ja lähti kävelemään takaisin tarkastuspisteelle. ”Muistan kuitenkin pitämään sen polttomerkin piilossa seuraavalla pisteellä. Kaikki eivät ole yhtä armeliaita kuin minä.”
Sreal katsoi kauhuissaan kämmenselkäänsä ja veti kätensä sisemmälle hihaan.
Hertec ei sanonut mitään. He jatkoivat kävelyä. Heidän ympärillään kulki ihmisiä kumpaankin suuntaan. Jotkut kulkivat vankkureilla jotkut jalan. He näkivät kerran jopa yhden kantotuolin jonka sisältä pilkisti esiin nuori nainen. Hertecin ja Srealin tukkia Ruffen suu ja painaa hänet mahalleen maahan jottei hän alkaisi huudella hävyttömyyksiä tai yrittäisi käydä liian tuttavalliseksi tytön kanssa. Tytön saattueeseen kuuluvat sotilaat mulkoilivat heitä heidän istuessaan rennosti tienvarressa.
”Me emme tarvitse enempää huomiota kuin meillä jo on!” Hertec ärisi saattueen mentyä. Sreal istui itedin jalkojen päällä kun hän istui keskellä selkää käsi suu tukkeena.
”En minä mitään pahaa olisi tehnyt!” Ruffe protestoi kun viimein pääsi pystyyn. ”Halusin vain tutusta häneen. Hän vaikutti kiltiltä ja hyvältä ihmiseltä.”
”Sinä olisit pistänyt hänet paksuksi, ryöstänyt kaiken vähänkin arvokkaan ja antanut meidän hoidella kaikki nuo sotilaat.” Hertec murisi vihaisesti.
Ruffe katseli muualle kun hänen kasvonsa eivät enää totelleet. Hänen kasvoilleen oli levinnyt ylpeän ja kieron hymyn sekoitus.
”Jos olet unelmoinut tarpeeksi, mennään!” Sreal huomautti turhautuneena. ”Etsitään jostain majatalo. Haluan nukkua kerrankin yöni lämpimässä sängyssä.”
”Kannatetaan!” Itedi huusi innoissaan ennen kuin Hertec ehti sanoa mitään vastaan.
”Mutta-” Hertec yritti vastustaa mutta hänet hiljennettiin heti.
”Me nukumme tänään sängyssä. Tai sinä nukut helvetissä pää Ruffen perseessä!” Sreal kuiskasi pelottavalla äänellä. Lopetettuaan hän kääntyi ja jatkoi ruskeaa maantietä pitkin.
”Oletko aivan varma ettet halua hänen tietävän demoneista mitään?” Lohikäärme kysyi hiljaa. ”Hän voisi yllättää kertomalla olevansa itsekin demoni.”
”Olen itsekin miettinyt tuota.” Itedi myönsi. ”Mutta noin pelottava nainen voi olla ainoastaan ihminen. Vertaa häntä yhteenkin tuntemaasi demoniin.”
Hertec nyökkäsi yllättäen ymmärtäen ajatuksen.
”Tulkaa jo! Näyttää siltä että kohta alkaa sataa!” Sreal huusi vähän matkan päästä. Tie jatkoi kiemurtelemista peltojen ja pienien metsäsilmäkkeiden läpi. He ylittivät muutaman joen kunnes tulivat pieneen kylään. Se oli vaatimaton eikä sillä ollut edes omia muureja. Mutta jotain siellä oli ja se oli pieni majatalo.
Hertec istui heidän huoneessaan ja katseli ulos. Heillä oli ollut onnea kun isäntä oli antanut heille viimeisen huoneen. Tällaiset pienet tienvarsimajatalot täyttyivät helposti ohikulkijoiden osuessa heidän kohdalleen yösijaa etsiessä. Huoneessa oli kaksi osaa joka halkaistiin liukuovisella sermillä. Hän ja Ruffen nukkuivat toisella puolella kun taas Sreal yksin toisella puolella.
”Mehän olemme jo nähneet kaiken.” Ruffe huomautti ja palkkioksi menetti melkein päänsä.
Sreal ja Ruffe kiistelivät jostain tyhjänpäiväisestä kun Hertec nautti yöilmasta. He kaikki olivat pukeutuneet majatalon lainaamiin kimonoihin. Ne olivat väljiä mutta silti lämpimiä. He olivat juuri nauttineet kuumasta kylvystä ja puhdistaneet itsensä ja nyt he nauttivat heille tarjottua ateriaa.
Hertec katseli ikkunasta ulos. Heidän huoneensa takana oli kaunis puutarha jossa oli pieni lampi. Kuu heijastui suoraan lammen pintaan. Hän saattoi valossa nähdä pienten kalojen kiemurtelevan lammessa. Häntä inhotti myöntää mutta oli hyvä asia että he nukkuivat välillä sängyssä. Tosin hän ei koskaan sanoisi sitä ääneen.
Heidät keskeytettiin kun ulkopuolelta kuului kauheaa meteliä.
”Mikä se oli?” Sreal kysyi nopeasti.
”Se kuulosti aivan kuin astioita olisi särjetty. Ja tuo kuulostaa käsikähmältä ja väittelyltä.” Ruffe vastasi nopeasti ja katseli Herteciä joka ei vaikuttanut edes huomanneen asiaa. ”Mitä tehdään?”
”Käy tutkimassa asiaa mutta varjoista. Sreal…”
”Niin?” Nainen nousi pystyyn kun Ruffe hyppäsi yön pimeyteen ja katosi.
”Kävisitkö katsomassa mitä siellä tapahtuu.” Lohikäärme kääntyi hitaasti ympäri. ”Ja muista käyttäytyä.”
”Mutta miksi? Sinä lähetit jo Ruffen!”
”Mene jo.” Hertec huokaisi ja paneutui matalan ruokapöydän eteen. Hän kaatoi itselleen riisiviinaa puolen kuppia ja katsoi ylös. ”Muista käyttäytyä.”
Sreal kääntyi pois vihaisena ja astui käytävään paiskoen oven kiinni perässään. Hertec mutisi ja kaatoi viinana kurkustaan alas. Maku oli voimakas ja hän inhosi sitä mutta tiesi yöstä tulevan raskas.
Sreal käveli käytävällä varovasti. Ihmiset tunkivat päivään huoneistaan. Useat katsoivat pelokkaina melua kohti. Jotkut jopa uskalsivat astua käytävälle mutta kukaan ei lähtenyt tutkimaan asiaa kuten Sreal. Hän ihmetteli syytä.
Hän saapui käytävän päähän ja kurkisti kulman taakse ja hämmästyi mitä näki. Huonosti pukeutuneet miehet joiden päät oli peitetty huiveilla, uhkailivat miekoillaan majatalon omistajaa ja tämän vaimoa.
”Miten niin ei ole huoneita? Me haluamme huoneet!” Joukon johtaja huusi vihaisena ja katseli ympärilleen. ”Sinä joko annat meille huoneet tai me otamme ne!”
”Olen pahoillani herra mutten voi! Monet asiakkaat ovat väsyneitä matkalaisia. Olisi väärin heitä kohtaan jos heidät pakotettaisiin ulos.” Isäntä puolusti peloissaan. Hänen vaimonsa piti hänen selästään kiinni etsien suojaa miehensä turvin.
”Olet pahoillasi? Jos pahoillaan oleminen ratkaisisi kaiken, meidän ei tarvitsi sotia.” Mies huusi ja leikkasi miekallaan pöydän halki.
Miesten puhuessa keskenään toiminta tavoista, Sreal tunsi jonkun takanaan. Hän kääntyi nopeasti nähdäkseen Ruffe katselevan tilannetta huolestuneena.
”Mitä sait selville?” Nainen kysyi nopeasti.
”He ovat palkkasotureita.” Pienempi vastasi huolestuneena näköisenä. ”Ja heitä on kolmetoista. Kahdeksan sisällä ja viisi ulkona.”
”Mikä nyt?” Sreal kysyi katsoen kulman taakse nopeasti. ”Näytät siltä kuin jokin olisi vialla.
Ruffe katseli käytävälle. ”Kolme asiaa. Yksi, ihmiset. Ovatko ihmiset Utricassa niin pelkureita kuin näyttävät olevan? Kaksi Miksi palkkasoturit haluavat majataloon yöksi näin yllättäen? Kolme: Miksi Hertec lähetti meidät tutkimaan samaa asiaa?”
”Koska teidän on opittava miten Utricassa eletään.” Hertecin ääni sanoi heidän takaansa.
Ruffen silmä levisivät kun hän näki mitä Hertecin käsissä oli. ”Yorichi!” Hän henkäisi tunnistaen mustan miekan jonka päästä lähti tumman punainen nauha. ”Oletko tosissasi?”
Sreal ei ymmärtänyt. Hän muisti nähneensä tuon miekan Hertecin vyötäröllä viimeksi laivassa mutta muisti ettei hän ollut kertaakaan nähnyt hänen vetävän sitä.
”Olen.” Hertec sanoi ja käveli heidän ohitseen. ”Minun pitää verrytellä. Menkää te kaksi ulos ja hoitakaa ne ketkä pääsevät karkuun.”
Sreal ja Ruffe katselivat kuinka Hertec astui roistojen eteen pidellen kiinni Yorichin huotrasta.
”Kuka sinä olet?” Palkkasotureiden johtaja kysyi vihaisesti. Hän oli juuri aikonut tappaa majatalon omistajan kun tämä uusi mies oli astunut esiin. ”Mitä sinä haluat.”
”Verrytellä.” Hertec sanoi kylmästi ja ryntäsi eteenpäin.
Sreal ei uskonut silmiään. Hän oli nähnyt Hertecin taistelevan. Mutta se ei ollut lähelläkään sitä mitä hän nyt näki. Hertec oli juossut joukon johtaja ohi, katkaisten tämän käden irti, kääntyen huoneen toisella puolella ja aukaisi miehen rinnan. Miehen kaatuessa kuolleena maahan kaikki katsoivat ihmeissään Herteciä joka ei värähtänytkään vaikka veri oli tuhrinut hänen kasvonsa.
”Paskiainen!” Yksi palkkasotureista huusi ja ryntäsi miekka korkealla Herteciä kohti. Hänen harmikseen majatalo oli matala ja siksi hänen miekkansa jäi kiinni kattoon. Hertec juoksi miehen ohi viiltäen mieheltä kyljen auki. Loput kahdeksan miestä sisällä katsoivat vihaisina häntä.
”Sinuna minä pakenisin…?” Hertec mutisi majatalon omistajalle. ”Ja suosittelen myös varoittamaan kaikkia asiakkaita. Tämä paikka tulvii kohta ruumiita.”
”Mitä sanoit?” Kolme palkkasoturia juoksi Herteciä kohti mutta tämä ei edes värähtänyt. Hän potkaisi huonetta valaisevan lyhdyn maahan. Pimeyden turvin hän teurasti koko huoneellisen. Ainoastaan yksi pääsi pakoon vain huomatakseen että kaikki hänen ystävänsä ulkona makasivat kuolleina hevosten selässä.
”Katso nyt! Sinä likasit minun kimononi vereen!” Sreal huusi vihaisena. ”Aiotko maksaa sen?”
”Minä? Millä rahalla? Minähän pelastin sinun henkesi. Kyllä sen luulisi yhden kimonon kattavan.” Ruffe huusi takaisin loukkaantuneena. ”Sinä et välitä mistään muusta kuin rahasta!”
”Paraskin sanomaan.” Sreal mutisi ja kääntyi katsomaan ovella seisovaa miestä.
”Hertec! Yksi pääsi pakoon!” Ruffe huusi vaihtaen puheenaihetta.
Palkkasoturi yritti pakoon mutta ennen kuin kolmas askel osui maahan, hän tunsi terän viiltävän lapojensa välistä.
Sreal katseli Herteciä kuunvalossa ja nielaisi. Veren peittämä Hertec seisoi katsellen ympärilleen kylmästi. Hän oli nähnyt saman katseen sillä hetkellä kun oli luullut kuolevansa Sinisellä kahleella. Siitä tuntui olevan ikuisuus.
Samalla hän huomasi Hertecin miekan. ”Mitä sinun miekallesi tapahtui?”
Lohikäärme nosti asettaan kasvojensa eteen. ”Se on ollut poikki jo kauan.” Hän selitti ja katseli kuinka veri imeytyi hitaasti terään. ”Valmistaudu heräämään.” Hän mutisi ja laittoi miekan huotraansa.
”Onko näillä mitään ottamisen arvoista?” Hertec kysyi katsellen itediä joka kyykki ruumiiden vieressä tottuneen tapaan.
”Muutama lantti. Nämä eivät ilmeisestikään ole tehneet töitä vähään aikaan.” Hän katseli ympärilleen. ”Voisimme myydä aseet.”
”Turhaa vaivaa kantamisesta.” Hertec mutisi ja katseli maassa makaavien miekkoja ja keihäitä. Hän tarttui kokeeksi yhteen miekoista ja veti sitä esiin. ”Tämäkin terä on täynnä säröjä ja halkeamia. Edes minä en pysty käyttämään tätä terää tehokkaasti. Kukaan ei maksa näistä penniäkään.”
”Harmi.” Ruffe huokaisi ja heitti tavarat pois. ”Muutamilla oli koruja, muttei mitään ylimääräistä.”
Hertec käveli sisälle. ”Sitokaa kolme hevosta tuohon paaluun. Me ratsastamme tästä eteenpäin.” Hän katosi pimeyteen. ”Maksoimme sitten laskumme, isäntä.”
Majatalon isäntä kumarsi hänelle uudestaan ja uudestaan. Hän haki nopeasti lyhdyn valaisten näin pimeän eteisen.
”Selvä.” Ruffe nyökkäsi ja valitsi huolellisesti kolme eläintä. Ollessaan orja, pieni mies oli ollut apupoikana hevosten hoitajana. Hän tunnisti heti ryhmän parhaat ratsut ja sitoi ne kiinni paaluun jossa oli muidenkin matkustajien eläimiä.
”Nuo kolme reunimmaista eläintä ovat sitten meidän.” Ruffe sanoi osoittaen peukalollaan taakseen. ”Niiden on parasta olla ratsastuskunnossa aamuun mennessä.”
”Selvä herra! Tietenkin herra! Kiitos herra!” Isäntä kumarsi heille uudestaan ja uudestaan.
”Älä minua kiitä. Se valkea tyyppi sinut halusi verrytellä.
Sreal katseli itseään nopeasti. ”Eih! Minä pidin tästä vaatteesta.” Hän mutisi. ”Isäntä, voinko käydä uudestaan kylvyssä? Haluaisin pestä veren pois, jos sopii?”
”Sopii sopii!” Mies nyökytteli. ”Deria! Lämmitä kylpy!” Hän huusi nopeasti takahuoneeseen.
Sreal kuuli kuinka jokin juoksi seinän takana.
”Kiitos.” Hän hymyili isännälle iloisesti ja käveli takahuoneeseen.
Ruffe avasi huoneen oven. Hertec istui ikkunan vieressä pidellen Yorichiä yhä edessään. Ruffe näki kuinka veri imeytyi hitaasti katkenneeseen miekkaan. ”Mitä aiot?” Hän kysyi epäilevästi katsellen Hertecin silmiä. Ne hohtivat punaisina. ”Mitä hän sanoo?”
”Hän haluaa ulos.” Hertec mutisi. ”Enkä syytä häntä. Mutta hän ei usko ettei voi vielä päästä.”
”Ei ennen kuin miekka on taas eheä?” Ruffe varmisti.
Hertec katsoi häntä sivusilmällä, muttei sanonut mitään. Hänen silmänsä muuttuivat taas sinisiksi ja hän laittoi miekan takaisin huotraansa.
Ruffe katseli Herteciä huolestuneena. Hän ei ollut ainoastaan uhrannut kahdeksan ihmisen verta Yorichille, hän itsekin oli kylpenyt veressä eikä näyttänyt välittävän siitä. Tämä muistutti pelottavan paljon Burakimaa.
”Aion pestä sen vielä pois.” Hertec sanoi arvaten ystävänsä ajatuksen. ”Ja me tarvitsemme hänen tietojaan peruaksemme sinettimme.”
”Mutta tiedät kyllä mikä hän on!” Ruffe mutisi hiljaa mutta vihaisena. ”Häneen ei ole luottamista!”
”En koskaan välittänyt siitä.” Lohikäärme tuhahti. ”Me teimme sopimuksen täysin tietoisina toisistamme.”
”En minä sitä epäilekään.” Itedi mutisi ja raapi ruskeita kiharoitaan. ”Te kaksi ja teidän sopimuksenne. Kai te tiesitte että hänen takiaan koko kolmastoista ryhmä joutui naurunalaiseksi?”
Hertec mulkaisi häntä. Sinisissä silmissä kävi leimahdus punaista. ”Se oli ennen kuin tuhosimme Karderin tornit. Kukaan ei koskaan ymmärtänyt valintaani mutta usko, se oli oikea valinta minulle. Ainoa valinta.”
”En minä sitä koskaan epäillytkään. Sinulle naurettiin kun valitsit minut luutnantiksi mutta me todistimme heidät vääräksi.” Ruffe hymyili muistolle. ”Sinä valitsit aina kaikki ne jotka eivät kelvanneet kellekään muulle ja jotenkin onnistuit tuomaan heidän parhaat puolensa esiin. Kaikki nauroivat sinulle mutta minusta se oli hienoa. Hah! Sinä loit perustan Temppelikaartista.”
”Ideana oli opettaa kaikista hallitsemattomimpia voimankäyttäjiä ja demoneita taistelemaan tehokkaasti.” Hertec muisteli. ”Annoin heidät Tiaran haltuun. Hän oppi samalla johtamista kun muut oppivat taistelemista.” Hän sylkäisi yllättäen. ”Mutta heti kun idea alkoi toimia, neuvosto antoi sen Housekille.”
”Muistat mitä Joaripi sanoi.” Itedi muistutti.
”Kolmastoista ryhmä on epäonnekkaiden ryhmä.” Mies sanoi Hertecille. He seisoivat komeassa toimistossa. ”Neuvoston mielestä sinä olet liian nuori johtamaan näin tehokasta ryhmää kuten ’Temppelikaarti’. Heidän mielestään Housekin kokemus saa sen kukoistamaan täydellisesti.”
”Mitä mieltä sinä olet?” Hertec mutisi vihaisena. Hän seisoi valkoisessa takissaan jonka selässä olivat riimut: 13 ja T-kirjain.
”Minäkö?” Joaripi katsoi yllättyneenä häneen. ”Minusta henkilö, joka loi ryhmän täysin tyhjästä, onnistuisi paremmin kuin Housekin kaltainen idiootti mutta sille ei mahda mitään.”
Hertec katsoi vihaisena ympärilleen. ”He ovat yhä vihaisia kun minusta tehtiin kapteeni.”
”Kyllä.” Joaripi myönsi. ”Monilla neuvoston jäsenistä oli mielessä omasta mielestään ’parempi’ vaihtoehto. Heitä raivostutti kuulla että minä ja vanha kapteenikenraali Maztra kävelimme heidän ylitseen noin vain.” Hän huokaisi. ”Joskus harkitsen koko neuvoston teurastamista. Saisin vähän rauhaa.”
”Minulla on nyt hetki aikaa…” Hertec mutisi katsoen aurinkoa. ”Käydään heidän luonaan, tapetaan kaikki, mennään syömään ja palataan takaisin ennen iltaa.”
Mies nauroi pojalle. ”Tekisin sen mielelläni, mutta he varmaan palaisivat haamuina vaatimaan raporttia siitä.”
”Ja Houseki kostaa minulle viemällä Temppelikaartin minulta.” Hertec mutisi vihaisena.
”Hänellä on neuvoston tuki.” Joaripi myönsi. ”Eikä sillä voi mitään. Mutta muista, mitä tahansa ne neuvoston homot sanoivatkaan, sinä ansaitset kapteenin takkisi.
Jokainen kapteeni ja neuvoston jäsen tietävät sen. Jopa Housekikin tietää sen, vaikkei halua myöntää sitä. Se on yksi asia mikä suututtaa heitä.”
”Mikä muka?” Hertec naurahti.
”Se kuinka hyvin tuo takki pukee sinua. Demonia.” Mies hymyili ja katsoi Hertecä.”Muista että mies joka ei pysty auttamaan itse itseään ei ansaitse muidenkaan apua.”
Hertec katseli edessään seisovaa miestä.
”Mitä aiot nyt?” Joaripi kysyi.
Hertec virnisti iloisesti. ”Aruane haluaa mennä uimaan joten lähdemme Ruffen ja muutamien ystävien kanssa merelle.”
Hertec palasi muistoistaan.
”Mitähän hän tekee nyt?” Ruffe kysyi katsellen tähtiä. ”Joaripi ja mestari Ara.”
Mestari Ara oli ensimmäisen ryhmän luutnantti ja Joaripin kakkosmies niin kauan kuin kukaan yhdessäkään ryhmässä saattoi muistaa. Hän oli opettanut Ruffelle demonitaikoja ja kachien käytön.
”Varmaan taistelevat jotain todella vahvaa demonia joka uhkaa Tatrabania.” Hertec mutisi hymyillen. ”He nauttivat haasteista.”
”Toisin kuin minä.” Ruffe hymähti ja paneutui makuulle. ”Minä kaipaan rauhaa ja unta. Hyvää yötä.”
Hertec tuhahti takaisin. Jotenkin itedin onnistui tappamaan kaikki uhrinsa läikyttämättä yhtään verta vaatteilleen tai päälleen. Se pelotti Herteciä tavallaan. Hän piteli yhä Yorichin huotraa käsissään.
”Se teki hyvää!” Sreal astui sisään kuivaten hiuksiaan. ”Kylpy näin myöhään yöllä kuutamon valossa… se sopisi muillekin.”
Vastaukseksi hän sai vain kuorsausta ja hiljaisuutta. Hän huokaisi. ”Ei sitten. Yritän vain auttaa.”
Hertec katsoi kuinka hän sulki väliseinän takanaan. Naisen alaston varjokuva heijastui seinän takaa. ”Minä menen kylpyyn.” Hertec murahti hitaasti. ”Minulta jäi se muutenkin tänään väliin.”
Hertec käveli käytävällä. Aulassa majatalon isäntä ja emäntä yrittivät raivata palkkasotureiden ruumiita pois näkyvistä aamuksi. He kumartelivat ja hymyilivät ohikulkevalle Hertecille joka astui kylpyyn.
Hän riisui takkinsa heittäen sen Srealin vanhojen vaatteiden viereen. Veriset kimonot sopivat hyvin yhteen. Hän astui kylpyammeeseen joka sijaitsi sermin takana taivas alla. Kuu loisti kirkkaasti pihalla. Vasta silloin hän huomasi pitelevänsä vieläkin kiinni miekastaan. Se tuntui seuraavan häntä tänään kuin nälkäinen koira.
Samaan aikaan yksi pikkupoika joka asui läheisessä maatalossa, oli tullut myös kylpemään majataloon. Tähän aikaan yöstä siellä ei yleensä ollut ketään ja vesi pysyi lämpimänä läpi yön. Hän tapasi käydä usein kylpemässä ja pesemässä itseään ilmaiseksi majatalossa. Mutta harmikseen huomasi että joku oli vielä siellä.
Hän kurkisti varovasti aidan raosta pettyneenä. Miehen valkoiset hiukset ja niska olivat ainoa mitä hän näki. Hän huomasi myös että mies puristeli mustaa miekan kahvaa.
”Jos haluat kylpyyn, pyydä. Muuten katoa häiritsemästä minua.” Mies puhui pelottavalla äänellä.
”Anteeksi.” Pikkupoika huudahti pelokkaasti.
”Älä pyydä sitä.” Hertec tuhahti ja katsoi olkansa yli. Hän erotti pojan aidan raosta. ”Pyydä sitä mitä haluat.”
Poika nielaisi. Tämä saattoi olla ansa. Mies saattoi haluta hänen pyytävän jotain jotta hän tulisi lähemmäs, ja sitten pieksisi hänet ja kertoisi isännälle mitä oli tapahtunut. Hänen yölliset kylpynsä loppuisivat siihen.
”Jos olet huolissasi majatalon väestä, älä ole. Heillä on kiire siivotessa.” Valkohiuksinen mies sanoi hiljaa ja nojautui taaksepäin.
”Aiotko tappaa minut?” Poika kysyi vapisevalla äänellä.
”Jos olisin halunnut tappaa sinut, olisit kuollut kun astui sen kieronmännyn ohi.” Hertec murahti ärtyneenä. ”Tuletko vai et?”
Poika rohkaisi mielensä ja astui sisään. Yksi aitauksen laudoista oli löysällä jonka välistä hän pujahti läpi. Hän katseli vauhkona ympärilleen varmistaen, ettei ketään muuta ollut näkyvissä.
”Jos et hyppää veteen kolmessa sekunnissa minä leikkaan peukalosi irti.” Hertec murahti vihaisena.
Hätäisesti poika riisui vaatteensa ja loikkasi veteen niin että vesi läiskyi. Amme ei ollut suuri mutta ei liian ahdas kahdelle.
Poika katseli silmät suurina edessään seisovaa miestä. Ensimmäisenä hän huomasi että miehellä oli paljon arpia. Hänellä kävi mielessä, ettei miehellä ollut yhtään oikeaa ihoa itsessään. Yksikin valtava arpi ulottui hänen rintansa yli. Seuraavaksi hän huomasi, ettei hän ollut vanha. Ei lapsikaan mutta selvästi nuori. Kolmanneksi hän huomasi jotain, tai ennemminkin tunsi hänen vaarallisuutensa. Hän tuntui hohtavan jotain selittämätöntä voimaa millä oli karkottava voima.
”Miksi kylvet yöllä?” Hän kysyi varovasti.
Hertec raotti silmiään. ”Miksi itse?” Lohikäärme tuhahti.
”Koska silloin täällä ei ole ketään.” Poika vastasi. Tämän ruskeat hiukset liimaantuivat hänen päähänsä. ”Meillä ei kotona ole ammetta joten minä livahdan joskus yöllä ja tulen tänne nauttiakseni lämpimän kylvyn. Vesi pysyy helposti lämpimänä läpi yön eikä täällä ole koskaan ketään muuta.” Hän mutristi suutaan katsellen edessään istuvaa Herteciä.
”Nyt minä olen täällä.” Hän vastasi hiljaa katsellen poikaa. ”Kuinka vanha olet?”
”Et ole vastannut kysymykseeni vielä!” Poika huudahti hiljaa ja läiskytti vettä ympäriinsä. ”Et voi vaatia minulta yhtään vastausta ellet itsekään vastaa minulle.”
Hertecin oli pakko naurahtaa. ”Totta. Etiketin mukaan.” Hän katsoi poikaa hetken. Tämä ei ollut vanha. Ainoastaan kymmenen korkeintaan. Yhdeksän olisi tarkempi veikkaus. Tällä oli ruskeat hiukset ja silmät. Muuten hän vaikutti ihan tavalliselta pojalta. ”Olen Hertec Torpei. Tatrabanista.”
Poika räpytteli hämmästyneenä silmiään ennen kuin muisti vastata. ”Tami, Tommon poika. Parkaisun kylästä. Eikö Tatrabani olekin yksi niistä valtavista vapaakaupungeista lännessä?” Hän kysyi innoissaan.
Hertec nyökkäsi. ”Raktirin meren toisella puolella.”
”Onko se yhtä kaunis paikka kuin sanotaan?” Tami kysyi haltioituneena. Hän tapasi harvoin vieraita ihmisiä jos lainkaan ja oli aina innoissaan kuulleessaan tarinoita uusista paikoista.
”Mitä siitä sanotaan?” Hertec kysyi.
”Että sen puutarhoissa kauniit neidot soittavat huiluja yöstä aamuun ja sieltä löytyy kaikki kasvit maailmasta?”
Pojan katse oli tavallisen naiivi mitä odottaa saattoi. Hän ei halunnut puhkaista kuplaa mutta päätti kertoa totuuden. ”Totta.”
”Olet nähnyt ne?” Poika kysyi innoissaan ja hivuttautui lähemmäs.
”Puutarhat? Useasti. Minä tapasin liikkua niissä siellä ollessani.” Hertec muisteli päiviään. ”Neidot kyllä kävelevät siellä mutta harvat soittavat huiluja.”
”Mitä he sitten tekevät?” Poika kysyi ihmeissään.
”Nopea kysymys, tiedätkö mitä eroa on pojalla ja tytöllä?” Hertec nojautui lähemmäs ja kuiskasi.
Poika nyökkäsi ja osoitti Hertecin jalkojen väliin. ”Tytöiltä puuttuu tuo.”
Hertec huokaisi helpotuksesta. ”Naiset rakastavat miehiä siellä tavalla joista ihmiset täällä eivät edes pidä mahdollisena. ”
”Rakastavat? Niin kuin siskoa, äitiä ja isää?” Poika kysyi.
Hertec löi otsaansa. Jotenkin tästä oli tullut isä-poika keskustelu kukista ja mehiläisistä. Hän muisti mitä oli sanonut Aruanelle. Se oli toiminut silloin ja sai kelvata nytkin. ”Saat vastauksen kaikkiin kysymyksiin kun tytön kysyessä sinua mukaansa, seuraat häntä jättäen kaverisi yksin.”
”En ikinä tekisi niin!” Poika naurahti. ”Tytöt ovat ihan tyhmiä. Minun siskonikin-”
”On varmasti pelottava kiusankappale mutta haluatko puhua siskostasi vai Tatrabanista?” Hertec perääntyi vihaisena tilanteelle.
”Tatrabanista tietenkin!” Tami hymyili innoissaan. ”Mitä sinä teit siellä?”
”Tapoin ihmisiä.” Lohikäärme vastasi yksinkertaisesti.
Poika henkäisi ja perääntyi saman tien ammeen toiseen päähän. ”Oletko sinä paha ihminen?”
”Määrittele ’paha’.” Hertec vastasi.
Poika vilkaisi tahtomattaankin mustaa miekkaa joka nojasi ammeen ulkoreunaan. ”Ihminen joka tappaa ihmisiä?” Hän ehdotti.
”Sitten minä olen paha.” Hertec vastasi. ”Mutta kerropa minulle, onko sinun isäsi paha mies?”
”Ei!” Tami riensi puolustamaan.
”Onko hän tappanut ketään?”
”Ei!”
”Hmm… kuulostaa varmasti pyhimykseltä minuun verrattuna.” Valkohiuksinen mies naurahti. ”Mutta entä jos hän tappaisi ihmisen? Olisiko hän silti paha ihminen?”
”Isäni ei tappaisi ketään! Hän on hyvä mies. Kaikki kylässä rakastavat ja kunnioittavat häntä.” Tami huusi vihaisena. Sitten hän tajusi että isäntä voisi tulla sisään ja hiljeni.
”Entä jos mies uhkaisi tappaa äitisi, entä sitten? Entä jos sinun isäsi pitäisi tappaa hänet jotta äitisi saisi elää? Olisiko hän silti paha ihminen?”
”Ei tietenkään.” Tami puristi päätään. ”Hänhän pelasti äidin. Paha ihminen ei tekisi sellaista.”
”Mutta isäsi tappama mies on kuitenkin kuollut hänen kätensä kautta. Syystä viis, et voi kieltää sitä. Sinun isäsi olisi tappanut miehen ja sinun mukaasi siksi paha. Eikö?”
”E-ei…” Poika mutisi. ”Mutta-”
”Entä jos isäsi tappama mies olisi vain uhannut tappaa äitisi koska hänen vaimonsa teki kuolemaa ja sinun äitisi tappaminen olisi pelastanut hänet? Silloin isäsi olisi aiheuttanut kahden ihmisen kuoleman. Hän olisi silloin hyvin paha ihminen, eikö?”
Poika oli menettänyt äänensä.
Hertec nousi viimein kylvystä ja sitoi pyyhkeen ympärilleen. ”Lopulta, sinä et päätä kuka on todella paha ihminen. Eikä kukaan muukaan.” Hän katsoi poikaa samalla kun tarttui miekkaansa ja hymähti. ”Minustakin tuntuu kuin olisin paha ihminen.”
Poika katsoi häntä ihmeissään. ”Yksi kysymys?”
Hertec pysähtyi.
”Mikä tuo tatuointi on?” Tami kysyi osoittaen hänen käsivarttaan.
Hertec katsoi kapteenin tatuointiaan. ”Tämä? Tämä on pahojen ihmisten merkki.” Hän katsoi poikaa. ”Kannattaa lähteä pian. Isäntä saattaa löytää sinut pian.”
”Et vastannut kysymykseen!” Poika huusi hänen peräänsä. Hertec tuli takaisin näkyviin ihmeissään.
”Mihin kysymykseen?” Lohikäärme kysyi ärtyneenä.
”Miksi kylvit yöllä?” Tami kysyi pelokkaasti.
Hertec virnisti lievästi. ”Koska silloin ei ole ketään muuta. Hyvästi.”
Hän katsoi miehen perään ihmeissään. Oliko tämä ollut edes totta lainkaan? Samalla hän nousi sängystä ja pukeutui. ”Hyvästi.” Hän kumarsi kohteliaasti ja katosi aidasta sisään.
Seuraavana päivänä poika sai kuulla kylällä kuinka se palkkasoturijoukko joka oli aiheuttanut aina pelkkää vaivaa, oli tapettu siinä majatalossa jossa hän kävi kylpemässä.
”Kauheaa.” Hänen äitinsä huudahti kauhuissaan. ”Kuvitella että sellainen taistelu tapahtui meidän naapurissamme.”
”Totta.” Hänen isänsä murahti. ”Mutta myös ihmeellistä. ”Yksi mies tappoi kahdeksan koulutuettua palkkasoturia. Ja mitä sen paikan isäntä kertoi, hän ei näyttänyt edes yrittävän. Ja että hän kulki yhden pojan ja naisen kanssa. Kun hän hoiteli miehet sisällä kun tämä poika ja nainen tappoivat viisi miestä ulkona.”
”Kauheaa!” Äiti toisti siirtäen kätensä poikaansa kiinni. ”Sen pojankin ovat sellaiselle tielle saattaneet. Mistä he olivat? Tiesikö hän sitä? Tai miltä hän näytti?”
”Hän sanoi että mies oli valkohiuksinen mies joka kulki mustan miekan kanssa. Ja he tulivat kaikki Tatrabanista.”
Tami oli tukehtua teehensä. Hän oli kylpenyt niin mahtavan taistelijan kanssa.
”Mitä nyt?” Hänen isänsä kysyi katsoen häntä tarkasti.
”Onko hän paha mies?” Poika kysyi isältään.
”Hän tappoi kahdeksan miestä.” Isä vastasi vakavana.
”Mutta he olivat häirinneet meitä jo vuosia. Nyt me pääsimme heistä eroon. Eikö se ole hyvä asia?” Tami kysyi.
Hänen isänä kohautti olkiaan. ”Minä en mene tuomitsemaan ihmisiä näin vain. Tiedän vain että hän tappoi heidät ja siihen se jää. Muu on tulkinnan varassa.”
Tami muisti kuulleensa samat sanat miehen suusta.
”Miksi kysyt?” Hänen isänsä kysyi.
”En miksikään.” Poika vastasi.
Ruffe haukotteli kovaäänisesti. ”Onko tuollaiset yölliset seikkailu yleisiä tällä?” Hän istui hevosen selässä ja nojasi satulanuppiin. Hevoset olivat kuolleilta palkkasotureilta.
”Utrica ei eroa Tatrabanista paljoa.” Hertec vastasi ratsastaen arvokkaasti. ”Paitsi että täällä ei ole yhtä suurta organisaatiota joka hallitsee kaikkea vaan keskittyneet ryhmä tappelevat keskenään. Tuollaiset palkkasoturiryhmät ovat erittäin yleisiä.” Hän hymähti. ”Utricassa on kolme vaihtoehtoa tienata laillisesti rahaa. Maanviljely.”
”Ei käy.” Ruffe sanoi.
”Huorata.”
”Ei varmasti!” Sreal huudahti katsoen heitä vihaisena. Hän oli muutenkin ärsyyntynyt huonosta ratsastuksestaan. ”Jokin tuntuu olevan vialla tässä kaakissa.” Hän mutisi ja yritti pysyä satulassa. Oli hänen ensimmäinen kertansa. ”Onko tämä varmasti oikein?”
”Huono työmies syyttää työkaluja.” Ruffe mutisi hiljaa.
”Tai muodostaa tai liittyä palkkasoturiksi.” Hän jatkoi kohottaen ääntään. Hänen katseensa oli yllättävän kylmä. ”Kaikki nuoret unelmoivat palkkasoturin urasta.” Samalla heidän ohitseen ratsasti joukko sotilaita joiden kärjessä komeassa haarniskassa pukeutunut ruar huuteli käskyjä. ”Tai sitten ruarin urasta koska ruarin arvoin voi myös ostaa jos vain on miekka ja tarpeeksi kolikoita ja herra jota palvella.”
”Sinäkin vai?” Sreal kysyi kiusoitellen.
Hertecin puristi päätään. ”Ei. Minä unelmoin Warakiksi tulemisesta.”
”Waraki?” Nainen ja itedi kysyivät yhtä aikaa.
”Salamurhaaja joka palvelee ruaria.” Lohikäärme vastasi katsoen pientä ystäväänsä. ”Mutta äitini pakotti minut opettelemaan soittamista, unelmoin soittajan urasta sen jälkeen.”
”Hassua.” Ruffe mutisi. ”Miten asiat joskus järjestyvät. Joidenkin lapsuudenunelmat katoavat ja unohtuvat ihmisten vanhetessa.”
”Mistä sinä unelmoit?” Sreal kysyi kiinnostuneena.
Itedi näytti nopeasti kylmältä. ”Että saisin vastauksen kysymykseeni.” Hän mutisi ja puristi kätensä nyrkkiin.
Nainen aikoi juuri kysyä mutta jokin tarttui häntä olkapäästä. Hän näki Hertecin puristava päätään. Asia oli ilmeisesti erittäin arka saadakseen tämän pojan hiljenemään.
He kulkivat tietä pitkin itään. Päivät muuttuivat lämpimimmiksi ja aurinkoisemmiksi. Talonpojat ja orjat tekivät töitä pelloilla ja metsissä. Useasti Hertec ja hänen ystävänsä pysäytettiin työntekijöiden puutteessa. Koska Hertec kantoi ikiaa, mikä oli yleinen soitin Utricassa, Herteciä usein pyydettiin soittamaan pienille ylimyksille. Hän tietenkin kieltäytyi kylmästi. Ja Ruffen ja Srealin piti luetella tuhansia tekosyitä välttyäkseen verenvuodatukselta.
Hertec oli kieltänyt heitä kantamasta aseita esillä. Srealin taistelukeihään pää oli irrotettu jotta se vaikuttaisi tavalliselta sauvalta. Hän perusteli muistuttamalla majatalon tapahtumia.
”Tieto leviää kuin kulovalkea täällä.” Hän selitti. ”Ja useat muut palkkasoturit alkavat himoita kunniaa jota he luulevat saavansa tapettuaan meidät?”
”Mutta miksi meidän pitää piilottaa aseemme?” Sreal kysyi vihaisena. Ainoastaan hänen asettaan ei saatu minnekään piiloon toisin kuin Hertecin wakizashia ja Ruffen tikareita.
”Koska täällä aseet esillä tarkoittavat halua taistella.” Hän selitti tylysti. ”Etkä sinä osaa taistella.”
”Osaanpas!” Sreal huusi vihaisena ja löi pöytää. Sitten hän punastui tehdessään niin paljon hässäkkää ja rauhoittui nopeasti.
”Katso ja kerro mitä näet.” Hertec osoitti eteensä.
He istuivat pienessä tienvarsiravintolassa nauttimassa evästä. Heidän palkkasotureilta ottamat hevoset oli sidottu kiinni läheiseen paaluun. Heidän edessään kulki yksi tavallisissa vaatteissa kulkeva ruar. Heille tavallisesti mies kulki kahden miekan kanssa. Lyhyen ja pitkän. Ja hän kulki yksin.
”Näen… miehen… ruarin arvaten tuosta vaatetuksesta.” Nainen mietti katsellen ohikulkevaa miestä.
”Hän on mitä ilmeisemmin juuri saanut ruarin arvon ja perheriimun.” Hertec huomautti ohimennen.
”Mistä niin päättelet?” Sreal kysyi ihmeissään. Hän katseli miestä eikä nähnyt hänessä mitään outoa. Miehen rinnassa oli hänen perheriimunsa.
”Hänen vaatteistaan.” Ruffe huomautti suu täynnä ruokaa. ”Ne eivät ole sen parempia kuin niiden palkkasotureiden jotka tapasimme.”
”Ja hänen miekastaan puuttuu perheriimu.” Lohikäärme vahvisti.
”Ja hänen hiuksensa ovat yhä lyhyet. Hän ei ole siis ehtinyt vielä kasvattaa nutturaa.” Itedi lisäsi ohimennen mikä vaikutuksen Srealiin.
”Mistä sinä tiedät tuon?” Hän ihmetteli. ”Vai onko hän kertonut kaiken sinulle etukäteen?”
”Ei tietenkään.” Ruffe naurahti huvittuneena. ”Mistä minä olisin tiennyt edes kysyä siitä mitään? Eikä hän varmasti ala juttelemaan asioista muuten vain.”
”Miten sitten?” Sreal ihmetteli vihaisena tajutessaan pienen miehen olevan täysin oikeassa.
”Samalla tavalla kuin ihminen keksii miten ylittää joen.” Ruffe joi pikarillisen viiniä nopeasti. ”Hyvää tavaraa… Katselemalla ympärilleen ja rakentamalla lautan asioista mitä on löytänyt.” Hän virnisti arvoituksellisesti.
”Hä?” Sreal ihmetteli.
”Hän tarkoittaa että hän katsoo ja ymmärtää!” Hertec huokaisi turhautuneena. ”Hän käytti silmiään nähdäkseen miltä tavallinen ruar ja palkkasoturi näyttää. Sitten hän käytti kokemustaan ja vertasi tuota miestä ruariin ja palkkasoturiin.”
”Ja lopputulos ei sopinut kumpaakaan täydellisesti…” Sreal täydensi ymmärtäen lopulta. ”Mutta molempiin osin.”
Hertec ja Ruffe nyökkäsivät hyväksyttävästi.
”Tiedätkös-” Itedi joi nopeasti taas. ”Toinen pullo, kiitos! jos haluat selviytyä tässä maailmassa havainnointi kyky on välttämätön. Koska vierelläsi kulkeva nainen piilottelee puukko hihassaan? Koska keskustelutoverisi valehtelee sinulle? Koska rotta liikahtaa? Mitä eroa on kahdella samalla asialla?” Sitten hän virnisti. ”Miten vastustajasi hengittää?”
Sreal katsoi ilmiselvästi vaikuttuneena häntä. Hertec kumautti häntä päähän. ”Kuka teki sinusta mestarin?” Hän murahti. Hän muisti kuinka yksi heidän opettajistaan oli selostanut miekkailun alkeita heille Mustan Yön akatemiassa.
”Minä vain haluan sanoa-” Ruffe kiiruhti jatkamaan. ”että jos haluat selviytyä meidän matkassamme, sinun on opittava taistelemaan muutenkin kuin käsilläsi.” Hän huomautti osoittaen naisen keihästä.
”Mitä vikaa tyylissäni on?” Sreal sanoi vihaisena. ”Isäin laivaston parhaat taistelijat olivat minun kanssani tasavertaisia. Osaan käyttää lähes jokaista asetta melkein täydellisesti-”
”Se juuri on se ongelma.” Hertec keskeytti hänet. ”Osaat käyttää monia melkein täydellisesti muttet yhtään täydellisesti. Hän veti Yorichinsa esiin. Monet ihmiset kadulla kääntyivät katsomaan häntä kuin hän aikoisi alkaa taistella. Muutama ruari ja palkkasoturi näyttivät kiinnostuneilta. ”Osaan taistella monella eri tavalla myös. Miekoilla, keihäillä, heittoaseilla, kirveillä – nimeä ja minä näytän sinulle – osaan myös ilman mitään muuta kuin pelkät paljaat kädet.” Hän veti Yorichiä tuuman irti huotrasta. Sen musta terä heijasti aurinkoa kirkkaasti. ”Mutta kun olen tosissani, minä käytän Yorichiä. Enkelisurmaa.” Hän laski miekan Srealin eteen ja hän katseli sitä.
Miekka oli kokonaan musta. Kahva, huotra, terä ja tsuba. Kaikki luukuun ottamatta tummanpunaista palloa joka oli kiinni kahvan päässä. Sreal arveli sen olevan onnenkalu.
”Minä ja Yorichi olemme sama asia. Kun taistelen tosissani minusta ja Yorichisistä tulee yhtä.” Hertec lopetti tarttuen teekuppiinsa.
”Kiintoisa teoria, poika.” Miehen ääni sanoi heidän viereltään. Eräs ruar joka oli pitkä ja iso mies oli kuullut heidän keskustelunsa ja käveli heidän viereensä. Hänen vyöllään oli vain yksi, erityisen iso katana. ”Haluatko kokeilla sitä minua ja Tiikerihäntää vastaan?” Mies oli ilmiselvästi huvittunut hänen puheestaan ja halusi näyttää pojalle jotain.
Hertec ei edes katsonut häntä. ”Jos haluat kehittyä taistelijana, sinun pitää oppia taistelemaan tietyllä aseella josta tulee sinun ruumiisi osa. Oppia tulkitsemaan vihollistasi pelkällä vilkaisulla. Kuulemaan vastustajasi hengityksen keskellä taistelua. Tuntemaan minne hän katsoo sinua.” Hän joi uudestaan kupista.
Sreal kuunteli kyllä mutta oli erittäin häiriintynyt ruarista joka seisoi yhä heidän pöytänsä vieressä. Hän vaikutti erittäin vihaiselta. Ilmeisesti hän ei ollut tottunut jäämään huomiota.
”Hei pätkä! Oletko kuuro!?” Hän tönäisi Herteciä joka tiputti teensä. Kuppi kaatui pöydälle kaataen sisältönsä Hertecin päälle. Tyytyväisenä reaktiosta ruar katsoi Herteciä. ”Mitä aiot tehdä?”
Sreal oli varma että hän suuttuisi ja teurastaisi miehen siihen paikkaan mutta mitään ei tapahtunut.
Hertec ei vieläkään edes katsonut jättiä. ”Anteeksi! Saisinko toisen kupin teetänne?” Hän huusi sisälle ravintolaan. ”Kaadoin omani.”
”Ja minulle tätä… mitä tämä onkaan!” Ruffe huusi myös ja kohotti pikariaan. ”Ja toinen pullo vielä!”
”Kyllä herra!” Tarjoilija huusi sisältä.
Ruar katsoi häntä hetken typertyneenä. ”Älä pilaile minun kanssani!” Hän huusi ja veti valtavan miekkansa ja heilautti sitä.
Sreal kyyristyi reaktiomaisesti samalla kun miekka lähestyi valtavaa vauhtia. Hertec vain katseli keittiöön kuin mitään miekkaa ei olisikaan.
Sreal katsoi kauhuissaan häntä. Ruffekaan ei näyttänyt edes huomioivan häntä.
Miekka pysähtyi aivan puolen sentin päähän Hertecin kaulaa. Hän saattoi tuntea metallin kylmyyden.
”Mikset vetänyt?” Mies ärisi vihaisena.
Hertec katsoi Srealia. ”Nouse.” Hän kehotti. ”Sinun olisi pitänyt nähdä se.” Hän puhutteli naista, ei miestä.
”Mikä?” Sreal katsoi häntä ihmeissään. Hän hengitti yhä nopeasti.
”Ettei tuo mies koskaan aikonutkaan tappaa Herteciä.” Ruffe selitti ja katsoi jättiä hetken aikaa huvittuneena. ”Hänen oikean käden lihaksensa hidastivat miekan nopeutta melkein heti liikkeelle lähdön jälkeen.” Hän katsoi Srealia. ”Tuollaisia asioita sinun pitää huomata.”
Sreal punastui kun oli niin helposti väistänyt iskua.
”Älä hätäile.” Itedi lohdutti. ”Kovinkaan moni täysipäinen ei olisi jäänyt odottamaan häntä kohti tulevaa miekkaa.”
Tässä vaiheessa ruar tuli hulluksi. Häntä oli loukattu ja hän vaati korvausta. Hän huitaisi toisen kerran ja tällä kertaa tosissaan.
Hertec väisti iskun helposti ja potkaisi Srealin tuolin kumoon pöydän alta. Sreal katsoi kauhuissaan kuin miekka ohitti hänen kasvonsa kaksi senttiä korkeammalta. Hän näki Ruffen yhä syövän vaikka tekikin nyt niin lattialta.
”Mitä? Tämä on hyvää?” Hän puolustautui Srealin uskomatonta katsetta vastaan.
Viimeinkin Hertec nousi pystyyn kantaen Yorichiä mukanaan. ”Haluatko taistella?” Hän kysyi kylmän rauhallisesti.
Mies kohotti miekkansa Herteciä kohti. ”Haluan sinun pääsi kotiini vietäväksi.”
”Siitä saat oikein hienon lahjan vaimolle.” Hertec tuhahti ja lähti kävelemään keskelle katua. Ihmiset väistyivät hänen tieltään. ”Ehkä te voitte naulata sen kiinni oven päälle. Voin auttaa siten karkottamaan pahoja henkiä.”
Jotkut ihmiset naurahtivat vitsille mutta useimmat pysyivät vaiti.
”Aikooko hän todella hyväksyä Pokrean haasteen?” Joku maanviljelijä kysyi toiselta. Sreal kuuli keskustelun. ”Hän taitaa todella olla hullu.”
”Niin taitaa.” Toinen myönsi. ”Näin Pokrean taltuttavan villisian paljailla käsillään. En haluaisi taistella sellaista miestä vastaan.”
Sreal katseli hädissään Ruffea joka ei ollut vieläkään irrottanut katsettaan ruuasta. ”Etkö aio auttaa häntä?”
”Miksi?” Itedi kysyi ihmeissään ja nielaisi suunsa tyhjäksi. ”Otan vielä kymmenen leivosta, viisi leipää ja kaksi pulloa viiniänne mukaan.” Hän katsoi Srealia. ”Otatko sinä jotain?”
”Joo!” Sreal huusi sarkastisesti. ”Minä on tätä keittoa kaksi lautasellista, pullollisen viiniä ja haluaisin myös muutaman leivoksista ja leivistä itselleni! Etkö aio auttaa Herteciä?”
”Miksi?” Ruffe ihmetteli nojaten ovenrakoon katsellen keittiöön. ”Pelkäätkö hänen puolestaan.”
”Etkö kuullut mitä ihmiset sanoivat?” Sreal ei uskonut korviaan. ”Hän on taltuttanut villisian paljain käsin!”
”Hän on varmaan hyvin vahva.” Ruffe myönsi. ”Mutta Hertec…” Hän virnisti. ”Katso ja opi.”
Sreal kääntyi heti katsomaan kadulle. Taistelijat seisoivat kahdenkymmenen askeleen päässä toisistaan. Tämä näytti jo päätetyltä. Hertec ei ollut mikään pieni mutta vastustajaansa verrattuna hän todella vaikutti erityisen pieneltä ja ruipelolta. Sreal ei uskonut hänen mahdollisuuksiinsa. Mutta Ruffe näytti erittäin varmalta… hän ei näyttänyt edes pitävän miestä minään.
Ihmisiä alkoi nopeasti kävellä kadulle. He kerääntyivät heidän ympärilleen ja alkoivat kuiskutella. Sreal ei kuullut yhtään helpottavaa tietoa. Jotkut jopa löivät vetoa Pokrean ja tuntemattoman palkkasoturin taistelusta (siksi he epäilivät Herteciä). Mutta harva oli valmis lyömään vetoa hänen puolestaan.
”Valmistaudu kuolemaan.” Valtava ruar nosti miekkansa ylös.
”Tylsyydestä.” Hertec myönsi ja katsoi vastustajaansa väsyneesti. ”Katsotko tätä, Sreal?” Hän kysyi yllättäen mutta ei odottanut vastausta. ”Tämä on ensimmäinen opetukseni sinulle!” Hänen silmänsä kapenivat äkkiä kahdeksi viivaksi. Hän näytti äkkiä erittäin pelottavalta. ”Aseesi on sinun perheesi. Älä siis ruoki sitä heikkojen verellä tai se pilaantuu siitä.” Hän vilkaisi nopeasti häntä.
”Minä tapan sinut!” Pokrean huusi raivoissaan ja ryntäsi Herteciä kohti kohottaen Tiikerinhäntänsä korkealle. Se oli hieno miekka. Sen terään oli kaiverrettu raidallinen häntä kulkemaan alas kohti kahvaa. Tsuban alla tiikeri raateli ympäriinsä.
”Hertec!” Sreal kirkui kauhuissaan. Hän ei ollut edes ottanut vartioasentoa. Hän seisoi siinä katsoen häntä silmiin. Srel näki hänen silmissään äkkiä jotain. Se oli valtavaa verenhimoa. Halua tappaa ja tuhota. Raadella ja repiä. Katse lamaannutti hänet.
”KUOLE!!!” Ruar karjui ja heilautti miekkaansa.
Hertec oli kadonnut.
Pokrean katseli ympärilleen ihmeissään. ”Mitä ihm-” Samalla hän tunsi jonkun kiristävän hänen kaulaansa.
Sreal ei uskonut silmiään. Hertec seisoi miehen takana selin tähän pidellen yhä miekkaansa huotrassaan. Mutta punainen amuletti pallo oli muuttunut punaiseksi nauhaksi. Ja se oli kietoutunut Pokrean kaulan, miekka käden ympärille. Hän kauhuissaan yritti repiä sitä löysemmälle mutta turhaan. Hän ei uskaltanut huutaa apua koska nauha olisi ehkä kiertynyt vieläkin tiukemmalle.
”Aseemme ovat perheemme.” Hertec puhui taas Srealille joka ei ymmärtänyt tilannetta vieläkään täysin. ”Mutta myös nälkäisiä. Eikä sitä nälkää tyydytetä helpolla. Siksi on sinun valittava viholliset joiden verta vuodatat tarkkaan.” Hän tiukensi otettaan ja ojensi kätensä miehen paidan sisään. Hän veti sieltä pullean lompakon. ”Kiitos.” Hän murahti ja irrotti otteensa. Nauha löystyi ja palautui palloksi kahvan päähän. ”Ruffe!” Hän heitti rahapussin odottavalle itedille joka nappasi sen ilmasta. ”Muista ottaa minulle niitä piirakoita kymmenen. Ja puhdasta vettä viisi leiliä.”
Ihmiset katsoivat ihmeissään kuinka tyynesti Hertec käveli ravintolaan eteen ja istuutui. Pöytään oli tuotu uusi kuppi ja hän alkoi juoda kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Pokrean oli pöyristinyt. Häntä oli nöyryytetty ja nyt häneltä oli varastettu lompakko. Pieni mies astui ulos ravintolasta kantaen valtavaa ruokasäkkiä mukanaan ja virnuili. ”Kiitos ruuasta.” Hän huusi keittiölle. ”Näkemiin.” Hän käveli Srealin ohi hevosille. ”Tule.” Hän murahti hänen kohdallaan. ”Kohta tuo mies juoksee Herteciä kohti.” He hyppäsivät ratsaille ja ratsastivat pois. Hertec jäi vielä hetkeksi.
”Miksi hän jäi sinne?” Sreal ihmetteli katsellen olkansa yli. He ratsastivat täyttä vauhtia tietä pitkin itään.
”Hän jäi varmistamaan, ettei meitä seurata.” Ruffe selitti kilistellen lompakkoa. ”Tällä luulisi ruokkivan meidät vähän aikaa.”
”Mitä tarkoitat?” Sreal ihmetteli.
”Hän aikoo tappaa sen ruarin ja vahingoittaa tämän kolme seuralaista.” Itedi selitti tyynesti.
”Mitä?!” Nainen huudahti ja katsoi uudestaan kaukonevaa kylää. ”Mitä paskaa hän sitten äsken puhui?”
”Hän varmistaa että hänen pitää tappaa neljä heikkoa idioottia eikä meidän tarvitse tappaa kahtakymmentä talonpoikaa ja neljää heikkoa idioottia.” Ruffe katsoi Srealia vakavasti. ”Mitä hän sanoi, on totta. Harkitse tarkkaan ennen kuin taistelet ja ketä vastaan taistelet. Hertec ja minä… me olemme tehneet sen virheen minkä jokainen taistelija tekee jossain vaiheessa.”
Sreal olisi halunnut kysyä tarkemmin mutta näki kuinka vaitonainen hänen ystävänsä oli asiasta.
”Hän selittää sen kun ymmärrät.” Itedi vastasi äänettömään kysymykseen ja ratsasti nopeammin.
Hertec piti miekkaansa olkapäällään kävellessään hevosensa luo. Se oli pikimusta ori joka oli heti osunut hänen silmäänsä.
Hänen takanaan makasi neljä miestä. Hän oli tappanut Pokrean mutta aiheuttanut vain pieniä vammoja. He olivat kuitenkin tajuttomia eivätkä pystyisi taistelemaan kuukausiin. Hän oli varmistanut sen.
Kaikki katselivat kauhuissaan hänen kulkuaan kylän läpi. Hän oli kaivanut jokaisen miehen lompakon mukaansa ja kilisteli rahoja käsissään. Sitten hän hyppäsi hevosensa selkään. Hän ei sanonut mitään tai tehnyt elettäkään. Ratsasti vain rauhallisesti pois.
Paikallisen dorian sotilaita ilmestyi pian sen jälkeen paikalle katsomaan murhenäytelmän jättämiä jälkiä.
Toivon että teitä kiinnostaa yhä tämä tarina. Itsestäni tuntuu että kirjoittelen ainostaan itselleni muttei kai sekään haittaa. Ei sitä koskaan tiedä...
Ares88
]]>
Mutta nuori nainen ei ajatellut tuollaisia. Nyt hän oli kotona ja nautti siitä. Leganin saari oli Pääkallosumun merirosvojen tukikohta. Luonnonmuovaava linnoitus jonka valloittaminen oli lähes mahdotonta.
”Sreal!” Hänen ovelleen koputettiin. Hänen makuuhuoneeseensa pääsi kahta kautta. Toinen oli vaarallinen ja pelottava laskeutuminen kapeaa ulkonemaa pitkin ja toinen oli kallion sisältä.
”Sisään.” Sreal vastasi hiljaa katsellen yhä auringon värjäämää merta. ”Mitä haluat?”
Nuori mies nauroi ja hieroi takaraivoaan. ”Anteeksi jos häiritsin. Halusin vain tulla…”
”Asiaan.” Nainen sanoi ja katsoi nuorta miestä joka oli juuri tullut ovesta. Tämä hymyili hermostuneesti ja yritti koota itseään. Hänen ruskeat kiharat hiukset oli leikattu lyhyiksi ja sidottu otsahihnalla ylös. Hän oli pukeutunut yksinkertaisesti harmaaseen paitaan ja housuun.
”Anteeksi.” Hän mutisi ja kumarsi katuvasti. ”Halusin vain katsoa mitä te teette.”
Sreal kääntyi takaisin merta kohti. ”Nautin ajastani. Tai ainakin vielä äsken.” Hän hymähti ja nousi pystyyn. Hänen huoneensa seinillä oli kymmeniä erilaisia aseita aina heittoveitsistä jousipyssyyn ja miekoista taistelukeihäisiin. Hän tykkäsi harjoitella aseillaan. Se sai hänet rentoutumaan kun hän tiesi aseidensa sijainnin. Hän harjoitteli monta tuntia päivässä vain tullakseen paremmaksi. Hän katseli aseitaan hetken aikaa kunnes tyytyi tonfaan.
Hän käveli laajaan huoneeseen mikä oli hänen makuuhuoneensa vierellä. Tässä huoneessa ei ollut mitään muuta kuin laajat ikkunat jotka loivat valoa vielä hetken. ”Tee se.” Nuori nainen sanoi kylmästi.
”Se?” Poika ihmetteli. ”Mitä tarkoitat?”
”Kutsu demoni tänne, tietenkin!” Sreal karjaisi vihaisesti. ”Mitä oikein odotit? Nyt kun kerran häiritsit minua saat olla hyödyksi.”
Poika hieroi päätään hermostuneesti. ”En voi. Mestari suuttuisi.”
”Välitätkö enemmän mestarisi mielipiteestä kuin minun?” Tyttö huomautti kylmästi. ”Muista, minä olen mestarisi emäntä! Tee se!”
Poika hätkähti kovasta kielenkäytöstä ja totteli. Hän otti housuistaan kasan paperiliuskoja ja asetti ne neliön muotoiseen asentoon keskelle huonetta. Sitten hän otti veitsen taskustaan ja viilsi haavan sormeensa. Hän hätkähti veren valuessa sormea pitkin ja irvisti katsoen muualle. Sreal huokaisi tälle.
”Olet säälittävä.” Hän mutisi itsekseen.
”Sanoitko jotain?” Poika kysyi ihmeissään.
”En näe demonia missään!” Sreal huusi vihaisena ja poika hätkähti uudestaan. Hän kiireesti juoksi jokaiselle paperilapulle ja kirjoitti niihin jokaiseen verellä merkin. Sitten hän asettui neliön viereen ja alkoi keskittyä. Hän mutisi loitsua ja piirtäen sormellaan merkkejä ilmaan. Ne jättivät punaisen jäljen hänen eteensä tyhjään ilmaan. Hitaasti ne alkoivat liikkua kohti neliön keskustaa ja alkoivat sekoittua. Ne kieppuivat keskellä kehää pyörteenä. Äkkiä pyörre katosi ja jäljelle jäi outo aukko. Samassa sieltä ilmestyi jotain mikä oksetti Srealia erittäin paljon. Demoni toiselta maailmantasolta. Hirviöluokkaan kuuluva hämähäkin ja mustekalan sekoitus.
Samassa poika rojahti makaamaan ja hengitti raskaasti. ”Pidättele sitä hetki.” Hän mutisi. ”Minä asetan suojat ympärillesi.” Hän mutisi ja heitti neljä uutta lehteä ympäriinsä. Hän auttoi tuulella niitä laskeutumaan oikeisiin paikkoihin. Ne sulkivat mustekalahämähäkin laajaan neliöön.
”Muuri!” Poika huusi kovalla äänellä ja paperiliuskat alkoivat hehkua. Niistä lähti oranssia sädettä joka sulki hirviön yksin. ”Oletko valmis?” Hän kysyi Srealilta joka seisoi odottavan näköisenä suojakentän vieressä.
Tyttö nyökkäsi. ”Anna mennä, velho.”
Poika ei mahtanut mitään ja virnisti ylpeästi. Hän oli vain oppipoika mutta jotenkin tuon tytön ylistykset saivat hänet hymyilemään. ”Pystyn pitämään demonia aisoissa kahdeksan minuuttia. Sitten minun on pakko lähettää se takaisin. Muista kahdeksan minuuttia!” Hän huusi tytölle joka ei välittänyt.
Poika huokaisi ja mutisi loitsun. Suojakenttään ilmestyi oviaukko juuri Srelin eteen. Hän astui rohkeasti sisään kohdaten vihaisen demonin. Aukko sulkeutui hänen takanaan.
Samalla hetkellä kun Sreal astui kehään, demoni hyökkäsi. Se oli vihainen kun se oli raahattu toiseen maailmaan ilman sen lupaa. Sen kahdeksan raajaa iskivät paikasta toiseen yrittäen ottaa kiinni nuoren naisen jaloista. Tämä väisteli niitä taidokkaasti iskien kepeillään liian rohkeat lonkerot pois.
Tämä oli Srealin täydellinen harjoitusmenetelmä. Hän taisteli elävää demonia vastaan. Hän oli harjoitellut näin alusta alkaen. Ensin heikoilla ja yksinkertaisia hirviöitä vastaan ja aina vaikeampia kehityksen karttuessa. Mutta mitä hän nyt teki oli kiellettyä. Demonin kutsuminen ja sitä vastaan taisteleminen ilman kokeneemman velhon valvontaa. Poika oli ehkä onnistunut luomaan suojakentän, kutsumaan demonin ja kaikkea mutta hän oli vasta oppipoika. Eikä parhaasta päästä jos hänen opettajaansa oli uskominen.
Taistelu alkoi sillä kun Sreal syöksyi päätä pahkaa kohti. Hän heilutteli puukeppejään. Hän kiepahti ympäri ja löi lähimmän lonkeron tönköksi. Mutta hän horjahti kun toinen oli kiertänyt hänen selkäpuolelleen ja napannut kiinni hänen nilkastaan. Se repäisi kunnolla saaden tytön kaatumaan selälleen kirkuen nopeasti. Hän yritti parhaansa mukaan hakata lonkeroitta mutta jokainen raaja jäi kiinni lopulta.
Poika huokaisi. Tämä on jo viides kerta. Hän mietti katsellen tapahtumaa kun tyttö pyristeli hirviötä vastaan. Hän katsoi vieressä olevaa tiimalasia. Tosin… uusi ennätys. Melkein minuutti. Miksei hän luovuta jo.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
Sreal oli jo pinteessä. Lonkerot vetivät häntä yhä lähemmäs ahnaita leukoja ja myrkkyä sylkeviä hampaita.
Hän alkoi mutista uudestaan loitsua. Tällä kertaa suojakenttä katosi. Hän veti taskustaan uuden paperilapun ja piirsi siihen merkin verellään. Sitten hän juoksi kohti hirviötä. Hän vei lapun kohti demonin selkää ja huusi käskysanan.
Mutta tämä oli jo viides kerta demonille ja se osasi odottaa tätä. Se kääntyi ympäri nopeasti. Poika huomasi vasta liian myöhään että hän iski paperilapun Srealin takapuoleen. Hän punastui ennen kuin mitään muuta ehti tapahtua.
Sitten Sreal kiljui. Hän kiljui kaikilla keuhkojensa voimalla kivun pistäessä häntä suoraan takapuoleen. Poika oli varma että jokainen ihminen koko linnoituksessa kuuli sen. Sitten tyttö rojahti hervottomaksi. Hän oli pyörtynyt kivusta. Hänen silmistään näkyi vain valkuaiset.
Heidän onnekseen demonilla oli herkät korvat ja se kuuli Srealin kirkumisen moninkertaisesti. Se päästi irti uhreistaan ja yritti tukkia korviaan kaikilla lonkeroilla.
Poika repäisi paperilapun irti Srealista ja iski sen nopeasti kiinni demonin selkään. Uudestaan hän huusi käskysanan. Demoni alkoi kirkua kovaa mutta poika ei välittänyt. Hän veti Srealin kädestä kauemmas samalla kun demoni itse kaatui tajuttomana maahan. Poika huokaisi helpotuksesta ja juoksi nopeasti siirtämään porttilaput demonin ympärille. Hän uusi loitsu ja pimeä aukko ilmestyi uudelleen. Tällä kertaa se imi mustekalahämähäkin mukanaan kunnes jäljellä ei ollut enää mitään. Kun demoni oli varmasti kokonaan poissa, poika sulki portin.
Hän rojahti huohottaen makaamaan lattialle väsyneenä.
Sreal räpytteli silmiään. Hän nousi varovasti kontilleen ja katsoi taakseen. ”Odota siinä.” Hän kuiskasi.
Poika katsoi häntä kummissaan ja nyökkäsi.
Sreal palasi hetken päästä takaisin kantaen valtavan kokoista kirvestä. ”Arvaa miltä se loitsu tuntui perseessä?”
Poika nielaisi ja katseli kauhuissaan kuinka tyttö lähestyi häntä kirveen kanssa. Se heilui uhkaavasti puolelta toiselle. ”En osaa edes kuvitella.” Hän kuiskasi ja yritti hymyillä.
”Kohta tiedät.” Sreal hymyili kauniisti ja kohotti kirvestä. ”Kuole!”
Poika ehti viimehetkellä loihtia muurin heidän väliinsä. ”Apuaa!” Hän huusi ja lähti juoksemaan. Hän juoksi ovelle yrittäen päästä käytävään ja sieltä pakoon. Ovi avautui äkkiä ja hän hymyili helpotuksesta. Pelastus! Sisään astui vanha mies joka näytti erittäin vihaiselta. Tämä oli pukeutunut mustaan kaapuun.
Sillä hetkellä pojan piti miettiä. Juostako miehen luo vai jäädäkö tytön luo. Hän valitsi lopulta pienemmän kahdesta pahasta.
”Anteeksi mestari!” Hän huusi epätoivoisena. ”En olisi saanut tehdä sitä mutta hän pakotti minut! Sreal-neiti lupasi tappaa minut jos en tottelisi!”
Velho katseli päin ryntäävää tyttöä ja tuhahti. Hän heilautti kättään laiskasti ja kirves lensi huoneen poikki tytön kädestä ja iskeytyi kiinni seinään. Hän mulkaisi ensin poikaa ja sitten hymyili tytölle. ”Sreal-neiti, kuinka monta kertaa olen pyytänyt teitä olemaan koskematta minun oppilaaseeni? Hän on vielä nuori eikä osaa käyttää voimiaan kunnolla.” Hän hymyili lämpimästi mutta Sreal tunsi hänen vihansa sen läpi. ”Jos viitsitte keskustella minun kanssani ennen kuin haette häntä palvelijaksi.” Muuta sanomatta hän tarttui poikaa kauluksesta ja raahasi tämän pois. ”Näkemisiin.” Hän kumarsi kuuliaisesti ja sulki oven takanaan.
Sreal katsoi ovea vihaisena. ”Kuole Draaka!” Hän huusi koko keuhkojensa voimalla. ”Kuole kirkuen äpärä!”
”Sreal!” Joku huusi jostain kaukaa. Tyttö nousi pystyyn.
”Kuka siellä?” Hän huusi tyhjyyteen.
”Herää jo!” Hän tunsi kuinka jokin läimäytti häntä poskelle.
”Kuka siinä!?” Hän huusi kauhuissaan. Toinen läimäytys tuntui hänen poskellaan.
”Herää!” Ruffe huusi ärtyneenä hänen vierestään.
Sreal huomasi makaavansa sängyssä pienessä huoneessa. Sänky oli lämmin ja huoneessa oli takka jossa paloi tuli. Hänellä ei ollut harmainta aavistusta missä hän oli mutta hän saattoi haistaa yhä meren. Hän kuuli lokin kirkunaa aivan huoneen ulkopuolelta. Hän näki kuinka ikkunan eteen oli vedetty verhot mutta niiden takaa paistoi aurinko.
”Sitä herättiin sitten viimein.” Itedi hymyili iloisesti. ”Sinä ähkit niin unissasi, etten enää kestänyt sitä. Lääkäri sanoi että sinun pitäisi antaa herätä omia aikojasi mutta minusta sinun nukkumisesi oli vaarallisempaa kuin hereillä oleminen.” Hän virnisti ja ojensi naiselle vesimukin. ”Juo.”
Nainen katsoi hetken aikaa pientä poikaa joka hymyili. Tämä näytti kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hänen ruskeat hiuksensa olivat yhä kiharaisina ja villeinä hänen päässään. Hänen lapselliset ruskeat nappisilmät yhä peilasivat jokaista pientäkin yksityiskohtaa herkeämättä. Tämä oli se Ruffe johon hän oli tutustunut.
Hän tajusi samalla missä todella oli. ”Mitä tapahtui?” Hän kysyi ojentaen kupin takaisin Ruffelle.
”Sinä sait nuolesta. Etkö muista?” Ruffe vastasi kummissaan. ”Ja sitten sinä kaaduit veneenlattialle ja menetit tajusi.”
”Missä me olemme?” Sreal katseli ympärilleen. ”Kauanko olin tajuttomana?”
”Pienellä saarella jossain merellä jo viikonpäivät.” Itedi vastasi heiluttaen kättään. ”Nuolessa oli myrkkyjä ja olimme vaarassa menettää sinut mutta onneksi tällä saarella oli parantaja joka pystyi pelastamaan sinut.”
”Suostuiko hän?” Nainen ihmetteli. ”Minä luulin että kukaan uskaltaa edes koskea minuun tämän merkin takia.” Hän osoitti kämmenselkäänsä. johon oli polttomerkattu pääkallo. Kiinni saadun merirosvon merkki. Se oli annettu hänelle Apacilla samana yönä kun hänet oli otettu kiinni. ”On laitonta auttaa tai edes olla tekemisissä ihmisen kanssa jolla on tämä merkki.” Hän selitti Ruffelle joka katseli pääkalloa kiinnostuneena.
”Sitä se lekurikin sanoi kun näytimme sinua hänelle.” Itedi myönsi.
”Mutta silti hän suostui auttamaan minua?” Sreal kysyi epäuskoisesti.
Ruffe naurahti herttaisesti. ”Opit vielä monta asiaa meistä.” Hän virnisti ja nousi pystyyn ja käveli ovelle. ”Jos siis elät niin pitkään että ehdit.”
”Niin kuin mitä?” Nainen kysyi turhautuneena.
”Että Hertec jos kuka osaa olla eritäin suostuttelevainen kun haluaa.” Ruffe hymyili yllättävän pelottavasti kun katsoi häntä sivusilmällä. ”Lepää nyt. Me jatkamme matkaa heti kun pysyt pystyssä.”
”Odota?” Sreal huusi nopeasti ennen kuin hän ehti sulkea ovea. ”Missä hän on?”
Hertec harjoitteli rannalla. Hän oli kaivertanut aikansa kuluksi puisen katanan itselleen ja heilutteli sitä edes takaisin. Hän seisoi korkealla kivellä katsellen aavaa merta ennen kuin aloitti. Ensin viilto ylhäältä alas ja askel samalla eteen. Sitten miekka takaisin ylös ja askel taaksepäin. Ja toistoa. Tämä oli kaikista yksikertaisin harjoitus mitä oli. Hän oli väsynyt odottamaan päiviä pitkiä joten hän oli päättänyt ottaa ajasta hyödyn.
”Hän on hereillä.” Ruffe huusi meren pauhauksen yli. Aallot löivät kiviä vasten kerta toisensa jälkeen heittäen vettä Hertecin paljaille jaloille. ”Voimme lähteä huomenna.”
Hertec lopetti harjoittelun ja kääntyi. Hänen katseensa oli kylmä kuin aina. ”Kyläläiset alkavat hermostua.” Hän hyppäsi kevyesti kiveltä maahan.
”Älä heistä välitä.” Ruffe hymähti ja katseli ympärilleen. Läheisessä metsässä ryhmä poikia katseli heitä pelokkain katsein. ”Mitä voit ihmisiltä odottaa.”
”Meidän pitää puhua siitä.” Lohikäärme sanoi yllättäen.
”Mistä?” Ruffe ihmetteli.
”Meistä.” Hän vastasi ja nyökkäsi kylään päin. ”Hänen kanssaan. Hänen täytyy ymmärtää keitä me todella olemme.”
Itedi katsoi häntä hetken aikaa tutkivasti. ”Ihan kuin haluaisit häätää hänet pois luotamme kertomalla että me olemme demoneita.”
”Ihan kuin sinä haluaisit hänen seuraavan meitä?” Hertec mulkaisi häntä. ”Jos haluat koiranpennun, voisit edes kysyä etukäteen!”
”Ei hänen seuransa haitaksi ole!” Ruffe huudahti väsyneesti. ”Pieni naisseura tekee sinullekin vain hyvää.”
”Ja mitä tuo tarkoitti?” Hertec mulkaisi itediä murhaavasti. ”Sinä se naisia kellistät melkein työksesi.” Samassa ajatus ilmestyi hänen mieleensä josta voisi olla hyötyä rahanpuutteessa. Hän siirsi sen myöhemmäksi.
”Mutta minä en ole kävellyt eteenpäin kuin eläväkuollut kohta yli vuoden jo.” Ruffe huusi takaisin.
”Ja mitä tuo tarkoitti.” Hertec kiristi otettaan puumiekasta ja astui eteenpäin.
Ruffe perääntyi askeleen. Hän tiesi pudonneensa heikoille jäille. Hän näki kuinka Hertecin silmät alkoivat vaihtaa väriä ja hän keksi vain kaksi syytä. A: Hertec keräsi demonivoimiaan. B: hän oli erittäin vihainen. Pelkkä sininen lila ei vielä ollut paha mutta…
”Mene.” Hertec murahti vihaisesti ja kääntyi poispäin kiveä kohden. Hän heilautti puumiekkaa ja kuului valtava rysähdys kun kivi lohkesi kahtia.
Itedi tiesi ottaa neuvosta vaarin. Hän tiesi että jos lohikäärmeen silmät muuttuisivat kirkkaanpunaisiksi, hän olisi todellisessa vaarassa. Kuten kaikki muutkin sadan kilometrin säteellä.
Hän muisteli heidän aikaansa Tatrabanissa ja Burakiman pelottavaa mainetta. Hän oli aina käyttänyt demonivoimiaan piilottaakseen todellisen henkilöllisyytensä ja muuttanut silmiään tummanpunaisiksi aina. Se oli hänen tavaramerkkinsä. Hän oli nähnyt kirkkaanpunaiset silmät vain kolmesti. Ja hän oli melkein menettänyt henkensä joka kerta. Monet olivat menettäneet henkensä.
Hertec jatkoi kiven halkomista puumiekallaan lasten katselleessa ihmeissään kuinka se oli mahdollista. Ruffe käveli pois.
Ruffe käveli vihaisena kylän poikki välittämättä muiden katseista. Hän oli vihainen Hertecille joka suuttui pelkästä huomautuksesta. Srealille joka oli osasyyllinen tähän. Ja itselleen joka ei tiennyt mitä tehdä.
Hän oli niin ajatuksissaan, ettei huomannut koputtaa vaan ryntäsi suoraan sisään taloon. Hän käveli sängyn reunalla olevalle tuolille ja istuutui siihen vihaisen näköisenä.
Samalla hän tajusi että jokin oli hullusti. Srealin rinta oli paljaana kun hänen paitansa lepäsi hänen sylissään. Hän oli ollut juuri vaihtamassa sitä kun Ruffe oli ryntänyt sisään. Kaksoset tervehtivät häntä iloisesti pystyssä. Hän katsoi äkkiä Srealia joka muuttui punaisemmaksi joka minuutilla.
”Anteeksi.” Ruffe kuiskasi ja yritti hymyillä.
Kylässä katseltiin kuinka Ruffe ryntäsi pakokauhun vallassa ulos talosta naisen huutaessa oven raosta. Tämä piteli peittoa rintojensa peitoksi. Hän heristi jotain puukepin näköistä raivoissaan ja kirkui kirosanoja toinen toisensa jälkeen.
Ruffe päätti nukkua sen yön kapakassa.
Seuraavana aamuna hän koputti varovasti oveen ja raotti sitä hitaasti. Yöastia lensi häntä kohti tyhjentäen sisältönsä hänen päälleen. Sreal istui sängyllä erittäin vihaisen näköisenä täysissä pukeissa.
”Minä taisin ansaita tuon.” Ruffe mutisi ja sulki oven.
Hän käveli merelle missä Hertec istui kivisoran päällä. Hänen takanaan oli puumiekan kaksi osaa. Hän oli murskannut kiviä kunnes hänen miekkansa oli katkennut. Hän kääntyi katsomaan Ruffea mutta katui sitä heti.
”Kyllä.” Itedi myönsi. ”Se on sitä itseään.”
Hertec yritti sanoa jotain mutta kääntyi ympäri. ”Peseydy jo!”
Ruffe heitti vaatteensa pois pieneen altaaseen joka täyttyi isompien aaltojen rantautuessa. Sitten hän käveli toisen samanlaisen altaan luo.
”Täällä kaivattaisiin tulielementtiä.” Ruskeahiuksinen poika huusi ohimennen ja istui altaaseen. Vesi oli jäätävää. Hän hieraisi häntäänsä. Se oli erityisen herkkä tällaisille vaihteluille.
Valkohiuksinen poika nousi hitaasti pystyyn ja käveli altaan luo. ”Minä kerron jos näen sellaista.” Hän sanoi tavallisen värittömästi.
”Pienikin lämpö olisi hyväksi.” Ruffe pyysi nappisilmät rukoillen.
Hertec katsoi käsiään ja puristi päätään. ”En pysty siihen.” Hän kuiskasi turhautuneena. Hän oli harjoitellut itsekseen koko vuoden mutta sinetti oli ja pysyi kiinni.
”Sitten ei mahda kai mitään.” Ruffe huokaisi ja hieroi hiuksiaan. Kiharat suoristuivat veden painaessa ne lyttyyn. ”Annatko saippuan.”
Hertec nappasi Ruffen olkalaukun jota hän kantoi aina mukanaan. Se sisälsi kaikki tärkeimmät asiat mitä kitukasvuisella pojalla oli. Hänen käärönsä ja kirjansa. Sivellin ja mustetta. Muutama koru Tatrabanista. Lompakko. Ja saippuaa. Hän nappasi pienen puisen rasian ja heitti sen Ruffelle.
Tämä katsoi rasiaa surullisena. ”Tämä tavara on melkein lopussa.”
”Pääsemme Utricaan alle viikossa.” Hertec huomautti. ”Voit ostaa uutta sieltä.”
Itedi katsoi häneen epäuskoisena. ”Mutta saako sieltä todella tätä?” Hän kysyi ja aukaisi rasian. Hän kaatoi osan sen sisällöstä kämmenelleen. Hän heitti rasian takaisin Hertecille joka laittoi sen laukun mukana pois. Hän katseli kuinka Ruffe sekoitti vaaleanpunaisia rakeita veteen josta muodostui vaahtoa. Hän alkoi hieroa päätään nopeasti.
”Voi tätä ihmisten turhamaisuutta.” Hertec huokaisi ja käveli pois. ”Muista pestä korvantakamukset.”
Itedi ei vastannut vaan jatkoi vaahdottamista.
Hertec käveli kylän poikki. Hän huomasi ihmisten sulkevan ovet hänen edetessään kadulla. Jotkut olivat hakeneet aseet valmiiksi. Hän käveli yhden talon ohi ja pysähtyi. Hetken harkinnan jälkeen hän astui sisään.
Hän poistui talosta perässään vanha mies joka kantoi isoa laukkua selässään. Tämä näytti erittäin onnettomalta kävellessään hänen perässään.
Sreal katsoi ikkunasta Herteciä joka nousi talolle johtavaa polkua. Hän huomasi myös valkohiuksista miestä seuraavan miehen joka näytti valmiilta itkemään. Hän arvasi tämän kantamista tavaroista että kyseessä oli parantaja.
Hertec astui sisään koputtamatta. Hän katsoi naista hetken aikaa tutkivasti ja kääntyi parantajan puoleen. ”Nopeasti nyt.” Hän sanoi vihaisesti saaden pienen miehen hyppäämään melkein ilmaan. Hän laittoi laukkunsa pöydälle ja käveli naisen luo.
”Voin hyvin, kiitos!” Sreal vastasi vihaisesti. Lohikäärme ei huomioinut häntä.
”Anteeksi.” Hän kuiskasi ja käänsi tämän kovakouraisesti.
”Mitä helvet-!?” Ruskeahiuksinen nainen yritti vastustaa mutta Hertec pysäytti hänet.
”Hän tekee tarkastuksen ja kertoo tilasi. Sitten me lähdemme.” Hän selitti yksinkertaisesti.
Sreal ei ollut aivan varma siitä. Hän tunsi miehen käpälöivän häntä kuin teurastettavaa sikaa. Hän riisui hänen vyönsä ja laski hänen housujaan vähän. Hän tunsi miehen raskaan hengityksen paljaalla selkänahallaan ja irvisti ajatukselle. Mies alkoi riisua hänen siteitään paljastaen hänen haavansa. Se oli punainen, muttei vuotanut ainakaan verta.
”Haava paranee hyvää vauhtia.” Mies sanoi lopulta ja kääntyi Hertecin puoleen. ”Kunhan hän pysyy rauhallisena hän voi jatkaa matkaa vaikka heti. Ja muistaa juoda vastamyrkkyä.”
Hertec katsoi haava hetken aikaa. ”Oletko varma?” Hän kysyi epäilevällä sävyllään.
”Olen olen!” Mies vastasi nyökyttäen päätään vakaasti.
”Olen täysin kunnossa.” Sreal vastasi ja nousi hetkessä pystyyn. Hän ei huomannut lainkaan että hänen housujensa vyö oli löystytetty ja ne tippuivat lattialle suhisten.
Hetken aikaa kukaan ei sanonut mitään. Hertec ja lääkäri katselivat häntä hetken aikaa unohtaen kokonaan mistä he olivat keskustelleet. Lääkäri näytti olevan valmis käymään kiinni Srealiin.
”EI TAAS!!!” Sreal kirkaisi ja laskeutui kyykkyyn vetäen housunsa nopeasti jalkaan ja sitoen vyönsä tiukasti kiinni. ”Miksi minulle käy aina näin?” Hän mutisi vihaisena ja katsoi Herteciä. Tämä kohautti olkiaan välinpitämättömästi.
”Ei mitään mitä en olisi jo nähnyt.” Hän kertoi ja kääntyi parantajaan päin joka vaikutti pettyneeltä. ”Nautitko mistä näit?” Hertec kysyi mieheltä.
Tämä kääntyi hätkähtäen mutta hymyili varovasti ymmärtäessään kysymyksen.
”Hyvä.” Hertec vastasi hymyillen. Mies rohkeni hymyillä leveämmin. Sreal nousi vihaisesti pystyyn aikoen käydä miesten kimppuun kun äkkiä valkohiuksinen mies puhui. ”Jos valehtelet minulle, tuo oli viimeinen kerta kun näet sellaisen.”
Parantaja valahti kalpeaksi ja katsoi Srealia uudestaan. ”Anteeksi! Anteeksi!” Hän tippui polvilleen ja kumarsi syvään. ”Olen vanha mies eikä minulla ole vaimoa! Pyydän antakaa anteeksi!”
Sreal katsoi miestä raivostuneena. Hän oli ollut vihainen. Mutta se oli ollut tavallaan hänen oma vikansa ja onnettomuus. Mutta mies joka rukoili noin henkensä puolesta, oli säälittävä.
”Saanko tappaa hänet?” Sreal mutisi katsellen maassa makaava miestä.
Hertec heilautti päätään sivuttain. ”Minulle on ihan sama. Mutta anna hänen edes tutkia sinut loppuun ja kertoa tarkalleen miten pitää toimia sinun haavasi kanssa.”
”En tiennyt että välität noin paljon.” Sreal hymyili.
”Se aiheuttaisi ongelmia jos navigaattori kuolisi ennen kuin saavumme määränpäähämme.” Hertec selitti ja kohautti olkiaan. Hän näki Ruffen taistelukeihään lentävän huoneen poikki häntä kohti. ”Eipäs hätäillä.” Hän haukotteli. Hän oli väistänyt keihään helposti vaikka se iskeytyikin keihääseen ja jäi heilumaan uhkaavasti. ”Sinä et todellakaan opi helposti.”
Nainen ihmetteli mitä hän tarkoitti mutta huomasi äkkiä että hänen housunsa olivat tippuneet taas.
”Ulos!” Hän kirkui ja nosti housut uudestaan ylös. ”Mene ulos! Perverssi!”
Hertec kohautti olkiaan. Häntä oli haukuttu pahemminkin. Mitään sanomatta hän käveli ulos ovesta. ”Ja lekuri, minä pitäisin ne silmät kiinni vastaisuudessa.”
Parantaja katsoi kauhuissaan häntä.
”Älä hätäile.” Hertec huusi kaukonevalla äänellä. ”Minä en tee mitään mutta se potilaasi kyllä voi.”
Sreal läimäytti oven kiinni toinen käsi housuissa kiinni. Naisen tulinen katse sai lääkärin ymmärtämään todellisen vaaran.
Hertec ja Ruffe valmistivat venettä matkaa varten kun Sreal käveli alas rinnettä. Demonit huomasivat että naisen rystyset olivat veriset.
”Mennään!” Hän karjaisi. Kaksikko työnsi veneen nopeasti vesille. ”Minne mennään?” Nainen kysyi äyskäisten.
”Utrica olisi hyvä.” Ruffe huomautti hiljaa. ”Ja nopeasti. Olen aivan varma että näemme muutaman päivän päästä purjeen perässämme.”
”Toivottavasti tirkistelyjenne lomassa muistitte levätä ja hankkia voimia.” Sreal sanoi vihaisesti. ”Ruffe heti kun pääsemme ulapalle, sinä saat tehdä sen tuuliloitsun! Ja Hertec pysyttele poissa tieltä ja pidä vahtia. Jos näet vihollispurjeen sinun tulee ilmoittaa siitä heti eikä kolmas päivä.”
Hertec ja Ruffe nöyrtyivät uuteen tilanteeseen hiljaisesti. He kuitenkin katsoivat toisiaan nopeasti ja sitten taas Srealia. Nainen tunsi olonsa äkkiä epämukavaksi heidän outojen katseidensa alla.
”Kysy sinä.” Hertec kuiskasi ja nyökkäsi häneen päin.
”Nopea kysymys ennen sitä.” Ruffe rykäisi kuuluvasti.
”Niin?” Sreal kysyi varovasti.
”Kuka on Antoik?” Itedi kysyi lopulta.
Sreal helahti punaiseksi hetkessä. ”Miksi kysyt?”
”Koska…” Ruffe aloitti kertomuksen.
Sreal makasi sängyllä. He olivat juuri saapuneet kylään ja ’saaneet’ käyttöönsä päällikön oman talon. Lääkäri oli juuri sitonut haavan kiinni ja laittoi tavaroitaan kasaan.
”Antoik.” Sreal mutisi hiljaa. ”Ei sinne…”
”Hän hallusinoi taas.” Ruffe sanoi katsellen kiinnostuneesti nukkuvaa hahmoa. ”Kukahan tämä ’Antoik’ on?”
”Älä!” Sreal voihki. ”Se sattuu.”
”En tiedä mutta hän vaikuttaa nauttivan mitä tahansa hän tekeekin.” Hertec huomautti. Srealin kädet liikkuivat hänen vartalollaan hitaasti hieroen itseään useasta kohdasta.
”Minä tapan sinut.” Sreal huokaisi. ”Älä vie sitä pois. Minä tarvitsen häntä.”
”Traaginen rakkaustarina.” Ruffe ehdotti.
”Meidän pitää kysyä kun hän on hereillä.” Hertec huomautti itsekin äkkiä kiinnostuneena.
Sreal näytti punaisemmalta kuin tomaatti. Hän halusi äkkiä hypätä veneestä ja hukkua.
”No?” Ruffe toisti kysymyksen.
Sreal katsoi itedistä lohikäärmeeseen joka myös näytti yllättävän avoimesti kiinnostuneelta. Hän kääntyi nopeasti ympäri ja veti syvään henkeä. ”Perkele.” Hän kuiskasi itsekseen ja kääntyi uudestaan. ”Pankaa vauhtia tähän paattiin!” Sreal karjaisi pelottavalla äänellä joka kaikui meren yli. ”Haluan pois tuon saaren luota ennen kuin kuolen vanhuuteen!”
”Eli et aio kertoa meille mitään.” Ruffe huokaisi.
Taistelukeihäs lensi hänen korvansa vierestä ja iskeytyi laitaan kiinni.
”Miksi sinun piti ottaa tuo keihäs mukaan?” Hertec kysyi kireästi hampaidensa välistä katsellen asetta ja sitten sen tuojaa.
”Mistä minä olisin voinut tietää että hän alkaisi käyttämään sitä.” Ruffe puolustautui.
”Töihin siitä!” Sreal karjui uudestaan erittäin ei-naismaisesti.
Laiva katosi saaren näköpiiristä hitaasti kohti itää.
Onko tarina käymässä tylsäksi? kommentoikaa.
Ares88
]]>Hertec juoksi voimiensa takaa etsien pakotietä. Jokainen tie näytti vain tukeutuvan aina vain enemmillä vihollissotilailla. Joka hetki kaduille ilmestyi lisää heitä. Tyhjillä kaduilla oli vaikea löytää pakokeinoa ilman voimia.
Kaikki rakennukset olivat liian korkeita jotta hän olisi voinut kiivetä tai liian kaukana toisistaan jotta hän voisi kiivetä niitä vasten.
”Pysähdy!” Joku sotilaista huusi mutta Hertec ei välittänyt. Hän tunki kätensä tarvikelaukkuunsa. Hän irvisti kun hänen käsiinsä osui kolme kovaa palloa. Hänen piti säästää näitä. Sitten hän tunsi köyden. Hän katseli ylös katolle. Aurinko oli jo noussut. Hänellä ei ollut paljoa enää aikaa. Hän otti nopeasti yhden kunain ja sitoi sen narun päähän. Hänen silmänsä etsivät samalla kohdetta mihin heittää. Takaa-ajajat eivät hellittäneet. Hän ajautui ahtaalle kujalle josta ei ollut kuin yksi tie ulos. Ja sotilaat odottivat häntä aseet kohdistettuina.
”Antaudu!” Häntä käskettiin kovalla äänellä. Miehen ristikko peitti hänen kasvonsa. Hertec katsoi ylös katolle. ”Kuuletko?!”
Hertec ei välittänyt vaan lähti juoksemaan. Hän otti narunpätkän kokonaan laukusta ja heitti sen ylös. Se osui tömähtäen puiseen ikkunalautaan.
”Pysähdy!” Sotilas huusi vihaisena ja he ryntäsivät häntä kohti.
Hertec loikkasi ketterästi ylös ja kiipesi narulla ripeästi ikkunalle. Hän irrotti kuinainsa mutta oli pelästyä kuullessaan kirkumista. Hän näki nuoren naisen joka peitti ruumistaan peitollaan. Tämän ilmeisin poikaystävä piti käsissään puukkoa ja juoksi ärjyen kohti.
Lohikäärme huokaisi ja ponkaisi pois ikkunalaudalta katolle.
Sotilaiden huutaessa hänen peräänsä Hertec katosi näkymättömiin.
”Sinulla kesti.” Ruffe sanoi hänelle tavalliseen tapaansa kun hän ilmestyi toriaukion viereen. ”Minä luulin että minun pitää toimia sankarina itse.”
Hertec ei vastannut. Hän huomasi taistelukeihään Ruffen kädessä. ”Mikä tilanne?”
”He ovat saaneet tiedon tunkeilijasta ja ovat valmiina ottamaan hänet vastaan.” Itedi selitti. ”Vartiostot ovat kaksinkertaistuneet. Lähes kaikki sotilaat koko saarella ovat ahtautuneet tänne. Ja puolet saaren muustakin väestöstä samalla.”
Hertec nyökkäsi ymmärtävästi. Teloitusaukio tulvi uteliaita katselijoita valtavasti. He tunkeilivat kohti vankilaa ja lavaa mutta sotilaiden miekat pitivät heidät etäisyyden takana.
”Onko ketään ylimystä?” Hertec kysyi katsellen ympärilleen.
”Ainoastaan kaupungin päällikkö.” Ruffe nyökkäsi lavalla seisovaan mieheen jonka vyötärö oli leveämpi kuin hänen pituutensa.
”Suunnitelma A, hylätty.” Hertec sanoi. ”Kuinka paljon voimia sinulla on jäljellä?”
”Ei paljoa.” Ruffe mutisi. ”Käytin liikaa Matasia vastaan.”
”Suunnitelma B, hylätty.” Lohikäärme sanoi. ”Jäljellä suunnitelma C.”
”C?” Itedi kysyi kiinnostuneena. ”Mikä se on?”
Hertec aikoi selittää kun torvet alkoivat äkkiä soida ja vankilan ovet aukenivat. Sotilaat johdattivat yksinäistä naista kaulasta kiinni olevalla ketjulla. Hän näytti olevan valmis hautaan. Hänen silmissään oli niin kuollut katse.
”Taisi olla aika shokki.” Ruffe huomautti nopeasti katsellen alas. ”Herätä jostain vankilasta ja huomata että kohta kuolee.”
Sreal johdatettiin lavalle ja sidottiin kiinni paaluun kaulan kohdalta. Päällikkö alkoi puhua jotain tyhjänpäiväisestä kostosta ja rohkeuden osoituksesta. Kansa hurrasi hänen sanoilleen kuin hullut. Jotkut heittelivät Srealia mädäntyneillä vihanneksilla.
”Suunnitelma?” Ruffe kysyi äkkiä. Hertec nyökkäsi ja selitti ideansa nopeasti.
”Pystytkö siihen?” Hän kysyi nopeasti.
”Kyllä jos saan aikaa.” Itedi vastasi ja istuutui risti-istuntaan. Hän risti kätensä ja alkoi keskittyä. ”Kuinka paljon?” Hän kysyi.
”Niin paljon kuin pystyt.” Hertec vastasi virnistäen. ”Ne pitävät heidät hetken aikaa aloillaan.
”Entä sitten?” Ruffe tiedusteli.
”Juokset veneelle ja pidät sen lähtökunnossa kunnes tulemme. Odota viisi minuuttia.” Hertec käski.
”Viisi minuuttia? Entä sitten?” Ruffe kysyi.
”Jos meitä ei näy, sinä tulet hakemaan.” Hertec virnisti. ”Liikkeelle.”
Ruffe hymyili hetken aikaa ennen kuin alkoi virittää loitsua.
Hertec heitti matkaviittansa päälleen ja tunkeutui ihmismassaan. Nopein askelin hän ui ihmisten välistä kohti lavaa. Päällikön puhe alkoi saavuttaa loppuaan.
”Me olemme kärsineet hänestä jo tarpeeksi kauan!” Mies huusi niin että sylki lensi. ”Hän on huijannut, tappanut, murhannut, raiskannut ja tehnyt kauheuksia mitä ei uskalleta mainita! Tämä nainen on isänsä tyttö! Ja mitä me teemme merirosvoille Opican saarilla!?”
”Pää poikki!” Kansa huusi yhdessä kuorossa.
Melu melkein kuuroutti Hertecin. Hän pyrki yhä vain lähemmäs kunnes oli vain kaksi ihmisrivin päässä sotilaista. Hän katseli taivaalle. Ei vielä mitään. Ruffen pitäisi kiirehtiä.
”Oikeus tapahtukoon!” Päällikkö huusi kovalla äänellä ja sylkäisi Srealia kasvoihin. Tämä katsoi murtuneena koria johon hänen päänsä kohta tippuisi.
Tuo pitää tappaa ennen kuin lähden lavalta. Hertec lisäsi tehtäviinsä mielessään.
Eteen astui mies jonka kasvot oli peitetty. Mies näytti erittäin vahvalta valtavine lihaksineen ja kantaessaan valtavaa kirvestä.
”Oikeus! Oikeus! Oikeus!” Kansa huusi kuorossa. Hertec katsoi uudestaan taivaalle. Yksinäinen liikkuva piste lähestyi. Pian sen viereen ilmestyi toinen ja kolmas.
Hertec tiesi että nyt oli aika toimia. Kirvesmies kohotti aseensa Srealin pään ylle.
”Oikeus tapahtukoon!” Päällikkö huusi.
Samalla hetkellä kaksi pamausta täytti aukion ja lava peittyi sankkaan savuun.
”Mitä tapahtuu?” Päällikkö huusi ihmeissään. ”Vanki! Varmistakaa vanki!” Äkkiä hän tunsi piston kyljessään. Hän tunsi veren valuvan vuolaasti. Sitten hän kuuli tömähdyksen. Hän erotti juuri ja juuri mestaajan käden joka ui veressä. ”Hälytys…” Päällikkö yritti kuiskata mutta turhaan. Hän kaatui kuolleena maahan. Hän erotti viimeisenä hetkenään sotilaiden saappaiden äänen jotka ryntäsivät lavalle.
Sreal ei tiennyt mitä tapahtui. Hänen olisi pitänyt menettää päänsä. Mitä oikein tapahtui? Samalla jokin tarttui häntä niskasta ja leikkasi samalla köydet poikki.
”Mitä tapahtuu!?” Hän huusi mutta hahmo ei vastannut. Hän tunsi kuinka hänet nostettiin jonkun syliin. Hän erotti kuinka joku sotilas juoksi heitä kohti miekka heiluen. Hänen kantajansa väisti viillon helposti ja potkaisi miehen alas. Kuului metallinen kolahdus kun sotilaan panssari tippui maahan. Lisää sotilaita nousi lavalle.
”Mitä tapahtuu?” Nainen yritti selvittää mutta samalla hetkellä hänen pelastajansa lähti juoksemaan ulos savupilvestä.
He ilmestyivät raikkaaseen ilmaan hämmästyneiden katsojien seisoessa kuin patsaat.
Sreal katsoi miestä kasvoihin mutta huomasi että tämä oli peittänyt ne huivilla. Ainoastaan siniset silmät erottuivat raosta.
Hänen pelastajansa hyppi ihmisten päällä välittämättä heidän hölmistyneistä katseista tai kommenteista. ”Odota!” Hän huusi. ”Mitä tapahtuu? Kuka olet?”
Hertec ei vastannut. Mulkaisi vain varoittavasti häneen.
”Anteeksi.” Sreal kuiskasi ja tajusi että minne tahansa hän joutuisi, se olisi parempi kuin jäädä tänne. Toivottavasti.
He saapuivat hetkessä torin reunalle missä mies juoksi sivukadulle. Hän juoksi ahtailla kaduilla ketterästi kompuroimatta kertaakaan.
Kesti hetken kunnes hän alkoi kuulla valtavaa kohinaa takanaan joka yltyi pakokauhuksi. Hän erotti sanat: ”Demoneita.” Huudettavan useaan kertaan.
He juoksivat satamaan jossa heitä odotti vene. Veneessä istui poika yksin valmiina lähtöön. Mies heitti Srealin kovakouraisesti veneeseen ja hyppäsi perästä. Hän nosti peukalonsa pystyyn ja he lähtivät liikkeelle.
Vasta nyt he näkivät ensikertaa takaa-ajajat. He tähyilivät ympäriinsä uskomatta silmiään veneen lipuessa hitaasti näkyvistä.
Mies nosti kätensä pystyyn ja osoitti purjetta. Poika nosti peukalonsa pystyyn ja istuutui perään. Hän näytti tekevän jotain taikaa.
”Ha!” Poika huusi ja vene otti äkillisen nykäyksen. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
Saari katosi lopulta näkyvistä.
Sreal ei tahtonut uskoa silmiään. Hän istui veneessä keskellä merta ihmisten kanssa joita hän ei edes tuntenut.
”Se oli hauskaa.” Ruffe huohotti väsyneesti ja riisui naamionsa. ”Mutta saameko muka tarpeeksi etumatkaa?”
”Teitkö mitä käskin?” Hertec kysyi ja riisui oman naamionsa.
”Tietenkin!” Itedi naurahti. ”Haluaisin nähdä heidän ilmeensä kun he huomaavat, ettei koko satamassa ole yhtään kunnossa olevaa laivaa.”
Hertec nyökkäsi hyväksyttävästi.
”Ja kun lisätään vielä minun kutsumat demonit, me saamme ainakin päivän etumatkan ennen kuin he pääsevät matkaan.” Ruffe jatkoi innostuneesti. ”Tämä on niin nostalginen tunne! Ajojahti alkakoon!”
Sreal katseli tilannetta ihmeissään kuinka Hertec ja Ruffe riisuivat suojuksiaan ja puhuivat kuin häntä ei olisikaan. Lopulta hän ei enää kestänyt.
”Mitä ihmettä on tapahtunut? Ettekö te ole kuolleet!?”
Hertec ja Ruffe katsoivat toisiaan. Sitten he katsoivat itseään ihmeissään.
”En minä näe haavoja ainakaan.” Ruffe mutisi. ”Onko sinussa mitään?”
Hertec puristi päätään. ”Oletko sinä kunnossa? Sinä näytät kuin olisit nähnyt aaveen.”
Sreal punastui äkkiä. ”Mutta minulle kerrottiin että miehistöni petturi ajoi teidät ansaan ja teidät tapettiin!”
Kaksikko nauroi kovaan ääneen. ”Ne pellet eivät edes haavoittaneet meitä.” Ruffe selitti hymyillen. ”Mutta mukava kuulla että olit huolissasi meistä.”
”En teistä?” Sreal punastui kovemmin. ”Mutta… entä-?”
”He ovat kuolleet.” Hertec vastasi. ”Kaikki. Jopa petturi. Ja jos yhtään helpottaa kuulla, hän kuoli kirkuen kuin sika.”
Sreal nyökkäsi arvokkaasti ja kääntyi poispäin. ”Vaihtakaa vaatteet nopeasti! Meidän pitää saada mahdollisimman paljon välimatkaa ennen aamua.”
Ruffe ja Hertec katsoivat toisiaan ihmeissään.
Matasi istui märällä kivellä katsellen kaukonevaa kalastusvenettä. Hän oli yltä päältä veressä ja haavoissa. Oli ihme että hän oli selviytynyt siitä kuilusta.
”Sinä olet siis kasvanut noin paljon.” Hän kuiskasi hymyillen surullisesti. ”Et enää tarvitse minua. Luutnantti Ruffe.”
”Kuudes istuin Matasi!” Hänen takaansa huudettiin. Hän kääntyi hitaasti ympäri. Ryhmä mustiin kimonoihin pukeutuneita miehiä ja naisia seisoi hänen takanaan. Hänen edessään seisoi polvistuneena yksi miehistä. Billa, hänen ryhmänjohtajansa. ”Saaren sotilaallinen johtaja Hrapi pyrkii puheillenne. Hän haluaa tietää miksemme aja heitä takaa tai estäneet heitä ylipäätään lähtemästä?”
Nainen katsoi hitaasti ympäri. ”Tappakaa hänet.” Hän lausui kylmästi. ”Ja laittakaa laiva valmiiksi.”
”Anteeksi?” Mies kysyi ihmeissään.
”Tappakaa Hrapi ja laittakaa laivamme kuntoon. Me lähdemme Tatrabaniin heti.” Hän hytisi yllättäen. ”Minä olen saanut tarpeekseni tästä pienestä kivestä.”
Mustan Yön miehet juoksivat pois. Kuului äkillistä kirkunaa miekkojen kolistelua mutta se hiljeni nopeasti.
”Oliko se todella Ruffe?” Billa kysyi nostaen katseensa maasta.
”Kyllä.” Matasi vastasi hymyillen ja nousi vaivoin seisomaan. ”Vaikken ollutkaan tunnistaa häntä. Kun kuulin hänen taidoistaan päämajassa, en uskonut sitä todeksi.” Hän katseli taivaan rantaa kun pieni jolla viimein katosi näkyvistä. ”Näet hänen voimiensa kehityksen varmasti vielä.”
Hän käveli pois Billa kannoillaan. Hän sylkäisi maassa makaavaan ruumiiseen.
”Kuinka selität tämän kapteenikenraali Joaripille?” Mies kysyi ihmeissään. ”Hänen selvä käskynsä-”
”Minä tiedän.” Matasi vastasi. Hän nosti katseensa taivaalle. Valkoiset pilvet peittivät taivasta. ”Mutta minulla ei ole yhtään halua nousta Kolmannentoista ryhmän kapteenia vastaan.”
”Mutta hänhän on pelkkä-?” Billa aloitti.
”Jos hänen luutnanttinsa on näin voimakas, voimme vain arvailla mihin itse kapteeni pystyy.” Nainen hymyili ja pyyhkäisi otsaansa verestä. ”Lähdemme heti!”
”Kyllä neiti.” Billa nyökkäsi.
Sreal istui peräsimeen nojaten yön laskeutuessa aavalle merelle. Hän oli väsynyt kaikesta mitä oli tapahtunut. Ensin hänet oli melkein tapettu keskellä eläimellistä väkijoukkoa. Sitten hänet oli pelastettu tavalla josta hän itsekään ei ollut varma. Ja nyt hän seilasi pienellä kalastusveneellä kahden miehen kanssa joita hän ei edes tuntenut.
Asioiden monimutkaisuus sai hänen päänsä särkemään pakostakin.
”Mutta kyllä merituuli on sitä mitä minä olen kaivannut.” Hän kuiskasi autuaasti ja tähysti eteenpäin.
Ruffe nukkui hänen edessään poikittain näyttäen melkein lapselta. Hän piti kiinni oudosta taistelukeihäästä kuin suuresta helistimestä.
Hertec taas istui keulassa hiljaa pidellen kiinni soittimestaan.
”Etkö saa unta?” Nainen kysyi häneltä varovasti. ”Minä kyllä jaksan tätä koko yön.”
”Pidä kurssi vain itäisenä.” Hertec mutisi takaisin kylmästi. ”Meillä ei ole paljoa ruokavaroja joten meidän on pakko kiirehtiä.”
Sreal nyökkäsi hiljaa. Sitten hän huomasi Maruin joka lepäsi Hertecin sylissä. ”Haluaisitko soittaa jotain?”
Lohikäärme kääntyi nopeasti. ”Mistä sinä päättelet että minä edes soitan?” Hän kysyi kylmästi.
Sreal katsoi ihmeissään häntä ja osoitti hänen sylissään olevaa soitinta. ”Onko tuo vain koriste?”
Hertec laski ikian pois sylistään. ”En halua soittaa mitään.” Hän myönsi.
Sreal katsoi taivaalle ja tutki tähtien asetelmaa. ”Arvaa mitä tuo soitin tuo minun mieleeni?”
Lohikäärme kääntyi ympäri hitaasti uudestaan. ”No?” Hän kysyi katsoen taivaanrantaa tylsistyneenä.
”Sinä sanoit tietäväsi että isäni voitettiin kuusi vuotta sitten.” Hän jatkoi. ”Minä muistan että sen päivän erittäin hyvin. Haluatko kuulla?”
”Mielelläni.” Hertec haukotteli tylsistyneenä.
”Se oli ensimmäisiä kertoja kun olin mukana laivalla.” Sreal selitti innokkaasti. ”Se mitä te näitte meidän tekevän, on tavallinen käytäntö. Ensin urkkijamme saa tietää jostain arvokkaasta lastista jossain kauppalaivassa. Sitten ryhmä meidän miehiämme soluttautuisi laivaan tavallisina matkustajina. He tutustuisivat ensin laivan miehistöön, matkustajiin ja päällystöön. Sitten me luomme myrskyn. Tarpeeksi kovan että laiva kärsii, muttei niin paha jotta se uppoaisi. Upottaminen ei onnistuisi muutenkaan koska monessa laivassa on velhoja turvaamassa tilannetta. Myrskyn aikana yksi soluttautujista antaa merkin laivalle ja kertoo tilanteen.”
”Se sinun pappikaverisi teki juuri niin.” Hertec huomautti hiljaa. ”Hän heilutti sauvaansa pimeydessä. Näin kuinka toinen laiva vastasi siihen.”
Sreal punastui. ”Sinä tiesit että me hyökkäisimme vai?”
”Tietenkin.” Hertec vastasi. ”Epäilin heti kun näin teidät mutta sain varmistuksen kun vahingossa kävelin kannella myrskyn aikana. Näin silloin sen papin.”
”Kuitenkin, seuraavana päivänä kun laiva on haavoittuvainen, me hyökkäämme. Soluttautujat tappavat laiva päällystön rampauttaen vastustajia vielä enemmän.”
”Minä näin kun he kantoivat kapteenia pois.” Hertec mutisi. ”Hän näytti erittäin tyytyväiseltä oloonsa.” Hän katsoi naista silmät viiruina.
”Mitä oikein ajattelet?!” Sreal huudahti ja punastui vahvasti. ”Minä en ole sellainen tyttö.”
”Etkö sinä sanonut olevasi huora laivalla? Ruffe kertoi niin?”
”Entinen huora. Eikä se tarkoita että minä makaisin kaikkien kanssa jotka tulevat vastaan. Minä en ole sellainen tyttö.” Hän kääntyi loukkaantuneena pois päin.
”Ihan miten vaan.” Hertec mutisi ja nojautui alas. ”Herätä minut jos jotain sattuu.”
Sreal ei vastannut mitään.
Seuraavat päivät kuluivat hitaasti kolmikon istuessa pienessä veneessä. Ruffe käytti aikansa lukemalla eräitä kääröjä. Kun Sreal kysyi mitä ne olivat, itedi ei edes vastannut hänelle. Nainen katsoi kysyvästi Herteciin.
”Ruffe on opiskelutilassa.” Hän vastasi.
”Opiskelutilassa?” Sreal toisti ihmeissään.
”Hän on tavoittamattomissa.” Hertec selitti nopeasti. ”Hän tutkii tuota kääröä aina kun hänellä on ongelmia. Hän etsii siitä vastauksia.”
”Mihinkä?” Sreal ihmetteli.
”Meillä kahdella on pieni ongelma… voisi sanoa.” Hertec sanoi ja katsoi häntä tavalla että se oli keskustelun loppu.
”Ei tästä tule mitään!” Itedi huusi samalla ja löi kädellään veneen laitaa. Tärinä tuntui koko veneessä. ”Voin tutkia tätä kääröä vaikka ikuisuuden mutten ikinä löydä vastausta siihen! Sinun pitää kutsua hänet.” Hän katsoi Herteciä.
Tämä puristi päätään. ”Se ei käy. Tiedät sen itsekin.”
”Mutta jos emme pysty rikkomaan sinettejä me emme koskaan voimiamme takaisin.” Ruffe huomautti vihaisesti. ”Ja ainoastaan hän voi tietää vastauksen.”
Sreal ei ymmärtänyt keskustelusta puoltakaan mutta huomasi että Hertec katsoi reppuaan. Sitten hän puristi päätään. ”Se ei onnistu. Sopimus on rikottu. Me tarvitsemme jonkun, joka osaa korjata sen.”
Ruffe vei kätensä mahansa päälle. ”Se ei ole ihan totta. Sinä pystyisit jos haluaisit.” Hän huomautti.
”Pystyisit mihin?” Sreal keskeytti. ”Mistä te kaksi oikein puhutte?”
Hertec ja Ruffe katsoivat toisiaan ja sitten taas Srealia. ”Emme mistään.” He vastasivat yhteen ääneen.
Lohikäärme katsoi reppuaan oudon synkästi. Ennen hän oli katsellut laivan nokasta eteenpäin mitään sanomatta mutta nyt hän katseli reppuaan. Kuin pelkäisi sen katoavan minä hetkenä hyvänsä.
Sreal käytti aikansa ohjaamalla venettä kohti Utricaa nopeinta vauhtia. Hänellä ei ollut mitään mihin upottaa aikaansa joten hän yritti olla parhaansa mukaan hyödyksi. Hän hymyili ajatellessaan kuinka rauhalliselta hänestä äkkiä tuntui. Kuin hän olisi saanut mahdollisuuden aloittaa kokonaan alusta. Häntä suretti ajatella että kaikki hänen miehensä olivat kuolleet, mutta samalla hän tajusi sen vapauttavan hänet kaikesta vastuusta ja tehtävistä.
Neljä päivää kului ilman että mitään tapahtui. Paitsi että hän oppi jotain uutta uusista tovereistaan.
”Muuten, Sreal.” Hertec aloitti yllättäen yhtenä päivänä. ”Mitä ajattelit tehdä? Nyt kun sinut on pelastettu?”
Sreal hätkähti tajutessaan, ettei ollut ajatellut asiaa lainkaan. ”En tiedä.” Hän kuiskasi yllättäen voimattomana. ”Minun pitäisi kai mennä ja kertoa isälleni että mitä on tapahtunut ja jatkaa merirosvona.”
”Pitääkö?” Hertec kysyi. ”Ihmettelen kyllä miksi seilaat tässä paatissa.”
Sreal katsoi häntä ihmeissään.
”Muistan että me tapoimme sinun sulhasesi ja ystäväsi.” Sreal nielaisi muistellessaan ensitapaamista. ”Sekä minä muistan naulanneeni kätesi laivan seinään kunailla, tunnustelleeni rintaasi sekä varastaen ne hienot veitsesi. Sitten me tapoimme sinun miehistöäsi lisää ja lopulta aiheutimme koko miehistösi teurastuksen. Se panee miettimään.”
Ruffe nosti katseensa kerrankin kääröstä ja nyökkäsi osoittaen olevansa samaa mieltä. ”Ja olet varmasti huomannut, ettemme ole mitään hyviä ihmisiä.” Edes ihmisiä, he kumpikin lisäsivät mielessään. He eivät olleet varmoja tiesikö Sreal koko totuutta heistä mutta he eivät halunneet kertoa. Eivät kun heidän elämänsä riippui tämän taidoista ohjata paatti maihin.
Sreal mietti. Miksi hän todella seurasi heitä? Hän voisi hyvin ohjata venettä pikkuisen pohjoisemmaksi ja sitten kotiinsa. Siellä häntä odottaisi… tieto iski päin hänen naamaansa. Hänellä ei ollut mitään minne palata. Hän oli yksin. Hänen isänsä oli naittanut hänet vain nostaakseen omaa asemaansa merellä. Jos hän palaisi, uudet naimakaupat olisivat pystyssä ennen kuin hän olisi astunut maihin.
Hän katsoi kaksikkoa jotka odottivat vastausta. He todella olivat outoja. He taistelivat paremmin hänen isänsä parhaat miehet. He olivat hyökänneet hänen kimppuunsa. He olivat taistelleet demoneita vastaan. Sitten he olivat ottaneet laivan komentoonsa kuin ei mitään. Ja hän tiesi että kaikki hänen miehensä olivat hyväksyneet hänet johtajakseen hetkessä.
Hän muisteli Herteciä joka oli istunut laivan katselukanteen kaiteella valvoen laivaan. Hänen kylmä katseensa ja liikkeensä saivat miehiin aina enemmän vauhtia. Hän oli luontainen johtaja. Ja entä Ruffe sitten? Pieni mies oli selvästi joku velhon puoleinen. Hän luki päivät pitkät sitä kääröä ja loi tuulia tyhjästä nopeuttaakseen heidän kulkuaan. Laivalla hän oli ollut kaikkien suosiossa. Hän muisteli kuinka hauskoja tarinoita hän oli kertonut heille ennen taistelua. Kun he olivat olleet kaikki tavallisia matkustajia…
”No?” Hertec kysyi. ”Oletko jo päässyt päätökseen?”
Sreal puristi päätään.
”Etkö palaa kotiisi?” Hertec kysyi hitaasti.
Nainen puristi uudestaan päätään.
”Seuraatko meitä?” Ruffe kysyi.
Hetken kuluttua Sreal nyökkäsi. Se oli vain pieni niskan nykäisy jota tuskin huomasi.
Hertec katsoi Ruffea vetoavasti mutta tämä nosti kätensä. ”Anna hänelle aikaa löytää paikkansa.” Tämä viittoi nopeasti.
”Mutta me emme ole mikään löytölasten hoitajia!” Hertec vastasi vihaisesti.
”Osaatko keittää ruokaa?” Ruffe kysyi yllättäen.
Sreal katsoi heitä kummissaan mutta nyökkäsi. ”Koska olen nainen, minut on pakotettu opettelemaan.”
”Hän jää.” Ruffe huudahti iloisesti ja laski katseensa takaisin kääröönsä.
Hertec ei ehtinyt sanoa mitään.
”Tehdään sitten yksi asia selväksi.” Hän sanoi selvällä äänellä. Hän katsoi Srealia silmiin vihaisesti. ”Minä pelastin sinut vain ja ainoastaan koska olit osa minun miehistöäni vielä hetki sitten. Kapteenina minun oli varmistettava että selviät hengissä.”
Sreal ei vastannut. Jotenkin hän oli osannut odottaa tätä.
”Koska olet päättänyt seurata meitä jonkun matkaa, minä kerron perusasiat mitä sinun tulee tietää. Yksi: sinä et kulje minun kanssani.” Hertec nosti sormensa pystyyn Srealin eteen. ”Tuo apina hyväksyi sinut, en minä joten hän myös vastaa sinusta. Kaksi: mitä minän sanon pätee! Minulla on viimeinen sana. Kolme: jos hankkiudut hankaluuksiin, saat selvitä niistä itse. Minä en auta enkä anna hänen auttaa sinua. Onko selvä?”
Sreal katsoi suu ammollaan Herteciä joka laskeutui makuulle. Hän näytti kuin hänen puheensa ei olisi ollut mitenkään erikoista.
Ruffe arvasi hänen ajatuksensa helposti. ”Ei se olekaan:” Hän mutisi katse yhä käärössä. ”hänelle. Hänellä on vähän luottamisongelmia.” Samalla kuului tömähdys kun kunai-veitsi osui keskelle Ruffen kääröä. Hän näytti valahtavan kalpeaksi tietämättä mitä sanoa. Lopulta hän veti veitsen pois ja nielaisi. ”Sen on parempi korjaantua tai joku maksaa sen selkänahastaan.” Itedi mutisi vihaisesti ja valmistautui yhteen liikkeeseen.
Mutta samaan aikaan Sreal ei ollut vielä toipunut Hertecin käsittelystä eikä antanut sen mennä huomaamatta. ”Selvä!” Hän huusi pää punaisena. ”Jos et halua että kuljen teidän mukana, niin voit itse ohjata aluksen maihin!” Hän irrotti kätensä peräsimestä ja risti kätensä puuskaan. ”Minä en koske tuohon vaikka pakottaisitte.”
Hertec tunsi kun äkillinen merivirtaus kouristeli venettä. Hän nousi ihmeissään pystyyn ja katsoi vihaisena kuinka Sreal istui lapsellisen näköisenä selkä häneen päin.
”Pyydä jo anteeksi!” Ruffe kiljui kauhuissaan. hän oli yrittänyt paikata veitsen tekemän reiän mutta veneen yllättävä keinunta oli tehnyt siitä mahdotonta. ”Pyydä tai minä heitän sinut laidan yli!”
Hertec katseli tilannetta kylmän rauhallisesti ja huokaisi. ”Anteeksi.” Hän sanoi hiljaa. ”Mutta se mitä sanoin, on totta.”
Sreal ei kääntynyt. Ruskeat hiukset heiluivat tuulessa. ”Voit painua helvettiin sitten!”
”Hertec!” Ruffe vetosi melkein kyyneleet silmissä.
”Hyvä on…” Hertec huokaisi. ”Jos joudut hankaluuksiin, minä voin pelastaa sinut mutta vain jos en aseta itseäni vaaraan.”
”Ja?” Sreal kysyi kovalla äänellä. Äkillinen merivirta oli kääntymässä äkkiä myrkyksi.
”Sinä kuljet meidän kanssa. Oletko tyytyväinen?” Hertec tuhahti ja istuutui alas. ”Mutta toinen kohta pätee tai saat upottaa veneen!”
Sreal katseli hetken Hertecin profiilia, muttei voinut olla hymyilemättä. ”Sinä olet kuin pikkulapsi.” Hän huomautti nauraen. ”Jos sinulta ottaa helistimen pois sinä alat itkeä.”
Hertec mulkaisu teki uuden kylmyys ennätyksen. Ja Sreal olisi voinut vannoa näkevänsä punaisen sävyn.
Ruffe hyppäsi heidän väliinsä ja painoi Srealin istumaan peräsimen viereen. ”Älä koita onneasi. Minä olen nähnyt Hertecin tappavan miehen vain koska tämä väitti hänelle vastaan.”
Sreal alkoi harkita tilannettaan nopeasti. Oliko hänen todella viisasta pysytellä heidän mukanaan?
”Mutta älä luovuta.” Ruffe virnisti. Hän oli taas arvannut hänen ajatuksensa nappiin. ”Hän oppii kyllä arvostamaan sinua lopulta.”
”Mutta koska se ’lopulta’ oikein on?” Nainen mutisi hiukan kauhuissaan.
Hertec nousi äkkiä seisomaan. ”Me saamme seuraa.”
He kumpikin nousivat seisomaan ja katsoivat hänen osoittamaansa suuntaan. Sotalaiva lähestyi heitä uhkaavasti.
”Kolmannen luokan sota-alus.” Ruffe huomautti suojaten katsettaan kädellään. ”Heillä saattaa olla pieni katapultti mukana. Ja ainakin neljäkymmentä miestä. Näen että heillä on kevyet suojukset.”
”Onko meidät huomattu?” Sreal katseli laivaa kauhuissaan. Pitäisikö hänen koeta uudelleen mestauslavan kauhut?
Ruffe nyökkäsi. ”He suuntaavat suoraan meitä kohti. Ja näen heidän sytyttävän jo soihtuja nuolille.”
Hertec katseli ympärilleen. Hän ei nähnyt muuta kuin kirkkaan sinisen meren niin kauas kuin silmä kantoi. ”Olemme keskellä merta. Emme löydä yhtään suojaa täältä.”
”Sitten meidän on taisteltava.” Ruffe huomautti ja rullasi käärönsä takaisin suojaan. Hän alkoi riisua vaatteitaan. ”Sreal, yritä pitää välimatka vielä hetken aikaa.”
Hertec sitoi juuri rintasuojuksiensa nyörejä. ”Mutta ole valmiina. Kun sanon, heittäydy veneen pohjalle ja pysy siellä. Harhanuolet tappavat yhtä hyvin kuin suoratkin.”
Sreal tarttui tärisevin käsin peräsimeen ja yritti saada itseään kasaan. Tuuli riepotteli pientä venettä pahasti. Lokki kiljui heidän yläpuolellaan. Mikä tämä tunne on? Sreal mietti itsekseen. Kuin jotain puuttuisi… mitä se on?
”Rauhoitu, rauhoitu.” Hän hoki itselleen. ”Nyt sinulla on mahdollisuus osoittaa kykysi.” Hän veti syvään henkeä ja nosti päänsä. Lokkeja… lokit eivät koskaan kaukana maalta. Samalla hänen silmänsä takertuivat lokkiparveen joka parveili jonkin yllä heidän vasemmalla puolellaan. Kivikko! Kivikko… aaltoja… ”Oliko se kolmannen luokan sota-alus?”
”Kyllä. Entä sitten?” Ruffe sitoi käsivarsisuojuksiaan kiinni nahkalenkeillä.
”Niissä on pidempi syvennys.” Sreal tajusi äkkiä. ”Kivikko…” Hän nyökkäsi ja veti peräsintä itseään päin voimalla. Nykäisy oli niin yllättävä että hänen ystävänsä olivat lentää laidan yli.
”Mitä helvettiä sinä teet?!” Hertec huusi vihaisena. ”Yritätkö hukuttaa meidät?”
”Yritän eksyttää heidät!” Nainen huusi takaisin voimalla mikä sai Hertecin perääntymään. ”Yritä olla hyödyksi ja vedä tuota köyttä kireämmälle! Ruffe, tee se loitsusi nyt! Tarvitsemme tuulta!”
Sotalaiva korjasi kurssiaan odotetusti veneen edetessä vasemmalle.
Ruffe ja Hertec katselivat hetken toisiaan tietämättä oikein totellako vai jatkaako valmisteluja. ”Mitä tehdään?” Itedi kuiskasi nopeasti.
”En ole varma.” Hertec vastasi ja kumartui hänen puoleensa. ”Hän vaikuttaa tietävän mitä tekee.”
”Vauhtia nyt ruojat!” Sreal karjaisi varsin epänaisellisesti. ”Haluatteko hirteen vai elää? Totelkaa nyt tai ruoskin teidät kun tämä on ohi!”
Hertec ja Ruffe kiiruhtivat toimimaan.
”Vedä purjetta typerys!” Sreal jatkoi käskyjen jakamista. ”Missä se tuuli viipyy, kääpiö!?”
Demonikaksikko totteli mukisematta – vielä. He päättivät antaa Srealille mahdollisuuden.
”Hän ottaa tuon roolin vähän liian vakavasti.” Ruffe kuiskasi vihaisesti Hertecille samalla kun valmistautui tekemään loitsun.
Lohikäärme nyökkäsi jakaen näin mielipiteen.
Mutta loukkauksista huolimatta he suostuivat tottelemaan. He tosin laskivat jokaisen käskyn ja loukkauksen mitä kuulivat. He muistuttaisivat niistä vielä.
Sotalaiva kiihdytti vauhtiaan ottaen heitä kiinni.
”Nyt se tulee!” Ruffe huusi ja päästi ilmoille loitsunsa. ”Mia, Sora, Mitsketa, Aho!” Tuuli pääsi ilmoille vieden venettä vauhdilla kohti lokkeja ja kivikkoja.
Heidän lähestyessään Hertec ymmärsi Srealin idean ja katsoi taakseen. Sotalaivalla olisi mahdotonta päätä karien yli. Jos he pääsisivät sinne, he pääsisivät turvaan.
”Tämän on paras toimia.” Hertec mutisi ja veti purjetta taas tiukemmalle. Ruffe rojahti väsyneenä veneen pohjalle huohottaen.
”Tässä minä vetäydyn pois.” Hän mutisi ja sulki silmänsä.
”Hertec! Päästä purjetta löysemmälle! Mutta vain viisi senttiä! Nyt!” Sreal huusi tuulen yli.
Hertec löysensi käsiään. Köysi oli riistäytyä hänen otteestaan samalla hetkellä. Hän irvisti kun köysi hiersi hänen kämmeniään.
”Niele se, senkin tyttö!” Sreal karjaisi. ”Kun sanon, vedä köydestä niin paljon kuin pystyt! Älä pidättele yhtään!”
Hertec irvisti vielä enemmän naisen äänensävylle ja lupasi uittaa hänet vielä ennen kuin päivä olisi ohi.
”Nyt!” Sreal huusi ja lohikäärme veti. Kaikkien voimiensa takaa ja purje suoristautui. Veneessä tuntui uusi nykäisy kun tällä kertaa luonnon tuuli ja merivirrat veivät venettä vauhdilla eteenpäin.
Hertec vilkaisi olkansa yli ja masentui. Laiva lähestyi vääjäämättä heitä. Hän pystyi melkein erottamaan ihmiset kannella jo. Hän erotti ainakin pienet tuikut joita oli vierivieressä. Samalla kolme tuikkua lensi vauhdilla heitä kohti. Nuolia! Ne tosin tippuivat puoliväliin aiheuttamatta mitään vahinkoa.
”Kyllä se laiva on yhä siellä!” Sreal karjaisi. ”Älä huoli, olen aivan varma, ettei se katoa minnekään! Nyt katse eteenpäin!”
Hertec kirosi mielessään mutta totteli.
”Sido purje kiinni ja mene keulaan! Sinun pitää etsiä meille turvallinen reitti!” Nainen huusi käskyjä hänelle jatkuvalla syötöllä. ”Mene!”
Hertec totteli sitoen purjeen kiinni kaiteeseen tukevasti ja siirtyi varovasti pois. Hänen tasapainonsa järkkyi ja hänen jalkansa liukastui osuen Ruffea mahaan. Tämä heräsi sylkäisten osan vatsansa sisällöstä veneen lattialle.
”Mitä helvettiä?” Hän kuiskasi ja pyyhkäisi huuliaan.
”Anteeksi.” Hertec sanoi nopeasti ja jatkoi eteenpäin.
Ruffe nosti vähän päätään mutta kaikki pyöri ja keinui. Hän katsoi alas ja huomasi että hänen kätensä oli hänen omassa oksennuksessaan. Hän hapuili veneen reunaa mutta liian myöhään. Toinen lasti lensi veneeseen ja hän kaatui yskien lattialle.
”Minä en siivoa tuota.” Sreal mutisi ja katsoi poispäin. Hänkään ei pystynyt pitämään asennettaan kovana. Ei haju- tai näköetäisyydellä jonkun oksennuksesta.
”Ne tulevat nyt!” Hertec huusi välittämättä heistä. ”Ensimmäiset kivet kello kolmesta kahteentoista ja yhdeksästä yhteentoista. Pieni rako yhdentoista ja kahdentoista välissä.”
He ohittivat ensimmäiset kivet. Lokkiparvi kiljui heidän ympärillään heidän saapuessa heidän reviirille. Hertec katsoi tarkasti eteensä. ”Varokaa linnunpaskaa.” Hän mutisi itsekseen kun Sreal ohjasi veneen kivien välistä. Samalla hän huomasi kuinka yksinäinen tulinuoli laskeutui heidän eteensä.
Hertec katsoi taakseen ja kirosi. Sotalaiva oli aivan heidän takanaan. ”Ruffe, tule keulaan nyt!” Hän huusi ja juoksi perään. Jos nuolet osuisivat veneeseen, se olisi leikin loppu. ”Auta Srealila löytämään reitti!”
Itedi nyökkäsi ja pyyhki suupieliään. ”En pysty.” Hän yritti mutista mutta Hertec ei kuunnellut. Hän juoksi Srealin eteen nopeasti.
”Mene!” Hän käski ja itedi totteli. Ruffe istuutui keulaan ja nosti kätensä. Käsi osoitti kymmeneen hänen päänsä ollessa kaksitoista. Kun Sreal veti peräsimestä, itedin käsi siirtyi lähemmäs hänen päätään.
Hertec katseli nuolia jotka liitivät ilman läpi kohti heitä.
Äkkiä ne loppuivat. Hertec näki että laiva oli juuri saapumassa karikkojen viereen.
”Antautukaa ja te kohtaatte kivuttoman teloituksen!” Joku huusi laivasta. Kannella sohisi sotilaita jousien ja heittokeihäiden kanssa. ”Mutta jos jatkatte vastustamista, joudutte vain kärsimään enemmän ja enemmän.”
”Painukaa helvettiin.” Hertec vastasi kuuluvasti. He lipuivat hitaasti kauemmas ja kauemmas.
”Ette voi paeta.” Mies huusi hänelle. ”Jos jumalanne ovat suosiollisia, te pääsette pakoon meitä tänään näiden kirottujen kivien takia. Mutta minä kerron teille jo minkä te varmasti jo tiedätte, meillä on Mustan Yön tuki! Ei ole yhtään satamaa jossa heillä ei olisi urkkijoita ja apulaisia! Kun te näytätte naamanne rannikolla teidät tapetaan silmänräpäyksessä.”
Sreal hätkähti ja kääntyi. Hän ei ollut lainkaan kertonut Mustasta Yöstä heille. Edes he eivät voi nousta Mustaa Yötä vastaan. He hylkäävät minut saman tien. Hän valmistautui hyppäämään mereen uidakseen epämääräisesti turvaan kun Hertec alkoi nauraa.
Srealin selkäpiitä karmi kun pelottava nauru kaikui merellä. Tämä oli ensimmäinen kerta kun hän kuuli Hertecin nauravan. Ja tiesi nyt ettei haluaisi kuulla sitä enää koskaan.
”Mi-mikä naurattaa!?” Laivan kapteeni huusi keuhkojensa täydeltä päästäkseen pelostaan.
”Musta Yö?” Hertec hymyili tavalla joka sai Srealin pelkäämään häntä vielä enemmän. Se muistutti enemmän jotain petoa kuin sitä miestä joka oli aina seissyt hänen edessään. ”Minä kusen heidän päälleen!”
Ruffe hymähti.
Sreal ei uskonut korviaan.
Samalla koko taivas täyttyi tulinuolista. Hertec veti nopeasti lyhyen miekkansa ja iski sillä kaikki vaarallisimmat nuolet sivuun. Nuolia lensi joka hetki vain enemmän ja enemmän mutta jotenkin Hertecin onnistui pitää nuolet erossa purjeesta. Sreal tunsi kuinka yksi tulisista nuolista osui peräsimeen. Samalla hän tunsi kivuliaan piston ja irvisti.
Hitaasti laiva jäi taakse. Se ei pystynyt seuraamaan heitä. Yhä harvempi nuoli saavutti heitä. He pääsivät turvallisesti kivikosta. Hertec heitti miekan lattialle ja huokaisi. ”Kuka olisi uskonut sen olevan noin vaikeaa.”
Ruffe rojahti makaamaan keulaa vasten. ”Minä olen poikki.”
”Siivoa ensin tuo oksennus ennen kuin alat nukkua.” Hertec irvisti nähdessään itedin vatsan sisällön yhä löllyvän lattialla. ”Minä en koske siihen.”
”Ei se ketään haittaa, vai mitä Sreal?” Ruffe naurahti. ”Sreal?”
Sreal ei vastannut.. Hän yritti hymyillä parhaansa mukaan mutta se muodostui parhaimmillaan pelkäksi irvistykseksi.
”Onko jokin hätänä?” Hertec kysyi.
Samalla nainen kaatui veneen lattialle kaksikon huudahtaessa kauhuissaan. He huomasivat sulitetun nuolen törröttävän tämän selästä. Hänen viimeiset ajatuksensa olivat kuinka Ruffe huusi hänen nimeään yhä uudelleen ja uudelleen. Hän tunsi kuinka hänet nostettiin ylös lattialta vahvoilla käsillä. Hertec… Hän hymyili itsekseen. Hän todella auttaa minua...
Mitä mietitte? Menikö teistä tuo alku vähän liian nopeasti? Kertokaa mitä mietitte.
Ares88
]]>
Toisen päivän iltana pahasti vaurioitunut Sininen kahle ankkuroitui Opica-saariston pienelle saarelle, Acapille. Se oli pieni kivikkoinen saari jonne valtava rahtialus tuskin mahtui. Matkustajat kuitenkin nousivat laivasta iloisin mielin. Se tuntui pettävän hetkenä minä hyvänsä.
Hertec katseli tyhjin silmin kuinka kaikki rahti purettiin pieneen venesataman laiturille. Ihmisiä kerääntyi töllistelemään ihmettä.
Hän ja Ruffe istuivat katselukannen kaiteella katsellen hiljaa ympärilleen. "Kävi onni." Itedi sanoi hiljaa.
Hertec ei vastannut.
"Ette uskokaan." Sreal käveli heidän luokseen hymyillen. Hän näytti erittäin tyytyväiseltä itseensä samalla kun nojasi naginataansa. "Tarkastin juuri pohjan, se vuotaa jo kolmesta kohtaa vuolaasti. Yksikin päivä ja joutuisimme uimaan loppumatkan."
"Upeaa." Hertec murahti.
Sreal tuhahti. "Kyllä sitä voisi kiittää vaikka ihan tavan vuoksi."
Hertec ei ehtinyt vastata kun heidät keskeytettiin. "Oletko sinä tämän laivan kapteeni?"
Kannella seisoi ryhmä miehiä. Hertec huomasi heti että kaikki olivat aseistautuneet parhaaksi näkemällään tavalla mutta vain kaksi heistä oli oikeita sotilaita. "Tuolla laiturilla neuvottiin valkopäiseen mieheen joka istuu katselukannella."
Ruffe tähyili ympärilleen. "Ei ole muita." Itedi huudahti kuin se olisi suurikin yllätys. "Sen täytyy olla sinä."
Hertec ei ollut päästänyt joukon johtajaa katseestaan.
Mies nielaisi pakostakin. Tuuli on kylmä tänään. Hän tuumi kylmien väreiden liikkuessa hänen selkäpiirejä pitkin. "Mikä tuo tällaisen laivan tälle saarelle?" Hän kysyi kooten itsensä. Samalla yksi merirosvoista kulki ryhmän ohi kantaen yhtä arkkua. Hertec oli huomauttanut että se olisi vähemmän epäilyttävää jos he edes näyttäisivät merimiehiltä.
"Kohtasimme vaikeuksia matkalla." Hertec vastasi.
"Merirosvoja?" Päällikkö kysyi ilmiselvästi epäillen.
"Demoneita." Hertec vastasi.
Päällikkö ei näyttänyt uskovan pätkääkään. "Miten kauan aiotte viipyä Acapilla?"
"Niin vähän kuin mahdollista." Hertec vastasi yksinkertaisesti. "Onko teillä venettä tai muuta kulkukeinoa jolla pääsisi Utricaan?"
"Meillä ei ole. Mutta joku kalastaja voi myydä omansa. Ja kauppalaiva kulkee saaren läpi kerran kuukaudessa." Päällikkö mulkoili Herteciä. "Aikooko kapteeni hylätä laivansa ensimmäisenä?"
Hertec naurahti hiljaa. "Minä olen kapteeni vain koska muuten me ajelehtisimme vieläkin merellä ilman minkäänlaista hajua suunnasta. Itse en tiedä merenkäynnistä pätkääkään."
"Mutta löysitte kuitenkin tänne?" Mies kysyi epäilevästi.
"Förstini on navigaattori." Hertec vastasi. Hän katseli ryhmää alhaalla. "Onko vielä jotain?"
Päällikkö katseli ympärilleen. Merimiehet jatkoivat kuuliaisesti tavaroiden kantamista mutta merirosvot olivat pysähtyneet ja sattumalta venyttelivät lihaksiaan näyttävästi.
"Ei tällä kertaa." Hän murahti. "Mutta kaiken tavaran pitää käydä tullista läpi."
"Olen varma että joku hoitaa sen." Hertec tuhahti. "Häipykää nyt."
Ruffe huokaisi.
"Hän se osaa provosoida ihmisiä." Sreal mutisi hiljaa Ruffen korvaan.
"Se on vähän niin kuin luonnonlahja." Itedi myönsi. "Tosin ei ole vielä koskaan osoittautunut hyödylliseksi."
"Älä sinä kakara ala röyhkeäksi! Minä voin kutsua tänne kaksikymmentä koulutettua sotilasta jotka opettavat sinulle paikan tässä maailmassa!" Ryhmän päällikkö huusi vihan leiskuessa hänen silmissään.
Hertec ei edes räpsäyttänyt. "Vain kaksikymmentä?" Hän kysyi hiljaa. "Minä olen jo voimistellut tänä aamuna."
Merirosvot purskahtivat nauruun. Vaikka he eivät edes pitäneet Hertecistä mutta kyllä hän aina sotilaat voitti. Ja matkan aikana he olivat löytäneet kunnioitusta häntä kohtaan. Eikä Hertec oikeastaan ollut peruskapteenia pahempi – heidän mittapuullaan.
Päällikkö irvisti ja tavoitteli miekkaansa mutta joku kyläläisistä esti häntä. "Rauhoitu. Hän on vasta lapsi. Ei edes aikuinen vielä. Anna sen olla."
Päällikkö veti syvään henkeä mutta nyökkäsi. Hän rauhoittui ja suoristi vaatteitaan. "Ehdotan että ostatte sen veneenne ja häivytte tältä saarelta ennen kuin on liian myöhäistä."
"En voisi myöntää enempää." Hertec kannatti.
Saarelaiset lähtivät laivasta mahdollisimman kunniakkaasti. Tosin päällikön otsa kiilsi hiestä.
Merirosvot alkoivat nauraa kovaan ääneen heti heidän mentyä. "Näittekö heidän ilmeensä!" Joku huusi.
"Luulen että se laski alleen!" Toinen vastasi ja löi reittään innoissaan. "Mitä nyt, kapteeni?" H
Kansi hiljentyi hetkessä ja kaikki kohdistivat kasvonsa Herteciin. Tämä mietti hiljaa hetken.
"Minä otan veneen ja seilaan Utricaan. Te olette vapaita tekemään tahtonne mukaan." Hertec hyppäsi kannelle. "Mutta koska olen tämän laivan kapteeni, tarkoittaa se myös sitä että te olette minun vastuullani – niin kauan kun te olette tällä saarella. Joten: pysykää ihmisiksi tai päitä putoilee."
Miehet hurrasivat yhtenä äänenä kapteenilleen tämän astuessaan laiturille. "Jätän komennon Srealille." Hän sanoi vielä. "Mennään."
Ruffe hyppäsi hänen vierelleen ja yhdessä he astuivat maihin. He kantoivat selässään reppujaan.
Sreal katseli heidän peräänsä hetken aikaa hymyillen. Sitten hän rykäisi. "Mennään." Hän käski ja muut seurasivat perästä.
Sinisen kahleen merimiehet katselivat murhaavin katsein maihin nousevia merirosvoja ja heidän 'kapteeniaan'.
Ja eräs mies huomasi tämän.
Hertec ja Ruffe kävelivät Acapi-saaren pienessä kalastajakylässä.
Heidän kävellessään kadulla, Hertec huomasi kuinka hiljentyi heidän kävellessään. Tuntui kuin se olisi autioitunut itsestään.
"Heillä varmaan ei paljoa vieraita käy." Ruffe huomautti kuin itsekseen. "Tai sitten he valmistelevat tervetuliaisjuhlaa."
"Minusta se ehkä kumpikin." Hertec mutisi. Hän huomasi kuinka ovien raoista tutkittiin heitä.
Ilta alkoi jo laskeutua. "Mutta etsitään ensin yösija." Ruffe venytteli. "Tuntuu vähän oudolta liikkua taas tukevalla maalla. Ehkä me kuulummekin maalle."
Hertec ei vastannut. Hän tuijotti riippuvaa kylttiä jossa luki: majatalo.
"Kelpaa minulle ainakin." Itedi huomautti ja tavoitteli lompakkoaan. "Tosin tämä ei taida tykätä siitä." Hän mutisi surullisesti kilistäen pussia. "Emme mitenkään mahdollisesti…" Hän hymyili viattomasti.
"Tuo metsä näyttää sopivalta." Hertec osoitti kylän läpi toiselle puolelle. Siellä näkyi pieni puiden rykelmä.
"Et ole tosissasi!" Ruffe huusi epätoivoissaan. "Oikeasti! Emmekö voi nukkua yötä kerrankin sängyssä!?"
"Mennään." Hertec käveli eteenpäin.
"Hei! Kuulit kyllä! Älä leiki ettet! Pysähdy! Minä voin…" Heidän äänensä peittyivät tuulen alle.
Sreal käveli miestensä kanssa suoraan majataloon. Hän katseli heidän loittonevia selkiä hetken ennen kuin astui sisään. "Hulluja." Hän tuhahti itsekseen.
Pienellä Acapin saarella ei paljoa muuta kuin harmaata kiveä. Muutama kylä ja pelto sieltä löytyi mutta muuten se oli täysin riippuvain ulkonevasta maailmasta. Hertec ja Ruffe leiriytyivät pienen metsän keskelle kahdestaan.
"Ei tätä voi edes kutsua metsäksi!" Ruffe huusi hytisten. Hän nojasi nuotioon vaikka se ei näyttänyt vaikuttavan yhtään. "Täällä on tuskin puita lainkaan! Täällä tuulee pahemmin kuin laivassa!" Hän jatkoi valittamistaan Hertecin kuuroille korville.
Häntä itseään myös kylmetti. Tuuli oli tällä paljaalla saarella kova ja kylmä. Kuusi vuotta aavikolla. Se ilmeisesti vaikuttaa ihmiseen. Hän muisteli kuitenkin haikeasti lapsuuden talvia. Lumi oli korkeammalla kuin minä. Minä, Orso ja muut leikimme lumisotaa päivät pitkät, kunnes joku meistä satutti itsensä. Saimme kaikki selkäämme vanhemmilta. Mitenkähän he voivat… kaikki? Uran, Nekor, Ran, Mual-Nef, Ares… Orso… Soora… Tinar… Mitenköhän hän on selviytynyt.
"Hirviö! Sinä olet hirviö!" Tinarin ääni kirkui menneisyydessä.
Ne olivat viimeiset sanat mitä hän sanoi minulle. Kun oli tappanut Vorson. Hän… mitä hän tekikään päivät pitkään? Oliko se…opiskeli papittareksi? Orso oli aina ihastunut häneen. Orsosta on varmaan tullut jo ruar ja palvelee jotain ylimystä. Hän oli jo silloin erinomainen miekkailija. Nyt hän on varmaan suurenmoinen. Mutta vihaakohan hän minua yhä yhtä vahvasti kuin ennenkin. Hertec virnisti. Tietenkin hän vihaa minua. Yhtä paljon kuin minä Housekia. Mitähän hänen siskonsa puuhaa?
Soora oli aina omanlaisensa. Erinomainen parantaja. Hän hoiti meitä aina selkäsaunan jälkeen. Ja jostain kumman syystä aina kiinni minussa. Minun jalkani kehittyivät varmaan niin vahvoiksi hänen takiaan. Minä jouduin juoksemaan häntä karkuun koska hän oli tyttö eikä tyttöjä saanut lyödä. Muuten hän takertui minuun pahemmin kuin iilimato. Ei… iilimatoa voidaan käyttää hyödyllisesti. Onkohan hänellä jo…
"Kuunteletko sinä lainkaan!" Ruffe karjui ja heitti häntä palavalla puunhalolla. Viime hetkellä Hertec väisti sen mutta se ripotteli tuhkaa hänen päälleen.
"Miksi sinä noin teit!?" Hertec karjui vihaisena. "Oletko hullu!"
"Minä avaan sinulle sydäntäni ja sinä et viitsi edes vilkaista minuun!" Itedi näytteli loukkaantunutta.
"Jos on kylmä heitä lisää puita nuotioon." Sitten hän huokaisi. "Tai voit soittaa..."
"Voinko?" Ruffe huudahti innoissaan ja veti taskustaan pienen puisen huilun.
"Mutta vain nyt." Hertec varoitti.
"Onko toiveita?" Itedi kuitenkin kysyi.
Lohikäärme katsoi pilviselle taivaalle. Näytti saattaisi sataakin pian. "Tulisija."
"Tulisija? Selvä." Ruffe huusi iloisena ja puhalsi sävelmän ilmoille. Hän painoi huilun reikiä lumoavalla nopeudella saaden kauniit soinnut ulos pienestä soittimesta.
Hertec hengitti raskaasti. Ilta näytti pian pimenevän.
"Me olimme parhaita." Hertec hymyili. "Beninzakra Gaza ja Ruffe Nikian. Kuuluisimmat ja parhaimmat soittajat kuin yhdessäkään vapaakaupungissa."
Ruffe ei vastannut vaan jatkoi soittamista.
"Naiset aina kerääntyivät meidän ympärillemme kuin kärpäset ja jopa jotkut miehetkin." Lohikäärme irvisti ajatukselle. "Vanhukset inhosivat meitä ja nuoret ihannoivat."
"Koska he pelkäsivät että me viettelisimme heidän tyttärensä." Ruffe virnisti nopeasti. "Ja niinhän me teimmekin." Hän jatkoi soittamista.
"Niin me teimme. Minä muistan yhä ne äänet jotka kaikuivat palatsissa. Kuin pari elefantteja." Hertec hymyili.
"Et uskokaan mihin tämä häntä pystyy." Itedi nosti häntänsä pystyyn.
"En enkä haluakkaan:" Hertec hymähti. "Mutta arvaa mikä on kaikista ihmeellisintä."
"No?" Ruffe ihmetteli. "Se kuinka joidenkin naisten vatsat pyöristyivät ajan kanssa? Älä hätäile, he olivat vain raskaana."
"Ja kaikki sinun uhrejasi." Hertec huomautti hiljaa. "Mutta ei. Se kuinka vihasin itseäni silloin. Meidän piti soittaa ihmisille jotka eivät välittäneet meistä hetkeä enempää. Jotka asuivat rikkaudessa ja hyvinvoinnissa."
"Sinä hymyilit kuitenkin aina." Ruffe vastasi hymyillen. "Minä aina ihmettelin sitä."
Hertec käänsi kylkeä selkä poispäin. "Koska hän pyysi sitä." Hän vastasi hiljaa.
Ruffe vei huilun takaisin huulilleen ja puhalsi. Yksinäinen kyynel laskeutui hänen poskeaan pitkin.
Hertec katseli taivaanrantaa kylmä katse silmillään.
"Isoveli! Onko jokin hätänä?" Pieni tyttö kysyi kauhuissaan. Hertec makasi maassa hengittäen raskaasti. Kylmä yö oli laskeutunut Tatrabanin yhdelle orjaleiristä. Harva keittotuli valaisi pimeää maata jolla tuhannet ja tuhannet orjat makasivat uuvuksissa.
"Ei mitään." Hertec vastasi hiljaa ja nousi istumaan. "Oliko sinulla rankkapäivä?"
Tyttö puristi päätään. "Pääsin tänään helpolla. Psari-siskot auttoivat minua tänään."
"Minähän sanoin että pysy poissa heidän luotaan." Hertec tarttui tyttöä käsivarsista. Hänen kasvonsa näyttivät pelokkailta. "He ovat vaarallisia." Psari-siskot olivat orjaleirin sisällä toimiva huoratalo. He myivät itseään tietyistä vähäisistä elintarvikkeista mitä jaettavana oli. Heidän tiedettiin myyvän kaiken ikäisiä. Aina keski-ikäisistä naisista pieniin tyttöihin.
Tyttö nielaisi mutta nyökkäsi. "Anteeksi, isoveli."
"Ei se mitään." Hertec hymyili ja taputti tytön päätä. Tytön pikimustat hiukset silisivät hänen kätensä alla. "Pysyttele vain turvassa niin minä olen iloinen."
Tyttö katsoi häntä silmiin. "Sinä näytät pelottavalta." Hän sanoi aivan yhtäkkiä.
Hertec hätkähti. "Mitä? Näytänkö?" Hän katsoi hämmästyneenä tyttöä silmiin. Yhtä mustat kuin hiuksetkin.
"Kun et hymyile." Tyttö mutisi hiljaa. "Anteeksi."
Hertec hymyili leveämmin kuin äsken. "Sitten minä hymyilen aina." Hän katsoi tyttöä silmiin. "Jotta sinun ei tarvitse koskaan pelätä minua."
Tyttö katsoi häntä hetken ja kikatti. "Sinä olet hassu."
Hertec nauroi takaisin yhtä iloisesti.
"Oi sinä!" Joku huusi heille. Hertec kääntyi ympäri nopeasti…
Hertec heräsi nopeasti. Yö oli laskeutunut mutta jokin tuntui olevan vialla. Hän koputti sormellaan kiveä. Toinen koputus vastasi siihen.
Hän kääntyi kuin unessa mutta raotti toista silmäänsä. Ruffe vastasi hänen katseeseensa.
"Mitä tapahtuu?" Hän viittoi nopeasti.
"En tiedä. Kuulostaa ajojahdilta." Ruffe vastasi viittoen myös.
"Valmiina?" Hertec kysyi.
Itedi virnisti ja nyökkäsi. Samassa useat äänet lähestyivät nopeasti. He tarttuivat tavaroihinsa ja hyppäsivät puun oksalle piiloon.
"Nuotio!" Hertec viittoi hädissään.
Ruffe ryhtyi heti toimeen. Hän toi kätensä eteensä ja keskittyi. Nopeasti hän alkoi viittoa nopeasti aivan uusilla merkeillä. Samassa hänen silmänsä alkoivat hohtaa. Yössä ne näyttivät kahdelta kirkkaalta tähdeltä. Samassa nuotion rippeet katosivat. Ja niin myös kaikki muutkin todisteet heidän olemassa olostaan.
Hertec hymyili. Häneltä oli usein kysytty, miksi hän oli valinnut juuri Ruffen luutnantikseen vaikka hän olikin niin surkea – Mustan Yön upseerien mittapuulla. Oli montakin syytä mutta suurin oli että vaikka ei ulkoa katsomalla uskoisi, tuo itedi oli mestari demonivoimien käyttäjä.
Äkkiä Ruffea alkoi huojua niin että Hertecin piti tukea häntä.
"Kiitos." Itedi kuiskasi ja puristi päätään. "Vähän heikottaa vain."
Vuosi sitten kun heidät oli heitetty ulos Musta Yön päämajasta, heidän voimansa oli sinetöity. Toisin sanoen pelkkä pieni alueen putsaaminen vaati häneltä uskomattomasti keskittymistä ja kävi kulutti paljon hänen voimiaan.
"Älä rasita itseäsi." Hertec vastasi hiljaa.
"Sanoo lohikäärme jolla on vain kymmenen kertaa enemmän voimaa kuin minulla?" Ruffe tuhahti. "Olisit edes opetellut käyttämään niitä…"
"Voimme puhua menneistä myöhemmin." Hertec ärähti ja nosti kätensä pystyyn.
Mies juoksi pimeydessä. Vaikka oli pimeää Hertec huomasi että hän oli loukkaantunut. Häntä jahtasi viisi miestä koirien kanssa.
"Eikö tuo ole Metra? Sen papin veli?" Ruffe kuiskasi.
Totta se oli. Merirosvo juoksi kauhuissaan metsään juosten aivan Hertecin ja Ruffe alta.
"Mitä on tapahtunut?" Ruffe ihmetteli.
"Heidät on varmaan tapettu." Hertec huokaisi. "Merimiehet kertoivat totuuden ja merirosvot tapettiin sen takia. Yleistähän se on."
Hertec huokaisi. "Mene hänen luokseen. Minä hoidan nuo."
"Aiotko auttaa heitä?" Ruffe huudahti. "Miksi?"
"Minä sanoin että he ovat minun vastuullani tällä saarella." Hertec huokaisi. "Se tarkoittaa myös niin hyvässä kuin pahassa."
Ruffe nyökkäsi nopeasti. "Selvä." Hän hyppäsi seuraavaan puuhun ja seurasi Metran perään.
Hertec odotti hetken. Hänen alitseen juokseva ryhmä näytti todella heikolta. Hertec mietti ensin parasta lähestymistapaa mutta koska hänen miekkansa olivat rikki, hänen oli tyydyttävä kunaihinsa. Heti kun viimeinen joukosta oli ohittanut hänen puunsa, Hertec hyppäsi maahan huomaamattomasti.
Äkkiä koirat pysähtyivät ja alkoivat murista vihaisesti. Ne olivat haistaneet Hertecin.
"Mikä hätänä, poika?" Yksi miehistä kysyi samalla kun Hertec heitti ensimmäisen veitsen miehen otsaan. Tämä kaatui maahan tajuamatta mitä oli tapahtunut. Sitten hän juoksi ryhmän keskelle viiltäen kolmea miestä kerralla kuoliaiksi yhdellä viillolla. Koirat rimpuilivat hänen kimppuunsa. Hertec otti kaksi heittotähteä tappaen koirat kivuttomasti. Kun ne kaatuivat viimeinen mies näytti tajuavan tilanteen.
Hän ei edes huomioinut miekkaansa mikä hänellä oli kädessään vaan heitti sen menemään. Ei kestänyt kauaa kun viiltävä kipu vei hänen jalkansa hänen altaan. Hän katsoi taakseen ja näki kuinka hänen jalkansa vuoti verta vuolaasti.
"Olisi väärin jos juoksisit karkuun." Hertec virnisti ja seisoi hänen edessään.
Pimeydessä Hertecistä näkyi vain hänen hiuksensa ja silmät mitkä loistivat oudosti. Mies luuli sillä hetkellä näkevänsä oikean demonin.
"Loppu jo?" Ruffen pettynyt ääni huudahti kun hän astui Metra perässään taistelukentälle. Nuorimerirosvo katsoi ihmeissään ihmisten ruumiita jotka olivat jahdanneet häntä niin kauhuissaan äsken. "Minä halusin leikkiä myös."
Hertec käveli mitään sanomatta jokaisen ruumiin luo ja veti veitsensä ja heittotähtensä takaisin.
"Mitä on tapahtunut?" Hän kysyi Metralta lopulta.
Ruffe yritti parhaansa sitoa hänen haavaansa. "Tämä on vaikeaa." Hän mutisi.
"Hyvä että löysin sinut." Poika vastasi. "He ovat kuolleet! Kaikki ovat kuolleet!"
"Mitä tapahtui?" Hertec ihmetteli.
"Se tapahtui niin äkisti." Metra kävi tapahtumia läpi. "Me juhlimme selviytymistä kunnes yhtäkkiä koko majatalo meni pimeäksi. Miehiä aseissa juoksi meidän kimppuumme. Me yritimme taistella mutta meillä ei ollut mahdollisuuksia. Se oli ohi ennen kuin kukaan ehti edes vetää aseitaan. Hyvällä onnella minä pääsin pakoon." Hän hengitti raskaasti. "Päätin etsiä sinut."
Hertec nosti äkkiä päätään.
"Onko jokin hätänä?" Metra kysyi nopeasti.
"Ei." Hertec vastasi. "Kaikki ovat kuolleet? Sepä vahinko."
"Eivät kaikki!" Poika huudahti. "Sreal jäi eloon."
"Miksi?" Lohikäärme ihmetteli.
"Kuulin ennen kuin pakenin että he haluavat viedä hänet pääkaupunkiin, Odora-saarelle ja mestauttaa hänet julkisesti."
"Mitä he hyötyvät siitä?" Ruffe ihmetteli. "Vai saavatko he jotain erityistä mielihyvää naisten kiduttamisesta?"
Matra näytti punastuvan ja korotti ääntään. "Ettekö te tajua! Hän on toiseksi mahtavimman merirosvokapteenin tytär! Hän on terrorisoinut näitä vesiä jo kauan! Tietenkin näin he voivat maksaa hänelle osan takaisin!"
Hertec vilkaisi Ruffea joka nyökkäsi. "Minä ymmärrän. Tule jo esiin sieltä! Minä tiedän että aiot joka tapauksessa!"
Metra katsoi ihmeissään kuinka metsän pimeydestä ilmestyi sotilas täydessä varustuksessa. Hänen miekkansa oli vedetty huotrasta. "Huomasit minut. Luulin pystyväni peittämään läsnäoloni vielä hetken."
Hertec ei vastannut. "Oliko jotain?"
"Haluan että antaudut suosiolla, niin teloitus on nopea ja kivuton." Mies huusi voimakkaalla äänellä.
Hertec virnisti. "Ja miksi minun pitäisi antautua sinulle?"
Mies huokaisi. "Miksi se menee aina näin. Ampukaa hänet!" Hän huusi ja osoitti miekallaan Herteciä.
Mutta mitään ei tapahtunut.
"Ampukaa hänet!" Hän huusi uudestaan. "Älkää pelleilkö! Ampukaa hänet heti!"
Samalla pimeydestä astui esiin Ruffe. Hän vihelteli rennosti kädet taskuissa.
"Mitä?!" Sekä sotilas että Metra huudahtivat ja katsoivat kohtaan jossa itedi oli ennen seissyt. "Missä välissä…?"
"Älä välitä." Ruffe hymyili. Kuunvalo pisti yllättäen esiin taivaalla. Se valaisi kirkkaasti. "Teillä ei ollut mahdollisuutta alun alkaenkaan. Me huomasimme teidät ennen kuin tapoimme nuo 'takaa-ajajat'."
Hertec katsoi miestä silmiin. "Minä en edes ole merirosvo." Hän vastasi. "Otin laivan komentooni koska halusin päästä joskus maihin."
Mies katsoi kauhuissaan ympärilleen. Hän yritti löytää edes yhden varjon mutta kuunvalossa hänen silmänsä levisivät kauhusta. Kaikki hänen miehensä olivat kuolleet. He nojasivat luonnottomissa asennoissa. "Keitä te olette?"
Ruffe naurahti ja häntä ilmestyi esiin hänen viittansa alta. "Arvaa kaksi kertaa."
Hertec keskittyi hetken ja hänen silmänsä muuttuivat kirkkaanpunaisiksi.
"Demoneita!" Mies kiljaisi pelosta. "Menkää pois!" Hän yritti paeta mutta Hertec työnsi hänet maahan ennen kuin hän ehti ottaa askeltakaan.
"Ruffe, tapa tuo kituva sotilas." Hän osoitti hiljaa maassa vikisevään mieheen jonka jalka oli pettänyt alta. Mitään sanomatta Ruffe käveli miehen luo ja liikautti häntäänsä. Hän läpäisi miehen selän häntänsä kärjellä.
"Mitä tehdään petturilla?" Itedi kysyi. Hän katsoi väsyneesti häntä mutta huomasikin että hän oli kadonnut. "Hän taisi paeta. Kuinka tylsää."
"Tuo hänet tänne. Elossa. Minä huolehdin hänestä itse." Hertec katsoi maassa kiljuvaa sotilasta silmiin. "Minulla on vielä vähän kysyttävää tältä."
Hetken päästä kirkuva Metra heitettiin keskelle kokkoa. Nuotiossa paloivat kaikki ruumiit mitä oli kerääntynyt. Hertec paistoi samoissa liekeissä koiran jalkaa ruuaksi. "Käskin sinun tuoda hänet tänne mutta sinä päätit leikkiä hänen kanssaan." Hän huokaisi kun katseli maassa kyyristelevää poikaa.
"Olen pahoillani! He pakottivat minut siihen! He sanoivat että saisin elää jos johdattaisin heidät teidän luokse! En halunnut tehdä sitä-"
"Lopeta tuo paskanjauhanta!" Hertec karjaisi silmät punaisina. "Sinä olet toiminut petturina paljon kauemmin. Minä tiedän sen."
"Et voi todistaa mitään!" Metra vetosi epätoivoissaan. "Antakaa anteeksi kapteeni! Minä pyydän! En ikinä pettäisi teitä!"
Hertec laskeutui massa kyyristelevän miehen ääreen ja katsoi häntä silmiin. Poika näytti valmiilta laskemaan alleen. "Tiedätkö kuka minä olen?"
Metra puristi päätään.
"Tiedätkö kuka hän on?" Lohikäärme osoitti itediä.
Metra puristi uudestaan päätään.
"Tiedätkö Mustan Yön?" Hertec kuiskasi.
Miehen kasvot kalpenivat muutaman asteen lisää. Hän ei pystynyt enää edes puristamaan päätään.
"Minä olen Hertec Torpei. Entinen kolmannentoista ryhmän kapteeni. Ja hän on Ruffe Nikian. Minun luutnanttini. Tiedätkö mitä se tarkoittaa?" Hertec tiesi ettei nimet sinänsä vaikuttaneet paljoa mitenkään. Mutta Mustan Yön käsi oli pitkä. Eikä se päästänyt irti kun se sai kerran kiinni. "Että minä olen oppinut tunnistamaan lojaalin alaisen petturista yhdellä silmäyksellä. Ja arvaa mitä pettureille tehdään Tatrabanissa?"
Poika ei kestänyt enää. Hän pyörtyi kauhusta.
Ruffe nuuhki ilmaa vähän. "Täällä haisee."
Hertec tuhahti ja tarttui poikaa rinnuksista. "Nyt hänen tappamisessaan ei ole mitään intoa." Hän tuhahti.
"Odotetaan aamuun." Ruffe ehdotti. "On liian pimeää liikkua kuitenkaan."
Hertec nyökkäsi ja heitti pojan maahan.
Itedi tarttui koiran jalanpalaan ja haukkasi. "Hyvä että he tulivat. En ole syönyt lihaa viikkoihin."
"Se on puoliraaka vielä." Hertec huomautti hiljaa.
Itedi katsoi häntä kuin siinä ei olisi mitään ihmeellistä. "Nostalgista ruokaa." Hän vastasi. "Mehän söimme tätä kun olimme pieniä."
Hertec puristi päätään. "Minä en koskaan syönyt puoliraakaa lihaa."
"Et koska Aruane haukkui sinua eläimeksi." Itedi virnisti. "Hän ei varmaan koskaan tajunnut että me olimme demoneita."
Hertec hymyili hiljaa. "Kyllä hän tajusi. Mutta hän halusi meidän käyttäytyvän kuin ihmiset." Hän tarttui toiseen koipeen ja repäisi siitä palan hampaillaan. "Mutta häntä ei enää ole." Hän murisi.
"Kaikille demoneille jotka olemme kohdanneet!" Ruffe huusi ja nosti ruokansa ilmaan kuin pikarin. "Ja niille jotka eivät edes kuule meistä!"
"Demoneille." Hertec vastasi hiljaa.
Seuraavana aamuna kylästä joukko lapsia jotka olivat leikkineet metsässä, juoksivat kirkuen takaisin kylään. Metsästä oli löytynyt kasa hiiltyneitä ruumiita. Sekä yksi nuori mies joka tunnistettiin merirosvojen mukana tulleeksi vakoojaksi. Kun ihmiset kysyivät mitä hänelle oli tapahtunut, yksikään metsään menneistä miehistä vastannut. He vain oksensivat vatsansa sisällön uudestaan.
Vasta muutaman päivän päästä huomattiin myös että yksi vene puuttui.
Hertec katseli pienen purjeveneen keulasta väsyneenä. "Kuka olisi uskonut että he lähtevät niin myöhään." Hän haukotteli. "Eikö tätä purkkia saa liikkumaan yhtään nopeammin?"
"No anteeksi, kapteeni!" Ruffe huusi vihaisena. "Mutta pahoin pelkään että pieni jollamme ei pärjää tuollaiselle sotalaivalle." Hän istui laivan perässä pidellen hännällään kiinni peräsimestä.
Hertec katsoi uudestaan eteenpäin. Taivaanrannassa näkyi erittäin pieni piste. Sitä tuskin huomasi. "Tee tuulta." Hän ehdotti.
"Arvaa mitä olen yrittänyt?" Itedi murisi ja risti kätensä uudestaan. "Ole hiljaa! Keskityn." Äkkiä hän katsoi Herteciä. "Miksi me jahtaamme häntä?"
Kysymys yllätti Hertecin täysin. "Eikö se ole selvää?"
Ruffen ilme kertoi vastauksen. "Oletko rakastunut häneen?"
"Ajattele nyt vähän." Hertec tuhahti. "Mitä laumaan kuuluminen tarkoittaa?"
Ruffe hymyili. "Mahdollisuutta selviytyä."
"Mitä laumanjohtajana oleminen tarkoittaa." Lohikäärme katsoi itediin kylmästi.
"Paljon muuta." Itedi nyökkäsi ja pinnisti taas kaiken voimansa. "Mutta olisi helpompaa jos voisit tehdä tämän itse. Mia, Sora, Mitsketa, Aho." Hänen kätensä viittoivat merkit samalla kun hän lausui ne. "Hasi!"
Äkillinen nykäisy veti Herteciä taaksepäin kun tuulenpuuska lennätti venettä vauhdilla eteenpäin. "Kauanko pystyt pitämään tätä vauhtia yllä?" Hertec huusi taustamelun yli. Hän nousi varovasti seisomaan ja sitomaan naruja kiinni, jotka uhkasivat löystyä.
"Ehkä minuutin." Ruffe huusi.
Hertec näki kuinka hiki valui itedin otsalla tämän yrittäesä parhaansa mukaan. Mutta Hertec huomasi kuinka loitsu menetti voimiaan. Äkillinen trombi syöksi hänet kumoon.
"Ruffe lopeta!" Hän huusi niin kovaa kuin pystyi.
Tuuli loppui kuin seinään. Itedi huohotti raskaasti. "Mahdotonta." Hän sylkäisi laidan yli. Hertec erotti punaisen sävyn. "Sinetti ei mahdollista näin kovia loitsuja. Ennen pitkää ne vain menettävät tasapainon ja alkavat kääntyä käyttäjää vastaan."
"Kuulostat ihan opettajalta." Hertec katsoi eteenpäin. "Laiva on melkein näkyvissä. Tämä etäisyys on kai parasta pitää." Hän katsoi ystäväänsä. "Olemme istuvia maaleja jos he huomaavat meidät ennen kuin pääsemme laivaan."
Ruffe nyökkäsi ja nojautui peräsimeen. Hän tunsi olonsa täysin voimattomaksi.
"Kuinka pitkä matka vielä?" Hertec kysyi Ruffelta.
"Jos olen yhtään varma, sanoisin huomeniltana." Itedi rykäisi. "Mistä en ole yhtään varma."
Hertec mietti. Laiva lipui hitaasti kauemmas. "Pystytkö yrittämään uudestaan pian?" Hän kysyi itediltä
"Sanoisin että kahden tunnin päästä." Hän puristi päätään.
"Sitten ei mahda mitään." Hertec vastasi. "Me emme saavuta heitä tänä yönä mutta huomeniltaan mennessä meidän pitäisi olla Odora-saarella. Meillä on aikaa se yö saada hänet vapaaksi."
"Entä jos emme ehdikään?" Ruffe kysyi.
Hertec hymähti. "Sitten käytämme suorempaa lähestymistapaa." Hän otti reppunsa esille ja kaivoi sitä hetken aikaa. "Säästä voimiasi. Voit joutua hikoilemaan kun pääsemme maihin."
Ruffe katsoi häntä kummissaan ja tavaroita joita hän veti esiin. "Mitä ihme-?" Hän ihmetteli mutta tajusi nopeasti. "Tietenkin." Hän ymmärsi katsellen miten Hertec aukaisi muutamia purkkeja ja muotteja. "Kuinka monta luulet pystyväsi tekemään?"
"Kolme näillä aineilla. Eikä mitään tehokasta." Hertec mutisi.
"Kolmen pitäisi riittää." Itedi huomautti.
Hänen päätään särki. Se oli ensimmäinen selvä ajatus minkä Sreal sai muodostettua kun viimein heräsi. "Sattuu niin helvetisti." Hän ähkäisi ja nousi istumaan. Ensin hän ei tajunnut missä oli. Sitten hän huomasi että lattia liikkui. Tämä on laiva! Sreal henkäisi. Missä kaikki muut ovat? Mitä on tapahtunut? Hänen silmänsä pysähtyivät kaltereihin mitkä erottivat hänet muusta maailmasta. "Mitä on tapahtunut?" Hän nielaisi pelosta.
"Viimein hereillä?" Kuului ääni. Sreal kääntyi kauhuissaan katsomaan kuinka Ocipa-saaren sotilas marssi hänen eteensä virnuillen. "Toivottavasti nautit olostasi, Sreal 'Merenneito' Suao. Pian oikeus voittaa."
"Mikä oikeus? Mitä tarkoitat? Mitä on tapahtunut?" Sreal katseli ympärilleen. "Missä minun miehistöni on?"
"Kuolleita kaikki." Mies virnisti ja nojasi sellin oveen. "Sinä et varmaan muista mutta sinut huumattiin eilen. Kaikki muut tapettiin."
Sreal nosti kätensä suunsa eteen, ettei kirkuisi. "Et ole tosissasi!" Hän kuiskasi ja nielaisi. "Kaikki?"
"Kaikki. Jopa se sinun kapteenisi." Mies virnisti. Srealin silmät laajenivat kauhusta. Sotilas näytti saavan siitä enemmän puhtia. "Tiesitkö että yksi sinun miehistäsi oli petturi? Kyllä, se pieni mies joka näytti myrkynnielleeltä. Hän johdatti sotilaat sen sinun kapteenisi luokse nyt he varmaan polttavat hänen ruumistaan roviolla." Hän virnisti. "Kukaan ei pysty pelastamaan sinua."
"Miksi...?" Sreal kuiskasi kyynel silmässään. "Miksi te jätitte minut eloon? Miksette voineet tappaa minua kun muitakin?"
Mies virnisti. "Koska sinä olet isäsi tytär." Sreal katsoi miestä silmiin. "Sinun isäsi on levittänyt kauhua jo liian kauan. Näin me maksamme hänelle vähän takaisin. Tämä kertoo koko maailmalle että me emme pelkää häntä." Hän hymyili ylimielisesti. "Ei kestä enää kauaa. Nyt kun meillä on Mustan Yön tuki niin heillä ei ole toivoakaan."
"Musta Yö?" Sreal ihmetteli.
"Niin, tulepas tänne!" Mies huusi iloisesti. Ruumaan astui mustaan kimonoon pukeutunut pitkähkö nainen. Hänellä oli ruskeat kiharaiset hiukset ja iloinen hymy. Hänen selässään keinui taistelukeihäs. "Hei!" Hän vastasi. "Minä olen Matasi. Mustan Yön neljännen ryhmän kuudes istuin." Hän kumarsi etiketin mukaan. "Mukava tavata."
"Sinä…?" Sreal katsoi häntä pitkään. "Olen nähnyt sinut jossain!"
"Kyllä." Nainen vastasi. "Minä tapasin sinut silloin siellä satamassa ennen kuin Sininen kahle lähti." Hän tuhahti. "Todella! Se typerys Itare kahdeksannesta ryhmästä melkein pilasi kaiken sillä 'etsinnällään'."
"Sinä pyysit minua kantamaan sitä keppiä mukanani…" Sreal kuiskasi. "Sinä houkuttelit ne demonit…"
Matasi hymyili innoissaan kuin pikkulapsi. "Sinä tajusit! Kun näin laivan eilen tajusin että käytimme ehkä liian vahvaa syöttiä. Mutta luulimme että isäsi olisi mukana joten…" Hän kohautti olkiaan. "Kaikkea ei voi saada."
"Näetkö nyt?" Sotilas kysyi virnistäen. "Teidän aikanne on ohi. Musta Yö liittolaisenamme me putsaamme tämän meren."
Matasi hymyili. "Kunhan muistatte mitä on sovittu."
"Kyllä kyllä." Sotilas hymyili. "Puolet merirosvojen aarteesta kuuluu teille."
"Meidän valitsemamme puolisko. Ja parempi ettet unohda." Ennen kuin mies ehti edes vastata, Matasin keihäs lensi hänen käteensä ja hän iski sillä sotilaan jalan viereen. Tämä perääntyi hätkähtäen. "Koska Musta Yö ei unohda loukkauksia." Hänen äänensä oli äkkiä pelottavan kylmä. Rauhallisesti hän veti keihään takaisin käteensä ja heitti sen olalleen. Taas hän hymyili. "Mutta niinhän ei käy." Ja käveli pois.
Sotilas nielaisi ja seurasi perästä.
"Oli kiva tavata." Matasi huusi olkansa yli iloisesti ja heilutti kättään. "Toivottavasti tapaamme joskus paremmissa olosuhteissa."
Kun ruuman ovi kolahti kiinni, Sreal nielaisi tyhjää. Hän käytti kaikkeansa estääkseen kyyneltulvan joka uhkasi vääjäämättä. Hän nousi seisomaan ja löi nyrkeillään kaltereita. Sitten masennus valtasi hänet ja hän rojahti lattialle.
"Onko varmaa että kaikki on tapettu?" Matami kysyi hänen seisoessaan kannella. "Jopa se kapteeni joka 'taisteli hirvittävän hyvin'?" Hän käytti hänelle esitettyä kuvailua Hertecistä.
"Aivan varmasti." Sotilas vastasi. "Olkoot vaikka kuinka hyviä, he eivät voi mitenkään saavuttaa meitä."
"Minä sitä pelkääkään." Nainen tuhahti ja katseli ympärilleen. "Mitä olen ymmärtänyt merimiesten kertomuksesta, demonien hyökkäys oli huomattavasti suurempi kuin odotettu."
"Ne kaksi demonia vain houkuttelivat lisää demoneita." Sotilas ehdotti. "Tiedättehän sananlaskun: demoni tuntee demonin."
Matami katsoi sotilasta kylmästi. "Yritätkö olla hauska?" Hän katseli ympärilleen. "Minusta tuntuu että keulassa on jotain vikaa. Ehkä olisi parasta jos menisit sinne ja tarkistaisit asian."
Sotilas näytti hetken hämmentyneeltä mutta seurasi käskyä nopeasti.
"Tästä tulee pitkä matka." Matami huokaisi.
Hertec ja Ruffe nousivat maihin kaksi tuntia sotalaivan jälkeen. He saivat pian tietää että Sreal oli johdatettu suoraan kaupungin torilla sijaitsevaan linnoituksen vankilaan.
"Hänet teloitetaan huomenaamulla." Kerjäävä eukko kertoi myöhään yöllä heikolla äänellä. "Tänne on virrannut paljon väkeä monista kylistä. Kaikki haluavat nähdä legendaarisen 'Merenneidon'. Siksikö tekin tulitte?"
"Tietenkin." Ruffe vastasi. "Satuimme olemaan Apacilla juuri äsken."
"Aivan. Siellähän heidät otettiin kiinni. Le lähettivät linnun edeltä ja kaikki valmistelut on tehty."
"Mitenköhän teloitus tapahtuu?" Itedi tiedusteli. "Kirveellä vai keihästämällä?"
Eukko näytti olevan kauhuissaan. "Hyvä lapsi! Mitä sinä sanoit! Eikö äitisi opettanut sinulle yhtään tapoja?"
Ruffe ei välittänyt vaan käveli pois. "Mitä tehdään?" Hän kysyi Herteciltä joka oli seisonut sivussa. Hiljainen satama vaikutti pahaenteiseltä.
"Meillä vain tunti aikaa ennen auringon nousua. Ehkä kaksi ennen teloitusta." Hertec mietti. "Käydään ensin tutkimassa vankila. Sinä katolla ja minä kadulla."
"Ymmärretty." Itedi vastasi ja heitti viittansa veneeseen. Hänen allaan oli hänen taistelusuojuksensa.
"Sinulla on aikaa yksi tunti. Tavataan vankilan edessä." Hertec vastasi.
Ruffe nyökkäsi.
Kerjääjä eukosta tuntui kuin itedi olisi kadonnut samalla hetkellä. Hän oli katsellut parivaljakkoa juopunein silmin. Äkkiä hän näki kuinka poika ilmestyi vanhemman pojan viereen uudestaan kuin tyhjästä.
"Mitä nyt?" Hertec kysyi vihaisena.
"Tuota… ööh… missä se keskusaukio taas sijaitsikaan?" Ruffe naurahti.
Hertec hätkähti. "Etkö kysynyt?"
"Et sinäkään siitä huomauttanut!" Ruffe huusi vihaisena ja käveli vihaisena eukon luokse. Hän hymyili ystävällisesti. "Missä päin se keskusaukio oikein on?"
Nainen oli ehkä juovuksissa mutta hänellä oli ilmeisesti jotain järkeä päässään. "Maksa niin kerron."
Ruffen silmäkulma nyki ja hän veti nyrkkinsä taakse. "Kuole." Hän sanoi pahaenteisesti hymyillen.
Hertec tarttui häntä kädestä. "Tuossa." Hän heitti naisen käteen kolikon. Kerro!"
"Ei mitään tapoja." Eukko vastasi ja punnitsi kolikon painoa kädellään. "Seuratkaa vain tuota katua kunnes tulette aukiolle jolla on iso lava."
"Selvä." Ruffe hymyili ja löi naista otsaan. Hän rojahti tajuttomana kadulle. "Nuku nyt."
"Saatko jotakin mielihyvää naisten lyömisestä?" Hertec kysyi epäuskoisena.
Itedi katsoi häntä viattomasti. "Hän on jo nähnyt minut tässä asussa. Ei oteta riskejä tänään."
"Jättäisitkö sen kolikon hänelle kuitenkin." Lohikäärme huomautti turhautuneena. "Ja mene jo! Olemme haaskanneet tarpeeksi aikaa."
Vastahakoisesti Ruffe palautti kolikon eukon käteen. "Tunti." Hän mutisi ja katosi.
Hertec huokaisi ja peitti kasvonsa.
Hän seurasi pääkatua jota varjostivat useat kapakat joiden ikkunoista paloi valo. Hän kuuli juhlintaa jokaisesta. Hän kuuli myös sanat mestaus, merirosvo, kosto ja Merenneito.
Hertec ei välittänyt niistä vaan käveli rauhallisesti kadulla.
Hän pani myös merkille että kaduilla vaelsi paljon sotilaita. Hän laski että pelkästään hänen edellään kulki kahdeksan sotilasta partiossa. Ja hän tiesi että hänen takanaan kulki toinen mokoma. Kaikki olivat täydessä sotavarustuksessa. He mitä ilmeisesti odottivat jotain.
Hän saapui toriaukiolle lopulta ja yllättyi väenpaljoudesta vaikka oli vielä myöhäinen yö. Kaikki ihmiset olivat kerääntyneet mahdollisimman aikaisin saadakseen hyvät paikat teloitukseen. Hertec katsoi hiljaa mestauslavaa jolla oli yksi verinen pölkky. Se oli kulunut monesta käytöstä.
Hän kierteli toriaukiota tutkien lavaa, sotilaita jotka vartioivat sitä ja vankilaa joka oli lavan takana. Se oli kylmä tiilirakennus jossa ei ollut muuta sisäänpääsyä edessä kuin yksi ovi.
"Ei edes ikkunoita." Hertec selitti Ruffelle heidän istuessaan katolla. "Kiersin talon ympäri löytääkseni vain toisen oven toisella puolella."
"Ei sen parempi tuuri minullakaan." Itedi kertoi mitä oli löytänyt. "Katolla oli yksi ovi mutta siellä oli vartiointi."
"Voimmeko tappaa kaikki ennen kuin he laukaisevat hälytyksen?" Hertec kysyi.
Ruffe puristi päätään. "Heillä on merkki joka kertoo tilanteesta." Hän nyökkäsi vankilankatolle. Hertec näki neljä soihtua jotka liikkuivat tasaiseen tahtiin katon jokaisella sivulla. "Testasin merkin tarkkuutta." Itedi jatkoi. "Heitin yhtä soihdun kantajaa kivellä niin että tämä tiputti soihdun. Koko katto heräsi eloon kuin muurahaispesä. Katto on poissa laskuista."
Hertec katsoi taivaalle. "Aurinko nousee kohta. Meillä on tunti aikaa." Ihmisiä virtasi aina vain lisää torille.
"Mitä suunnittelet?" Ruffe kysyi luottavaisesti. "Mutta sen on parempi säästää minut turhalta vaivalta."
Hertec heitti tavaransa kattotiilille levälleen. "Minulla on kuusi kunaita, kahdeksan heittotähteä, sekä nämä." Hän nosti pientä pussia. "Sekä merirosvolta varastettu miekka ja kymmenen metrin pätkä köyttä. Sekä viisi lankakerää."
"Minulla ei ole yhtään kunaita tai heittoveistä. Eikä heittotähtiä. Veitsi-kachini." Ruffe luetteli omat välineensä. "Täällä ei taida olla ninja-kauppaa auki?" Hän kysyi huokaisten.
"Ei… ei taida olla." Hertec mietti. Hän katseli aukiota etsien vastausta kysymykseensä. "Naapurikatoilla on jokaisella kaksi jousimiestä. Aukiolla on nyt pelkästään suojelemassa lavaa ainakin kaksikymmentä miekkamiestä. Luku varmasti ainakin kaksinkertaistuu, ellei kolminkertaistu teloituksen alkaessa. Sitten on vielä vankilan katon miehet."
"Onko ideoita?"
"Yksi idea mikä voisi toimia." Hertec vastasi. "Mutta suora lähestyminen on minusta väärin."
"Hertec, katsoi!" Ruffe huudahti ja osoitti aukiolle. Ryhmä ihmisiä astui juuri ulos vankilasta. Ja heidän seassa oli:
"Se nainen joka antoi sen kepin." Lohikäärme vastasi. "Hän oli kuin olikin Mustan Yön naisia. Tämä mutkistaa asioista vielä enemmän."
"Mutta miksi Musta Yöllä olisi täällä edustajia?" Ruffe ihmetteli.
"Näyttää siltä," Hertec kääntyi keräämään tavaransa kasaan. "Että demonien hyökkäys ei ollutkaan täysin sinun syytäsi."
"Mitä tarkoitat?" Ruffe ihmetteli.
"Että se oli järjestetty tietenkin!" Lohikäärme ärähti vihaisena. "Se keppi oli sinustakin houkutteleva, eikö?"
Itedi muisteli kun oli löytänyt sen ruumasta. "Se oli kiiltänyt kauniisti." Hän mutisi.
"Se oli syötti. Valtava demonisyötti." Hertec vastasi. "Joka ilmeisesti vahvistui ajan myötä. Ja jonka voima moninkertaistui kun joku idiootti käytti omaa loitsuaan sen läheisyydessä."
Ruffe vihelteli huolettomasti.
"Mutta palataksemme tuohon naiseen." Lohikäärme katsoi alas katolta. "Hänet pitää poistaa pelistä ennen kuin voimme liikkua."
Ruffe nyökkäsi. "Hän ei voi luutnantti ilman käsivarsilaattaa." Hän mutisi tutkien. "Mutta tuo keihäs… tarkalleen samanlainen kuin Rifcan-ukolla." Rifcan oli entinen Mustan Yön viidennen ryhmän asemestari, kunnes hänet oli alennettu huonon käytöksen takia. Hän oli ollut viidennen ryhmän kuudes istuin ja yksi parhaista taitelukeihään käyttäjiä.
"Minä muistan huhun että hänellä olisi ollut naisoppilas sen jälkeen kun hänet alennettiin takaisin rivimieheksi." Hertec mutisi. "Nimeä en muista."
"Matasi Desakke." Ruffe mutisi hitaasti ja huokaisi. "Viidennen ryhmän uusi viidestoista istuin." Hän muisteli tietojaan.
"Vanha tuttu vai?" Hertec kysyi hiljaa.
"En tunnistanut näin kaukaa mutta tuo keihäs ja nuo ruskeat hiukset ja kasvot…" Itedi katsoi alas kadulle jossa Mustan Yön nainen jakeli käskyjä sotilaille. "Ilmiselvästi hän."
"Miten et huomannut sitä silloin kun tapasimme hänet satamassa!?" Hertec kysyi vihaisesti.
Ruffe katsoi häntä hetken aikaa hiljaa. Ihan kuin hän olisi sanonut jotain erittäin tyhmää. "Ensinnäkään en nähnyt hänen kasvojaan ja hänen hiuksensa olivat liinan alla piilossa." Hän huomautti. "Toisekseen hän on henkilö jonka olen halunnut unohtaa Mustasta Yöstä."
"Mitä tapahtui?" Hertec ihmetteli. "Särkikö hän sydämesi?"
"Ei tietenkään!" Ruffe ärähti ja katsoi alas katolta. Naisen hiukset heiluivat taas vapaina. "Mutta hän oli yksi harvoista jotka laskin ystävikseni kokelasaikana." Hänen äänessään oli jotain mitä Hertec ei ollut vielä koskaan aikaisemmin kuullut.
Hän nousi pystyyn. "Minä tapan hänet. Onko ongelmia?"
Itedi katsoi lämpimän ruskeilla silmillään lohikäärmettä suoraan kylmän sinisiin silmiin. "Minä tapan hänet." Hän kuiskasi ja nousi pystyyn. "Minun pitää katkaista tuollaiset siteet kuitenkin."
Hertec pysäytti hänet tarttumalla häntä olkapäästä. "Ei. Sinun pitää valmistautua ja kerätä voimia. Jos haluamme pelastaa Srealin me tarvitsemme kaikkia mahdollisia valtteja mitä on."
"Ei käy." Ruffe pyristeli irti. "Tämä on jotain mitä minun pitää tehdä." Hän hyppäsi katolta kadulle ja katosi.
"En olisi uskonut joskus näkeväni Ruffen tuollaisena. Lemmen kipeänä." Hertec mutisi ja laskeutui risti-istuntaan ja alkoi meditoida. Päivästä tulisi pitkä.
Ruffe juoksi huppu päässään kadulla pimeässä ohitellen kodittomia ja rosvoja tottunein askelin. Hän yritti pitää mielensä tyhjänä ja keskittyä tehtävään. Matasi oli vihollinen. Vihollinen piti tappaa. Yksinkertaista. Samalla muistot kirpaisivat häntä. Se huora halusi hänet ja sai hänet. Hän mietti vihaisena. Voin ilomielin lopettaa hänet.
Hän juoksi sivukaduilla torin ympäri kunnes huomasi seurueen kulkevan ripeästi kadulla. Nainen johti sitä.
Ruffe veti syvään henkeä ja nosti veitsensä ylös. Tarkisti nopeasti että narut olivat selvät ja kunnolla kiinni ja hyökkäsi. Hän hyppäsi suoraan sokeasta kulmasta vihollisten niskaan. Hän laski nopeasti viisi vastustajaa ennen pääkohdetta.
Nopea nuuhkaisu. Kevään kukkia. Matasi käytti yhä samaa hajuvettä kuin silloin. Hän yritti keskittyä kun äkkiä huomasi että hänen iskunsa oli torjuttu.
"Tehkää hälytys heti!" Nainen huusi ja piti keihästään vaakatasossa. Ruffe hyppäsi nopeasti ilmassa voltin ja laskeutui jaloilleen.
Hän kirosi mielessään kun sotilaat juoksivat karkuun. Nyt koko pelastus menisi puihin ja vain hänen takiaan.
Juuri kun hän aikoi hyökätä uudelleen, kolme sotilasta kaatui kuolleena maahan. Heidän selistään pisti esiin heittoveitset. Hertec hyppäsi katolta maahan kevyesti ja katsoi pakoon juoksevien sotilaiden perään. Hän nappasi kuolleiden miesten selästä aseensa ja katosi.
"Tapa hänet nopeasti." Hän murahti Ruffelle ja juoksi muiden sotilaiden perään. He juoksivat kirkuen Hertecistä poispäin.
Matasi katsoi Hertecin selkää nopeasti ja sitten Ruffea. "Nuo ovat vanhat Mustan Yön salamurhaajien suojukset. Mitä te täällä teette? Kenen valtuuksilla te käytte näiden sotilaiden kimppuun!? Tiedättekö kuka minä olen?"
Ruffe nyökkäsi hiljaa. "Tunnen sinut hyvin, Matasi." Hän kuiskasi ja veti huppunsa pois. Itedin ruskeat kiharat heiluivat pään liikahtaessa. "Tunnetko sinä minut?"
"Ruffe…?" Matasi henkäisi. Hänen sormensa kiristivät otetta sauvasta. "Mitä sinä täällä teet? Etkö sinä olekaan enää mahtava luutnantti Ruffe Nikian? Kolmannentoista ryhmän toiseksi vahvin taistelija ja verta hyytävä demoni?"
Ruffen häntä ilmestyi hänen selästään.
"Yhä piilottelet sitä housuissasi kuten aina ennenkin? Kuinka lapsellista." Matasi perääntyi pari askelta. "Kuka tuo oli?" Hän osoitti peukalollaan taakseen. "Joku apureistasi?"
"Hän on Hertec Torpei." Ruffe murahti varoittavasti.
Matasin oli pakko katsoa selkänsä yli. "Tuo oli kolmannentoista ryhmän kapteeni? Kapteenikomentaja Joaripin oppipoika?"
Ruffe nyökkäsi. "Ja tunnetaan myös lempinimellä Burakima, Tatrabanin yön kauhu. Teurastaja ja niin edelleen. Ja myös minun kapteenini."
Matasi katsoi nopeasti Ruffea. "Mitä te täällä teette? Liittyykö tämä jotenkin siihen teidän erikoistehtäväänne?"
"Erikoistehtävään?" Itedi ihmetteli.
"Se minkä takia teitä ei ole näkynyt kolmannentoista ryhmän päämajassa vuoteen?" Nainen kysyi kylmästi.
Ruffe katsoi ylös naiseen. Hän oli kitukasvuinen ja ainoastaan puolet siitä mitä nainen oli pituutta. "Juu. Sovitaan vaikka niin."
Matasi perääntyi ja pisti keihäänsä pois. "En halua joutua tappelemaan teidän kansanne." Hän näytteli pelkäävänsä. "Hertec Torpei ja hänen uskollinen apinansa. Apua!"
Ruffe ei nauranut. "Häivy tältä saarelta ja vie kaikki apulaisesi mukanasi." Hän murisi.
"Mitä?" Nainen katsoi häneen ihmeissään. Aurinko pisti esiin hitaasti läntisellä taivaalla.
"Kuulit kyllä." Ruffe vastasi. "Minä vihaan sinua, mutten toivo kuolemaasi. Jos lupaat poistua saarelta heti kertomatta kenellekään, minä lupaan päästää sinut hengissä takaisin Tatrabaniin."
Matasi näytti kuin häntä olisi lyöty kasvoihin. Hän toipui kyllä nopeasti. "Sinä et ole edes minun ryhmässäsi! Millä oikeudella luulet voivasi edes pyytää minua harkitsemaan tuollaista?"
Itedi astui eteenpäin ja tiputti veitsensä narujen varaan. "Mata, minä en ehkä koskaan ollut toiseksi vahvin ryhmässäni mutta olen silti luutnantti. Hertec pyysi minua itse minua oikeaksi kädekseen vaikka minä olisin keksinyt heti kymmenen parempaa, sopivampaa ja luotettavampaa ehdokasta hänelle mutta hän ei suostunut kehenkään muuhun. Aika typerää kapteenilta jos minulta kysytään."
"Joillakin on typerät johtajat kun taas joillakin ei." Matasi huomautti ja tarttui kädellään taistelukeihääseensä. Sen toisessa päässä oli pistin ja punainen tupsu. "Sinun kapteenisi on yleinen vitsi koko Mustassa Yössä. Kolmastoista ryhmä on hänen takiaan pelkkä Joaripin henkilökohtainen palveluskunta. Kaikki tietävät että kapteenikenraali vain esitti että hän oli johdossa. Hänellä ei ollut oikeista taidoista tietoakaan. Pelkkä paska mikä paska."
"Älä tee noin." Ruffe mutisi varoittavasti.
"Tee mitä?" Nainen naurahti ja teki muutaman liikkeen keihäällään.
"Älä hauku kapteeniani." Itedi murisi ja nosti päänsä. "Se oikeus on varattu minulle." Hänen silmissään oli ruskea kiilto.
"Mitä sinulle tapahtui?" Matasi kysyi vihaisena. "Mitä tapahtui sille pienelle kakaralle joka ei jaksanut edes nousta ylös aamulla? Joka yritti olla muiden avuksi mutta olikin pelkkä taakka? Minä vedin sinut mukanani aina orjaleiristä Tatrabanin kaduille ja Mustan Yön riveihin! Sinun piti seurata minua aina! Sitten sinä hylkäsit minut mitään sanomatta ja liityit yhdeksänteen ryhmään sen Hertecin pariksi! Seuraavaksi kuulin että sinusta oli tullut kolmannentoista ryhmän luutnantti. Sinä jätit minut taaksesi! Miksi!?"
"En kerro." Ruffe vastasi. Hänen silmänsä hohtivat yhä vain kirkkaammin.
"Miksi hän valitsi sinut luutnantikseen! Sinä et edes osaa taistella! Et käyttää voimiasi! Et edes seistä ilman apua! Miksi!?"
"En kerro." Ruffe virnisti äkkiä. "Mutta arvaa miksi minä hyväksyin?"
Nainen katsoi itediä ihmeissään. "Alemmilla ei ole sananvaltaa ylennyksen kanssa." Hän murahti.
"Onpas." Itedi kuiskasi hymyillen. "Yhtä lailla kuin kapteeni valitsee kapteeninsa, ehdokas voi kieltäytyä. Kun Hertec tuli kysymään minulta, minun oli pakko hyväksyä. Tiedätkö miksi?"
Matami katsoi ihmeissään Ruffea jonka silmät hehkuivat ruskeana. Hän nielaisi vähän ja paransi otettaan keihäästä.
"Koska Hertec on ainoa ihminen kuka on ikinä huomioinut minut." Itedi risti kätensä ja alkoi mutista. Hänen kätensä viittoivat samalla merkkejä. Ennen kuin Matasi ehti sanoa muuta, niin kivetys hänen altaan murtui ja hän putosi. "Maaelementti. Kuoleman kuilu." Ruffe mutisi.
Nainen ehti juuri ajoissa iskeä keihäänsä tukkeeksi luolan suulle. "Perkeleen demoni!" Nainen murisi ja heilautti itsensä ketterästi takaisin kadulle.
Ruffe hyppäsi silmät yhä kiiltäen veitset leikaten ilmaa ympäriinsä. "Kuole."
Matasi sohi keihäällään Ruffea rintaan mutta tämän häntä ehti tarttumaan siitä kiinni ensin. Hän repäisi voimiensa takaa ja naisen tasapaino horjui. Ruffe potkaisi häntä vatsaan samalla liikkeellä ja tippui alas mustasta aukosta.
Keihäs tippui maahan itedin jalkojen juureen.
"Halusit tietää miksi hän valitsi minut? Miksi minä jätin sinut? Mitä minulle tapahtui?" Ruffe tuhahti ja katseli alas kuiluun. Auringon valo valaisi hitaasti reunaa. Hän hymyili. "En kerro." Hän potkaisi keihään ilmaan ja kaappasi sen mukaansa. "Hyvästi, Mata." Hän kuiskasi ja käveli pois. Hän nosti toisen kätensä ja huusi: "Sulkeudu!"
Kuilu katosi kivien täyttäessä suuaukon.
Mitä piditte? Lisäsin tuohon loppuun tuon Ruffe-kohtauksen. Ajattelin että ehkä olisi parempi luoda vähän syvempi kuva Hertecin parista. Toimiiko tarina?
Ares88
Tilanne oli paha. Merimiehet sekä merirosvot olivat menettäneet suurimman osan miesvahvuudestaan. Toinen merirosvoalus oli syttynyt tuleen ja demoneille ei tuntunut loppua. Matkalaivan kansi tuntui tulvivan demoneista.
Hän tunsi kuinka kolme rohtoa hyökkäsi hänen kimppuunsa yhtä aikaa. Ne erosivat tavallisista demoneista suuresti ihmismäisen vartalonsa takia. Ja myös koska ainoina demoneina jotka valtasivat laivaa, he käyttivät aseita luontaisten kykyjen sijaan.
Useimmat demonit taistelivat käyttäen joko demonivoimiaan tai ruumistaan. Vain harvat vaivautuivat hankkimaan saati opettelemaan aseiden käyttöä. Monet enemmän ihmismäiset demonit myös.
Hertec irvisti ja hyppäsi ilmaan yrittäen päästä ulos rohtojen saarroksesta. Mutta turhaan. Vaikka hän hyppäisi kuinka korkealle tahansa, rohdoilla oli kymmenen kertaa enemmän voimaa jaloissaan kuin ihmisellä. Ne hyppäsivät hänen eteensä, liikkui hän minne vain. Ne alkoivat nopeasti ahdistella häntä keihääntapaisilla aseillaan. Hertec löi yhden keihään kärjen sivuun ja syöksyi eteenpäin. Hän tappoi rohdon siihen paikkaan.
Mutta syöksyessään hän oli paljastanut kylkensä kahdella muulle rohdolle. Hänellä olisi aikaa torjua toisen hyökkäys mutta ei molempia. Hän irvisti ja valitsi väärästä välittämättä toisen rohdoista ja lävisti tämän kallon.
Hän aikoi juuri hyökätä viimeisen kimppuun kun tyhjästä ilmestynyt naginata lävisti sen rinnan. Hertec katsoi sivulle ja näki merirosvonaisen edessään. Tämän silmät olivat turvoksissa mutta päättäväiset.
"Tapoit sulhaseni." Hän mutisi tuskin kuuluvasti. "Ja setäni kuoli äsken verenvuotoon."
"Entä sitten?" Hertec murahti ja tarttui toisella kädellään pystyssä seisovaan naginataan. "Jos olisit halunnut minun kuolevan, äsken olisi ollut täydellinen hetki. Vai haluatko tappaa minut itse? Voin vakuuttaa että minä en kuole helpolla."
Nainen ei vastannut. Ojensi vain kätensä. Hertec irrotti naginatan kuolleesta rohdosta ja heitti sen naiselle. "Ole hyvä vain."
Nainen käänsi vihaisena päänsä ja katseli kannelle. Toinen merirosvolaivoista kellui vähän matkan päässä valtavana soihtuna. Toinen syttyi valtavana liekkinä.
"Miksi demonit hyökkäävät?" Nainen kysyi hiljaa. "Mitä ne haluavat tästä laivasta?"
"Mitä te haluatte tästä laivasta?" Hertec kysyi.
"Minä en tiedä. Tiedän vain mitä isä meille kertoi." Nainen vastasi. Samalla ryhmä demoneita ryntäsi heitä kohti kirkuen.
"Puhutaan siitä kohta." Hertec huusi ja hyppäsi eteenpäin kaiteen yli takaisin kannelle.
Hertec ja nainen taistelivat rintarinnan oven edessä pitäen eteenpäin tunkevat demonit loitolla.
Hertec tarkkaili naista tämän taistellessaan naginatallaan. Nopea vilkaisu kertoi Hertecille että nainen oli hyvä. Hänen tasapainonsa piti keihään painon ja hän pystyi liikkumaan tarpeeksi nopeasti iskeäkseen vihollista. Hän osasi monta liikettä ja tekniikkaa mutta ne tuntuivat niin… opetetuilta. Siitä tuntui kuitenkin puuttuvan jotain.
Äkkiä nainen kompastui kuitenkin omiin jalkoihinsa ja kaatui rähmälleen kannelle.
Hertec katsoi häntä onnettomana. Kuka tämä tyttö oikein on? Hertec huokaisi ja juoksi tytön luo. Hän tarttui tätä kauluksesta ja nosti tämän seisomaan.
"Auts!" Hän huudahti. "Eikö sinulla ole yhtään herrasmiesmäisyyttä?" Hän hieroi niskaansa.
"Opettele seisomaan niin minun ei tarvitse!" Hertec murisi ja halkaisi yhden demonin taas.
"Tämä on ensimmäinen kertani kun lähdin mukaan valtaukseen. Ja siitä tuli taistelu demoneita vastaan." Tyttö valitti kuulostaen kuin meinaisi oksentaa. "En tiennyt niiden olevan tällaisia luikeroita!" <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
Hertecin teki mieli vastata, muttei ehtinyt kun ovi lennähti auki ja Ruffe hyppäsi ulos. "Hertec!" Itedi huusi ja juoksi hänen luokseen kantaen seivästä. "Luulen löytäneeni mitä nämä etsivät."
Hertec katsoi seivästä kuinka se hohti. "Arvasin." Hän mutisi.
"Tuo vanha seiväskö? Mitä siitä?" Nainen ihmetteli taustalla.
Ruffe katsoi naista hetken mutta päätti odottaa parempaa tilaisuutta kysyä hänestä. "Eikä se vielä kaikki." Hän otti selästään suojakankaan ja heitti sen Hertecille. Yorichi lensi hänen käsiinsä.
Hertec arvasi heti että jokin oli pielessä.
"Se kutsu vaikuttaa jopa Yorichiin." Ruffe sanoi epätoivoisesti. "Mitä voimme tehdä?"
Hertec katseli ympärilleen nopeasti. Demonit myös olivat huomanneet seipään kutsun ja ryntäsivät sitä kohti joukolla rymisten.
"Olemme pulassa." Hertec mutisi. Hän katseli ympärilleen etsien apua. Ja löysikin sen. Hän virnisti. "Ruffe, Huora, suojatkaa minua." Hän heitti Yoricihin vyölleen ja lähti juoksemaan.
"Minä en ole huora!" Nainen huusi vihaisena. "Nimeni on Sreal!"
"Ketä kiinnostaa?" Hertec huusi ja juoksi.
"Minä olen Ruffe." Itedi esitteli itsensä herramiesmäisesti. "Hauska tavata."
"Kuole." Nainen murahti varoittavasti ja seurasi Herteciä.
"Auts. Missä palaa." Ruffe mutisi innoissaan. Samalla hän muisti missä oli ja mitä hänellä oli käsissään. Hän lähti kiireesti juoksemaan Hertecin perässä.
"Heitä se tänne!" Hertec huusi.
Seiväs lensi hänen käteensä. Hän otti pari askelta ennen kuin heitti sen laidan yli, palavaan laivaan. "Irrottakaa se!" Hän huusi. "Irrottakaa laivat toisistaan!"
Merimiehet katselivat kuinka demonit seurasivat hulluina seivästä liekkeihin.
Nopeasti sekä merimiehet että –rosvot taistelivat irrottaakseen laivat toistaan. He katkaisivat heittokoukkujen narut ja heittivät lankut veteen. Hitaasti laivat alkoivat erota toisistaan.
Hertec katseli huohottaen kuinka merirosvoalus paloi poroksi ja demonit ja seiväs sen mukana. Hertec nojautui laitaan väsyneenä. "Kuka olisi sen olevan näin… virkistävää."
"En minä ainakaan." Ruffe vastasi virnuillen. Hän katsoi vierellä seisovaa naista joka oli rojahtanut istumaan. "Mutta seura ainakin on parantunut." Äkkiä hän muisti että oli loukkaantunut ja irvisti.
"Älä rasita itseäsi. Voit vaikka kuolla." Hertec hymähti ja lähti kävelemään pois. Äkkiä hän tunsi useita katseita selässään. Hän kääntyi hitaasti nähdäkseen jokaisen pystyssä pysyvän merimiehen sekä merirosvon katsovan häntä mulkoillen. Hertec huokaisi. Ei hetken rauhaa.
"Mitä te teitte?" Yksi merimiehistä tiuskasi vihaisesti.
"Hei hei! Rennosti nyt! Mehän pelastimme juuri kaikkien hengen." Ruffe huudahti ja nousi vaivalloisesti pystyyn.
"Mutta miten te saitte usutettua demonit pois meidän kimpustamme?" Joku toinen huusi. Merirosvo tällä kertaa.
Hertec katsoi rauhallisin mielin palavaa merirosvolaivaa. Demonien kärsivä kirkuna kuului tänne saakka. "On asioista joista teidän ei kannattaisi huolehtia." Hän vastasi hitaasti ja kääntyi pois. "Ruffe."
Itedi nyökkäsi ja käveli Hertecin perään.
"Tiedät heidän suuttuvan nyt entistä enemmän vain." Ruffe mutisi heidän astuessaan hyttiin.
"Näytänkö siltä että välitän?" Hertec murahti kylmästi. Sitten hän pysähtyi ja kääntyi. "Teidän kannattaisi saada tämä purkki putsattua ja liikkeelle nopeasti. Kun demonit huomaavat että niitä on huijattu, ne voivat suuttua vähän."
Tämä näytti saavan miehiin vauhtia. He alkoivat juoksennella ympäriinsä heitellen demonien ruumiita yli laidan ja laskien purjeet alas.
"Entä miehet saarella?" Joku huusi. "Emme voi jättää heitä?"
"He ovat kuolleet." Yksi merirosvo vastasi. "Me tapoimme heidät heti kun he katosivat teidän näkyvistänne."
"Te perkeleet!" Merimies huusi ja aikoi tönäistä merirosvoa mutta tämä veti miekkansa esiin.
"Halutko tapella?"
Miehiä molemmilta puolilta ryntäsi estämään minkään vakavamman syntymistä.
Hertec katseli tilannetta tylsistyneenä tasanteelta. Hän oli pukenut päälleen matkavaatteensa. Yorichi lepäsi kuitenkin tiukasti hänen vierellään. Hän ei halunnut ottaa riskiä että se heräisi nyt. Nyt, kun hänellä ei ollut omia demonivoimia nimeksikään ja miekan ollessa poikki.
Ruffe heitteli aikansa kuluksi kolikoita ilmaan saaden ne kilahtamaan niiden kimmotessa toisiinsa.
He katselivat kuinka kapteenin ruumista kannettiin pois. Miehen huulilla oli hymy vaikka hänen kurkussaan oli valtavan kokoinen viilto.
"Olen kateellinen." Ruffe kommentoi näkymää. "Niin harva saa nykyään kuolla hymy huulillaan."
"Nosta huulet korviisi niin voin lähettää sinut matkaan hymy huulilla." Hertec murahti.
"Oletko yhä vihainen!?" Itedi huudahti väsyneesti. "Mielessäni ei edes käynyt tällainen mahdollisuus."
"Eikö?" Lohikäärme kysyi epäillen.
Ruffe katsoi muualle. "Ehkä pari rohtoa mutta en enempää."
Hertec tuhahti, muttei ehtinyt vastata kun heidät keskeytettiin. Merirosvonainen, Sreal käveli heidän luokseen mukanaan toinen mies. Kumpikaan ei näyttänyt iloisilta. He kävelivät heidän viereensä ja jäivät odottamaan. Mutta kumpikaan demoneista ei huomioinut ihmisiä.
Lopulta merirosvolta loppui kärsivällisyys. "Tekö tapoitte Unrin ja Meton?" Hän kysyi kärsimättömästi.
Hertec ei viitsinyt vastata. Ruffe kuitenkin nyökkäsi.
"Entä sitten?" Pieni itedi kysyi ja jatkoi heittelyä. "Haluatteko tietää miten? Miksi? Kertokaa ja autan parhaani mukaan."
Merirosvo irvisti ja aikoi mitä ilmeisemmin huutaa mutta Sreal keskeytti hänet. "Tämä riittää, kiitos. Tule, mennään!" Hän käski miestä.
Tämä ei ilmeisestikään halunnut seurata käskyä mutta vastahakoisesti seurasi pois.
"Oliko hän tärkeä sinulle?" Hertec kysyi yllättäen. "Se poika joka leikki pappia?"
Merirosvo kääntyi yllättäen vihaisesti irvistäen.
"Ymmärtäähän sen." Hertec hymyili hiljaa. "Veljekset usein välittävät toisistaan."
Ruffe katseli merirosvoa hetken aikaa mutta puristeli päätään. "Oletko varma?" Hän kuiskasi.
Hertec jätti itedin huomiotta. "Haluatko kostaa hänet?"
"Metra!" Sreal varoitti ja tarttui miestä käsivarresta. "Älä tee sitä!"
"Minun veljeni oli vain kuusitoista! Ei edes mies!" Hän huusi päin Hertecin naamaa.
"Mutta tiesi varmasti mihin ryhtyi liittyessään merirosvoksi? Eikö?" Lohikäärme katsoi viimein miestä silmiin. "Sinä hänet tänne lähetit? Ymmärsikö hän varmasti riskin mitä seuraisi kun ryhtyy merirosvoksi?"
Ruffe huokaisi. Miksi hänen pitää olla näin provosoiva aina! Hän mietti ja katsoi mitä tapahtuisi.
Mies näytti saaneen raivokohtauksen ja ravisti Srealin käden pois ja ryntäsi eteenpäin. Hän aikoi juuri vetää miekkansa kun jokin esti häntä. Hertec katseli miehen silmiä. Hän ymmärsi sen tuskan. Liiankin hyvin. Hän tiesi mitä kaikkea mies oli valmis tekemään veljensä muiston takia. Eikä ajatus rauhoittanut häntä.
Juuri kun Metra aikoi vetää miekkansa hän huomasi että jokin esti häntä. Vasta silloin hän huomasi että Hertec oli ilmestynyt hänen eteensä kuin tyhjästä ja piteli kädellään hänen miekkaansa alhaalla.
"Veljesi ryhtyi merirosvoksi omasta vapaasta tahdostaan." Hän sanoi viimein. "Hän ehkä halusi seurata sinua tai päihittää sinut. En tiedä enkä välitä. Tiedän vain että hän oli valmis uhraamaan henkensä jonkin takia ja se riitti." Hän katsoi miehen ohi Srealiin. "Vaikka hän sinulla olisi kuinka monta asiaa olet tehnyt hänen vuokseen, vaikka kuinka monta kertaa suojelit häntä tai hankkinut hänet vaikeuksiin, loppukädessä valinta oli hänen. Jokainen valitsee itse oman reittinsä mitä elää." Hän madalsi ääntään niin että vain tämä mies kuuli. "Emmekä me isoveljet voi mitään pikkuveljemme tai -siskojemme kohtaloille."
Matra näytti katsovan Herteciä aivan uusin silmin. Hertec päästi viimein irti ja käveli pois. "Jos yhä haluat tappaa minut, ole hyvä ja yritä. Mutta kuten sanoin jo entiselle-tulevalle kälyllesi, minä en kuole helposti."
Matra jäi nojaamaan kaiteeseen katse tyhjyyteen kohdistuen.
Ruffe nappasi kolikot ilmasta ja juoksi Hertecin perään.
Sreal katseli heidän peräänsä ihmeissään. Hän nosti kätensä silmiensä eteen. Niiden ympärillä oli sideharsoa mutta himmeät punaiset jäljet olivat yhä muistutuksena kahdesta kunaista jotka olivat naulanneet hänen kätensä seinään. "Keitä ihmeitä nuo kaksi ovat?" Hän kuiskasi itsekseen.
"Olipas se kauniisti sanottu." Ruffe sanoi heidän kävellessään tasanteella. "Voisi jopa luulla että puhuit suoraan sydämestä?"
Hertec mulkaisi itediä varoittavasti. "Minulla on vihamiehiä enemmän kuin muille jakaa." Hän murahti.
Etkä liata käsiäsi vereen enempää kuin on pakko. Ruffe lisäsi mielessään.
Seuraavat päivät kuluivat kireässä tunnelmassa. Kun laiva oli viimein saatu putsattua demonin raadoista, huomattiin että laivan päämasto oli rikki. Joku demoneista oli puraissut siihen myrkkyhampaillaan ja myrkky oli syövyttänyt maston melkein läpi. Eikä se ollut ainoa ongelma.
Rohto-demonit olivat keksineet rikkoa laivan peräsimen niin, ettei sitä voitu enää ohjata. Tätä ei oltu huomattu ennen kuin vasta liian myöhään. He olivat ajelehtineet merivirroilla ties kuinka kauan.
Mutta kaikista pahinta oli tunnelma. Kun yhteinen vihollinen oli poissa, näytti siltä että he jatkaisivat siitä mihin jäivät. Mutta koska kummalakin osapuolella oli liian monta haavoittunutta yhteisissä hoitotiloissa, kukaan ei halunnut aloittaa tappelua – vielä.
Heidän oli myös muistettava, ettei heitä enää ollut kuin nimeksikään. Heistä olisi saatu muodostettua ehkä yksi kokonainen miehistö – kaikista kolmen aluksen miehistöistä.
Ja sitten oli vielä suurin ongelma. Minne seuraavaksi? Peräsin voitaisiin kyllä korjata mutta se ei ratkaissut ongelmaa.
Koska kaikkien laivojen kapteenit makasivat merenpohjassa ja niin myös förstitkin, jäljellä olevat toiset perämiehet riitelivät johtajuudesta.
"Tämä on meidän laivamme joten minulla on johto!" Merimiesten päällikkö huusi merirosvoille.
"Me pelastimme teidät ja uhrasimme kaksi laivaa! Minun kuuluu saada johto!" Merirosvojen päällikkö huusi.
"Vai pelastitte? Kaikkea sitä kuuleekin! Te hyökkäsitte ensin, senkin paskat!" Merimies huusi vihaisesti.
"Mitä sanoit? Sanopas se uudestaan! Uskallapas sanoa se uudestaan!" Merirosvo huusi takaisin raivoissaan.
Samanlaiset huudot täyttivät laivan kantta päiväkausia. Kumpikaan osapuoli ei halunnut antaa periksi.
"Ettekö te voi jo lopettaa!?" Ruffe huusi epätoivoisena kolmantena päivänä. Hän istui laivan kaiteella. Aallot paiskoivat laivan runkoa. Hän oli yrittänyt saada merimiehiä ja –rosvoja toimimaan yhdessä koko tämän ajan mutta turhaan.
"He eivät kuuntele sinua." Sreal nojautui kaiteeseen hänen viereensä. "Tämän laivan miehistö ei palvella heidän kimppuunsa ja tovereitaan tappaneiden merirosvoja. Eivätkä merimerirosvot suostu ylpeyttään taivuttamaan niskojaan." Hän katsoi ulapalle hiljaa. "Miksei hän tappanut minua?"
Itedi katsoi naista hetken aikaa. Hän oli kaunis, noin nuoreksi. Saisi olla enemmän rintaa mutta kaikkea ei kai voi saada. Ruffe arvioi mielessään. Kauniit ruskeat hiukset, sopivan kiharat. Tummanruskeat silmät ja kauniit kasvot. Menisi Tatrabanissa kuin kuumille kiville.
"Mitä oikein teet?" Sreal perääntyi askeleen. Hän oli huomannut Ruffen katseen eikä pitänyt siitä.
"Mietin niitä näitä." Itedi vastasi haukotellen ja hyppäsi kannelle. "Jos haluat vastauksia, minulta niitä on turha odottaa. Mutta vielä vähemmän häneltä. Hän on varmaan tietoinen teoistaan vain alle kolmanneksen ajasta."
Sreal katseli itedin selkää vihaisena. Hän oli odottanut saavansa vastauksia tältä pojalta joka vaikutti tuntevan Hertecin, muttei ollut siitä enää niin varma. He eivät vaikuttaneet niin läheisiltä kuin aluksi. Hän siirsi katseensa laivan keulaan jossa Hertec seisoi katse ulapassa. "Mitä oikein mietit?" Hän kuiskasi itseltään.
Hertec nojasi keulaan laiskana katsellen jatkuvasti horisonttiin. Kuin odottaen että hänen eteensä ilmestyisi rannikko minä hetkenä hyvänsä.
"Huomenta!" Hän kuuli Srealin pirteän äänen takanaan. Hän ei jaksanut edes kääntyä.
Nainen hyppäsi ketterästi seisomaan kaiteelle. "Näkyykö mitään?" Hän kysyi iloisesti.
Hertec mulkaisi naista pahasti. "Mitä haluat?"
Sreal lopetti hymyilemisen. "Miksi et tappanut minua?"
"Miksi olisin tappanut sinut?" Hertec vastasi ja käveli pois.
"Tapoit sulhaseni yllättävän helposti. Ja hän oli hyvä soturi. Enkä ole puolueellinen." Hän seurasi häntä kävellen kaiteella. Hertec huomasi että nainen kulki paljain jaloin.
"Sinua ei näyttänyt häiritsevän että hän kuoli?" Hertec tuhahti. "Toisin kuin hänen veljeään."
Sreal hyppäsi ilmaan, teki voltin ilmassa ja laskeutui kevyesti Hertecin eteen. "Liitto oli järjestetty."
Hertecin oli pakko naurahtaa. "Tekevätkö merirosvot niinkin pyhiä liittoja kuin naimakaupalla?"
Sreal näytti suuttuvan. "Tietenkin! Isäni on Pääkallosumun päällikkö ja me olemme mahtava laivasto. Meillä on allamme yli kaksikymmentä laivaa ja miehistöt." Hän nosti koppavasti päätään. "Toisin sanoen me olemme Raktirinmeren kiistattomat valtiaat."
"Minä kuulin jostain että Viestilinnuilla on allaan yli kolmekymmentä alusta ja miehistöt. He ovat kiistattomat valtiaat Tatrabanista katsoen." Hertec vastasi virnistäen. "Niin minä ainakin olen kuullut."
Srealin itsevarmuus näytti varisevan. "Ainoastaan Vapaakaupunkien puolella." Hän kuitenkin huomautti itsevarmasti. "Utrica ja Opica-saaret kuuluvat kiistatta meille."
"Tiedän myös sen että Karpa 'Kolme arpea' Suao, on loukkaantunut kuolettavasti." Hertec virnisti hiljaa. "Vanha vaiva aukeni uudestaan kun hän yritti liikaa."
Srealin silmät laajenivat hämmästyksestä. "Mistä sinä tiedät tuon?" Hän katseli ympärilleen.
"Minulla lähteeni." Hertec virnisti. "Onko hän vielä elossa?"
"Isäni on elossa ja hyvissä voimissa. Hän elää vielä sata vuotta minun jälkeeni!" Nainen kohotti leukaansa uhmaavasti. Eikä hän ole koskaan hävinnyt yhtään taistelua."
"Eikö?" Hertec kysyi. "Ei edes silloin kun hänet merkittiin 'Kolmeksi arveksi'?"
Sreal astui kauhuissaan taaksepäin kuin häntä olisi lyöty. "Kuinka sinä tiedät tuon? Kuka sinä olet?"
"Hertec Torpei." Lohikäärme vastasi yksinkertaisesti ja käveli pois.
"Olenko kuullut tuon nimen jossain?" Sreal mietti hetken aikaa. "Se kuulostaa tutulta…" Mutta hän ei keksinyt. Hän katseli Hertecin perään taas tämän painuessa hyttiin.
Vai on se arpinaama yhä elossa. Hertec mietti hiljaa. Siitä on jo viisi vuotta. Ihme että se mies on vielä elossa.
Hän muisteli laivamatkaansa Punarannikolta Tatrabaniin. Orjalaiva oli jäänyt merirosvojen saaliiksi.
Häkin ovi avautui kolahtaen. Hertec nosti päätään. Hän oli yltä päältä liassa ja kuivuneessa veressä. Hänen valkoiset hiuksensa olivat takussa ja kasvot likaiset. Hän oli yltä päältä ruhjeissa ja mustelmissa. Mutta silti katsoi julkeasti ylös vartijaan. Hän yllättyi kun tulija ei ollutkaan vartija. Kokonaan uusi mies seisoi hänen edessään.
Hänet oli lukittu häkkiin hänen melkein tapettua yksi vartijoista. Häntä oli kuitenkin muistettu hakata ja potka säännöllisesti.
"Tule!" Mies ärähti.
Hertec katsoi miestä hetken aikaa. Tämän kädessä oli tikari joka näytti olevan valmiin iskemään.
"Tule!" Mies ärähti uudestaan.
"Anteeksi," Hertec hymyili ja nousi pystyyn. "Tarjoillaanko ruoka salissa vai kannetaanko se tällä kertaa hyttiin?"
"Oikein vitsiniekka?" Mies hymähti ja töni Herteciin nopeutta.
"Voitteko pyytää siivoojaa olemaan pikkuisen tarkempi. Viimeksi löysin pölyä tyynyistäni." Hertec jatkoi hymyillen iloisesti.
"Joo, minä kerron." Mies lupasi virnuillen.
Hertec johdatettiin laivan kannelle. Hänen silmänsä arastivat auringon kirkkautta. Hän huomasi heti jokin oli vialla. Ensinnäkään yhtäkään laivan miehistöstä ei ollut näkyvissä. Ei sillä että hän kaipaisi heitä. Hän näki ainoastaan vaarallisen näköisiä miehiä ja naisia.
Samalla hän huomasi että laivan orjat oli nostettu kannelle ja heitä tarkastettiin kokoajan.
Hertec katseli ympärilleen. Toinen alus oli ankkuroitunut heidän viereensä. Sen salossa oli pääkallolippu.
"Upeaa." Hertec mutisi hiljaa.
"Mitä?" Mies murahti varoittavasti.
"Ei mitään!" Hertec vastasi hymyillen. "En vain muistanut että minulla oli tänään ulkoiluvuoro."
"Kuinka kauan sinä oikein suollat noita vitsejäsi, poika?" Mies kysyi ärähtäen.
"Anna pojan olla!" Kuului outo ääni. Hertec ja mies kääntyivät katsomaan kuinka nuori tyttö käveli kannelle vihaisen näköisenä. Hertec näki heti että tyttö oli miesten matkassa. Tämän ruskeat hiukset oli sidottu niskaan lenkillä. "Vie hänet muiden joukkoon kuin olisi jo!"
"Kyllä, neiti." Mies vastasi alentuneesti.
Hertec tönäistiin muiden orjien joukkoon. Hän katseli kuinka orjia tarkastettiin huolellisesti, heidän kuntonsa, terveytensä, ikänsä. Kaikki mikä vaikutti edespäin hintaan. Kuului molskahdus kun joku tönäistiin yli laidan.
"Miksi noin teit?" Joku nainen kysyi vihaisena tönäisijältä.
"Se oli vain vanha kaakki. Pysyi tuskin pystyssä." Mies vastasi.
"Se mies osasi yli kuutta kieltä! Tiedätkö paljon sellaisesta maksetaan?" Nainen huusi vihaisena.
Mies katsoi laidan yli ja huokaisi. "Se upposi jo. Upposi kuin kivi."
"Älä koske noihin enää!" Nainen karjui vihaisena. "Ei sitä koskaan tiedä mitä jalokiviä löytää."
"Pääsisinköhän minäkin uimaan…?" Hertec mietti itsekseen.
"Voit päästäkin jos haluat." Hänelle vastattiin. Sama tyttö joka oli käskenyt miestä seisoi hänen edessään. "Nimi?"
Hertec haukotteli. "Arvaa."
Tyttö näytti suuttuvan. "Voin käskeä Sorrin työntämään sinut veteen koska tahansa! Ja usko, hän tottelee! Nimi?"
Hertec mietti hetken. "Beninzakra Gaza." Hän vastasi hymyillen. Hän huomasi että rannikko näkyi horisontissa.
Tyttö veti hänet eteenpäin ja käveli hänen ympärillään. "Miksi sinussa on noin paljon mustelmia?"
"Me painimme paljon tällä laivalla vartijoiden kanssa. Hyvä tapa pitää lihakset kunnossa." Hertec vastasi väsyneesti. "Mitäs luulisit?"
"Sinä näytät että kaadut ihan kohta. Oletko varmasti kunnossa?"
Hertec katsoi häntä ihmeissään. "Onko sillä väliä?" Hän huomasi tytön vyöllä olevat veitset. "Syteen tai saveen." Hän hymähti.
"Mitä?" Tyttö ihmetteli kun Hertec hyppäsi eteenpäin. Hän tönäisi tyttö rinnasta ja veti samalla tämän veitset itselleen. Hän ryntäsi eteenpäin kohti lähintä vartijaa.
Hän hyppäsi ja viilsi veitsillä vinoittain miehen rinnan yli. Hän otti miehen rinnasta tukea ja hyppäsi tämän yli mastoon.
"Ottakaa se kiinni!" Huudettiin. Hertec huomasi että miehellä oli valtava arpi kasvoissaan. Tällä oli myös parhaimmat aseet. Varmaankin kapteeni. "Onko Karak kunnossa?"
"Selviää hengissä. Tikarit eivät yltäneet syvälle." Joku vastasi hänelle.
Mies huokaisi ja katsoi mastoon. "Hei poika! Mitä luulet tekeväsi?"
Hertec oli kavunnut maston päähän ja katseli sieltä alas. Hän huomasi että muita miehiä kiipesi kokoajan lisää.
"Ajattelin paeta, jos se sopii!" Hän huusi alas virnuillen.
Alhaalta kuului naurua. "Paeta? Minne? Olemme keskellä merta?"
"Rannikko näkyy tuolla!" Hertec osoitti kädellään suuntaa.
"Luuletko selviytyväsi tuonne asti pelkillä käsivoimin?" Mies kysyi häneltä ihmeissään.
"En tiedä ellen kokeile." Hertec vastasi ja nousi seisomaan huojuvasti parrulle. Merirosvot lähenivät kokoajan. Hertec kohottautui puolustautumaan.
Merirosvojen kapteeni nauroi. "Luuletko pääseväsi edes veteen asti elossa?"
Hertec katseli eteensä ja taakseen. Sitten hän virnisti. "Helposti."
Alhaalla merirosvot katselivat ihmeissään kun Hertec ryntäsi eteenpäin ohuella parrulla. Häntä vastaantuleva merirosvo tavoitteli hätääntyneenä omaa asettaan jonka oli laittanut huultensa väliin. Hertec hyppäsi kuitenkin miehen ali purjeeseen kiinni. Hän heitti itsensä miehen taakse ja potkaisi tämän pois tasapainosta.
Mies tippui huutaen alas. Hän sai onnekseen verhosta tukea, ettei saanut pahempia vammoja.
Lisää merimiehiä alkoi nousta ylös köysiä pitkin. Muutama asettivat nuolia jousille. Kapteeni kuitenkin pysäytti heidät. "Antakaa hänen olla!" Hän käski hymyillen. "Poika, kuka olet?"
Hertec laskeutui pehmeästi purjetta myöten alas kannelle. Aivan kapteenin eteen. "Beninzakra Gaza, kai."
"Beninzakra…" Merirosvokapteeni mutisi. "Haluaisitko liittyä miehistööni?"
Koko laiva kuohahti.
"Mitä?!" Tyttö huusi ihmeissään. "Oletko tosissasi? Tuon? Sehän kävi miesten kimppuun! Ryösti minun aseeni! Viilsi Karakin vatsan auki! Tiputti Histarin mastosta!"
"Mitä olit niin typerä että annoit pojan viedä aseet?" Kapteeni tuhahti vihaisesti. "Ja nuo kaksi hävisivät koska eivät ottaneet vastustajaansa tosissaan! Se on pahin virhe mitä voi tehdä. En tee mitään sellaisilla miehillä jotka eivät tiedä taistelun perusasioista edes!"
"Mutta silti tuo!" Tyttö huusi. "Isä, tuo on maakrapu! Sen näkee jo hänen katseestakin!"
Mutta kapteeni ei vastannut. "Mitä sanot? Haluatko pestin?"
"En." Hertec vastasi hymyillen. "Minä olen maakrapu ja pysyn sellaisena mielelläni. Minulla on jo unelma sitä paitsi."
"Ai jaa?" Kapteeni kysyi. "Mikä?"
Hertec ei vastannut. "Päästätkö minut menemään vai pitääkö minun raivata tieni läpi?" Hän hymyili.
Merirosvot kerääntyivät heidän ympärilleen tiukentaen ympyrää. Kapteeni kuitenkin nauroi vain. "Juuri tuon takia minä pidän sinusta! Puhut mitä ajattelet ja urheasti. Mutta onko sinusta sanojesi takaajaksi?"
Hertec katseli puukkojaan. "Minä taistelen yleensä miekalla…"
"No antakaa se hänelle!" Mies huusi hymyillen. "Saat sanani, jos päihität minut, saat lähteä laivasta. Saat jopa veneenkin. Vain osoittaakseni armeliaisuuttani."
Miehet nauroivat hiljaa heidän ympärillään. Hertecille ojennettiin miekkaa mutta hän torjui sen. "Minulla on jo oma. Se on ruumassa."
"Ei ole. Siellä ei ole yhtään miekkaa." Kapteeni vastasi. "Kaikki orjien tavarat ovat tuossa." Hän osoitti kasaa heidän vierellään.
Kasan päällä oli Marui.
Hertec juoksi innokkaana soittimensa luo ja nosti sen tutkittavaksi. "Ihan kunnossa. Muutama jousi on vähän löysällä tosin…"
"Hei poika! Haluatko miekkaa? Vai oletko muuttanut mielesi?"
Hertec kääntyi hymyillen. "En tarvitse. Minullahan on oma." Hän veti Maruin huotrastaan. Sen terä välkkyi auringossa.
Ihmiset hämmästelivät hänen miekkaansa kun hän veti sen eteensä. "Marui, Kymmenes Sointu." Hän tiputti soittimen jalkoihinsa ja kohotti miekkansa. "Taisteletko vai et?"
Kapteeni katseli tilannetta täysin uusi silmin. Pojan silmät eivät enää hymyilleet. Eivät iloisesti ainakaan. Niissä oli tulta. Tulta jota näki harvoin. Poika tiesi voittavansa muttei ylvästellyt siitä. "Sinä todella uskot voittavasi?"
"Tämä miekka ei koskaan häviä. Ei kun sen tyyliä käytetään." Hertec vastasi. "Vedä!"
Kapteeni käski muut kauemmaksi ja veti sitten omat kaksi lyhyttä miekkaansa. "Varoitan, minä en kuole helposti."
Hertec virnisti. "Enkä minä."
"Viimeinen tarjous." Kapteeni hymyili.
"Ei kiitos." Hertec kumarsi. "Hertec Torpei. Se on oikea nimeni."
"Karpa Suao." Merirosvo kumarsi takaisin.
Kun miekkailijat asettuivat paikoilleen, ihmiset alkoivat lyödä vetoa. Ei kumpi voittaisi vaan kuinka monella iskulla poika häviäisi. Kukaan ei uskonut pojan mahdollisuuksiin.
Sitten he lähtivät liikkeelle. Mies aikoi lopettaa sen kivuttomasti viiltäen pojan kurkun auki mutta jotain meni vikaan. Ensinnäkin poika ei enää ollut hänen edessään. Ja hän tunsi että jokin oli väärin.
Sitten hän tunsi kuinka hänen jalkansa petti hänen altaan. Hän kaatui kannelle tajuttomana.
Hertec huitaisi veren pois terästä ja käveli huotran luo.
"Kymmenen Enkeliä, Kolme arpea." Hän kuiskasi samalla kun laittoi miekan huotraan ja käveli pois. Hän nappasi tavaroiden seasta omat tavaransa ja juoksi laidalle. Alhaalla kellui pieni soutu vene joka oli ahdettu täyteen ryöstösaalista. Hertec hyppäsi kaiteen yli. Hän irvisti kun kipu tavoitti hänet. Hänen paitaansa ilmestyi punainen läiskä joka laajeni laajenemistaan.
Vasta kun molskahduksen ääni tavoitti katsojien korvat, he tajusivat mitä oli tapahtunut.
"Isää!" Tyttö kirkui ja juoksi kaatuneen miehen luo.
Kaikki olivat niin shokissa, etteivät huomanneet Herteciä lainkaan. Vasta kun kapteenin terveys oli taattu, he huomasivat ajatella poikaa. Mutta sillä välin Hertec oli jo rantautunut. Kuumeisena hänet kaapattiin seuraavana päivänä uusien orjakaappareiden kynsiin.
Hertec hymyili surullisesti muistolle. Silloin olin aivan varma että tapoin sen miehen. Ja se tyttö… Hän ajatteli ja samalla huomasi jotain. "Minä olen idiootti."
"Niin oletkin." Ruffe vastasi yksinkertaisesti. He istuivat hytissä vierekkäin. "Mutta mikä sai sinut tajuamaan sen nyt?"
"Ei mikään." Hertec murahti ja paneutui makuulle. Sreal on se määräilevä tyttö sieltä laivasta. Hän kirosi itseään. Miksen huomannut sitä aikaisemmin?
Sinä päivänä Hertec ja Ruffe istuivat syömässä laivan peräkannella. He uskoivat olevansa siellä rauhassa muiden korvilta ja katseilta.
"He eivät ole vieläkään päässeet päätökseen." Ruffe huomautti keskustelevasti ruokailun lomassa. "Pitäisikö heitä vähän auttaa?"
"Ei." Hertec vastasi ykskantaan. "Tämä yö vielä."
"Entä sitten?" Itedi kyseli.
Hertec katsoi ystäväänsä silmiin. "Miltä sinusta tuntuisi olla laivan kapteeni?"
Ruffe ei näyttänyt heti ymmärtävän mistä oli kyse. Äkkiä hänen huulilleen ilmestyi ymmärtävä hymy. "Äiti sanoi aina että kapteenin lakki sopi minulle."
Hertec tuhahti. "Riittää kun ohjaat laivan Utricaan mahdollisimman pian."
"Tämä laiva ei koskaan kanna sinne asti." Keskusteluun liittyi uusi ääni. Sreal käveli vakaasti heidän eteensä ja istahti alas. Hän veti oman ateriansa esiin. "Runko on liian pahasti vaurioitunut. Pienikin myrsky tarkoittaa loppua."
"Eikö sinulla ole omia ystäviä joiden kanssa syödä?" Hertec murisi. "Kuten hait?"
"Te olette paljon kiinnostavampia." Sreal vastasi yksinkertaisesti. "Masto on katkeamispisteessä." Hän jatkoi keskustelua. "Se kestää enää korkeintaan kaksi päivää. Tuuli riepottelee sen poikki sitten."
"Tunnetko sinä laivat?" Ruffe kysyi epäuskoisena.
"Tietenkin." Sreal vastasi ja nosti ylpeänä leukaansa. "Minähän olen sentään mahtavimman merirosvolaivaston johtajan tytär. Olisi häpeä jos en tuntisi."
"Totta." Itedi myönsi. "Minne asti me pääsisimme?"
"Jos onni meillä olisi ja taitava navigaattori, Opica-saarille." Sreal vastasi nopeasti. "Tietenkin jos he pääsisivät yhteisymmärrykseen päämäärästä. Ja jos navigaattori tietää meidän sijaintimme."
Hertec kuunteli liittymättä keskusteluun. Onneksi lähes samat asiat pyörivät myös Ruffen kuin hänenkin päässään.
"Kuinka pitkä matka Opica-saarilta on Utricaan?" Ruffe kysyi sopivasti.
Sreal laski nopeasti päässään. "Nopea laiva pääsee sen viidessä päivässä. Mutta asia erikseen kannattaako minun mennä? Merirosvot hirtetään hetkessä siellä."
"Pitäisikö meidän välittää?" Hertec murahti mutta Ruffe huusi nopeasti peittäen hänen äänensä alleen. "Tiedätkö sinä meidän sijaintimme?" Itedi kysyi innoissaan. "Osaatko niille saarille?"
"En halua ylpeillä mutta…" Nainen aloitti hieraisten nenäänsä.
Diiva! Hertec huusi mielessään.
"tunnen nämä vedet kuin omat taskuni. Ja olen varmaan paras navigaattori koko Raktirin meressä." Hän lopetti hymyillen.
Ruffe katsoi Herteciin joka oli muka syventynyt syömiseen. "No?" Hänen oli pakko kysyä lopulta.
"No mitä?" Hertec ihmetteli.
Ruffella oli kerrankin vakava katse. "Nyt ei ole leikin asia."
"Hyvä on." Hertec huokaisi ja nousi seisomaan. Hän veti lainaamansa miekan käsiinsä. "Mutta jos emme pääse Opica-saarille kahdessa lupaamassasi päivässä, minä tapan sinut." Hän käveli pois.
Sreal hymähti kuin hän olisi lausunut huonon vitsin.
"Se ei ollut vitsi." Ruffe kuiskasi ja seurasi perästä.
Nainen nielaisi nopeasti ja juoksi heidän peräänsä.
"Mitä te suunnittelette?" Hän kysyi hädissään.
"Mitä luulisit?" Ruffe virnisti iloisesti ja veti puukkonsa esiin. "Otamme laivan haltuumme. Vai pitäisikö sanoa että 'me kaappaamme laivan'?" Hän mietti. "Joka tapauksessa. Aloitamme kapinan."
"Oletteko hulluja!" Sreal huudahti. "Heitä yli kolmekymmentä! Luuletteko heidän muka kumartuvan kahden kakaran edessä? Ei pahalla." Hän sanoi heidän kääntyessä katsomaan häntä mulkoillen.
Äkisti Ruffe hymyili. "Kolmekymmentä vain?" Sreal näki kuinka pienen pojan silmät äkkiä vaihtoivat väriä. Se oli enneminkin pelkkä vivahdus mutta hän olisi voinut vannoa että hetken pojan silmät olisivat olleet myrkynvihreät.
Hän työnsi asian mielestään. "Oletteko hulluja!?" Hän kysyi heiltä heidän laskeutuessaan kannelle. Merirosvot ja merimiehet olivat taas käsikähmässä. "Nämä eivät ole tavallisia pulliaisia! He voivat tappaa teidät hetkessä vaikka kuinka hyviä olette!"
Hertec katsoi häntä kylmästi. "Osaatko tien Opica-saarille?" Sreal nielaisi mutta nyökkäsi. "Haluatko päästä pois tästä hajoavasta laivasta?" Hän nyökkäsi uudestaan. Hertec kohautti yllättävän rennonnäköisesti olkiaan. "Se on sillä selvä." Hän sanoi ykskantaan ja veti miekkansa.
"Tarvitsetko apua?" Ruffe kysyi nopeasti.
Lohikäärme puristi päätään. "Pysy taustalla tukena. Se riittää."
"Odota!" Sreal huusi. "Ei kai hän tosissaan aio haastaa heitä yksin?"
Ruffe hymähti. "Tämä tuo mieleen muistoja." Hän mutisi.
"Muistoja?" Nainen kysyi ihmeissään mutta itedi ei vastannut. Hänen ilmeensä oli yllättävän vakava. Hän katseli miesten tappelua varsin tiiviisti.
"Luovuttakaa jo!" Yksi miehistä huusi. "Me otamme tämä laivan hallintaamme!" Hän karjui kuuluvasti mutta vastapuolen mies löi häntä nyrkillä suoraan kasvoihin. Veri lensi kannelle.
"Tämä on meidän laivamme ja niin se myös pysyy! Te voitte meidän mielestämme hypätä mereen! Saastat!" Hän sylkäisi merirosvojen jalkoihin.
Hertec käveli kylmän rauhallisesti kahden ryhmän väliin.
"Hei poika! Pois siitä! Haluatko selkääsi!?" Joku merirosvoista huusi.
"Joo! Etkö sinä ollut se joka houkutteli ne demonit tänne alun perin? Ehkä sinut pitäisi tiputtaa mereen?" Merimies tavoitteli häntä kädellään. Merirosvo tavoitteli häntä myös.
Seuraava asia minkä kukaan tajusi oli että sekä merirosvo että merimies jotka olivat yrittäneet tarttua häneen, makasivat kuolleina kannella. Veri levittyi nopeasti ympäriinsä.
"Minä otan laivan komentooni." Hertec sanoi kylmän rauhallisesti. "Onko vastustajia?"
"Perk-!" Joku huusi mutta hän kaatui kuolleena kannelle muiden seuraan ennen kuin ehti lopettaa lausettaan. Muut perääntyivät askeleen kauhuissaan.
Sreal peitti suunsa käsillään. Hän ei ollut koskaan nähnyt tuollaista kylmäverisyyttä. Jopa hänen isänsä ja muut kapteenit näyttivät häneen verrattuina ystävällisiltä. "Hirviö." Hän kuiskasi.
"Niinhän sitä luulisi." Ruffe naurahti.
Hertec katseli ympärilleen. "Ketkä ovat johtajat?" Hän kysyi hitaasti.
Kaksi miestä astuvat eteenpäin epävarmasti. He kumpikin hapuilivat aseitaan. "Luovutatteko te johdon minulle?"
Molemmat katsoivat toisiaan pelokkaina. He eivät olleet enää yhtään varmoja taidoistaan kuin hetki sitten. "Mitä tapahtuu jos suostumme?" Merirosvojen johtaja kysyi.
"Te ette kuole." Hertec vastasi yksinkertaisesti.
"Väitätkö pystyväsi tappamaan meidät kaikki?" Merimiesten johtaja kysyi. "Yksin?"
"En." Hertec vastasi. "Mutta kuka sanoi että olen yksin?" Hän katsoi mastoon.
Ruffe istui virnuillen alimmalla puomilla. "Mitä sanotte pojat? Suostutteko vai pitääkö meidän katkaista muutama pää ennen sitä?"
Sreal katsoi ihmeissään mastoon. Missä välissä hän sinne kiipesi? Hän kysyi itseltään. Keitä he ovat? Hän kysyi uudestaan ja uudestaan. Ja miksen minä voi jättää heitä? Hän hieroi päätään hermostuneesti.
"No mitä sanotte?" Ruffe huusi alas mastosta. "Tämä laiva on hajoamispisteessä. Vaikka meitä ei olisikaan, jos ette pääse yhteisymmärrykseen pian te kuolette laivan hajotessa."
Joukkojen johtajat katsoivat toisiaan. "Minne muka luulet pääseväsi tällä aluksella?"
"Opica-saarille." Hertec vastasi yksinkertaisesti.
"Kenen luulet löytävän sinne nyt? Kukaan ei ole pitänyt kirjaa sijainnista." Merirosvojen päällikkö kysyi.
"Hän on." Lohikäärme vastasi ja osoitti Srealia peukalollaan olan yli. "Ja hän myös toimii navigaattorina."
Sreal nosti päätään nopeasti. Hän yritti hymyillä, muttei hermostuneisuuttaan onnistunut.
"Onko valittamista?" Hertec kysyi.
Merirosvot ja merimiehet keskustelivat ryhmissään hetken aikaa. Lopulta joukkojen johtajat nyökkäsivät. "Yhdellä ehdolla." He sanoivat yhteen ääneen.
"Niin?" Hertec kysyi.
"Tuo ei ole förstinä!" He sanoivat yhtä aikaa osoittaen toisiaan.
"Ei hätää. En ottaisi kumpaakaan teitä johtoketjuuni vaikka minulle maksettaisiin." Hertec hymähti. "Hän on försti." Hän osoitti Srealia joka hätkähti yllättyneenä. "Ja hän on kakkonen." Hän osoitti Ruffea joka mutristi huuliaan.
"Tuo ei ole reilua!" Hän huusi loukkaantuneena. "Miksen minä voi olla försti!"
"Tiedätkö mitään laivan ohjaamisesta?" Lohikäärme kysyi itediltä silmä viiruina.
Ruffe katsoi poispäin näytellen loukkaantunutta.
"Nyt kun asia on hoidossa," Hertec laittoi miekkansa pois ja taputti käsiään. "pistäkää tähän purkkiin eloa! Jos emme pääse Opicaan kahdessa päivässä päitä alkaa putoilla."
"Aijai, kapteeni!" He huusivat yhteen ääneen. Hertec hätkähti termin käytöstä ja kääntyi pois. "Sreal, sinun vuorosi." Hän sanoi naiselle.
Sreal katsoi häneen peräänsä hämmentyneenä tilanteesta.
"Sinun kannattaa tottua asemaasi pian." Ruffe sanoi yllättäen hänen vierestään. Hän hätkähti.
"Lopeta tuo!" Hän huusi vihaisena mutta itedi ei kuunnellut. Hän katseli Hertecin perään huolestuneena. "Mikä nyt?" Sreal kysyi nopeasti.
"Ei mitään." Ruffe hymyili leveästi. "Kapteeni antoi komennon sinulle, kannattaisi alkaa käyttää sitä ennen kuin on liian myöhäistä." Sitten hän vinkkasi silmäänsä. "Hän uskoo sinun kykyihisi erittäin paljon. Älä petä häntä."
Sreal muisti uhkauksen ja kääntyi hämmentävät tunteet rinnassa kummuten. "Laskekaa purjeet! Kääntäkää alusta kolmekymmentä astetta tyyrpuuriin!" Hän jakoi käskyjä ylpeänä. "Tämä on ensikertani. Älä petä minua, Sininen Kahle, Kapteeni luottaa meihin." Hän lausui nopeasti rukouksen mielessään ja jatkoi käskyjen jakelemista.
Hertec istui takakannella nojaten laitaan miettien aikaa kun häntä oli viimeksi kutsuttu kapteeniksi.
"Kapteeni Hertec! Kapteeni Hertec! Kapteenikenraali Joaripi pyytää teitä luokseen."
Hertec kääntyi valkoisessa kapteenin takissaan ympäri joka peitti hänen mustan kimononsa ja hymyili leveästi. "Kertokaa että tänään olen tavoittamattomissa." Hän heilutti kättään ja käveli pois. Takin selkämykseen oli maalattu mustalla luku 13 joka peitti tummanpunaisen T-kirjaimen. T-kirjain mustien liekkien ympäröimä. Takki heilui hallitsemattomasti ympäriinsä.
"Siitä on aikaa, eikö olekin." Ruffe sanoi hänen takanaan hiljaa.
"Näyttää siltä etten koskaan pääse eroon T-kirjaimesta." Hertec mutisi ja veti vasenta hihaansa. Sideharso peitti hänen käsivartensa osittain. Hän repäisi siteet pois. Sama merkki kuin takissa oli tatuoitu hänen käsivarteensa. "Tai kapteenin arvosta." Hän raapi vihaisesti käsivartaan niin että veri valui sitä pitkin kannelle.
Mitä piditte? Mielipiteitä.
Olisi kiva jos kommentoisit jotain. edes yhdellä sanalla. pelkkä luetuksi merkkaaminen riittää. antaa lisää puhtia kun tietää että joku lukee näitä.
Ares88
]]>